Aikakaudet muuttuvat

 

Terveen järjen vastustaja

 

Antoni Gramsci, Vankilavihkot. Valikoima. Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Mikael Böök. Kansankulttuuri Oy 1979, 151 s.

 

     Suomen kielen termi ”terve järki” on sangen omaperäinen verrattaessa monien muiden kielten käyttämiin ilmauksiin.

     Syventymättä enemmälti tähän kysymykseen, todettakoon, että esimerkiksi englannin ”common sense” tai italian ”senso comune” eivät assosioidu ”terveyteen”, jonka vastapoolina oletamme ilman muuta jonkinlaisen sielunsairauden, vaan tyytyvät viittaamaan tavanomaisuuteen, normaaliin arkiajatteluun, jonka ohella voi olla muitakin tapoja hahmottaa ja kuvata maailmaa.

     Tässä mielessä on ymmärrettävä esimerkiksi Bertrand Russellin ”Terveen järjen puolustus”. Terve järki on se työkalu, jolla pärjäämme tavallisessa arjessa ja jota meidän on jopa pakko käyttää.

     Esimerkiksi newtonilainen mekaniikka riittää meille erinomaisesti ja voimme halutessa kiivaasti kiistää ne mahdollisuudet ajan ja paikan suhteellisuuteen, jotka suhteellisuusteoria esittää. Ilman suhteellisuusteoriaa emme kuitenkaan pärjäisi tietyissä arkikokemuksemme ulkopuolisissa olosuhteissa, joissa terve järki ei enää riitä.

     Antonio Gramscin (1891-1937) ajattelussa terveen järjen käsitteellä on aivan tietty merkitys. Hän käyttää sitä sellaisesta ajattelusta, joka tietyssä historiallisessa vaiheessa on kansan suurelle enemmistölle lähtökohtaista. Siitä irrallaan on älymystön ajattelu, jossa asiat ja arvot ovat toisessa järjestyksessä.

     Gramsci oli marxilainen toisinajattelija, jonka fasistit Italiassa panivat kymmeneksi vuodeksi vankilaan ja joka siellä kirjoitteli kriittisiä näkemyksiään, joiden hän varoitti olevan ilman kirjallisia lähteitä tehtyjä ja siksi mahdollisesti sisältävän monia virheitä.

     Joka tapauksessa Gramsci kuoli vuonna 1937 Italiassa aivoinfarktiin. Mikäli hän olisi ollut Neuvostoliitossa, hän myös olisi melkoisella varmuudella kuollut vuonna 1937, mutta siinä tapauksessa pistoolinluodin aiheuttamaan aivovammaan.

     Sellainen yleissivistys, jota vielä noin sukupolvi sitten pidettiin normaalina ja terveen järjen sanelemana asiana, edellytti, että ainakin Gramscin nimi tunnettiin, samoin kuin se, että hän kehitteli ”hegemonian” käsitettä, jolla olisi jopa ratkaiseva merkitys sosialistisen yhteiskunnan tuomisessa kapitalistisiin maihin.

     Hegemoniasta Gramsci tässäkin kirjassa puhuu paljon harjoittaessaan terveen järjen kritiikkiä eli määritellessään sen asemaa oppimattoman rahvaan maailmankatsomuksena ja älymystön velvollisuutta sen voittamiseksi ja muuttamiseksi.

     Gramsci ei tarkoita ainakaan nimenomaisesti sitä, että terveen järjen sijasta olisi omaksuttava joitakin löysiä spekulaatioita ja alettava elää niiden mukaisesti, vaan sitä, että sen henkisen maailman, mitä sanotaan terveeksi järjeksi, sisältöä ja rajoja on muutettava.

     Terve järki on historian kulloisessakin tilanteessa se lähtökohta, ja ne rajat joka kansajoukoilla on ajattelussaan ja se heijastaa hegemonisen luokan omien etujensa mukaisesti kehittelemää maailmankuvaa, instituutioita ja ajattelua.

     Älymystö sen sijaan on aina irrallaan rahvaan konventioista ja luo oman henkisen maailmansa, johon rahvaalla ei puuttuvan sivistyksensä takia ole mahdollista päästä älyllisellä tasolla mukaan .Se voi omaksua sen vain uskolla.

     Niinpä älymystön tehtävä on kaksinainen: sen on kyettävä sekä elämään ”terveen järjen” yläpuolella sijaitsevassa henkisessä maailmassaan että muuttamaan tuo ”terveen järjen” maailma oman ajattelunsa mukaiseksi ja siten nostamaan rahvaan tietoisuus uudelle historialliselle tasolle.

     Gramscin lähtökohtana on marxilaisuuden ohella Benedetto Grocen filosofia, joka oli keskeinen myös Mussolinin (tai Giovanni Gentilen) fasismille. Groce nimitti keskeistä ideaansa ”historismiksi”, millä ei ole mitään tekemistä Karl Popperin käyttämän samannimisen käsitteen kanssa (”The Poverty of Historicism”).

     Grocen historismi ei oleta historialle mitään lainomaista suuntaa, vaan sen sijaan korostaa sitä, että ihmiskunta elää ennen muuta aina historiassa ja on aina aikakautensa konventioiden sitoma.

     Venäjällä sosialismi oli voittanut asein ja älymystö oli siellä saanut hegemonian sen myötä. Uudella kulttuurilla ei siellä ollut vakiintunutta vastavoimaa, joten sosialistinen vallankumous kulttuurin ja instituutioiden tasolla oli suhteellisen helppo.

     Lännessä asia oli mutkallisempi. Väkivaltainen vallankumous ei voisi muuttaa länsimaista kulttuuria (kullakin maalla oli omat historian/historismin sanelemat erikoisuutensa) sosialistiseksi ilman, että yhteiskunnan hegemonia vielä vallattaisiin kaikilla tasoilla, ei pelkästään valtiossa ja sen instituutioissa, vaan myös kansalaisyhteiskunnassa.

      Tässä älymystöllä oli keskeinen rooli: sen oli  muutettava yhteiskunnallinen kulttuuri ja instituutiot sellaisiksi, että ne vastasivat uutta, sosialistista ideologiaa ja muuttuisivat taas puolestaan kyseenalaistamattomaksi ”terveeksi järjeksi”, jonka pohjalta normaalin arkiajattelun oli aina lähdettävä.

     Gramsci puhuu jonkin verran myös käytännöstä: uusia käsitteitä ja vahoja käsitteitä uudessa merkityksessä oli jatkuvasti jauhettava yhä uudelleen, kunnes ne muuttuisivat normaaliksi ajattelun lähtökohdaksi, joiden kritisoiminen tai epäileminen ei enää olisi ”tervettä järkeä”, vaan taantumuksellista kapinointia, jonka massat hylkäisivät.

     Luulenpa, että Gramscilla on näissä muistiinpanoissaan, joiden ei ole tarkoituskaan muodostaa yhtenäistä järjestelmää, paljonkin alkeellisia virheitä. Hän ottaa esimerkiksi terveen järjen ja älymystön ajattelun peruseroista solipsismia koskevan kysymyksen asiana, jota älymystö pitää normaalina ajatteluna, mutta jolle oppimaton rahvas päästää gargantuamaisen naurun.

      Esimerkki kuilusta älymystön ja rahvaan välillä on tässä tapauksessa epäilemättä ihan osuva. Ilman koulutusta kukaan ei ota tosissaan piispa Berkeleyn väitettä ”esse est percipi”. Kyseessä on ilman muuta pikemmin koulutuspohjan kuin ajattelukyvyn tuottama rajoitus.

     Kaikkihan ovat itse asiassa filosofeja, kuten Gramsci toistelee, mutta heidän ajattelunsa on tiettyjen lähtökohtien sitoma jo kysymyksenasetteluja myöten.

     Mutta entä se tarina ”valtion kuolemisesta”, jonka esimerkiksi Lenin esitti täysin vakavasti ”Valtiossa ja vallankumouksessa”? Oliko tervejärkisten ihmisten pilkkanauru sen johdosta vain osoitus heidän jäämisestään historian varhaisemmalle kehitysasteelle?

      Entäpä ajatus koirasten poikimisesta, jota nykyinen älymystömme nykyään hellii? Tai ”Ihmisoikeuksista” pakottavana argumenttina sille, että länsimaiden on otettava helmaansa kansalaisiksi kaikki, jotka kehtaavat sitä pyytää?

     Vankilassa, vailla mitään mahdollisuutta tehdä tutkimuksia tai edes perehtyä jo tehtyyn tutkimukseen, Gramsci kehitteli vain yksinkertaistuksia omasta päästään löytyneillä käsitteillä. Hän puhuu laajasti ei maiden ”luokista” ja maalaisten ja kaupunkilaisten eroista ilman minkäänlaisia viitteitä tutkimuksen selvittämiin tosiasioihin.

     Tuskinpa noita tutkimuksia silloin paljon olikaan. Max Weberin ”Protestantismin” kirjoittaja sentään mainitsee ja pari muutakin, lähinnä ideologisella tasolla liikkuvaa opusta. Ns. kova tiede puuttuu koko kuvasta.

     Kuitenkin Gramsci on tänäkin päivänä hyvinkin tärkeä vaikuttaja. Nykyinen älymystö kiistää kiivaasti edustavansa kommunismia, mutta tuskinpa se voi tai edes haluaa karistaa harteiltaan Frankfurtin koulukuntaa tai Gramscia, vaikka Lenin ja Stalin ovatkin eilispäivää.

          Niin se historismi toimii. Taistelu terveen järjen puolesta on yhäkin poliittinen teko

Kieli ja kansallisuus

 

Viro ja viron kieli muuttuvassa maailmassa

 

     Olen parhaimmillaan Tallinnassa aineenani osallistua ”Kirjandustänavafestivaliin” eli kirjallisuuskadun juhlaan

     Virolaiset pitävät kansallista kulttuuriaan ja kieltään erittäin suuressa arvossa, sillä he ymmärtävät, että ne todella voi menettääkin. Itse asiassa se jo oli lähellä tapahtumistaan muutama vuosikymmen sitten ja väestönvaihto (sit venia verbo) oli jo viety pitkälle.

      Asian korjaaminen on erittäin vaikea ja tuskallinen prosessi, enkä usko, että virolaiset nyt ovat oikeilla jäljillä yrittäessään pakottaa ottamaan viron käyttöön kaikkialla. Se politiikka ei lupaa hyvää.

     Itse tutustuin viron kieleen jo 1980-luvulla ja tilasin monta vuotta itselleni ”Rahva hääl-lehteä, jonka virallisen kuivia artikkeleita oli helppo oppia lukemaan. Mutta se oli sitä bolševistista kapulakieltä, jonka kuuleminenkin rääkkää herkkää patrioottista korvaa.

     Neuvostoideologian mukaan kansallisvaltio oli kapitalismin luomus ja tulisi sen mukana myös häviämään.

     Itse asiassa ns. kehittyneessä eli kypsässä sosialismissa (Neuvostoliitossa ja van Neuvostoliitossa) oli juo kehittynyt laadullisesti uusi historiallinen yhteisö, jossa kansallisuuden yläpuolelle nousivat muut identiteettitekijät: neuvostolainen elämänmuoto ja osallistuminen kommunismin rakentamiseen.

