lauantai 21. marraskuuta 2026

Englannin kieli jyrää

 

Kun kielet ja kansat sulautuvat

 

       Der Spiegel on takavuosina ollut laatulehti, jossa on julkaistu hyviä ja suurella huolella tehtyjä artikkeleita. Ihan oikeaa tutkimustakin tehtiin ja esimerkiksi Neuvostoliitosta/Venäjältä hankittiin huippukiinnostavia haastatteluja.

      Nykyään tuntee harvemmin tarvetta tätäkään lehteä kehua, mutta pyrkii se sentään jonkinlaista tasoa ylläpitämään, vaikka onkin jo näkemyksiltään entistä arvattavampi ja poliittisesti julistavampi. Ainakin sitä voinee pitää jonkinlaisena saksalaisuuden, ainakin sen hampurilaismallisen protestanttisen tradition peilinä.

      Puuttumatta siihen, mitä siinä (n:o 46/26) taas on sanottu (mm. Alexander Stubbin pitkä ja tyylikäs henkilökuva koko sivun potretin kera), nyt pisti silmään se englannin kielen runsaus, joka ilmenee sellaisessakin asiassa kuin saksankielisten kaunokirjojen nimissä.

      Lehdessä on aina luettelo niin kaunokirjallisuuden kuin tietokirjallisuuden 20:stä bestselleristä. Tällä kertaa kaunokirjallisuuden puolella peräti kuudella kirjalla on englanninkielinen nimi: A Court of Splintered Harmony, Pony Show, Kill Shot, Threshing Day -Flammengeküsst, The Lion and the Deathless Dark ja Prince of Swords.

        Siis lähes kolmasosa noista saksankielisistä kirjoista, joiden kirjoittajista ainakaan kaikki eivät ole englanninkielisiä.

        Tietokirjojen puolella englanninkielinen otsikko on neljällä kirjalla: Arctic Meltdown, Dear Britain, The Steps ja Swan Song.

       En ole tarkistanut, mikä on tilanne suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta ainakin TV:n puolella se on vielä huonompi, mikäli näitä nyt voisi verrata (vrt. Vihavainen: Haun milf tulokset).

       On tietenkin kysyttävä, mitä huonoa siinä on, jos vapaassa yhteiskunnassa ihmiset haluavat kommunikoida ja ilmaista itseään sillä kielellä, joka heidän mielestään kulloinkin parhaiten asiaa palvelee.

       Pahempaa olisi, jos vieraiden kielten ja esimerkiksi juuri englannin käyttö kiellettäisiin. Nykyistä tilannetta voidaan vain verrata siihen, joka vallitsi Neuvostoliitossa kylmän sodan aikana. Silloin ehdoton valta-asema oli venäjällä, joka epäilemättä on kauniimpi ja ilmaisuvoimaisempi kieli, mutta pakollisena sekin pian menetti viehätyksensä vähemmistökansojen keskuudessa.

      On tietenkin totta, että vapaus on orjuutta parempaa, mutta siitä ei seuraa, että nykyisessä asiain tilassa olisi syytä iloitsemiseen. Se, ettei englanninkielisiä otsikoitakaan enää käännetä omalle kielelle voi viitata moneen asiaan.

       Ensimmäinen vaihtoehto on, etteivät niiden käyttäjät yksinkertaisesti osaa kääntää. Toiseksi voidaan kuvitella, ettei ”kunnollinen” käännös ole mahdollinen ja kolmas selitys voi olla, että englanninkielinen otsikko jo kielensä ansiosta nauttii korkeaa arvostusta ja assosioituu johonkin sellaiseen, jota pidetään tavoiteltavana ja arvokkaana. Ennenhän tässä asemassa kulttuurin piirissä olivat ns. klassikot.

        Koska aikakautemme ei arvosta klassikoita, joita suuri enemmistö ei käsitä eikä halua opiskella, on niiden tilalle nyt syntynyt eräänlainen tyhjän ”äksönin” ja ”glamourin” maailma, joka saippuasarjoineen ja ”reality”-ohjelmineen muodostaa sen varsinaisen kulttuurisen ympäristön, johon etenkin nuoret samaistuvat.

      Koska tuo miljöö on englanninkielinen, antaa jo kirjan tai ohjelman englanninkielinen nimi signaalin siitä,   että kyseessä on jotakin hienoa ja ainakin ”ajanmukaista”, ehkäpä peräti ”siistii”.

