Herrasväkeä ja herrastelua

 

Kartanoelämää

 

Anna-Maria Åström, ’Sockenboarne’. Herrgårdskultur I Savolax 1790-1850. Folkslivsstudier XIX. Svenska litteratursällskapet i Finland 1993, 424 s.

 

     Savon “hovit” eli kartanot olivat yleensä sotilasvirkataloja, joiden isännät olivat upseereita ja kuuluivat pikkuaateliin. Kartanokeskittymä Savoon syntyi sotilaallisista syistä, kun rajamaakunnan puolustusta oli vahvistettava.

     Anna-Maria Åströmin tutkimus on ennen muuta kansatieteellinen tai ehkä paremmin sanoen antropologinen ja keskittyy vastaamaan kysymyksiin kartanoyhteisön toimintatavasta, uusintamisesta ja representaatiosta.

     Kirja on saatavana myös netissä (ks. 'Sockenboarne' : herrgårdskultur i Savolax 1790-1850 / Anna-Maria Åström. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto) ja sitä lukiessa voi tarvittaessa käyttää myös käännöskonetta.

     Kirjassa on tutkittu sekä kartanoa yhteisönä, että sitä herrasväen yhteisöä, joka oli suhteellisen tiiviissä vuorovaikutuksessa ja muodosti ruotsinkielisen yhteisön keskellä Savoa. Koska yhteisö oli suhteellisen pieni, noin sata taloa, sitä on voitu tutkia jopa koko populaatio huomioiden. Kirjan lopussa on kiinnostavia luetteloita kartanoiden omistajien muutoksista (ss.404-419), alustalaisten määristä (377-380) ja jopa arvoesineistä (388).

     Kirjan alaotsikossa voisi yhtä hyvin olla vaikkapa maininta yhteisön ”noususta ja tuhosta”, vaikka ”tuho” tapahtuukin hieman rajavuosia myöhemmin ja yhteisön synty aiemmin. Vuodet 1790-1850 ovat sen kukoistuskautta, vaikka loppupuolella on jo havaittavissa suuria muutoksia, esimerkiksi siinä, että upseeriaines vähenee.

     Itse asiassa siviilivirkamiesten osuus oli suhteellisen suuri jo 1700-luvulla. Vuonna 1780 oli aineistosta 58 kartanoa sotilailla ja 33 siviileillä. Vuonna 1805 suhde oli 3:1 sotilaiden hyväksi, mutta vuonna 1830 siviileillä oli jo 67 kartanoa ja sotilailla enää 65. Talojen määrähän siis muuttui koko ajan.

     Tämä oli tietenkin odotettavissa sikäli, ettei Suomen suuriruhtinaskunnalla enää ollut sellaista  omaa armeijaa, joka olisi tarvinnut satoja upseereita. Monet kyllä menivät Venäjän palvelukseen (vrt. Vihavainen: Haun grotenfelt tulokset ), mutta siivilivirkamiehet ja yhä useammin myös rikastuneet talopojat ja puutavarayhtiöt alkoivat ostaa kartanoita itselleen.

     Tämä liittyi kapitalismin kehitykseen ja modernisaatioon Suomessa. Kartanotalous kävi vanhanaikaiseksi ja raha alkoi puhua sieltä, minne sitä oli teollistumisen ja ulkomaankaupan ansiosta kasaantunut. 1900-luvun alussa aateliset kartanonomistajat olivat Savossa jo harvinaisuuksia ja vanha yhteisö oli kalpea muisto vain.

     En ryhdy tässä selostamaan tätä sangen monipuolista tutkimusta perusteellisemmin, vaan tyydyn nostamaan esille joitakin minua kiinnostavia kohtia alueen yhdestä nurkkauksesta.

     Sulkavalaisia kartanoita kirjoittaja on hyväksynyt joukkoon vain kahdeksan (aa. 406-407), joten poissa ovat esimerkiksi aliupseerien virkatalot, kuten Harakkaharju ja Hyvärilä. Myös pappilat puuttuvat kirjoittajan perusaineistosta, vaikka papit olivat ainakin jonkinlainen osa tuota yhteisöä ja myös heitä käsitellään kirjassa jonkin verran.