      Venäjän kieli oli kansojen välisen yhteydenpidon kieli, eikä siinä ollut mitään kummallista, että se valtasi ensin sijan pikkukieliltä ja lopulta, kommunismin koittaessa kaikkialla, syntyisi jokin uusi kieli, jota ei vielä tunnettu.

     Mutta se oli vielä kaukaisen tulevaisuuden asia. Kielellinen kehitys noudatti Neuvostoliitossa omia lakejaan, eikä vähemmistökielten hiipumista ja sulautumista pitänyt keinokoisesti enempää suosia kuin vastustaakaan.

     Mikäli panemme tässä venäjän tilalle englannin, pääsemme suunnilleen samanlaiseen skenaarioon, kun kyseessä ovat anglosaksit ja heitä kaikkialla hännystelevät kauppakamarinulikat ja bimbot eli siis aikamme varsinainen toimiva älymystö.

     Mutta tästä pääsemme jo turhankin pitkälle eteenpäin. Vilkaistaan nyt ainakin aluksi tätä Viron tapausta sellaisena kuin se esitettiin joitakin vuosia sitten.

 

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Mikä meitä erottaa?

 

Mikä meitä erottaa

 

     Kuuntelin tässä taannoin esitelmää Euroopan unionista ja siihen suhtautumisesta. Puhuja oli virolainen ja hänen havaintojensa mukaan Brysselissä kaikki nykyään krampinomaisesti keskittyvät siihen, mikä Euroopan kansoja yhdistää. Sen sijasta olisi kuitenkin järkevää ja kohtuullista puhua enemmän siitä, mikä kansoja erottaa, sillä erotkin ovat tärkeitä ja aivan todellisia.

      Ellen väärin muista, tämä ihmisten yhteys, yleisinhimillisyyden ongelma kiinnosti jo muinaisia kreikkalaisia filosofeja. Itse Platon määritteli ihmisen höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi.

     Kun joku kriittisesti ajatteleva yksilö (kyynikko Diogenes) sitten heitti keskustelijoiden jalkoihin kynityn kanan julistaen, että tässä se Platonin ihminen on, korjasi länsimaisen filosofian isä määritelmäänsä: ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet.

     Viime vuosina on saanut paljon kuulla epä-älyllistä meuhkaamista siitä, mitä eurooppalaisuus oikein on. Saksan liittokansleri julisti peräti rasisteiksi ne, jotka halusivat rajoituksia Eurooppaan suuntautuvalle muuttovirralle. Kas, ihmisiähän ne tulijat olivat. Mitä vikaa siis saattoi olla siinä, että he tulivat sinne, minne mieli teki, muiden ihmisten joukkoon?

     Kansleri tuskin kuuluu ns. syvällisiin ajattelijoihin, mutta jotakin muinaisen filosofikoulun pinnallisuudesta hän ainakin oli onnistunut tavoittamaan: mikä on ihminen? Eikö hän ole tuottaja ja kuluttaja? Mihin häntä tarvitaan? Eikö siis BKT:n kasvattamiseen? Entä ne asiat, jotka ihmisryhmiä erottavat? Eikö niillä ole väliä? Miksi olisi?

     Kanslerin kannanotot asiaan, jotka ainakin pari vuotta sitten olivat yllä kuvatun kaltaisia, paljastavat kaikessa alastomuudessaan sen ajatteluvajeen, joka EU:ta näyttää vaivaavan. Se taitaa liittyä perimmältään rehellisyyteen. Se, mikä kansoja erottaa, ei ainoastaan ole tärkeää, vaan jopa keskeistä kansojen, kielten ja uskontokuntien välisessä kanssakäymisessä.

     Noita yksiköitä ei perusteta ja vaalita vain jonkin onnettoman erehdyksen takia, ne ovat sivistyneelle ihmiselle ja muillekin heidän elämänsä keskeisiä asioita. Moukille ja muille kosmopoliiteille toki riittää vähempikin, jopa pelkkä mammona.

Kävin tässä taannoin Viron kansallismuseossa, Tartossa.

     Museon vironkielinen nimi Eesti rahva muuseum kiteyttää mainiosti sen olennaisen idean. Kyseessä ei ole Viron valtion tarinasta kertova museo, vaan sen kansan (rahvaan) elämän, alkuperän ja kielen tarinasta kertova laitos. Muistan kuulleeni sen olevan alallaan pohjoismaiden suurin. En ainakaan hämmästyisi, jos näin olisi.

     Museo on siis etnografis- kielitieteellinen ja keskittyy virolaisten ihmisten ja kansanryhmien elämään ja kehitykseen kautta aikojen.

     Sen sijaan en huomannut siellä merkkejä saksalaisten enempää kuin puolalaisten tai tanskalaisten tai venäläisten herruudesta ja heidän kaupunkikulttuuristaan. Rantaruotsalaiset taisivat muodostaa jonkinlaisen poikkeuksen, hehän kuuluivat myös rahvaaseen.

     Korostan, että kuljin uskollisesti oppaan jäljissä ja todennäköisesti minulta jäi näkemättä osa museosta, ehkä suurikin. Poliittinen historia ja korkeakulttuuri joka tapauksessa jäivät Virossa muiden kansojen omaisuudeksi aina 1800-luvun lopulle saakka. Niiden paikka on muualla.

     Museo keskittyi siis ihan vain virolaisten omaan ainutlaatuisuuteen. Sen kohteena olivat viron kieli ja niitä geenejä kantavat ihmiset, joita maan nykyisenkin väestön valtaosa on.

     Voi tietenkin kysyä, eikö olisi pitänyt varata ainakin neljäsosa tiloista Viron venäläisille? Jos, niin miksi ei?

     Voimmehan nyt heti todeta, etteivät venäläiset ole sen huonompia ihmisiä kuin muutkaan. Lisäksi heillä on sekä rikas kansan kulttuuri, että hieno korkeakulttuuri. Historiallisesti suurin osasto kuuluisi itse asiassa saksalaisille, mikäli ajatellaan sitä korkeakulttuuria, jonka alalla Viron asukkaat ovat yltäneet erittäin merkittäviin suorituksiin.

      Mutta saksalaiset loistivat museossa poissaolollaan, kuten venäläisetkin. Heillähän on omat keskuksensa muualla. Virolaisilla sen sijaan niitä ei ole, heillä on vain oma isänmaansa ja äidinkielensä.

     Meillä suomalaisilla tilanne on olennaisesti samanlainen ja tärkein ero virolaisiin saattaa olla, että me tunnemme olevamme suurvallan kansalaisia ja kannamme huolta koko maailmasta varoen korostamasta omaa kansallisuuttamme.

      Tiedän, että kansallinen ajattelu on monen, omasta mielestään fiksun kaksijalkaisen mielestä vanhentunutta ja joutavaa. Löytyyhän meiltäkin ihmisiä, jotka tosissaan ovat ehdottaneet englantia maamme yhdeksi viralliseksi kieleksi. Miksikäs ei? Mitäpä me tällä suomella?

     Yllättävää kyllä, samat ihmiset näyttävät kuitenkin jollakin tavalla ymmärtävän sitä, että Virossa ollaan tyytymättömiä siihen, että maan annettiin vapaasti täyttyä vieraan kansakunnan edustajilla muutaman lyhyen vuosikymmenen ajan.

     Mikäli prosessi olisi saanut vapaasti jatkua, olisi meillä parin sukupolven kuluttua ollut virolaisen Viron sijasta venäläinen Estonija, täynnä kantakansan edustajien näköisiä kelpo ihmisiä, joilla sitä paitsi on ollut maassa oma historiallinen roolinsa ja jotka ovat lahjakasta, eurooppalaista kansaa sympaattisine tapoineen.

     Pyydän anteeksi, mikäli jonkin mielestä edellä sanottu implikoi sen, että on olemassa myös lahjattomia, ei-eurooppalaisia kansoja epäsympaattisine tapoineen. En minä sitä tarkoittanut, itse ajattelitte, eikä asia sitä paitsi edes kuulu tähän.

     Palaan nyt tuohon virolaiseen meppiin, joka kaipasi Brysseliin tietoisuutta Euroopan kansanryhmien välisten erojen tiedostamisen ja ymmärtämisen tärkeydestä.

     Eurooppa on se mikä se on, juuri siksi, ettei se ole Amerikan kaltainen sulatusuuni. Euroopan maat ovat kansalaistensa koteja eivätkä työnantajia, joita vaihdetaan kuin ratsastaja hevosta.

     Eurooppalainen ihminenkään ei ole vain jonkin Euroopan kolkan asukas, joka juhlissa laulaa oodia ilolle. Hänelle läheisiä ovat myös hänen oman kansansa surut ja alennustilat, kuten myös sen tulevaisuus, hamaan harmageddoniin saakka.

     Mikäli me eurooppalaiset typerästi suljemme silmämme siltä, ettemme ole keskenämme samanlaisia emmekä halua sellaisiksi tullakaan, tulemme ennen pitkää kohtaamaan sellaisia ongelmia, joita emme yksikertaisuuksissamme osanneet edes kuvitella: meillä on kyllä kaksi jalkaa ja litteät kynnet ja, paljon muutakin, mutta…

     Nationalismi on järkevässä ja kohtuullisessa muodossaan ollut ja yhä on maanosamme rikkaus ja sen eteenpäin vievä moottori. Sen ignoroiminen ja loukkaaminen ovat aina tuoneet mukanaan onnettomuuksia. Sen sijaan, että se, mitä on, yritettäisiin halvoilla sofismeilla kieltää, siihen kannattaa suhtautua asian vaatimalla kunnioituksella.

     Venäjä on muuan tärkeä historiallinen esimerkki yrityksestä jättää tosiasiat tunnustamatta ja luoda kansallistunteesta vapaa ihminen. Tuloksena alkoi jo syntyä jonkinlaisia homo sovieticuksia (Иван, не помнящий родства), eli sukunsa unohtaneita ihmisiä.

      Niitä on nyt sitten suurella touhulla ruvettu palauttamaan täysipainoisten ihmisten tasolle saarnaamalla patriotismia joka vuorollaan, kuinkas muuten, sitten menee yli äyräidensä…

 

Ideologiat hajosivat

 

Väärää tietoisuutta

 

     Marxin tunnetun väittämän mukaan (yhteiskunnallinen) oleminen määrää tietoisuuden. Tämä tarkoittaa, että tiettyä yhteiskunnallista luokkaa ja luokka-asemaa edustavien ihmisten tietoisuus noudattaa sellaisia kaavoja ja muotoja, jotka oikeuttavat hänen asemansa, mikäli hän nimittäin kuuluu sen ns. onnellisiin omistaviin.

     Hallitseva luokka luo sille tarpeellisen tietoisuuden eli ideologian, johon kuuluvat niin talouselämän muodot, oikeuslaitos, uskonto ja jopa korkeakulttuuri. Kaikki ne palvelevat sen etuja ja perustelevat niiden oikeutuksen.

     Sen sijaan ne, joita järjestelmä riistää ja nöyryyttää, altistuvat toisenlaiselle tietoisuudelle, jossa vallitseva kulttuuri nähdään vieraan ja epäoikeutetun herruuden välineenä.