       Alemmuuskomplekseista kärsivissä maissa, johon omammekin kuuluu huolimatta siitä, että se kansainvälisissä luokitteluissa säännöllisesti asettuu englanninkielisen maailman yläpuolelle, on tuon kielen omaksuminen hienoa ja arvostettua.

       Mikäli tuota vierasta kieltä puhuu suorastaan natiivin lailla, on se tosite siitä, että on otettu valtava askel ”eteenpäin”. Tämä psykologia tunnetaan kaikista siirtomaista ja alistettujen kansojen piiristä.

     Asia on meidän oloissamme vielä helppo ymmärtää, mutta kiinnostavaa on, että saksankielisessä maailmassa, joka sentään käsittää sata miljoonaa henkeä ja jolla on länsimaisen kulttuurin historiassa korkeimman luokan traditio klassikoineen, voimme löytää tuon saman englanninkielisyyden (ei siis englannin kielen) ihailun.

       Kommunistit Neuvostoliitossa kiinnittivät aikoinaan paljon huomiota kieliin ja niiden kohteluun ja  kohtaloon maailmassa. Tulevaisuudessa ei nykyisiä kieliä enää olisi, vaan en korvaisi jokin nyt tuntematon kieli, ei venäjä eikä saksa. Kielellä oli akateemikko N.J. Marrin mielestä- luokkaluonne ja proletaareilla oli kaikkialla yhtisitä kielellisiä taipumuksia ja tarpeita.

     J.V. Stalin korjasi sittemmin Marrin oppeja ja kertoi, että jotkut kielet, kuten venäjä olivat toisia voimakkaampia ja kehitys tuli viemään siihen, että pienemmät kansat omaksuisivat ne. Kielellinen venäläistyminen oli luonnollinen prosessi, jonka häiritseminen, kuten myös sen keinotekoinen kiihdyttäminen, olivat kiellettyjä asioita. Periaatteessa.

      Neuvostoliitolaisen marxismi-leninismin mukaan kaikkialla oltiin menossa kohti kommunismin voittoa koko maailmassa, jolloin kansakunnat sulautuisivat yhteen.

       Jälkikäteen katsoen näyttää siltä, että neuvostokommunismin piirissä onnistuttiin aika suuressa määrin ennustamaan yhteiskunnallinen kehitys, jossa eroavaisuudet henkisen ja ruumiillisen työn ja kaupungin ja maaseudun välillä tasoittuisivat ja naiset kävisivät tuottavassa ansiotyössä miesten tavoin.

       Sitä kutsuttiin kommunistiseksi yhteiskunnaksi, mutta se toteutui itse asiassa nimenomaan kapitalismin piirissä. Kansakuntien ja kielten sulautumisen arveltiin niin ikään seuraavan kommunismiin siirtymisestä, mutta itse asiassa se näyttääkin olevan ennen muuta kapitalistisen globalisaation tulosta.

   Tulevaisuuden maailman kieli ei ainakaan ole nykyinen venäjä eikä saksa. Nyt englanti on niskan päällä, mutta odottakaapa vain pari vuosisataa. Kiina on vahvoilla.

 

Tähän vielä vähän vanhaa:

auantai 10. joulukuuta 2022

Rakas uusi yleiskielemme

 

Englannin siunaus ja kirous

 

Tässä iässä muistaa vielä hyvin, miten totaalisesti keskiverto suomalainen oli vielä puoli vuosisataa sitten ja ainakin 1950-luvulla eristetty vieraista kielistä, niiden ääntämyksestä, kirjoitustavasta ja merkitysmaailmasta. Vain oppikoulua käyneet, eikä heitä vielä ollut enemmistö, vietiin ainakin jollakin tavalla sisään tuohon vieraaseen maailmaan.

 Audiomateriaalia ei meidän koulussamme keskikouluasteella ollut lainkaan. Lukioasteella soitettiin sitten pari kertaa yhtä äänilevyä, jolta kuuluivat nykyään epäkorrektiksi tuomittu My Old Kentucky home ja Clementine. Osaanpa nyt sitten ainakin ne vieläkin. Kirjastosta onnistuin löytämään nuottikirjan, jonka aarteistoon kuului muun muassa Old Tom Moore. Sävelmää rimputtelin kitaralla. Ääntämyksen keksin itse.