     Erilaiset taulukot ja kaaviot auttavat myös halukkaita ymmärtämään tämän harrasväen keskinäisiä suhteita, joita syntyi ja ylläpidettiin avioliittojen avulla (esim.  sulkavalaiset Pistolekors, Reiher, v. Fieandt, Ehrnrooth ja pari muuta, ss. 137-142).

     Kirjoittajan mielenkiinto ulottuu suurista rakenteista ja teorioista aina brodeerausmalleihin (märkdukar), joista Tiittalan kartanon kaksi kangasta vuosilta 1732 ja 1749 saavat osakseen perusteellisen käsittelyn (ss. 314-319).

     Kartanoväki oli varsin luokkatietoista ja tämä näkyi koko elämäntavassa ja instituutioissa, joiden ulkopuolelle talonpojat jäivät ja merkittävä raja erotti myös aliupseerit erilleen varsinaisesta herrasväestä. Rengit, piiat ja mamsellit kuuluivat kyllä talouteen, mutta tuskin seurapiiriin. Viimemainitut ehkä ulkokehällä.

     Perheet eivät olleet varsinaisia ydinperheitä, vaan niihin kuului yleensä pari sukupolvea sekä naimattomat tädit ja setämiehet. Talouksien ihmismäärä oli tyypillisimmin 11-15 henkeä ja joskus jopa 20-30.

     Torppia kartanoissa oli huomattavan paljon ja niiden määrähän kasvoi väestön kasvaessa 1700- ja 1800-luvuilla. Pienemmillä kartanoilla saattoi olla alle viisi torppaa, mutta suurimmilla yli 20. Enimmäkseen niitä oli 5-9.

     Herrasväen instituutiot liittyivät paljolta pariutumiseen, mikä oli keskeisen tärkeää yhteisön uusintamisen ja siinä pätemisen kannalta. Niinpä erilaisia kokoontumisia järjestettiin, paitsi kaikenlaisten perhejuhlien johdosta, myös esimerkiksi maaherran vierailujen, käräjien ja piispantarkastusten johdosta.

     Rekiajelut, joihin osallistui kymmenittäin hevosia olivat myös nuorisolle tilaisuuksia tutustua samassa reessä ajaen ja viisikymmentä kertaa vuosina 1797-1837 on keskisessä Savossa havaittu pidetyn niin sanottuja assemblé-tilaisuuksia, joihin kokoontui myös väkeä, joka ei tuntenut toisiaan.

     Sellainen vaati suuret tilat ja esimerkiksi Haapaniemen kadettikoulu pystyi sellaiset tarjoamaan. Myös Mikkelin pappila ja Brahelinnan kuninkaankartano olivat riittävän suuria ja niitä pidettiin myös Sulkavan Hasulassa ja Partalassa. Sittemmin ne siirtyivät pois kartanoista esimerkiksi kestikievareihin. Juvalla suosittuja paikkoja olivat kestikievari ja Piikkilä.

     Tilaisuudet ajoittuivat juhlakausiin, kuten jouluun, mutta myös markkinoiden ja muiden tapahtumien aikoihin. Tilaisuudet eivät olleet ihan avoimia, vaan sinne lähetettiin kutsut (biljetter). Joka tapauksessa paikalle tuli väkeä, joka ei tuntenut toisiaan ja käyttäytyminen oli tavallista vapaampaa.

 

     Kiinnostavaa kyllä, assemblét oivat Suomessa 1700-luvun lopulla varsin uusi ilmiö, vaikka Pietari Suuri oli määrännyt sellaiset Pietarissa ja ehkä muuallakin Venäjällä pakollisiksi jo 1700-luvun alussa.

     Pietarilaisessa muodossa kyse oli eräänlaisista cocktail-kutsuista, joissa kaikenlainen kursailu ja ylenmääräinen kohteliaisuus oli nimenomaan kiellettyä.