     Molemmissakin tapauksissa käsitys maailmasta saattaa olla vääristynyt eli ideologinen, mutta sorretun luokan tietoisuus on joka tapauksessa historian oikealla puolella ja kun yhteiskunnallinen vallankumous lopulta voittaa, on ihmisten tietoisuudella mahdollisuus heijastaa olevia oloja objektiivisesti.

     Tämä tiedonsosiologinen käsitys ideologiasta oli se perusnäkemys, joka vallitsi laajasti ja jopa virallisesti monissa maissa jonnekin tuntemaamme historian loppuun saakka. Silloinhan kaikki meni taas sekaisin ja keksittiin sen sijaan postmodernismi, jonka mukaan mikä tahansa humpuuki on nyhtä hyvää kuin toinenkin, mikäli sallitaan hieman kärjistää.

     Tosiasiassa tämä avasi tien loputtomille erilaisten ryhmien ja kuppikuntien sulkeutuneille ja narsistisille identiteetti-ideologioille, joissa aito amerikkalaiseen tyyliin julistettiin, ettei valkoinen mies voi ymmärtää mustaa, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Vain nainen voi ymmärtää naisten kokemaa maailma, pervo (queer) toisia pervoja ja niin edelleen.

     Jostakin syystä valtaenemmistön ideologiaa ei pidetty yhtä arvokkaana kuin sen demokraattisessa järjestelmässä saamaa poliittista painoarvoa, mutta tämä vie jo kulttuurin psykopatologiaan.

     Alun perin niin sanottuja hegemonisia yhteiskuntaluokkia ja niiden kehittämää kulttuuria kritisoivasta heuristisesta käsitteestä tehtiin joka paikan työkalu, jolla perusteltiin minkä tahansa oman omituisuuden nostamista kaiken ulkoisen ja saman tein muunkin kritiikin ulottumattomiin.

    On turha sanoakaan, että esimerkiksi luokka-aseman määräävä rooli yksittäisen henkilön tietoisuudelle ei voinut pitää paikkaansa. Sen todisti jo se, että sosialismin teoreetikot olivat kauttaaltaan lähtöisin porvarisluokasta, sikäli kuin eivät olleet aatelisia.

     Suurten joukkojen suhteen ideologisen väärän tietoisuuden ajatuksella oli epäilemättä jonkinlaista heuristista arvoakin. Eihän ole mitään syytä epäillä sitä, että jokainen yhteiskunta pyrkii tuottamaan sellaisia instituutioita ja sellaista kulttuuria, joita se tarvitsee ja siinä luvussa siis myös niin hyvin kuin mahdollista perustelemaan, miksi se on juuri sellainen kuin on.

      Useimmat yleensä luottavat siihen ja miksipä eivät niin tekisi. Kun luottamus lakkaa, syntyy yhteiskunnallinen sairaustila, jollaisia kutsumme vallankumoukseksi ja siihen liittyy yleensä tyrannia, kuten voimme Euroopan historiasta havaita.

     Jos palataan vielä tuohon marxilaiseen perusväittämään, jonka mukaan ”oleminen” määrää tietoisuuden, kehitettiin siitä Venäjällä vitsi, jota ei voi kääntää, mutta joka on sitäkin osuvampi.

     Venäjäksi lause kuuluu: Bytije opredeljajet soznanije. ”Bytije” tarkoittaa siis olemista. Stalin, joka oli gruusialainen, ei osannut lausua sanassa olevaa ”y” (taka-i, ы) -äännettä, vaan lausui sen ”i”:ksi, jolloin se merkitsee lyömistä. Eivät suomalaisetkaan sitä muuten osaa lausua, mutta virolaiset kyllä.

     Stalin olikin sattumalta ilmeisen oikeassa: kun ihmistä lyödään ja aivan erityisesti silloin, kun häntä lyödään, lyödään ja lyödään, muuttuu koko hänen tietoisuutensa tilanteen mukaiseksi. Ja Stalin, jos kuka osasi lyömistään lyödä, kunnes päämäärä oli ainakin muodollisesti saavutettu.

     Venäjällä on sanaparsi ”Pieksetty mies on kahden veroinen” ja sehän tarkoittaa, ettei sellaista, jonka tietoisuutta on riittävästi muokattu pieksämisellä (porka) tarvitse koskaan kahdesti kehottaa täyttämään ylivoimaiseltakin näyttävää tehtävää.

     Kukaan ei tietenkään voi tehdä enempää, kun on mahdollista, mutta aina voi luvata ja sitten teeskennellä, että tehtävä on täytetty. Stalin oli kyllä aika taitava myös selvittämään, vastasivatko puheet ja teot toisiaan. Jostakin syystä hän ei juuri sanaan luottanut.

     Mutta se on jo historiaa. ”Tiedonsosiologinen” suhtautuminen ihmisten ja ihmisryhmien tietoisuuteen näyttää nykyään olevan taas voimissaan. Sosialismin romahtaessa se heitettiin ulos ovesta, mutta on kiivennyt takaisin ikkunoista.

     Kaikenlaisille friikeille se tarjoaa tietynlaista kunniallisuutta: kukaan ei voi tietää, miten minä asiat koen, eikä kellään ole mahdollisuutta minua kritisoida, koska he eivät voisi asioita ymmärtää, vaikka tahtoisivatkin.

Täytyy sanoa, että tällaisessa käytössä koko vanhasta, hedelmällisestä käsitteestä on tullut lähinnä vitsi, jollaisia marginaalit tarjoilevat toisilleen ja ns. laatulehdet kaikille, joiden toivovat niistä kiinnostuvan.

     Karl Mannheim, muuan ridonsosiologian uanuurtaja, otti käyttöön käsitteen ”vapaastiliikkuva älymystö” (Freischwebende Itelligenz), joka hänen ymmärtääkseen pystyi ylittämään öuokkien määräämän tietoisuuden rajat ja jolla siksi oli mahdollisuudet lähestyä objektiivisempaa maailman kokemista ja selittämistä.

    Tällaista porukkaa on esiintynyt aika paljonkin esimerkiksi anglosaksisissa kulttuurilehdissä. Nykyään koko ”public intellectual”-hahmo näyttää käydän yhä harvinaisemmaksi ja merkityksettömämmäksi.

     Sen tilalle tunkevat parhaansa mukaan sen sijaan erilaiset omaa evankeliumiaan saarnaavat friikit, joiden kunnioittamista pidetään kunniallisuuden vaatimana, mutta joilla ei ole mitään normaalille täysipäiselle kansalaiselle annettavaa.

    Ehkäpä erityisen merkityksellinen ryhmä olivat silloin ennen venäläiset toisinajattelijat, joiden loistokausi sattuu jonnekin Brežnevin aikaan. Nyt sekin joukko näyttää vaienneen ja sikäli kuin sitä on olemassa, se tuottaa vain latteata putinismin kritiikkiä.

     Putinin falskin tolkuttomuuden osoittamiseen ei paljoa tarvita ja tuntuu siltä, että koko ajatus ”oikeasta tietoisuudesta”, niin saavuttamattomaksi kuin se käytännössä on aina ymmärrettykin, on kokonaan hävinnyt tavoiteltavien asioiden joukosta.

     Itse kukin ymmärtää ilman pitempiä selityksiä myös sen, että jonkin EU:n edustama ideologia on pelkkää pöyhistelevää typeryyttä moraaliposeerauksella sotkettuna. Trumpilaisen infantilismin älyllistä tasoa ei kannata edes mainita.

Tältä se kovasti näyttää ainakin tämän aamun perspektiivistä noin kahdeksan vuosikymmenen mittaan karttuneen, yleispätevyyttä vailla olevan kokemuksen pohjalta.

      Mutta jatkuuhan se historia oikeasti vielä.

Siihen aikaan, kun miehittäjiä oltiin.

 

Vaikea rooli. Suomalaiset Itä-Karjalaa vapauttamassa

 

Helena Pilke, Propagandaa Itä-Karjalaan. Heimokansan suomalaistajat 1941-1944. SKS 2017, 268 s.

 

     Valloittajan rooli kuuluu yleensä suurvalloille ja tavallisesti ne ovat siitä erityisen ylpeitä ja nostavat rituaaleissaan vuodattamansa veren pyhän uhrin asemaan. Sellainen käytös kuuluu niille niin itsestään selvästi, ettei sitä yleensä ole pidetty paheksuttavana.

     Suomen asema valloittajana ja miehittäjänä on sen sijaan paradoksaalinen ja jopa luonnoton. Kaikenhan olisi pitänyt oikeastaan mennä aivan toisin päin. Asiaa onkin paheksuttu jo vuosikymmeniä ja juuri tällä hetkellä on naapurin puolella havaittavissa yrityksiä tehdä tuosta asiasta jopa rikos ihmisyyttä vastaan.

     Tämäkin on tavallaan ymmärrettävää. Suurvallan kunnia on suuri asia, jonka puolustamiseksi voidaan suorittaa massiivisiakin ihmisuhreja, saati nyt kyhätä historianväärennöksiä, joissa asiat esitetään aivan toisin kuin ne aikoinaan nähtiin ja luodaan päälle päätteeksi kokonaan uusi, keksittyihin ”faktoihin” perustuva tarina.

     Myös Suomen puolella tätä oman menneisyyden ”rikollistamiseta” on tapahtunut ja suurelle osalle Suomen kansaa näyttää toden totta olevan mahdotonta asettaa tuota valloitusta ja miehitystä sellaisiin kehyksiin, joihin se kuuluu. Kaikki pannaan alkamaan Saksa-yhteistyöstä, joka taas ostettiin maan ulkopoliittiseksi linjaksi kuin valintamyymälästä ikään.

     ’Tuntematon sotilas’ muuten loppuu viittaukseen siitä, että sotilaallinen tappio, tai ainakin kakkossija jalossa kilpailussa säästi Suomen vaikeasta asiasta: ”Mitä olisikaan merkinnyt voitto. Vastuuta. Vastuuta teoista, jotka olisivat kerran vaatineet hyvityksen…. Jyrinä jatkui… voi voitetuita!. Mutta heidän ei tarvinnut sentään pelätä sen kaiussa kuuluvaa ääntä: Voi voittajia!”

     Voittaja kyllä piti huolen siitä, että sitä vastaan tehdyt rikokset rankaistiin. Suomea vastaan tehdyistä ei kukaan voinut ketään tilille tuodakaan ja siitä, mitä, missä tilanteessa ja millä tarkoituksella kaikki oli tapahtunut, alettiin nyt meilläkin kertoa sellaista tarinaa, joka voittajalle sopi.

     Miehitysaikaa on tutkittu jo pian sodan päättymisen jälkeen ja kriittisemmin siiten 1980-luvulta lähtien, jolloin Antti Laineen väitöskirja oli sen merkittävin virstanpylväs. Sen jälkeen on tutkittu myös Itä-Karjalan miehitystä kokonaisuudessaan (Hyytiä), Petroskoin miehitystä (Kulomaa), sotavankeja (Kujala) ja niin edelleen.

     Helena Pilkkeen kirja keskittyy tarkastelemaan Itä-Karjalan sotilashallinnon alaisuudessa tehtyä valistus- eli propagandatyötä.

