Kun kielet ja
kansat sulautuvat
Der Spiegel on takavuosina ollut
laatulehti, jossa on julkaistu hyviä ja suurella huolella tehtyjä artikkeleita.
Ihan oikeaa tutkimustakin tehtiin ja esimerkiksi Neuvostoliitosta/Venäjältä
hankittiin huippukiinnostavia haastatteluja.
Nykyään tuntee harvemmin tarvetta
tätäkään lehteä kehua, mutta pyrkii se sentään jonkinlaista tasoa ylläpitämään,
vaikka onkin jo näkemyksiltään entistä arvattavampi ja poliittisesti
julistavampi. Ainakin sitä voinee pitää jonkinlaisena saksalaisuuden, ainakin sen
hampurilaismallisen protestanttisen tradition peilinä.
Puuttumatta siihen, mitä siinä (n:o
46/26) taas on sanottu (mm. Alexander Stubbin pitkä ja tyylikäs henkilökuva
koko sivun potretin kera), nyt pisti silmään se englannin kielen runsaus, joka
ilmenee sellaisessakin asiassa kuin saksankielisten kaunokirjojen nimissä.
Lehdessä on aina luettelo niin kaunokirjallisuuden
kuin tietokirjallisuuden 20:stä bestselleristä. Tällä kertaa kaunokirjallisuuden
puolella peräti kuudella kirjalla on englanninkielinen nimi: A Court of Splintered
Harmony, Pony Show, Kill Shot, Threshing Day -Flammengeküsst, The Lion and the Deathless
Dark ja Prince of Swords.
Siis lähes kolmasosa noista
saksankielisistä kirjoista, joiden kirjoittajista ainakaan kaikki eivät ole
englanninkielisiä.
Tietokirjojen puolella englanninkielinen
otsikko on neljällä kirjalla: Arctic Meltdown, Dear Britain, The Steps ja Swan
Song.
En ole tarkistanut, mikä on tilanne
suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta ainakin TV:n puolella se on vielä
huonompi, mikäli näitä nyt voisi verrata (vrt. Vihavainen: Haun milf
tulokset).
On tietenkin kysyttävä, mitä huonoa
siinä on, jos vapaassa yhteiskunnassa ihmiset haluavat kommunikoida ja ilmaista
itseään sillä kielellä, joka heidän mielestään kulloinkin parhaiten asiaa
palvelee.
Pahempaa olisi, jos vieraiden kielten ja
esimerkiksi juuri englannin käyttö kiellettäisiin. Nykyistä tilannetta voidaan
vain verrata siihen, joka vallitsi Neuvostoliitossa kylmän sodan aikana.
Silloin ehdoton valta-asema oli venäjällä, joka epäilemättä on kauniimpi ja
ilmaisuvoimaisempi kieli, mutta pakollisena sekin pian menetti viehätyksensä
vähemmistökansojen keskuudessa.
On tietenkin totta, että vapaus on
orjuutta parempaa, mutta siitä ei seuraa, että nykyisessä asiain tilassa olisi
syytä iloitsemiseen. Se, ettei englanninkielisiä otsikoitakaan enää käännetä
omalle kielelle voi viitata moneen asiaan.
Ensimmäinen vaihtoehto on, etteivät
niiden käyttäjät yksinkertaisesti osaa kääntää. Toiseksi voidaan kuvitella,
ettei ”kunnollinen” käännös ole mahdollinen ja kolmas selitys voi olla, että
englanninkielinen otsikko jo kielensä ansiosta nauttii korkeaa arvostusta ja
assosioituu johonkin sellaiseen, jota pidetään tavoiteltavana ja arvokkaana.
Ennenhän tässä asemassa kulttuurin piirissä olivat ns. klassikot.