Mutta olihan se eristyneisyys Suomenkin muista murteista yleensä suurta. Tosin useimmille paikkakunnille tuli karjalaisia siirtolaisia, joiden puheelle sai loputtomasti naureskella, hyväntahtoisesti tai pahantahtoisesti, kukin laatunsa mukaan.

Se normaalisuomi, jota radio -puhun nyt televisiota edeltävästä ajasta- levitti koko maahan, oli aika keinotekoista ja siinä kaikui vahva ruotsalaisuus, jonka kyllä huomasi, jos tarkoin kuunteli. Ruotsin mukainen ääntämys ulotettiin myös kaikkiin ulkomaalaisperäisiin sanoihin, joita niitettiin sivistyssanoiksi. Niiden tuntemista -mikä oli harvinaista- pidettiin hyvin ansiokkaana.

Suomalaisissa elokuvissa oli normina puhua mahdollisimman hyvää kirjakieltä ja mikäli joku puhui murretta, oli kyseessä ilman muuta koominen hahmo. Venäjällä ukrainan kielellä oli vastaavanlainen rooli.

Niin sanottu yleiskieli alkoi ilmeisesti syntyä vasta joskus 1960-luvulta lähtien, jolloin kirjakielen puhumista ja kaikkea muutakin korrektiutta alettiin pitää elitistisenä ja kartettavana asiana. Edistyksellisen henkilön velvollisuudeksi tuli puhua kansanomaisesti, eli siis ei kirjakieltä, mutta ei naurettavasti. Yhtälö oli aika vaikea.

Vuosikymmenten vieriessä mukaan tuli englannin kielen tunkeutuminen kiistattomaksi maailmankieleksi. Ennen pitkää, peruskoulun leviämisen ja populaarikulttuurin voimallisen leviämisen kautta syntyi oletus, että kaikkien on ymmärrettävä englantia. Sen osaaminen mahdollisimman suuresti natiivia muistuttavalla tasolla taas tuli eliitin päämääräksi ja sitten jopa velvollisuudeksi Monella työpaikalla kieli on jopa vaihtunut englantiin…

Tällä kehityksellä, joka on yleismaailmallista, on ollut paljon siunauksellisia vaikutuksia. Kun yhdellä ja jopa petollisen helpolta kuulostavalla kielellä pärjää kaikkialla maailmassa, säästyy opiskelemasta monia muita kieliä, jotka aikoinaan olivat monelle välttämättömiä. Englannista on tullut pakollinen aine kaikissa kouluissa, eikä asiaa kannata valitella. Ilman englannin taitoa ei nykyaailmassa kerta kaikkiaan tule toimeen.

Tietenkin tällä ilmiöllä on myös varjopuolensa, joiden koko ulottuvuutta tuskin vielä edes ymmärrämme. Sellaisessakin instituutiossa kuin wikipedia, ovat artikkelit usein käännetty koneella englannista, käsittelivätpä ne mitä asiaa tahansa. Tässä kohtaamme niin sanotun merkitysten käännöksessä kadottamisen ilmiön. Englanti on toki useamman kielen sekoitus, mutta kuitenkin ennen muuta vain yksi kieli, jolla on omat rajoituksensa.

Koska asian ajankohtaisuus ei ole mihinkään kadonnut, pistän tässä uusintana vanhan blogini:

perjantai 5. marraskuuta 2021

Ying-fen putonghua?

 

Talkin tuhraajat


En katso televisiota joka viikko enkä edes joka kuukausi. Tämä ei ole mitään elvistelyä, syynä on yksinkertaisesti se, että nykyään on hyvin vaikeaa löytää ohjelmia, joiden pariin kannattaisi uppoutua vaikkapa tunniksi, kun tässä elämässä vielä on kiinnostavampaakin tekemistä.

Päivittäin sentään käyn läpi muutamien kanavien tarjonnan. Olihan siellä aikoinaan ihan erityinen aikuisille kelvollisen ohjelman keskittymäkin. Se oli kanavalla nimeltä Teema.

Mutta eihän siellä enää mitään vastaavaa ole. Verovaroilla kustannetut kanavat suoltavat aivan sitä samaa infantiilia roskaa kuin muutkin. Mistähän syystä lieneekin ollut pakko lopettaa älyllisesti vaativien ohjelmien keskittäminen samalle kanavalle ja ripotella ne minne sattuu? Katsojalukujako tässä on metsästetty?