     Propaganda ymmärrettiin jo tuolloin ensiarvoisen tärkeäksi alueeksi ja sodankäynnin ehkä ratkaisevaksi aseeksi. Säilyneet dokumentit sisältävät tietoa paitsi propagandatyön sisällöstä, myös sen tuloksista ja toiminnan vaikeuksista.

     Hyökkäys Itä-Karjalaan ja sen miehittäminen ei virallisesti merkinnyt vielä alueen liittämistä Suomeen, mutta sellaiseen lopputulokseen eli Suur-Suomen luomiseen kyllä valmistauduttiin.

     Välittömästi Lokakuun vallankaappauksen jälkeen bolševikkihallitus pyrki lamauttamaan vanhan komennon vastarinnan julistamalla kaikkien vähemmistökansojen vapaan eroamisoikeuden. Itä-Karjalassa tähän oli valmis vain harvalukuinen alueen älymystö, mutta itsenäistymispyrkimyksestä voitiin ilman muuta puhua ja Suomen puolelta aktivistit yrittivät edesauttaa sitä myös aseellisesti.

     Tarton rauhassa luvattiin Itä-Karjalan asukkaille autonomia, joka toteutettiin jo kesällä1920 perustetun Karjalan Työkansan kommuunin muodossa. Se oli kansallinen autonominen alue, jossa karjalaisväestö oli enemmistönä. Jo vuonna 1923 rajoja muutettiin siten, että karjalaiset jäivät vähemmistöksi ja sen jälkeen alkoi intensiivinen venäläinen muuttoliike.

     Se merkitsi nopeaa väestönvaihtoa ja vuoden 1940 noin 600 000 hengestä karjalaisia oli enää vähän yli kaksikymmentä prosenttia. Suuri enemmistö venäjänkielisistä oli siis muuttanut seudulle aivan äskettäin. Väestönvaihto oli tosiasia.

     Itä-Karjalan karjalankieliset osat lahjoitettiin 2.12.1939 solmitulla valtiosopimuksella Suomelle ja sopimus astui välittömästi voimaan, vaikka se sitten jäi käytännössä toimeenpanematta.

     Merkittävää kuitenkin oli, että sopimuksessa nimenomaisesti tunnustettiin tällaisen alueliitoksen oikeudenmukaisuus. Suur-Suomen idea ei siis ollut pelkästään joidenkin suomalaisten äärimmäisyysaineisten ja nuorisoradikaalien aivokummitus, vaan kuului myös bolševikkien tunnustamiin politiikan realiteetteihin.

     Miehitys on nähtävä tätä taustaa vasten. Stalinilaisesta versiosta sen tavoitteet poikkesivat merkittävästi siinä, että suomalaisten tarkoituksena toteuttaa venäläisten paluumuutto eli siirtää alueelta pois sen venäläiset asukkaat.

     Jaettaessa väestöä ”kansallisiin” ja venäläisiin ei käytännössä pidetty aina kieltä ratkaisevana tekijänä. Karjalaisiksi itsensä identifioivat saatettiin lukea sellaisiksi, vaikka he eivät olisikaan kieltä osanneet, kuten tästä kirjasta selviää.

     Etninen puhdistus, lukuun ottamatta toisen maailmansodan jälkeen toteutettuja monimiljoonaisia operaatioita, on toki pahamaineinen käsite ja Itä-Karjaassa se aiottiin kohdistaa venäjänkielisiin en masse, huolimatta siitä, että osa heistä oli asunut alueella jo ammoisista ajoista. Tässä olisi aktualisoitunut se vastuu, jonka suomalaiset Väinö Linnan romaanin tulkinnan mukaan välttivät hävitessään sodan.

     Toki vastuu miehittäjän armoille jääneestä väestöstä oli joka tapauksessa suomalaisilla jo sodan kestäessä. Kuten tunnettua, venäjänkieliset keskitettiin leireille pois haja-asutuksesta, jossa he olisivat voineet muodostaa sotilaallisen vaaran ja joutuneet alttiiksi partisaanien kiristykselle. Monet olivat myös oman maansa patriootteja. Termin pahanlaatuisen kaiun vuoksi leirien nimitys muutettiin siirtoleireiksi.

     Kuolleisuus noilla leireillä oli pahimmillaan joka tapauksessa suuri ja venäläinen, siirrettäväksi aiottu väestö jätettiin aluksi myös vaille kouluopetusta ja nautintapalstoja, jollaiset annettiin karjalaisille. He saivat myös töistä huonompaa palkkaa.

     Kuten tunnettua, sekä siirtoleirien että sotavankileirien kuolleisuus nousi hälyttäväksi talvella 1941-1942. Karjalan kannaksen Moskovan rauhassa menettänyt Suomi ei ilman vierasta apua kyennyt elättämään edes omaa väestöään ja Suomen vastuulle tulleessa Itä-Karjalassa oli melko uskollisesti toteltu Stalinin käskyä hävittää kaikki viholliselle mahdollisesti hyödyllinen omaisuus, erityisesti vilja, eläimet ja muu ravinto.

     Venäjällä on nyttemmin alettu levitellä toinen toistaan mielettömämpiä tarinoita suomalaisten muka harjoittamasta terrorista, jolloin vankeja olisi tapettu tuhansittain esimerkiksi elävältä hautaamalla ja hukuttamalla. Siihen ei tässä tarvitse puuttua, sillä nämä asiat on meidän puoleltamme läpikotaisin tutkittu.

     Totta kuitenkin on, että sekä siviiliväestö, että sotavangit kärsivät kohtuuttoman paljon miehittäjien armoilla. Ihanne olisi tietenkin ollut, että kuolleisuus olisi ollut samaa tasoa kuin kantaväestölläkin, mikä ei läheskään toteutunut. Siinä mielessä miehittäjälle jäi raskas vastuu. Huonostihan se meni.

     On kuitenkin kysyttävä, millaiset olivat miehittäjien tavoitteet ja miten paikallinen väestö miehittäjään suhtautui. Siihen antavat tässä kirjassa tutkitut aineistot oman vastauksensa. Mielialatarkkailussa on omat lähdekriittiset ongelmansa, mutta yleissävystä ei voi erehtyä.

    Suomalaisten tarkoituksena ei ollut alueen ja sen kansan, venäläisenkään, tuhoaminen, vaan alue valmistauduttiin liittämään Suomeen ja tehtiin työtä paikallisen väestön sympatioiden voittamiseksi, mikä toki ennen muuta koski karjalaisia.

     Valistusupseerien ja opettajien päämääränä oli heimokansan suomalaistaminen, kuten Pilkkeen kirjan otsikko kertoo. Siihen työhön ryhdyttiin aluksi suurella innolla ja nopeita tuloksia odottaen. Myös sodan uskottiin ratkeavan hyvin pian.

     Innokas papisto muodosti oman lukunsa ja ortodoksien ja luterilaisten välinen kilpailu tuli aluksi ongelmaksi, jota oli pakko hillitä. Lopulta ortodoksit saivat ilmeisen yliotteen. Ortodoksiseen kirkkoon liittyi vajaa puolet vapaasta väestöstä eli 33000 henkeä ja luterilaiseen vain noin2200.

     Miehitettyjen alueiden väki suhtautui miehittäjiin jo alusta pitäen varovasti ja jo ensimmäisen sotavuoden lopulla alkoi syntyä epäilyksiä siitä, kuka voittaa sodan. Venäläisten paluuta pelkäävät karjalaiset ja sitäkin enemmän venäläiset karttoivat sitoutumista miehittäjiin.

     Tiettyjen ylen määrin heimointoisten miehittäjien tyrkyttämä Suomen olojen ylistys ja Itä-Kafjalan todellisuuden mollaaminen ärsyttivät paikallisia, jotka näkivät siinä myös oitseensä kohdistettyua vähättelyä. Henki ei toki kaikkialla ollut sama.

     Kuitenkin suomalaisten toiminta koettiin laajoissa piireissä myönteisenä, etenkin siinä vaiheessa, kun väestölle oli jaettu omia nautintamaita ja alkuvaiheen kriisistä oli selvitty. Elintason nousu oli jopa merkittävä ja eräälläkin alueella polkupyörien määrä kasvoi vajaassa kolmessa vuodessa kolmesta sataan viiteenkymmeneen. Polkupyörällä oli silloin statusarvoa.

     Kuten tunnettua, karjalaiset, jotka saivat priorisoidun kohtelun, ilmaisivat usein tyytyväisyytensä myös kirjeissä, joita NKVD kaappasi ja sodan jälkeen syntyi jo ajatus rankaista tätä kansaa yjteistyöstä miehittäjän kanssa samoin kuin oli tehty omille muillle kansoille, Krimin tataareista tšetšeeneihin. Siperialta karjalaiset pelasti tiettävästi vain muutaman henkilön neuvokas toiminta.

     Myös venäläiset alkoivat tulla tyytyväisemmiksi miehityksen loppuvaiheessa, kun heillekin perustettiin koulut ja jako kahteen erilaiseen kategoriaan käytännössä poistettiin. Vain nautintamaasta he eivät ehtineet nauttia.

     Suomalaisten poistuminen Petroskoista, jota kirjassa aika paljon kuvataan, oli pääpiirteissään täysin   rauhallinen, mikä osaltaan todistaa miehittäjien nauttimasta suhteellisesta suosiosta. Hyvin monet karjalaiset olisivat halunneet mukaan Suomeen, ja suomalaisten myötä Petroskoista lähti muutama sata henkeä, joista osa Suomeen.

     Junien kyytiin otettiin vain harvoja, sillä aineellisia hyödykkeitä priorisoitiin. Äänislinnan aluepäällikkö Miika Simojoki piti tätä petoksena.

Sodan aian Suomi oli rutiköyhä ja eli yli varojensa. Itä-Karjalan miehitys ei ollut mikään saksalaiseen tapaan siirtomaahengessä tehty operaatio vieraan maan terrorisoimiseksi ja ryöstämiseksi, vaan suuri rahalljinen  uhraus..

     Lukuunottamatta väestön huoltoon liittyviä sangen merkittäviä kuluja, Suomi teki alueella myös investointeja.

     Sotilashallintoesikunnan laskelmien mukaan Itä-Karjalassa tehtiin perusparannuksia ja uudistöitä vuosina 1941-1944 noin 1,3 miljardilla markalla. Koko Suomen kansakoululaitoksen ylläpito maksoi samaan aikaan hieman vähemmän ja Helsingin yliopisto vaati kymmenesosan tuosta summasta.

     Rahat menivät paljolta rautateihin ja muihin tietöihin, jotka tietenkin olivat myös sotilaallisesti tärkeitä. Myös puhelinverkostoa ja asuntoja rakennettiin.

     Valloittajan korskeaa asennetta ei miehittäjiltä yleensä näytä löytyneen ainakaan sikäli, kuin kyse on ylätasosta, erilaiset moukat sen sijaan nähtävästi kunnostautuivat tässäkin suhteessa. Sen sijaan esiintyi merkittävällä osalla valistajia kyllä isonveljen asennetta, joka saattoi kehittyä melko sietämättömäksikin, jopa myös toisten kollegojen silmissä.