Koska aikakautemme ei arvosta klassikoita,
joita suuri enemmistö ei käsitä eikä halua opiskella, on niiden tilalle nyt syntynyt
eräänlainen tyhjän ”äksönin” ja ”glamourin” maailma, joka saippuasarjoineen ja ”reality”-ohjelmineen
muodostaa sen varsinaisen kulttuurisen ympäristön, johon etenkin nuoret samaistuvat.
Koska tuo miljöö on englanninkielinen,
antaa jo kirjan tai ohjelman englanninkielinen nimi signaalin siitä, että kyseessä on jotakin hienoa ja ainakin ”ajanmukaista”,
ehkäpä peräti ”siistii”.
Alemmuuskomplekseista kärsivissä maissa,
johon omammekin kuuluu huolimatta siitä, että se kansainvälisissä luokitteluissa
säännöllisesti asettuu englanninkielisen maailman yläpuolelle, on tuon kielen
omaksuminen hienoa ja arvostettua.
Mikäli tuota vierasta kieltä puhuu suorastaan
natiivin lailla, on se tosite siitä, että on otettu valtava askel ”eteenpäin”.
Tämä psykologia tunnetaan kaikista siirtomaista ja alistettujen kansojen
piiristä.
Asia on meidän oloissamme vielä helppo
ymmärtää, mutta kiinnostavaa on, että saksankielisessä maailmassa, joka sentään
käsittää sata miljoonaa henkeä ja jolla on länsimaisen kulttuurin historiassa korkeimman
luokan traditio klassikoineen, voimme löytää tuon saman englanninkielisyyden
(ei siis englannin kielen) ihailun.
Kommunistit Neuvostoliitossa
kiinnittivät aikoinaan paljon huomiota kieliin ja niiden kohteluun ja kohtaloon maailmassa. Tulevaisuudessa ei
nykyisiä kieliä enää olisi, vaan en korvaisi jokin nyt tuntematon kieli, ei venäjä
eikä saksa. Kielellä oli akateemikko N.J. Marrin mielestä- luokkaluonne ja
proletaareilla oli kaikkialla yhtisitä kielellisiä taipumuksia ja tarpeita.
J.V. Stalin korjasi sittemmin Marrin
oppeja ja kertoi, että jotkut kielet, kuten venäjä olivat toisia voimakkaampia
ja kehitys tuli viemään siihen, että pienemmät kansat omaksuisivat ne. Kielellinen
venäläistyminen oli luonnollinen prosessi, jonka häiritseminen, kuten myös sen keinotekoinen
kiihdyttäminen, olivat kiellettyjä asioita. Periaatteessa.
Neuvostoliitolaisen marxismi-leninismin
mukaan kaikkialla oltiin menossa kohti kommunismin voittoa koko maailmassa,
jolloin kansakunnat sulautuisivat yhteen.
Jälkikäteen katsoen näyttää siltä, että
neuvostokommunismin piirissä onnistuttiin aika suuressa määrin ennustamaan yhteiskunnallinen
kehitys, jossa eroavaisuudet henkisen ja ruumiillisen työn ja kaupungin ja maaseudun
välillä tasoittuisivat ja naiset kävisivät tuottavassa ansiotyössä miesten
tavoin.
Sitä kutsuttiin kommunistiseksi yhteiskunnaksi,
mutta se toteutui itse asiassa nimenomaan kapitalismin piirissä. Kansakuntien
ja kielten sulautumisen arveltiin niin ikään seuraavan kommunismiin
siirtymisestä, mutta itse asiassa se näyttääkin olevan ennen muuta kapitalistisen
globalisaation tulosta.
Tulevaisuuden maailman kieli ei ainakaan ole
nykyinen venäjä eikä saksa. Nyt englanti on niskan päällä, mutta odottakaapa
vain pari vuosisataa. Kiina on vahvoilla.