Epäilemätöntä tietenkin on, että TV on tavattomasti vaikuttanut kansamme yleissivistykseen. Nyt meillä tunnetaan samat saippuasarjojen sankarit kuin koko läntisessä maailmassa ja jotkut ovat suorastaan oppineet puhumaan aivan samalla aksentilla kuin sankarinsa, siis englantia.

Tässä pari vuotta sitten muuan nuori nainen nostettiinkin jalustalle sen vuoksi, että hän puhui aivan samanlaista englantia kuin Emmerdalen henkilöt. Tämä lähes tavaton ansio tuntui monen mielestä ehdottomasti pätevöittävän hänet maamme valtioneuvoston jäseneksi, mikä hänestä tulikin.

No, tietenkin vastaavan pätevyyden omaavia tässä maailmassa oli ja on miljoonia, joten nuo ajatellut valmiudet korkeaan virkaan eivät ehkä olleet aivan harvinaisimmasta ja kukaties olennaisimmastakaan päästä. Toisaalta oli mukava ajatella, että jos meille olisi tullut valtiovieras Englannista, etenkin tuolta tietyltä seudulta ja jostakin aika läheisestä menneisyydestä, hän olisi heti tuntenut olonsa kotoiseksi ministerimme seurassa.

Emme me siis mitään metsäläisiä ole, ainakaan kaikki. Lienee mahdollista opettaa vielä koko kansammekin puhumaan englantia, ainakin samassa määrin kuin stadin kundit ja friidut aikoinaan puhuivat ruotsia ja venäjää: ruvetaan ääntämään suomea ulkomaalaisittain ja poimitaan muista kielistä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman epäsuomalaisia sanoja.

TV-ohjelmia selaillessani huomaan, että muutamat asiat eivät lakkaa kiusaamasta. Silloin tällöin on meille esimerkiksi tarjona ohjelma nimeltä A-talk.

Mitä h******ttiä se oikein on tarkoittavinaan? Mitä kieltä se on ja miten se äännetään? Onko sanottava aa-took (kuten luulen kuulleeni), aa-talk, ei-took vai kukaties ei-talk? Ja miksi ohjelmalla on vieraskielinen nimi vai onko se peräti puoliksi vieraskielinen ja lausutaan puolittain suomalaisittain ja puolittain englantilaisittain?

Miksi siis moinen nimi, joka ei missään tapauksessa ole ainakaan suomea? Onko sen omaksuneiden älykääpiöiden suomen kielen taito ollut niin puutteellinen, että heille on ollut mahdotonta löytää saman asian ajavaa suomalaista nimeä? Vai onko heistä tuntunut jotenkin hienommalta sanoa sama asia vieraalla kielellä? Siinähän on yksin tein osoitettu, että hekin sitä ainakin jossakin määrin osaavat.

Miksipä siis keskustelemaan, rupattelemaan tai puhumaan, kun kerran on mahdollista myös tookata…

No, tämä kauhistus nyt vain on istunut TV:n ohjelmistossa jo iät ja ajat. Se osoittaa, ettei ole olemassa mitään niin suurta typeryyttä, etteivät ihmiset siihen ajan mittaan tottuisi.

Mutta vilkaistaanpa muita ohjelmien nimikkeitä. Huomenna meitä onnellistutetaan ohjelmalla, jonka nimi on Some deep story: SDS: Palkalla ei pärjää.

No jopahan virittää moinen otsikko katsojan odotukset korkealle. Syvyyttä on siis luvassa ja oikein tuplaten. SDS kai lienee sitten jokin uusi ohjelmaformaatti, joka istuu töllöttimessä kuin kuppa Töölössä.

Kakkosella on luvassa jokin sarja nimeltä The Bold Type. Yle-veron vähäisyyteenkö mahtaa perustua, ettei moista vaikeaa käsitettä ole yritettykään suomentaa.

Kolmosella taas esiintyy Masked Singer Suomi. Mikäli tätä asiaa hoitavat tolvanat eivät ole kyenneet kääntämään koko nimeä, olisivat he yhtä hyvin voineet kääntää vain alkuosan, sillä suurelle osalle kansaamme tuo Finland on ihan tuttu ja kodikas sana.

Samalla kanavalla on sitten myös American Horror Story, neloselle Rusty Rivets, Lego Star Wars, Angry Birds Blues ja kokonainen komedia nimeltä Holiday. Kyseessä ei tosiaankaan siis ole mikään Loma, vaan ihka oikea Holiday. Myöhemmin illalla tulee Mysteerilaulajat -I Can See Your Voice ja sokerina pohjalla Big Brother Suomi.