     Mitä asenteisiin tulee, kuvaavaa sentään lienee Aunuksen aluepäällikön, kapteeni Mauri Mattilan yhteenveto evakuointivaiheessa vuonna 1944: ”Niin esteellinen kuin todistukseni asiassa onkin, on selvänä pidettävä, että huolenpitomme kansasta oli niin hyvä, kuin se olosuhteet huomioon ottaen voi olla.”

     Ainakin, kuten Väinö Linna asian kiteytti, kun sodassa jäi voitto saavuttamatta, säästyi Suomi myös monilta niiltä kiusauksilta ja vastuita, joita voittajien harteille tulee.

     Itä-Karjalan suomalaistamisyritysten voi katsoa tapahtuneen ainakin bona fide, vaikka miehittäjien toimintaa onkin syytä tietyin osin ankarastikin arvostella.

 

Kestoteema

 

Intelligentsijan petos

 

     Muistan, miten noin kaksikymmentä vuotta sitten istuin Moskovass, Kuznetski mostin varrella sijaitsevassa FSB:n arkiston lukusalissa, minne olin päässyt Venäjän historian laitoksen kanssa aloittamamme projektin perusteella ja epäilemättä ennen muuta tuon laitoksen johtajan, ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharovin ansiosta.

     Sain pyödälleni mapin salaisen poliisin dokumentteja, jotka koskivat älymystöä. Kaikki oli huippukiinnostavaa, mutta varsinaisen heureka-elämyksen antoi muuan nimetön kirje, joka oli osoitettu eurooppalaiselle älymystölle.

     Kyseessä oli avoin kirje, jota oli levitetty Mahtavassa vuoden 1934 pidetyssä Neuvostokirjailijoiden liiton perustavassa kokouksessa, jossa Maksim Gorki, Venäjän älymystön ylpeys jo tsaarin ajoilta lähtien, johti uuden liiton perustamista ja uuden ”sosialistisen realismin” doktriinin saattamista hengestä lihaksi.

     Kongressiin oli kutsuttu runsaasti ulkomaisia vieraita ja heitä mielisteltiin ja manipuloitiin sillä taidolla, jonka vain bolševikit osasivat. Koko maailmankulttuurin ja kaikkien maiden älymystön  pääkaupunki oli nyt Moskova

Nadežda mira,

serdtse vsei Rossii,

Moskva, stolitsa,

moja Moskva!

 

Oot rauhan toivo, (tai ”maailman toivo”)

sydän synnynmaamme,

pääkaupunkimme,

mun Moskovain!

(J. Dolmatovski, ”Leninskije gory”)

 

     Näinhän riimitteli Jevgeni Dolmatovski, aikoinaan sangen tunnettu runoniekka, joka sitten tavallaan kohtasi myös Yrjö Jylhän, kun kollegat olivat Taipaleenjoen eri puolilla sijaitsevissa asemissa.

     Nyt, vuonna 1934, ei käyty sotaa, mutta meneillään oli kyllä jo koko neuvostokansan, mukaan luettuna intelligentsijan, mobilisointi ja ryhmittyminen taisteluun, ”Aufmarsch”, kuten toisen diktaattorin puolella asia ilmaistiin.

     Tuo avoin kirje eurooppalaiselle älymystölle oli dynamiittia, ymmärsin. Käsillä olevista dokumenteista ei käynyt ilmi, oliko kirjeen kirjoittaja levittäjän henkilöllisyys selvinnyt ja  miten hänelle oli käynyt. Se oli kuitenkin toissijaista, oli hurjaa tietää, että joku oli ollut noin rohkea ja uskaltanut sanoa sen, mitä ajatteli sellaisessa tilaisuudessa, jossa kaikkia tarkkailtiin ja jossa toisinajatteku oli rikoksista suurin.

     Tuo tuntematon kirjoittaja ihmetteli, mitä eurooppalaiset älyköt ikein tekivät tässä tilaisuudessa. Venäläisten oli siellä pakko olla ja sen saattoi ymmärtää, mutta miksi sielllä oli ulkomaalaisia, jotka tulivat omasta vapaasta tahdostaan ja vieläpä aplodeerasivat tämän pimeän hirmuvallan käskytyksille.

     Parhaat kirjailijat eivät olleet paikalla, sillä heidät oli jo haudattu Karjalan soihin, mutta sali oli kyllä täynnä orjailevia mielistelijöitä. Koko näytelmää ohjasi maailman suurimmaksi tiedemieheksi nimetty Josif Stalin, joka oli lukunsa kesken heittänyt (tai lahjattomana ne lopettanut –”nedoutška”). Ymmärsivätkö herrat älyköt, mitä sellainen oikein merkitsi ”älymystön” kokouksessa.

     Samassa tilaisuudessa Gorki nosti koko älymystön (!) nimenomaiseksi esikuvaksi ilmiantajapojan, Pavel Morozovin, jonka ympärille oli jo rakennettu kultti. Eikö tämä tällainen jo ollut niin äärettömän kaukana kaikesta älymystön arvon mukaisesta toiminnasta ja ajattelusta, kuin saattoi ikinä kuvitella?

     Juuri niinhän se asia tietysti oli ja tuntui lähes uskomattomalta, että koko asia kiteytyi tässä niin oivallisesti. Älymystö, jonka missiona on aina ollut ajattelun vapaus, nähtiin nyt kirjoittamassa lippuunsa SS-miehen vyössä olevaa tunnusta: ”Meine Ehre heisst Treue” -kunniani on uskollisuus…

     Noihin aikoihin alettiin Euroopassa puhua ”klerrkien (älymystön) petoksesta”, kun muuan Julien Benda (ks. Vihavainen: Haun julien benda tulokset ) kirjoitti samannimisen kirjan, jossa hän syytti älykköjä natsismin ja fasismin myötäilystä.

      Sellaisiakin oli, eikä heidän rooliaan voi väittää ”kulttuuririntamaan” yhtyneiden älykköjen roolia paremmaksi, mutta eihän se Moskovan kumartajien orjailua sen paremmaksi tee.

     Kun itsenäisen ajattelun sijasta valittiin vain, kumman orjuuden ja totalitarismin puolesta taisteltiin, oli älymystön konkurssi valmis. Kominternin agentti Willi Münzenberg sai helposti luomaansa ”kulttuuririntamaan” suuren ja mahdollisesti suurimman osan sitä joukkoa, jonka identiteettinä oli kuulua älymystöön. Olin melkoisesti täpinöissäni saatuani käsiini tuon dokumentin, josta edellä oli puhe.

      Kirjoitin sen muistiin, kuten monta muutakin dokumenttia ja vasta Suomessa huomasin, että lähes kaikki oli jo julkaistu Aleksandr Jakovlevin (ks. Vihavainen: Haun jakovlev tulokset ) johdolla toteuttettavassa suuressa dokumenttisarjassa.

     Kieltämättä se oli jonkinlainen pettymys, mutta sitä lievitti ajatus, että tärkein oli sentään tapahtunut. Maailma oli saanut tietää sen yksinäisen älykön rohkeasta teosta, joka oli aikanaan uskaltanut ajatella itse ja vieläpä riskeerata kaiken auttaakseen myös eurooppalaisia älykköjä ajattelemaan.

     Nythän sitten oli koko tuon aikakauden hyödyllisten ja hyödyttömien idioottien maailma paljastettu, eikä älymystö enää koskaan voisi suistua yhtä typerään rooliin totalitaarisen ankkapuheen vaakkujaksi. Jotakinhan historiasta aina pakostakin opitaan.

     Valitettavasti älymystön ajattelutapa on aivan toisenlainen kuin vielä Bertrand Russell kuvitteli. Ei totuudella sellaisenaan ole siinä erityistä sijaa. Sitä suojaa narsismi ja se on immuunia kaikille sellaisille argumenteille, jotka eivät pönkitä sen omia pyrkimyksiä, mitä ne nyt sitten sattuvatkin olemaan.

 

Paholainen ja muuan saksalainen

 

Saksan regressio

 

Thomas Mann, Tohtori Faustus. Saksalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erän hänen ystävänsä kertomana. Suomentanut Sinikka Kallio, Esipuhe Dietrich Assmann, Weilin+Göös 1979, 525 s.

 

     Sainpa viimein luettua kirjan, jonka olin saanut lahjaksi kaiketi juuri sen ilmestymisvuonna. Se meni vähän kahlaamiseksi, Mannilla kun on taipumus viipyillä joissakin asioissa lähes loputtomasti ja kertoa sivujuonteita, joilla ei oikeastaan tunnu oleva mitään tekemistä itse juonen kanssa.

     No, sellaistahan se elämäkin tuppaa olemaan ja kuten Dietrich Assmann esipuheessaan kertoo, kirja ei ole suinkaan pelkästään fiktiivinen. Sen peräti 294 henkilöstä vain 121 on fiktiivisiä ja heillekin on usein olemassa todellisia esikuvia.

     Itse asiassa siis Mann näyttää kirjoittavan historiaa ja jopa erityisesti omaansa. Tämä o n kuitenkin mahdollista vain sanan kuvaannollisessa mielessä. Kirjan mukaan sitä kirjoitetaan toisen  maailmansodan aikaisessa Saksassa, vaikka Mann siihen aikaan oleskeli Yhdysvalloissa.

     Joka tapauksessa se dramaattinen ympäristö, joka tapahtumille annetaan, panee ajattelemaan, että kyseessä on ainakin suuressa määrin itse Saksan kuvaus, vaikka kirjoittajalla ei toisen maailmansodan osalta ollutkaan mahdollisuutta kokea sitä välittömästi.

     Itse tarina kyllä alkaa jo 1800-luvun lopulta ja Mann sai idean Faust-kirjasta jo vuonna 1904. Itse juonihan on tunnettu 1500-luvulla ilmestyneestä kansankirjasesta ja sen pohjalta on tehty erilaisia versioita, Goethen kaksiosainen runoelma kuuluisimpana.

     En voi kehua olevani suuri musiikkitieteilijä ja kirja ikävystyttää maallikkoa melko perusteellisesti kertaamalla innoittuneesti musiikin kehittymisen historiaa matemaattisine lakeineen ja keksintöineen ja kuvaa etenkin Münchenin Schwabing-kaupunginosan taiteellisia tyyppejä, joista siinä siis ilmeisesti on runsaasti muotokuviakin.

     Tuon ajan -lähinnä 1900-luvun ensimmäisen puoliskon- saksalasisen älymystön elämästä ja tavoista kirja siis antanee kohtuullisen uskottavan kuvauksen. Mann on muuten kirjoittanut tämän teoksensa synnystä erityisen kirjan, joka on osaltaan innoittanut niitä satoja (!) tulkintoja, joita hänen  Faustuksestaan on tehty.

     Vanhan Faust-teeman mukaisesti päähenkilö tekee sopimuksen paholaisen kanssa ja saa tältä ylivertaisen kyvyn ymmärtää ja luoda musiikkia. Hän keksii atonaalisen musiikin, 12-säveljärjestelmän -jonka itse asiassa kehitti tuohon aikaan juutalainen Arnold Schönberg. joka joutui muuttamaan maasta, kuten tekijä itsekin huomauttaa.

     Joka tapauksessa tuon fiktiivisen Faustuksen paholaiselta saama lahja ja kirous oli kuppatauti, joka tuohon aikaan usein nousi aivoihin ja aiheutti lopulta halvaavan tylsistymisen, mutta saattoi sitä ennen viedä sairastuneen aivan uusiin sfääreihin, joissa tämä irtautui kokonaan ympäristönsä rajoitteista. Tässä suhteessa Mannin sankarin esikuvana on ollut Nietzsche.