Tähän vielä
vähän vanhaa:
auantai 10.
joulukuuta 2022
Englannin
siunaus ja kirous
Tässä iässä
muistaa vielä hyvin, miten totaalisesti keskiverto suomalainen oli vielä puoli
vuosisataa sitten ja ainakin 1950-luvulla eristetty vieraista kielistä, niiden
ääntämyksestä, kirjoitustavasta ja merkitysmaailmasta. Vain oppikoulua käyneet,
eikä heitä vielä ollut enemmistö, vietiin ainakin jollakin tavalla sisään
tuohon vieraaseen maailmaan.
Audiomateriaalia
ei meidän koulussamme keskikouluasteella ollut lainkaan. Lukioasteella
soitettiin sitten pari kertaa yhtä äänilevyä, jolta kuuluivat nykyään
epäkorrektiksi tuomittu My Old Kentucky home ja Clementine. Osaanpa nyt sitten
ainakin ne vieläkin. Kirjastosta onnistuin löytämään nuottikirjan, jonka
aarteistoon kuului muun muassa Old Tom Moore. Sävelmää rimputtelin kitaralla.
Ääntämyksen keksin itse.
Mutta olihan se
eristyneisyys Suomenkin muista murteista yleensä suurta. Tosin useimmille
paikkakunnille tuli karjalaisia siirtolaisia, joiden puheelle sai loputtomasti
naureskella, hyväntahtoisesti tai pahantahtoisesti, kukin laatunsa mukaan.
Se
normaalisuomi, jota radio -puhun nyt televisiota edeltävästä ajasta- levitti
koko maahan, oli aika keinotekoista ja siinä kaikui vahva ruotsalaisuus, jonka
kyllä huomasi, jos tarkoin kuunteli. Ruotsin mukainen ääntämys ulotettiin myös
kaikkiin ulkomaalaisperäisiin sanoihin, joita niitettiin sivistyssanoiksi.
Niiden tuntemista -mikä oli harvinaista- pidettiin hyvin ansiokkaana.
Suomalaisissa
elokuvissa oli normina puhua mahdollisimman hyvää kirjakieltä ja mikäli joku
puhui murretta, oli kyseessä ilman muuta koominen hahmo. Venäjällä ukrainan
kielellä oli vastaavanlainen rooli.
Niin sanottu
yleiskieli alkoi ilmeisesti syntyä vasta joskus 1960-luvulta lähtien, jolloin
kirjakielen puhumista ja kaikkea muutakin korrektiutta alettiin pitää
elitistisenä ja kartettavana asiana. Edistyksellisen henkilön velvollisuudeksi
tuli puhua kansanomaisesti, eli siis ei kirjakieltä, mutta ei naurettavasti.
Yhtälö oli aika vaikea.
Vuosikymmenten
vieriessä mukaan tuli englannin kielen tunkeutuminen kiistattomaksi
maailmankieleksi. Ennen pitkää, peruskoulun leviämisen ja populaarikulttuurin
voimallisen leviämisen kautta syntyi oletus, että kaikkien on ymmärrettävä
englantia. Sen osaaminen mahdollisimman suuresti natiivia muistuttavalla
tasolla taas tuli eliitin päämääräksi ja sitten jopa velvollisuudeksi Monella
työpaikalla kieli on jopa vaihtunut englantiin…
Tällä
kehityksellä, joka on yleismaailmallista, on ollut paljon siunauksellisia
vaikutuksia. Kun yhdellä ja jopa petollisen helpolta kuulostavalla kielellä
pärjää kaikkialla maailmassa, säästyy opiskelemasta monia muita kieliä, jotka
aikoinaan olivat monelle välttämättömiä. Englannista on tullut pakollinen aine
kaikissa kouluissa, eikä asiaa kannata valitella. Ilman englannin taitoa ei
nykyaailmassa kerta kaikkiaan tule toimeen.