Jaa, on siellä myös vielä, joka Polttarittaret alkuperäiseltä nimeltään on Bachelorette. Syytä siihen, että nimi on käännetty, voi vain arvailla.

En ole vertaillut näiden nykyisten ohjelmien nimiä esimerkiksi viidenkymmenen vuoden takaisiin. Mututuntumalla on kuitenkin selvää, että on siirrytty muutaman pykälän verran kohti englanninkielisyyttä. Kuten internetissä ja käännöskoneissa, englanti on oletuskieli, jonka kautta kaikki menee ja muuntuu siinä samalla tietyn kaavan mukaiseksi.

Tässä en nyt sitten ole vielä puhunut mitään laajan englannin osaamisen tai sanoisinko tuntemuksen tuottamista hyödyistä enkä viitsi puhuakaan. Jokaiselle on selvää, että ne ovat suuret ja ilmeiset.

Sen sijaan turhan englannin sotkeminen sinne, missä siitä ei ole mitään hyötyä, on vain ja ainoastaan hölmöä. Ajatus englannista yhtenä maamme virallisena kielenä on voinut syntyä vain täydellisen tolvanan aivoissa.

Turhan englannin invaasio köyhdyttää ihmisten ajattelua. Venäläiset veijarikirjailijat Ilf ja Petrov loivat hahmon, joka pärjäsi tässä maailmassa ihan muutamalla sanalla. Tarpeen tullen hän vaihteli sävyjä ja ilmeitä ja pystyi näin kommunikoimaan riittävästi saadakseen kaikki tarpeensa tyydytetyksi. Niitäkään ei loppujen lopuksi ollut sen enempää kuin tavallisella TV-roskan suurkuluttajalla.

Tämän hahmon nimi oli Ellotška-ljudojedka, mikä siis viittasi ihmissyöjään, mutta tarkoitti tässä vain sitä, että Ellotška oli kehittänyt vähäsanaisuuden vielä pidemmälle kuin eräs ihmissyöjäheimo, joka tunsi kolmesataa sanaa. Ellotška pärjäsi kolmellakymmenellä.

Ellotška puhui venäjää, mutta näköjään kyseessä oli jonkinlainen pidgin-venäjä, jossa ei taivutuksia tarvittu. Pidgin-englantihan on englantia kiinalaisella kieliopilla eli siis ilman mitään kielioppia. Kiina on maailman kehittynein eli kulunein ja siis helpoin kieli, jossa ei ole taivutuksia. Käärme paratiisissa ovat sitten loputtomat idiomit, mutta niitähän myös englanti on tulvillaan.

On selvää, että olemme matkalla kohti jonkinlaista pidgin-fingliskaa ja että monelle esimerkiksi juuri julkisen sanan piirissä työskentelevälle se näyttää olevan ilon ja riemun aihe. Taakse jäävät tuskailut siitä, mitkä kieliopilliset muodot ovat oikeita ja mitkä vääriä. Jos ei osaa, niin ottaapa vain englantilaisen sanan ja liittää sen suomalaiseen ja johan tuli komea ilmaus, jolle voi vielä tarvittaessa keksiä uuden merkityksenkin.

Tällaisen neologismin keksijää saatetaan vielä hieman kehua ja kenties kadehtiakin. Onhan meillä ollut noita sanaseppoja ennenkin, Lönnrot yhtenä suurimmista. He kuitenkin vastasivat ajan tarpeisiin: oli parempi ja luontevampi käyttää omaa sanaa kuin sotkea suomen kieleen sille aivan vieraita indoeurooppalaisia käsitteitä.

Tuohon aikaan kansakunta vielä etsi itseään ja koetteli rajojaan. Nyt, kun sen suurimpana kunnianhimona on apinointi, mennään siitä, missä aita on matalin.

 

7 kommenttia:

  1. "...englanninkielinen otsikko jo kielensä ansiosta nauttii korkeaa arvostusta ja assosioituu johonkin sellaiseen, jota pidetään tavoiteltavana ja arvokkaana. Ennenhän tässä asemassa kulttuurin piirissä olivat ns. klassikot...Alemmuuskomplekseista kärsivissä maissa, johon omammekin kuuluu huolimatta siitä, että se kansainvälisissä luokitteluissa säännöllisesti asettuu englanninkielisen maailman yläpuolelle, on tuon kielen omaksuminen hienoa ja arvostettua...