     Kirjan taustana on koko ajan Saksan kehitys, johon Mannilla oli erikoinen suhde. Kuten tunnettua, hän meni mukaan ensimmäisen maailmansodan isänmaalliseen innostukseen ja halveksi veljensä Heinrichin eurooppalaista liberalismia (vrt. Vihavainen: Haun thomas mann tulokset ). Vuonna 1933 hän siirtyi maanpakoon ja toisen maailmansodan aikana hän esiintyi aktiivisesti Amerikasta käsin Saksaa vastaan.

     Tässä kirjassa asiat siis esitetään toisin ja kirjoittaja kuvataan yhdeksi saksalaisen älymystöpiirin jäseneksi sodan saartamassa Saksassa. Tuolle vauraalle seurapiirille ei sotakaan näytä paljoa merkitsevän, kun se kokoontuu baijerilaisen kartanon suojissa.

     Mikä on merkittävää, mistään holokaustista ei tietysti mainita sanallakaan, mutta liiemmin edes ns. juutalaiskysymyksestä. Tietenkään tuota edellistä käsitettä ei ollut vielä edes keksitty, mutta juutalaisvastaisuus oli joka tapauksessa tuon ajan Saksan eräs erityispiirre. Kirjan henkilöille ei mitään ”juutalaiskysymystä” ole olemassa.

     Lienee selvää, ettei taiteelle omistautunut älymystö tiennytkään mitään ”lopulllisesta ratkaisusta” ja kunnon weimarilaisille poroporvareille oli sokki, kun amerikkalainen valloittaja pakotti heidät kulkemaan Dachaun keskitysleirin ohi sen kauheuksia katsomassa.

     Olivatko kelpo weimarilaisetkin siis osallisia tähän rikokseen? Kaipa he olivat, toteaa kirjoittaja, sen enempää asiaa jauhamatta. Kai heillä oli edes jonkinlainen käsitys siitä, mitä tapahtui, vaikka se oli poissa heidän silmistään.

     Koko Saksan kohtalo, ensin ensimmäisen maailmansodan aikana ja sitten toisen, kulkee kirjassa koko ajan taustalla ja varmaankin olisi mahdollista löytää kirjan teeman ja tämän teeman väliltä tärkeitäkin yhteyksiä.

     Minusta kuitenkin näyttää, että kirjoittaja suhtautuu asiaan resignoituneesti, eikä jaksa sitä sen enempää ajatella. Varsin dramaattiselta kuulostaa hänen ajatuksensa siitä, ettei Saksa ”tulevaisuudessa enää missään ilmenemismuodossa julkenisi avata suutaan inhimillisyyttä koskevissa asioissa”.

     Epäilemättä asiat saattoivat aikakauden näkökulmasta näyttää tällaisilta. Siihen voidaan verrata Stalinin lausahdusta, jonka mukaan ”hitlerit tulevat ja menevät mutta Saksan kansa jää”.

     Saksan historia ja kulttuuri kantavat yhä Hitlerin niille kasaamaa taakkaa, joka saattaa vielä    muodostua kohtalokkaaksi. Kuitenkin on kohtuullista olettaa, ettei syyllisyys enää voi olla niiden uusien sukupolvien harteilla, jotka ovat lukeneet Hitleristä vain kirjoista.

     Kun nyt kansakuntien ja kulttuurien syyllisyydestä puhutaan, nousee nykyaikaiseksi vertauskohdaksi tietenkin Venäjä, jonka koko kulttuuri ja historia värjäytyvät herkkäsieluisten, Mihail Šiškinin kaltaisten aikalaistodistajien mielessä ikuisesti kirotuiksi.

     Asia on ymmärrettävä, mutta kyllä myös Putinit tulevat ja menevät. Venäjän kansalla on syytä perusteellisen itsekritiikkiin, kuten saksalaisilla aikoinaan, mutta ei kysymys ole ikuisuudesta, vaan parista sukupolvesta.

Toimiva perhe

 

Ydinperhe, kirjojen määrä ja tekoäly

 

     Leo Tolstoi väitti kaikkien onnellisten perheiden muistuttavan toisiaan, mutta ei täsmentänyt, mitä se tarkoitti.

     Itse voisin kuvitella, että sellaisessa perheessä keskeinen asia on rakkaus, halu tuottaa muille perheen jäsenille onnea ja ottaa huomioon heidän tarpeensa ja toivomuksensa. Sellaiseen yleensä vastataan samalla mitalla.

     Mikäli sen sijaan joku kokee olevansa aina saamapuolella ja kyttää mahdollisia menetyksiään suhteessa omiin (tunne)investointeihinsa saattaa koko yhteisö olla tuomittu jossakin vaiheessa romahtamaan. Ainakin siitä voi muodostua itse rakennettu helvetti, joka tuottaa tasapainottomia jälkeläisiä.

     Kirjallisuudessa tällaisen perheen karikatyyri esitettiin jo Ibsenin ”Nukkekodissa” ja sen jälkeen tuollaisesta asetelmasta on tullut normaali oletus ja narsistisen uhriutujan loputon innoituksen lähde.

     Heteroseksuaalinen ydinperhe on toki ollut jo toistasataa vuotta kaikkien radikaalien vihan kohteena siksi, että sen on katsottu toteuttavan ja tuottavan niin sanottua pikkuporvarillisuutta.

        Pikkuporvarillisuuden taas on tulkittu merkitsevän ihmisen alhaisimpien perusviettien toteutumista: itsekkyyttä, joka ilmenee omien läheisten pitämisenä maailman napana (vrt. Vihavainen: Haun keihäsmiehet tulokset ).

     Mutta ei siitä sen enempää. Tässä voi todeta, että perheen hävittäminen mainittiin jo Marxin ja Engelsin pamfletissa ”Kommunistisen puolueen manifesti” vuonna 1848 ja että se oli myös Neuvostoliitossa rakennetun sosialismin päämääränä siihen saakka, kunnes Stalin käänsi koko asian päälaelleen ja teki ydinperheestä sosialismin perussolun. Vuoden 1936 perhelait säädettiin tämän mukaisiksi.

     Mutta toimiiko ydinperhe enää oikeasti? Senkin rooli on muuttunut yhteiskunnan kehittyessä ja toisin kuin vielä pari sukupolvea sitten, nyt on jo normin mukaista panna lapset yhteiskunnan hoidettaviksi jo pienestä pitäen ja kun molemmat puolisot käyvät töissä, se on jopa ainoa mahdollisuus.

     Kapitalismi on itse tuhonnut perheen, kuten jo Kommunistisessa manifestissa melko ennenaikaisesti väitettiin. Tehoton kotitalous on käytännössä hävitetty ja perhe ”ruokailulaitoksena” (Strindberg) on myös jo pelkkä varjo entisestään.

     Joka tapauksessa perhe on yhä se, jonka piirissä pääasiassa tuotetaan uusia kansalaisia, sikäli uin tuotetaan. Lapsia ei vielä Aldous Huxleyn ”Uljaan uuden maailman” tapaan tuoteta erityisissä laitoksissa, vaan jokaisella on jopa oma äiti. Huxleyn dystopiassa koko tuo sanakin oli tullut säädyttömäksi…

     Näyttää siltä, että nykyään normina olevassa ajattelusa sana ”äiti” on myös jo tullut säädyttömäksi, hieman samaan tapaan kuin ”tyttö” tai ”poika”. ”Äidin” sijasta puhutaan ”synnyttävästä henkilöstä”, jota saatetaan myös kutsua ”isäksi”. Ehkäpä tässä on jotakin järkeä ja ehkäpä ei. Itse kunkin on syytä ratkaista asia ihan omilla aivoillaan.

     Tällaisista asioista kirjoittaessa on syytä olla varovainen, ettei joutuisi oikeuteen syytettynä ”vihapuheesta”, jota koskeva pykälä on rikoslaissa osana ”Sotarikoksia ja ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia” käsittelevässä laissa.

      Kuten olemme taas hiljattain saaneet nähdä, pykälän soveltaminen on tulkintakysymys ja sitä voidaan käyttää hyvinkin väljästi juuri internetissä julkaistujen tekstin kohdalla.

     Huomasin aikoinaan, kauan sitten kirjoittaneeni eräästä artikkelista, jossa puhuttiin perheen roolista lasten menestykselle elämässä.

     Miten tuollainen menestys mitataan, on kysymys sinänsä. Luultavasti menestyneiksi luokitellut eivät ainakaan ole narkomaaneja ja taparikollisia, jotka asuvat slummeissa tai vankiloissa. Normaali keskiluokkainen hyvin toimeentuleva perhe lienee pakko katsoa menestyneeksi. Amerikkalaista tapaa mitata ihmisten arvoa dollarien määrällä voi sen sijaan pitää kieroutuneena.

     Vanhaa tekstiäni lukiessa huomasin, että siinä mainituissa tutkimuksissa oli havaittu kodissa olleiden kirjojen määrän korreloivan merkittävästi tulevan menestyksen kanssa.

     Tämä herättää erinäisiä kysymyksiä tänä tekoälyn aikakautena, jolloin muodikkaat perheet heittävät kirjansa ja kirjahyllynsä tykkänään pois koko taloudestaan ja koululaitoksessakin on hurahdettu samanlaiseen hybrikseen.

     Mitä kirjojen määrä kodissa tänään ennustaa onnellisen ja tasapainoisen elämän suhteen muutaman vuosikymmenen päästä, jää nähtäväksi. On ehkä mahdollista, että tekoäly avaa portit tyhmimpien vallalle, joka itse asiassa onkin jo saattanut alkaa. Miksipä kukaan ajattelisi omilla aivoillaan, jos sen voi teettää jollakin muulla?

     Entä miksi ylläpitää perhettä, jos se tarjoaa paljon vaivaa ja vähän kiksejä ja vain jarruttaa etenemistä uraputkella?

     Näitä voi miettiä. Tässä nyt joka tapauksessa vanha blogi, joka on kirjoitettu ennen tekoälyn läpimurtoa jokapäiväiseen elämäämme, mutta kuitenkin aikana, jolloin kirjat jo olivat jääneet pois muodista:

 

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Tasa-arvo ja perhemallit

 

Hupenevan tasa-arvon haasteet

 

     Vastasyntyneisiin ihmislapsiin on usein liitetty monenlaisia ominaisuuksia. Jotkut olettavat heidän syntyvät ”vapaina” ja ”tasa-arvoisina”, jotkut arvelevat heidän muistuttavan tyhjiä tauluja ja jotkut peräti julistavat heidän olevan ateisteja.

     Viimeksi mainittu väite saattaa oikeasti kuulua huumorin piiriin, mutta tiedän, että monet puhuvat synnynnäisestä ”tasa-arvosta” täysin vakavissaan ja ovat valmiit puolustamaan tätä aksiomaattisena pitämäänsä totuutta kaikin rehellisin ja jopa epärehellisin keinoin. Kysymys on näet sen luokan asiasta, jollaisia sanotaan elämää suuremmiksi. Kuten jumalallista ilmoitusta, tällaista totuutta puolustetaan keinoja kaihtamatta.