Tietenkin tällä
ilmiöllä on myös varjopuolensa, joiden koko ulottuvuutta tuskin vielä edes
ymmärrämme. Sellaisessakin instituutiossa kuin wikipedia, ovat artikkelit usein
käännetty koneella englannista, käsittelivätpä ne mitä asiaa tahansa. Tässä
kohtaamme niin sanotun merkitysten käännöksessä kadottamisen ilmiön. Englanti
on toki useamman kielen sekoitus, mutta kuitenkin ennen muuta vain yksi kieli,
jolla on omat rajoituksensa.
Koska asian
ajankohtaisuus ei ole mihinkään kadonnut, pistän tässä uusintana vanhan
blogini:
perjantai 5.
marraskuuta 2021
Talkin tuhraajat
En katso televisiota joka viikko enkä edes joka kuukausi. Tämä ei ole mitään
elvistelyä, syynä on yksinkertaisesti se, että nykyään on hyvin vaikeaa löytää
ohjelmia, joiden pariin kannattaisi uppoutua vaikkapa tunniksi, kun tässä
elämässä vielä on kiinnostavampaakin tekemistä.
Päivittäin
sentään käyn läpi muutamien kanavien tarjonnan. Olihan siellä aikoinaan ihan
erityinen aikuisille kelvollisen ohjelman keskittymäkin. Se oli kanavalla
nimeltä Teema.
Mutta eihän
siellä enää mitään vastaavaa ole. Verovaroilla kustannetut kanavat suoltavat
aivan sitä samaa infantiilia roskaa kuin muutkin. Mistähän syystä lieneekin
ollut pakko lopettaa älyllisesti vaativien ohjelmien keskittäminen samalle
kanavalle ja ripotella ne minne sattuu? Katsojalukujako tässä on metsästetty?
Epäilemätöntä
tietenkin on, että TV on tavattomasti vaikuttanut kansamme yleissivistykseen.
Nyt meillä tunnetaan samat saippuasarjojen sankarit kuin koko läntisessä
maailmassa ja jotkut ovat suorastaan oppineet puhumaan aivan samalla aksentilla
kuin sankarinsa, siis englantia.
Tässä pari
vuotta sitten muuan nuori nainen nostettiinkin jalustalle sen vuoksi, että hän
puhui aivan samanlaista englantia kuin Emmerdalen henkilöt.
Tämä lähes tavaton ansio tuntui monen mielestä ehdottomasti pätevöittävän hänet
maamme valtioneuvoston jäseneksi, mikä hänestä tulikin.
No, tietenkin
vastaavan pätevyyden omaavia tässä maailmassa oli ja on miljoonia, joten nuo
ajatellut valmiudet korkeaan virkaan eivät ehkä olleet aivan harvinaisimmasta
ja kukaties olennaisimmastakaan päästä. Toisaalta oli mukava ajatella, että jos
meille olisi tullut valtiovieras Englannista, etenkin tuolta tietyltä seudulta
ja jostakin aika läheisestä menneisyydestä, hän olisi heti tuntenut olonsa
kotoiseksi ministerimme seurassa.
Emme me siis
mitään metsäläisiä ole, ainakaan kaikki. Lienee mahdollista opettaa vielä koko
kansammekin puhumaan englantia, ainakin samassa määrin kuin stadin kundit ja friidut aikoinaan
puhuivat ruotsia ja venäjää: ruvetaan ääntämään suomea ulkomaalaisittain ja
poimitaan muista kielistä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman
epäsuomalaisia sanoja.
TV-ohjelmia
selaillessani huomaan, että muutamat asiat eivät lakkaa kiusaamasta. Silloin
tällöin on meille esimerkiksi tarjona ohjelma nimeltä A-talk.
Mitä h******ttiä
se oikein on tarkoittavinaan? Mitä kieltä se on ja miten se äännetään? Onko
sanottava aa-took (kuten luulen kuulleeni), aa-talk, ei-took vai kukaties
ei-talk? Ja miksi ohjelmalla on vieraskielinen nimi vai onko se peräti puoliksi
vieraskielinen ja lausutaan puolittain suomalaisittain ja puolittain
englantilaisittain?