    Asia on meidän oloissamme vielä helppo ymmärtää, mutta kiinnostavaa on, että saksankielisessä maailmassa, joka sentään käsittää sata miljoonaa henkeä ja jolla on länsimaisen kulttuurin historiassa korkeimman luokan traditio klassikoineen, voimme löytää tuon saman englanninkielisyyden (ei siis englannin kielen) ihailun."

    Minusta tuo Saksan tilanne vahvistaa aihemmin esittämääni teesiä siitä, että kielen asema riippuu sitä käyttäävän valtion taloudellis-poliittis-sotilaallisesta mahtiasemasta. Kun Saksan suurvalta-asema romahti, myös sen kielestä tuli toisen luokan kieli.

    Mitä sitten englantiin Suomessa tulee eikö voitaisi vain sopia, että pienen, alemmuudentuntoisen kansan perusominaisuuksiin vain kuuluu pyrkimys vieraskielisillä ilmauksilla tai jopa kielitaidolla (!) koreiluun ja suhtautua siihen tietyllä huvittuneisuudella. Niin tekivät antiikin ihmiset latinalla, 1700-luvun yläluokka ranskalla ja 1800-luvun itä-eurooppalaiset saksalla jne.

    Ollaan vain iloisia, ettei tarvitse sentään - vielä - kiinaksi keekoilla. Pakomandariini se vasta pirullista oisi!

    Jos englantia paheksua pitää parempia syitä olisivat:

    - korkeakoulujen väitöskirjojen kieli, joka takaa, että kohta suomi ei ole tieteen kieli

    - EK:n vaatimus, että työperäisen maamuuton edistämiseksi virkamiesten kielitaitovaatimuksia pitää vähentää, jolloin meillä on pitkällä juoksulla vieraskieliset julkisen vallan käyttäjät.

    - koulut, joiden oppilaiden enemmistö puhuu muuta kuin suomea, joka takaa, etteivät he - eivätkä vanhemmat - opi suomea vaan oppivat jonkinlaista "varissuosuomea".

    Johtopäätös: Snellmanista alkanut Suomen sivistysprojekti on tullut pikkuhiljaa tiensä päähän, olemme antaneet kaiken annettavamme maailmalle ja meidän on aika tehdään tilaa uusille, elinvoimaisemmille kansoille.

    Onneksi "viimeinen mohikaani" Janne Saarikivi otti 15.11.2026 Hesarin esseessä "Suomi on Amerikan itäinen siirtomaa, joka luopuu kielestään vapaaehtoisesti" kantaa suomen puolesta hyvin pitkälti samoin ajatuksin kuin blogistikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei saksalainen rahvaankulttuuri koskaan maailmaa valloittanut, vaikka maalla oli mahtia joskus 1871-1914.

      Poista
  2. Jos olen kulttuuri- ja ajatushistoriani oikein ymmärtänyt, kielen olennaisimmat elementit löytyvät hahmon- ja käsittenmuodostuksen syvätasoilta, ne eivät siis sijoitu niihin sosiaalisiin arvostuksiin joita jokin aika omastaan ja vieraista kielisitä elättelee.

    Ja ehkä vielä pitäisi muistuttaa tosiasiasta, että kielen ja ajattelun kannalta olennaisempi ero on puhutun ja kirjoitetun kielen erilaatuisuus -- ei suinkaan se minkä kielen ihannointi ja meemit ovat kulloinkin akateemisen väen tai suuren rahvaan suosiossa.

    Omassa, eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriassamme luulen kanaalin yli kulkeneen vahvan akselin yhdistäneen romaaniset ja germaaniset kielet. Uuden ajan uusi tiedollinen ajattelu syntyi laajalla valistuksen rintamalla. Kartesiolaisten kahtiajakojen tajunnalliset rajalinjat paradoksaalisesti yhdistivät eurooppalaisen ajatteluperinteen uusia tiedollisia aluevaltauksia. Ehkä eri kielten erot hahamon- ja käsitteenmuodostuksellisella tasolla olivat vahvakin "rakenteellinen" tekijä siinä uutta aikaa edeltäneessä "inkubaatioajan" henkisessä käymistilassa, johon niin Spengler kuin von Wright ovat viitanneet.