     Hieno ajatus tasa-arvo onkin. Jos se tarkoittaa sitä, ettei ketään saa syntyperänsä takia sortaa, vihata eikä vähätellä, voi tälle asialle vain aplodeerata. Jokaisellahan on ihmisarvo, joka ei riipu esimerkiksi hänen kyvyistään, suvustaan tai asemastaan

     Luulen, että a priori jokainen ansaitsee osansa siitä pyhästä kunnioituksesta, jota tunnemme ihmiselämän mysteeriä kohtaan. En kylläkään tiedä, miten asian perustelevat ne, joiden mielestä mitään pyhää ei ole olemassa. Ehkäpä perusteena voisi olla jokaisen yksilön potentiaalinen nautintojen määrä, mutta tässä taidamme olla vaarallisella tiellä, siellä tulee jo pyöveli vastaan, ainakin vanhoja ukkoja…

     Mutta yhtä kaikki, niin pian kuin lapsi hieman kasvaa, havaitsemme hänen menettävän tasa-arvonsa muun vertaisryhmän kanssa. Aikuisena ihmiset ovatkin jo sitten kovin eriarvoisia eikä asia ole koskaan korjaantunut yhteiskunnan massiivisillakaan toimenpiteillä, kuten pakollisen tasapäistävällä koululaitoksella.

     Eriarvoisuudella tarkoitan tässä erilaista yhteiskunnallista ja taloudellista menestystä. Sehän nyt ei lainkaan liity varsinaiseen ihmisarvoon, mutta kun tällainen puhetapa on tullut tavaksi, niin menköön nyt tässäkin.

     Historioitsija Jerry Z. Muller on Foreign Affairs-lehden maalis-hutikuun numerossa analysoinut tasa-arvon ongelmaa erilaisten tuotantotapojen vallitessa. Kuten tunnettua, miesten aiemmin nauttima suhteellinen etu, joka perustui ruumiinvoimiin, on tietoyhteiskunnassa menettänyt merkityksensä. Tärkeämmäksi on noussut sosiaalinen pääoma, johon liittyy sekä kognitiivisia että sosiaalisia ja moraalisia taitoja ja kykyjä. Tämä on nostanut naisten potentiaalia työelämässä.

     Naiset ovat kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa olleet kovassa nousussa, kun taas tietty ryhmä miehiä on pudonnut ja joutunut kurjistuneeseen asemaan niin työ- kuin avioliittomarkkinoilla.

     Mullerin mielestä on näköharhaa kuvitella feminismin saaneen aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia, itse asiassa se vain heijastelee niitä. Tilanne on siis suunnilleen sama kuin kukolla, joka luulee auringon nousun johtuvan omasta kiekumisestaan.

     Mutta mikäli uskomme Mulleria ja niitä runsaita tutkimuksia, joihin hän ilmoittaa johtopäätökset perustavansa, ei feministien kiekuminen ole pelkästään koomista.

     Feministit, kuten kaikki itseään kunnioittavat radikaalit ovat leimanneet ydinperheen vanhanaikaiseksi. Sehän haittaa yksilön itsetoteutusta ja uusintaa pikkuporvarillisia ja patriarkaalisia arvoja.

     Mahtaako nainen edes löytää todellista libidoaan pysyvässä heterosuhteessa? Mikäli ei löydä, olemme jo kaikkein perustavimpien arvojen äärellä ja niiden loukkaaminen tai rienaaminen on varma ja lyhyt tie arvokonservatiivien, taantumuksen ja äärioikeiston riveihin.

     Muller todistelee kirjoituksessaan, että epätasa-arvo on väistämätöntä. Nyky-yhteiskunnassa pahnanpohjimmaisiksi ovat alkaneet pudota tietyt miesryhmät. Heidän ohellaan kelkasta jää suhteellisen tai suhteettoman, mikä on tässä sama asia, suuri osa tietyn etnisen alkuperän omaavia henkilöitä. Naisiakin joukkoon tummaan tietysti mahtuu runsain mitoin.

     Mistä tämä johtuu? Perimmäistä syytä voi etsiä vaikkapa geeneistä tai voisi, ellei se olisi käytännössä kiellettyä. Mukana vaikuttavat varmasti kansalliset perinteet ja kuka ties mitkä muut tekijät. Joka tapauksessa yksi markkeri näyttää nousevan ylitse muiden. Se on perhe.

     Ehjä ydinperhe on lapsen yhteiskunnallisen tulevaisuuden kannalta ylivoimainen etu. Perheessä ei saada pelkästään tiedollisia valmiuksia, joita tarvitaan koulussa. Sieltä saadaan myös asenteet, hyveet, sosiaaliset taidot, lyhyesti sanoen kasvatus.

      Perheen varallisuus ennustaa lasten koulumenestystä, mutta vielä paremmin sitä ennustaa kirjojen määrä perheessä. Perhe on, kuten kirjoittaja asian ilmaisee, se ”työpaja, jossa inhimillistä pääomaa valmistetaan”.

     Inhimillinen pääoma on tietoyhteiskunnassa keskeinen resurssi. koulutus on nyt kaikille avointa ja internet tuo valtavan tietomäärän kaikkien ulottuville. Kysymys on nyt siitä, onko yksilöllä valmiuksia käyttää tuota tietoa.

     Muller toteaa, että avioerot ovat amerikkalaisen yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa kääntyneet laskuun. Alemmissa ne ovat hyvin yleisiä. Avioerolapsen sosiaalinen ennuste on huono. Erityisesti tämä pätee poikiin, jotka jäävät äidin hoteisiin. Asiaa pahentaa erityisesti sarjarakastaja-äiti, joka panostaa itsensä etsimiseen seksuaalisella alueella

     Epätasa-arvo näyttää olevan vain kasvamassa aivan riippumatta siitä, että sen torjumiseen ei ole koskaan panostettu yhtä paljon. Sikäli kuin asia koskee erilaisia pörssihuijareita ja heidän tähtitieteellisiä voittojaan, on lääkkeitä etsittävä kansainvälisestä yhteistyöstä, jotta oikeus ja kohtuus saataisiin edes jossakin määrin palautettua.

     Sikäli kuin asia koskee menestystä nykyaikaisessa yhteiskunnassa, voidaan tilannetta helpottaa vain hiukan. Amerikassa kokeillut ”positiivisen” syrjinnän keinot ovat tehottomia ja jopa vahingollisia.

     Voisi tietenkin kuvitella erilaisia radikaaleja keinoja ydinperheen suosimiseksi -vaikkapa haittaveroa avioeroille. Luultavasti sellainen olisi pantava myös ns. sateenkaariperheille, vaikka en tiedä, onko asiasta vielä tutkimuksia. Toistaiseksi tämä siis on vain ajatuskoe. En vaadi mitään enkä paheksu, kysyn vain.

     Joka tapauksessa ”synnynnäisen” tasa-arvoisuuden ajatus ja vallankin siitä seuraavat johtopäätökset kannattaa ns. edistyspiireissä miettiä vielä kerran uudelleen.

     Maahanmuuton ja nykyisen avioliittokulttuurin myötä meillekin uhkaa syntyä alaluokka, joka ei ole nyky-yhteiskunnassa työllistettävissä. Jos sellainen syntyy, niin se todennäköisesti vetäytyy omiin alakulttuureihinsa ja elää epäsosiaalista elämää sosiaaliturvan ja laittomien elinkeinojen tuella. Näin on asia monissa Euroopan maissa ja Amerikassa.

     Tiedän, että ne, joiden hallussa on korkeampi totuus ja jotka luottavat aksiomaattisiin viisauksiin, sanovat, että meillä ei tapahdu näin. Muistan hyvin, miten se älymystö, joka halusi meillekin sosialismia, vain nauroi ajatukselle, että se toimisi meillä yhtä huonosti kuin muuallakin.

     Pelkäänpä, että meillä on lupa epäillä, että sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka tasa-arvon nimissä sortaa miehiä ja kantakansallisuutta ja hehkuttaa moniarvoisten perheiden autuutta, ei välttämättä tuota sitä hyvää, mitä sillä tavoitellaan. Näin on ainakin muualla voitu todeta. Miksi asiat olisivat meillä toisin?

 

Liberaalin karikatyyri

 

Liberaali Venäjää muuttamassa

 

Dostojevski oli hyvin etevä aikakautensa ruoskija ja tarvittaessa myös luomiensa hahmojen pilkkaaja. Hän ei ollut suinkaan vailla inhimillisiä heikkouksia ja haukkui kerkeästi kokonaisia kansakuntia, inhosi saksalaisia, ranskalaisia, puolalaisia ja kai hieman suomalaisiakin, mutta asiaankuuluvasti myös niitä venäläisiä, joita ei kunnioittanut.

Sitä paitsi hän ei ollut mikään yksioikoinen jurnuttaja, vaan kajosi kirjoissaan elämän suuriin kysymyksiin ja sitten nostettiin maailman kirjailijoiden keskuudessa kunniapaikalle, kuten kuuluukin.

Kuten muitakin aikakautensa kirjailijoita, myös Dostojevskia voidaan ainakin toissijaisesti tarkastella myös hänen poliittisten mielipideteidensä mukaan. ”Kirjailijan päiväkirja”, jota hän elämänsä loppuvaiheessa julkaisi, on sangen kiinnostavaa tarinaa, jota on luonnehdittu myös naiivin taantumukselliseksi. Toki sellaisetkin tekstit ovat kiinnostavia.

Venäjällä oli jo tuohon aikaan liberaaleja, joita vallanpitäjät tarkkailivat ja pelkäsivät. Heidän aatteensa samaistettiin syystäkin länteen ja Eurooppaan, jossa Herzen ja Turgenev joutuivat asumaan suuren osan elämäänsä.

”Riivaajissaan” Dostojevski esittää liberaalit sellaiseksi sameakasi lähteeksi, jossa sitten sikisivät mielettömät ja suorastaan satanistiset vallankumoukselliset, joilla myös oli ajan todellisuudessa omat, selvät esikuvansa.

Dostojevskin liberaalien ja radikaalien hahmojen merkittävin ero oli, että edelliset olivat pelkästään naurettavia, kun taas jälkimmäiset olivat myös avoimesti paholaisen palveluksessa ja heidän valtaan tulonsa vaatisi vielä Venäjällä miljoonien hengen.

Suomessahan liberaaliksi itseään nimittävä poliittinen suuntaus syntyi 1880-luvun alussa ja herätti pahennusta erityisesti siitä, että se ärsytti venäläisiä ja vaaransi sillä suuriruhtinaskunnan ja emämaan harmonisen rinnakkaiselon

Leo Mechelin ei kuitenkaan ollut mikään Karmazinov/Turgenev ja hänen liberalisminsakin puhkesi kukkaan vasta Dostojevskin kuoleman jälkeen. Ehkäpä juuri siksi meillä ei ole aiheesta Dostojevskin kommentteja.