Miksi siis
moinen nimi, joka ei missään tapauksessa ole ainakaan suomea? Onko sen
omaksuneiden älykääpiöiden suomen kielen taito ollut niin puutteellinen, että
heille on ollut mahdotonta löytää saman asian ajavaa suomalaista nimeä? Vai
onko heistä tuntunut jotenkin hienommalta sanoa sama asia vieraalla kielellä?
Siinähän on yksin tein osoitettu, että hekin sitä ainakin jossakin määrin
osaavat.
Miksipä siis
keskustelemaan, rupattelemaan tai puhumaan, kun kerran on mahdollista myös
tookata…
No, tämä
kauhistus nyt vain on istunut TV:n ohjelmistossa jo iät ja ajat. Se osoittaa,
ettei ole olemassa mitään niin suurta typeryyttä, etteivät ihmiset siihen ajan
mittaan tottuisi.
Mutta
vilkaistaanpa muita ohjelmien nimikkeitä. Huomenna meitä onnellistutetaan
ohjelmalla, jonka nimi on Some deep story: SDS: Palkalla ei pärjää.
No jopahan
virittää moinen otsikko katsojan odotukset korkealle. Syvyyttä on siis luvassa
ja oikein tuplaten. SDS kai lienee sitten jokin uusi ohjelmaformaatti, joka
istuu töllöttimessä kuin kuppa Töölössä.
Kakkosella on
luvassa jokin sarja nimeltä The Bold Type. Yle-veron vähäisyyteenkö
mahtaa perustua, ettei moista vaikeaa käsitettä ole yritettykään suomentaa.
Kolmosella taas
esiintyy Masked Singer Suomi. Mikäli tätä asiaa hoitavat tolvanat
eivät ole kyenneet kääntämään koko nimeä, olisivat he yhtä hyvin voineet
kääntää vain alkuosan, sillä suurelle osalle kansaamme tuo Finland on
ihan tuttu ja kodikas sana.
Samalla
kanavalla on sitten myös American Horror Story, neloselle Rusty
Rivets, Lego Star Wars, Angry Birds Blues ja kokonainen
komedia nimeltä Holiday. Kyseessä ei tosiaankaan siis ole
mikään Loma, vaan ihka oikea Holiday. Myöhemmin illalla
tulee Mysteerilaulajat -I Can See Your Voice ja sokerina
pohjalla Big Brother Suomi.
Jaa, on siellä
myös vielä, joka Polttarittaret alkuperäiseltä nimeltään
on Bachelorette. Syytä siihen, että nimi on käännetty, voi vain
arvailla.
En ole
vertaillut näiden nykyisten ohjelmien nimiä esimerkiksi viidenkymmenen vuoden
takaisiin. Mututuntumalla on kuitenkin selvää, että on siirrytty muutaman
pykälän verran kohti englanninkielisyyttä. Kuten internetissä ja
käännöskoneissa, englanti on oletuskieli, jonka kautta kaikki menee ja muuntuu
siinä samalla tietyn kaavan mukaiseksi.
Tässä en nyt
sitten ole vielä puhunut mitään laajan englannin osaamisen tai sanoisinko
tuntemuksen tuottamista hyödyistä enkä viitsi puhuakaan. Jokaiselle on selvää,
että ne ovat suuret ja ilmeiset.
Sen sijaan
turhan englannin sotkeminen sinne, missä siitä ei ole mitään hyötyä, on vain ja
ainoastaan hölmöä. Ajatus englannista yhtenä maamme virallisena kielenä on
voinut syntyä vain täydellisen tolvanan aivoissa.
Turhan englannin
invaasio köyhdyttää ihmisten ajattelua. Venäläiset veijarikirjailijat Ilf ja
Petrov loivat hahmon, joka pärjäsi tässä maailmassa ihan muutamalla sanalla.