    Mitä nykyisiin tunnelmiin tulee, elämme tosiaankin kulttuurisen narsismin maailmassa, jossa kaikki identiteettejä muodostavat tekijät ovat pahanasteisesti kiriisiytyneitä. Jotain omituista on siinä, ettemme yhtäältä ole päässeet eroon edes pakkoruotsista, mutta olemme hurrrjasti huolissamme pakkoenglannista. Todellisuudentajuisempiakin huolenaiheita olisi.

    Muuten, esimerkiksi kirjojen nimien kääntämiseen saattaa liittyä muitakin ongelmia kuin se että monet nimet istuvat omassa meemisyydessään niin tiukasti etteivät sovinnolla muutu maahanmuuttajiksi. Esimerkiksi erilaiset tilastoinnin ja luetteloinnin käytännöt saattavat helpottua, jos kaikissa käännöksissä käytetään vain alkuperäistä teoksen nimeä. -- No, näistä en tarkemmin tiedä, osaan vain kuvitella.

    "Kyllä suomen kielen suuresta sanasäilöstä löytyy sanoja ilmaisemaan niin tunteita kuin tieteellisiä tosiasioista", sanoi J H Erkko kielitaistelun aikoihin. --- Meille on syntymälahjana annettu kielen ja ajattelun yhteys, jonka lapsuudessamme ja nuoruudessamme sisäistämme kaiken "tiedollisen" alustaksi niin, että tosiaan kuvittelemme ja koemme, että "kieli" voidaan "kääntää" suunnilleen "samat sisällöt" säilyttävänä ja käsittävänä "ilmaisumuotona" yli "kielirajojen". --- Se on kaikki aikalailla pelkkää perustavanlaatuisen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen harhaa -- kielifilosofisesti ottaen kieli on olemuksellinen osa kulttuurista elämänmuotoa ja aikalaisjärkeä. Eurooppalaisen uuden ajan mukana tullut illuusio "tieteellisistä tosiasioista" jotka olisivat ikään kuin "kaikille kielille samoja tosiasioita" kokee merkityslaajentuman ajattelussamme, joka jo on aika taantunutta ja tarvitseekin juuri tuollaisia maagisia merkityslaajennuksia.

    VastaaPoista
  3. "Mikäli tuota vierasta kieltä puhuu suorastaan natiivin lailla, on se tosite siitä, että on otettu valtava askel ”eteenpäin”. Tämä psykologia tunnetaan kaikista siirtomaista ja alistettujen kansojen piiristä."

    Kieli tarttuu ja jos et ole tekemisissä olet rasisti.

    " Kielellä oli akateemikko N.J. Marrin mielestä- luokkaluonne ja proletaareilla oli kaikkialla yhtisitä kielellisiä taipumuksia ja tarpeita."

    Puhuttu kieli ja kirjakieli ovat 2 eri asiaa.
    Puhe kieli on jatkuvasti käytössä. Murre esimerkiksi ei ole valtion lainsäädännöllinen kirjoitusmuoto.
    Monarkiassa katsottaisiin kieroon jos kruunuprinsessa puhuisi samoilla sanoilla kuin peräkylän juoppo.
    Teoriassa valtion kielen muodostukseen suvuista kasvaa heimo ja heimoista valtio, tämä taas tarvitsee jonkin sortin eliitin käyttämään kyseistä kieltä. Monarkia on asia erikseen, Suomessa on demokratia ja Suomen ruotsalainen Stubb, englantilaisineen vaimoineen. Tiedä miten Kielellisesti he ohjaavat suomalaista puhekulttuuria, mutta onnea matkaan.

    VastaaPoista
  4. Näin valtavien perspektiivien rinnalla meikäläisen koulun pohtiminen tietysti pientä. Mutta lapset voivat olla nopeitakin oppijoita, eikö saksaa, ranskaa, espanjaa voisi tarjota pieninä annoksina. Siis nykyisiä oppimistavoitteita kokonaan hylkäämättä? Siinä voisi olla pohjaa jos aikuisena todellinen tarve tulee vastaan.
    -jussi n

    VastaaPoista
  5. Pakkoenglanti on täysin väärinymmärrettyä kansainvälisyyttä.

    VastaaPoista
  6. Ilman englannin taitoa tulee nykymaailmassa ihan hyvin toimeen.Ainakin se onnistuu edelleen n. 5/8 osalta maailman ihmisistä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.