      Sen sijaan tarkoitus oli, että voitiin vaikeuksitta tavata säätyrajojen yli, paikalle tuli ulkomaisia laivureita, kotimaisia aatelisia ja kauppiaita ja jopa papistoa, jonka Pietari komensi mukaan. Tilaisuuksissa soitettiin, tanssittiin ja pelattiin, mutta ei periaatteessa ryypätty, siis kohtuuttomasti. Viimemainittu pykälä kuulemma ennen pitkää unohtui.

     Savolaisessa assembléssä, joka lienee ollut hieman erilainen, joka tapauksessa myös tanssittiin ja pelattiin korttia ja syötiin ja juotiin, jokainen maksoi kulunsa.

     Mainion lähteen Juvan ja lähiympäristön elämästä on kirjoittajalle tarjonnut C.A. (Kaarle Aksel) Gottlundin päiväkirja. Siinä oleva kuvaus piispantarkastuksen kunniaksi tehdystä matkasta Juvalta Mäntysen kautta Sulkavan Kummun pappilaan vuonna 1816 on kerrassaan herkullinen (ss.230-232).

     Sulkavan kirkossa pidettiin jumalanpalveluksen jälkeen kokous, jossa syntyi hirmuinen älämölö, kun kaikki halusivat puhua yhteen ääneen, eivätkä suostuneet odottamaan vuoroaan piispan kehotuksista huolimatta. Kansa raivosi kirkkoherralle, joka oli korottanut palvelusten hintoja ja valitti myös kirkkoväärti Reijeristä (Reiher).

     Kummun pappilassa, jonne Gottlund majoittui, kapteeni Heintius /Heinzius) saneli Gottlundille kansanrunoja. Koko paikalla olleen seurapiirin Gottlund kuvailee elävästi. Naisista nuori mies antaa usein arvostelevan katsauksen, kuten myös Snellman Saksan-matkan kuvauksessaan.

     Gottlund kuvaa myös kenraalikuvernööri Steinheilin tarkastusmatkaa vuonna 1813 ja mainitsee, että tämä puuhui saksaa, venäjää, ranskaa ja vähän suomeakin, jota hän ymmärsi kohtuullisesti. Niin suurta herraa tapaamaan tulivat tietenkin kaikki tienoon silmäntekevät.

      Aika hurjalta kuulostaa suuri upseeritapaaminen (befälsmöte), joka pidettiin Juvalla vuonna 1813 (ss. 225-226). Ainakin yhtenä päivänä siihen kuuluivat harjoitukset miehistön kanssa, mutta sen jälkeen siviilimies Gottlund kertoo vain kuukauden ajan eri paikoissa jatkuneista juhlista. Varmaan sotilaat tekivät muutakin.

     Ukkolan puustellissa paikalla joka tapauksessa oli myös sinne kutsuttuja ilotyttöjä ( glädjeflickor, som kommit till byn  för Creditens räckning), ”niin, että täällä on tarjolla kaikenlaisia huveja, pöydän juomista rakkauden papittaren syleilyihin”.

     Muuten, paikalla olivat myös kartanon tyttäret, jotka joutuivat kuulemaan kaikenlaista ja myös kappalainen Vinterin joukko (Vintrarne, kapellanerna).

     Tilaisuudessa toki myös musisoitiin ja tanssittiin. Ilmeisesti manööverien lopuksi rovasti Gottlund poikineen kutsuttiin kestikievariin everstin nimipäiviä viettämään. Punssia, bischoffia ja viiniä kannettiin suurisa ämpäreissä ja paikalla olijoista ”tuskin kukaan jäi raittiiksi”. Tilaisuus päättyi siihen, että ainakin monet Juvan herroista olivat tolkuttomasti päissään ja useimmat jäivät nukkumaan pois humalansa.

     No, tuo nyt tuskin oli ihan sitä tavallisinta menoa. Hiljattain sodan käyneet upseerit olivat kai hieman tavallista karskimpia ja tottuneet toisenlaisiin tapoihin.

     Mutta sellaistakin oli.