Tarpeen tullen hän vaihteli sävyjä ja ilmeitä ja pystyi näin kommunikoimaan
riittävästi saadakseen kaikki tarpeensa tyydytetyksi. Niitäkään ei loppujen
lopuksi ollut sen enempää kuin tavallisella TV-roskan suurkuluttajalla.
Tämän hahmon
nimi oli Ellotška-ljudojedka, mikä siis viittasi ihmissyöjään,
mutta tarkoitti tässä vain sitä, että Ellotška oli kehittänyt vähäsanaisuuden
vielä pidemmälle kuin eräs ihmissyöjäheimo, joka tunsi kolmesataa sanaa.
Ellotška pärjäsi kolmellakymmenellä.
Ellotška puhui
venäjää, mutta näköjään kyseessä oli jonkinlainen pidgin-venäjä,
jossa ei taivutuksia tarvittu. Pidgin-englantihan on englantia
kiinalaisella kieliopilla eli siis ilman mitään kielioppia. Kiina on maailman
kehittynein eli kulunein ja siis helpoin kieli, jossa ei ole taivutuksia.
Käärme paratiisissa ovat sitten loputtomat idiomit, mutta niitähän myös
englanti on tulvillaan.
On selvää, että
olemme matkalla kohti jonkinlaista pidgin-fingliskaa ja että
monelle esimerkiksi juuri julkisen sanan piirissä työskentelevälle se näyttää
olevan ilon ja riemun aihe. Taakse jäävät tuskailut siitä, mitkä kieliopilliset
muodot ovat oikeita ja mitkä vääriä. Jos ei osaa, niin ottaapa vain
englantilaisen sanan ja liittää sen suomalaiseen ja johan tuli komea ilmaus,
jolle voi vielä tarvittaessa keksiä uuden merkityksenkin.
Tällaisen
neologismin keksijää saatetaan vielä hieman kehua ja kenties kadehtiakin. Onhan
meillä ollut noita sanaseppoja ennenkin, Lönnrot yhtenä suurimmista. He
kuitenkin vastasivat ajan tarpeisiin: oli parempi ja luontevampi käyttää omaa
sanaa kuin sotkea suomen kieleen sille aivan vieraita indoeurooppalaisia
käsitteitä.
Tuohon aikaan
kansakunta vielä etsi itseään ja koetteli rajojaan. Nyt, kun sen suurimpana
kunnianhimona on apinointi, mennään siitä, missä aita on matalin.
"...englanninkielinen otsikko jo kielensä ansiosta nauttii korkeaa arvostusta ja assosioituu johonkin sellaiseen, jota pidetään tavoiteltavana ja arvokkaana. Ennenhän tässä asemassa kulttuurin piirissä olivat ns. klassikot...Alemmuuskomplekseista kärsivissä maissa, johon omammekin kuuluu huolimatta siitä, että se kansainvälisissä luokitteluissa säännöllisesti asettuu englanninkielisen maailman yläpuolelle, on tuon kielen omaksuminen hienoa ja arvostettua...
VastaaPoistaAsia on meidän oloissamme vielä helppo ymmärtää, mutta kiinnostavaa on, että saksankielisessä maailmassa, joka sentään käsittää sata miljoonaa henkeä ja jolla on länsimaisen kulttuurin historiassa korkeimman luokan traditio klassikoineen, voimme löytää tuon saman englanninkielisyyden (ei siis englannin kielen) ihailun."
Minusta tuo Saksan tilanne vahvistaa aihemmin esittämääni teesiä siitä, että kielen asema riippuu sitä käyttäävän valtion taloudellis-poliittis-sotilaallisesta mahtiasemasta. Kun Saksan suurvalta-asema romahti, myös sen kielestä tuli toisen luokan kieli.
Mitä sitten englantiin Suomessa tulee eikö voitaisi vain sopia, että pienen, alemmuudentuntoisen kansan perusominaisuuksiin vain kuuluu pyrkimys vieraskielisillä ilmauksilla tai jopa kielitaidolla (!) koreiluun ja suhtautua siihen tietyllä huvittuneisuudella. Niin tekivät antiikin ihmiset latinalla, 1700-luvun yläluokka ranskalla ja 1800-luvun itä-eurooppalaiset saksalla jne.
Ollaan vain iloisia, ettei tarvitse sentään - vielä - kiinaksi keekoilla. Pakomandariini se vasta pirullista oisi!
Jos englantia paheksua pitää parempia syitä olisivat:
- korkeakoulujen väitöskirjojen kieli, joka takaa, että kohta suomi ei ole tieteen kieli
- EK:n vaatimus, että työperäisen maamuuton edistämiseksi virkamiesten kielitaitovaatimuksia pitää vähentää, jolloin meillä on pitkällä juoksulla vieraskieliset julkisen vallan käyttäjät.
- koulut, joiden oppilaiden enemmistö puhuu muuta kuin suomea, joka takaa, etteivät he - eivätkä vanhemmat - opi suomea vaan oppivat jonkinlaista "varissuosuomea".
Johtopäätös: Snellmanista alkanut Suomen sivistysprojekti on tullut pikkuhiljaa tiensä päähän, olemme antaneet kaiken annettavamme maailmalle ja meidän on aika tehdään tilaa uusille, elinvoimaisemmille kansoille.
Onneksi "viimeinen mohikaani" Janne Saarikivi otti 15.11.2026 Hesarin esseessä "Suomi on Amerikan itäinen siirtomaa, joka luopuu kielestään vapaaehtoisesti" kantaa suomen puolesta hyvin pitkälti samoin ajatuksin kuin blogistikin.
Ei saksalainen rahvaankulttuuri koskaan maailmaa valloittanut, vaikka maalla oli mahtia joskus 1871-1914.
PoistaJos olen kulttuuri- ja ajatushistoriani oikein ymmärtänyt, kielen olennaisimmat elementit löytyvät hahmon- ja käsittenmuodostuksen syvätasoilta, ne eivät siis sijoitu niihin sosiaalisiin arvostuksiin joita jokin aika omastaan ja vieraista kielisitä elättelee.
VastaaPoistaJa ehkä vielä pitäisi muistuttaa tosiasiasta, että kielen ja ajattelun kannalta olennaisempi ero on puhutun ja kirjoitetun kielen erilaatuisuus -- ei suinkaan se minkä kielen ihannointi ja meemit ovat kulloinkin akateemisen väen tai suuren rahvaan suosiossa.
Omassa, eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriassamme luulen kanaalin yli kulkeneen vahvan akselin yhdistäneen romaaniset ja germaaniset kielet. Uuden ajan uusi tiedollinen ajattelu syntyi laajalla valistuksen rintamalla. Kartesiolaisten kahtiajakojen tajunnalliset rajalinjat paradoksaalisesti yhdistivät eurooppalaisen ajatteluperinteen uusia tiedollisia aluevaltauksia. Ehkä eri kielten erot hahamon- ja käsitteenmuodostuksellisella tasolla olivat vahvakin "rakenteellinen" tekijä siinä uutta aikaa edeltäneessä "inkubaatioajan" henkisessä käymistilassa, johon niin Spengler kuin von Wright ovat viitanneet.
Mitä nykyisiin tunnelmiin tulee, elämme tosiaankin kulttuurisen narsismin maailmassa, jossa kaikki identiteettejä muodostavat tekijät ovat pahanasteisesti kiriisiytyneitä. Jotain omituista on siinä, ettemme yhtäältä ole päässeet eroon edes pakkoruotsista, mutta olemme hurrrjasti huolissamme pakkoenglannista. Todellisuudentajuisempiakin huolenaiheita olisi.
Muuten, esimerkiksi kirjojen nimien kääntämiseen saattaa liittyä muitakin ongelmia kuin se että monet nimet istuvat omassa meemisyydessään niin tiukasti etteivät sovinnolla muutu maahanmuuttajiksi. Esimerkiksi erilaiset tilastoinnin ja luetteloinnin käytännöt saattavat helpottua, jos kaikissa käännöksissä käytetään vain alkuperäistä teoksen nimeä. -- No, näistä en tarkemmin tiedä, osaan vain kuvitella.
"Kyllä suomen kielen suuresta sanasäilöstä löytyy sanoja ilmaisemaan niin tunteita kuin tieteellisiä tosiasioista", sanoi J H Erkko kielitaistelun aikoihin. --- Meille on syntymälahjana annettu kielen ja ajattelun yhteys, jonka lapsuudessamme ja nuoruudessamme sisäistämme kaiken "tiedollisen" alustaksi niin, että tosiaan kuvittelemme ja koemme, että "kieli" voidaan "kääntää" suunnilleen "samat sisällöt" säilyttävänä ja käsittävänä "ilmaisumuotona" yli "kielirajojen". --- Se on kaikki aikalailla pelkkää perustavanlaatuisen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen harhaa -- kielifilosofisesti ottaen kieli on olemuksellinen osa kulttuurista elämänmuotoa ja aikalaisjärkeä. Eurooppalaisen uuden ajan mukana tullut illuusio "tieteellisistä tosiasioista" jotka olisivat ikään kuin "kaikille kielille samoja tosiasioita" kokee merkityslaajentuman ajattelussamme, joka jo on aika taantunutta ja tarvitseekin juuri tuollaisia maagisia merkityslaajennuksia.
"Mikäli tuota vierasta kieltä puhuu suorastaan natiivin lailla, on se tosite siitä, että on otettu valtava askel ”eteenpäin”. Tämä psykologia tunnetaan kaikista siirtomaista ja alistettujen kansojen piiristä."
VastaaPoistaKieli tarttuu ja jos et ole tekemisissä olet rasisti.
" Kielellä oli akateemikko N.J. Marrin mielestä- luokkaluonne ja proletaareilla oli kaikkialla yhtisitä kielellisiä taipumuksia ja tarpeita."
Puhuttu kieli ja kirjakieli ovat 2 eri asiaa.
Puhe kieli on jatkuvasti käytössä. Murre esimerkiksi ei ole valtion lainsäädännöllinen kirjoitusmuoto.
Monarkiassa katsottaisiin kieroon jos kruunuprinsessa puhuisi samoilla sanoilla kuin peräkylän juoppo.
Teoriassa valtion kielen muodostukseen suvuista kasvaa heimo ja heimoista valtio, tämä taas tarvitsee jonkin sortin eliitin käyttämään kyseistä kieltä. Monarkia on asia erikseen, Suomessa on demokratia ja Suomen ruotsalainen Stubb, englantilaisineen vaimoineen. Tiedä miten Kielellisesti he ohjaavat suomalaista puhekulttuuria, mutta onnea matkaan.
Näin valtavien perspektiivien rinnalla meikäläisen koulun pohtiminen tietysti pientä. Mutta lapset voivat olla nopeitakin oppijoita, eikö saksaa, ranskaa, espanjaa voisi tarjota pieninä annoksina. Siis nykyisiä oppimistavoitteita kokonaan hylkäämättä? Siinä voisi olla pohjaa jos aikuisena todellinen tarve tulee vastaan.
VastaaPoista-jussi n
Pakkoenglanti on täysin väärinymmärrettyä kansainvälisyyttä.
VastaaPoistaIlman englannin taitoa tulee nykymaailmassa ihan hyvin toimeen.Ainakin se onnistuu edelleen n. 5/8 osalta maailman ihmisistä.
VastaaPoista