Mutta tässä nyt hiean venäläisistä liberaaleista mestarin kynällä piirrettyuinä:

Keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Menneen maailman hahmoja

Karmannyi intelligent. Dostojevskin Karmazinov ja muut Riivaajien intellektuellit

 

Kun Dostojevski kirjoitti Riivaajat, hän tunsi aiheensa. Ne intelligentsijan edustajat, jotka olivat laatineet Vallankumouksellisen katekismuksen, murhanneet toverinsa ankaran suunnitelmallisesti ja jotka levittelivät omista yhteyksistään ja taustavoimistaan fantastisia mystifikaatioita, olivat hänelle tuttuja hahmoja. Dostojevski oli itsekin ollut riivaajien villitsemä. Kirjan nimi tulee siitä Luukkaan evankeliumin kohdasta, jossa Jeesus ajoi pahat henget sikoihin.

Edvard Radzinski on huomannut, että Dostojevskin seinänaapureina hänen Kuznetšnyi pereulokin asunnossaan asui tsaarinmurhaajia, narodovoltseja.

Radzinskin spekulaatioita siitä, että kirjailija olisi tuntenut vallankumoukselliset naapurina ja juuri tämän johdosta aikonut korjata suhtautumistaan heihin, ei tarvitse ottaa vakavasti. Joka tapauksessa kirjailijan omat kokemukset Petraševskin piiristä jo tekivät hänestä tämän alan asiantuntijan. Dostojevskin kirjeenvaihdosta käy myös ilmi, että älymystö kannatti kritiikittömästi terroristeja, mikä kauhistutti häntä.

Toki Dostojevskin henkilögallerialle, etenkin Riivaajissa, on myös löydetty vastineensa todellisuudessa, mikä ei tietenkään tarkoita, että kohteet olisi kuvattu tarkoin ja todellisuudelle uskollisina. Kyseessä olivat ideaalityypit. Nerokkaan kirjailijan kynästä lähteneinä ne muodostuivat jo sinänsä todellisiksi. Syyttä ei Nikolai Berdjajev Venäjän historiaa pohtiessaan etsinyt avainta sen hahmojen ymmärtämiseen juuri Dostojevskin teoksista.

Riivaajissa ovat keskushahmoina demoniset vallankumoukselliset. Sellainen oli Pjotr Stepanovitš Verhovenski, joka muistuttaa Mihail Petraševskia tai Sergei Netšajevia. Toinen samanlainen on Nikolai Stavrogin, joka myös kuuluu kyynisten nuorten vallankumouksellisten aateliin. Tätä ryhmää kiehtoo rikos, joka todistaa sen oman ylivertaisuuden.

Vähemmän lahjakkaita älyllisesti olivat Šigaljovilaiset ja itse Šigaljov, jonka lahjakkuutena oli viha kaikkea itseään korkeampaa kohtaan ja kyky hävittävään toimintaan. ”Hän on Fourier, mutta hurjempi kuin Fourier”, lausui hyväksyvästi Pjotr Verhovenski, jonka mielestä tuollainen tyyppi oli tarpeen pitämään kansa aisoissa. Johtamiseen sitä ei tarvittaisi, se tehtävä oli varattu Verhovenskeille.

Lahjakkuutensa puolesta keskinkertainen oli myös Arina Virginskaja, joka omaksui ”kaikkein uusimmat vakaumukset”. Hän oli koulutuksen saanut kätilö eli povituha, nihilisti ja feministi, jonka luotaantyöntävyys oli poliittisesti motivoitua. Siis täysin moderni tyyppi ja tuohon aikaan uusi maailmassa laatuaan.

Kiinnostavia ovat kuitenkin myös Riivaajien vähemmän keskeiset ja vähemmän radikaalit tyypit. Stepan Trofimovitš Verhovenski oli Pjotrin isä. Venäläisittäin olisi luontevaa sanoa, että tämä liberaali oli tuon demonisen radikaalin synnyttäjä, roditel. Hän oli 40-luvun liberaali, jonka mielestä kauneus oli pelastava maailman. Tälle sanomalle nauroivat pilkallisesti niin hänen poikansa kuin tämän aatetoverit.

Stepan Trofimovitš oli hyväntahtoinen, mutta hänen heikkotahtoisuutensa teki hänestä hirviön, joka ei pystynyt olemaan vanhempi ja kasvattaja. Hän oli sentimentaalinen lallus, jonka murheita lapset pakotettiin kantamaan. Eipä ihme että ”lasten” sukupolvi ei voinut kunnioittaa tuollaisia isiä.

Stepan Trofimovitš puhui mielellään ranskaa eikä oikein tuntenut venäläistä rahvasta, jonka puolesta hän kuitenkin kärsi tai ainakin pelkäsi vielä joutuvansa kärsimään, sillä hän oli kyhännyt jonkun salaperäisen vapaamielisen artikkelin ja pelkäsi voivansa koska tahansa joutua sen johdosta kuka ties vaikka Siperiaan karkotetuksi tai peräti ruoskittavaksi... Itse asiassa mikään ”vaarallinen” taho ei liene huomannut koko artikkelia tai mikäli oli huomannut, ei kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota.

”…liberaali –idealisti.

Ruumiillistuneena syytöksenä

isänmaasi eessä seisoit sa.”

Näin siteeraa kirjailija aikakauden runoilijaa ja asettaa tämän ylevän kielikuvan rinnalle kertomuksen siitä, miten tuo liberaali loputtoman laiskottelun ja mukavuuden lomassa tuhertaa paperille joitakin mitättömyyksiä, joita kukaan ei tule lukemaan. Siitä, että näin on käyvä, hän syyttää isänmaansa sortojärjestelmää: ”Kuka on elämänurani katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjänmaa! –ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa –tietenkin hertan.” Jerelaš –sekasotku oli muuan korttipeli ja itse asiassa se saattoi olla Stepan Trofimovitšin merkittävin toimiala.

Epäilemättä Stepan Trofimovitš oli huono luonne, joskaan ei paha ja hän oli turhamainen, vaikka narsistinakin melko keskinkertainen. Machiavellisti tai sadisti hän ei ollut lainkaan. Intelligentsijan joukossa ei tällainen tyyppi ole pahimmasta päästä.

Koominen narsisti sen sijaan oli Karmazinov, jonka hahmon arvellaan heijastavan Ivan Turgenjevia. Myös Karmazinov kuului ”isien” sukupolveen ja oli liberaali. Hän oli oleskellut paljon ulkomailla ja aikoi taaskin jättää Venäjän. Lähtiäisiksi hän oli valmistautunut lukemaan tätä varten kirjoittamansa runon Merci, mistä tosin ensin kursaillen kieltäytyi. Tätä varten järjestettiin kirjallinen matinea. Sen emäntä kertoi aikovansa kiinnittää salin seinään marmoritaulun, jossa kerrottaisiin, mitä suuri eurooppalainen ja venäläinen kirjailija oli täällä aikoinaan tehnyt.

Karmazinovin nimi muistuttaa venäjän sanasta karman –tasku. Mahdollisesti tässä on viittaus ”kesytettyyn” eli venäläisittän ”taskussa pidettävään” (karmannyi) intelligenttiin.

Dostojevskin kertojanääni sanoo, että Karmazinov oli epäilemättä nero, ”mutta minkä vuoksi täytyy meikäläisten herrojen nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä kuin poikanulikat?”

Karmazinovilla oli saliin astuessaan ”viiden kamariherran ryhti yllään”, kuten Ida Pekarin käännös kertoo. Hänellä oli ”hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä”.

Teeskentelevä oli myös Karmazinovin puhe, jonka aluksi hän selitti, että runossa oli niin sydämestä laulautuvia säkeitä, ettei niitä voinut mitenkään esittää yleisölle ja että hän aluksi olikin kieltäytynyt. Koska hän kuitenkin oli vannonut, ettei koskaan enää kirjoittaisi mitään, niin hän nyt kuitenkin pitäisi tämän viimeisen esityksensä.

Tämän jälkeen seurasi kaksi painoarkillista ”mitä teeskentelevintä ja hyödyttömintä lörpöttelyä, joka vielä esitettiin niin ylhäisen alentuvasti, että se suorastaan loukkasi yleisöä”.

Aiheesta ei oikein saanut selvää, se oli jonkunlaista tilintekoa, Dostojevskin kertoja toteaa, ”mutta mitä ja mistä –kukapa sen ymmärsi”. Dostojevski kuvasi myrkyllisesti iäkkään ja pullean esitelmöitsijän itsekeskeistä tarinaa ensi suudelmastaan ja syvämietteisyydestä, joka kiteytyi rakastetun ”riemuisaan” huudahdukseen: ”Rikosta ei ole olemassa!!!” Tähän runoilija vastasi, ettei silloin ollut vanhurskauttakaan jolloin molemmat alkoivat ääneen itkeä ja erosivat ainiaaksi.

Esitelmöitsijän jaaritus jatkui. Sen mukaan Venäjä oli tehnyt henkisen vararikon, paitsi kirjailija itse, joka oli sen yläpuolella, siellä olivat ateismit, darwinismit, moskovalaiset kirkonkellot, byronilaista maailmantuskaa ja niin edelleen. Tarpeeksi kestettyään yleisö alkoi äännellä ja joku jopa sanoi kovalla äänellä ”Herra Jumala millaista roskaa!”

Karmazinov arveli tämän johdosta retorisen pilkallisesti, että yleisö oli varmaankin häneen jo perin kyllästynyt. Se pitikin paikkansa. Vastoin odotuksia suurin osa yleisöä alkoi karkean venäläiseen tapaan rahvaanomaisesti kommentoida esitelmää, mikä hämmästytti ja loukkasi eurooppalaistunutta kirjailijaa.

Koska eräät suurmieheen ihastuneet naiset joka tapauksessa vaativat kirjailijaa jatkamaan, tämä luki vielä loppurivit, joissa torjui lukijan pyynnöt vielä kerran kirjoittaa jotakin. Sitä suurmies ei enää aikonut tehdä, vaikka lukija sitä polvillaan pyytäisi. Esitys loppui kiitokseen: ”Merci, merci, merci!”. Hullunkurisempaa päätöstä suurmiehen uralle ei olisi voinut keksiä. Karmazinov ei enää ollut pelkästään naurettava.

Dostojevski halveksii Karmazinovin kyynisyyttä. Ivan Verhovenskin hän antaa sanoa, että maaorjakin kunnioitti itseään enemmän kuin tämä, joka ”oli kieltänyt Jumalansa”. Vallankumous, jota hän oli valmistellut nimittäin pelotti häntä ja hän valmistautui sitä pakenemaan ja ehkä myös ilmiantamaan. Tämä siitä huolimatta, että hän oli itse siitä moraalisessa vastuussa. Karmazinov oli intelligentti sen roolin takia, jonka se hänelle tarjosi ja jota hänen narsisminsa kaipasi. Moraalisena tyyppinä hän oli vielä vanhempaa Verhovenskiäkin kurjempi.

1840-luvun liberaalit, jotka Venäjän historiassa tunnetaan ”isien” sukupolven nimellä, ovat Riivaajissa kuitenkin lähinnä koomisia. ”Poikien”, Verhovenskin ja Stavroginin hahmot ovat myös traagisia, mutta näitä seuraileva intelligentsijan lauma pelkästään vastenmielinen. Riivaajat ovat menneet sikoihin. ”Nuo tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia, jos Venäjä yhtäkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa erimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä rikkaaksi ja onnelliseksi…”

Joka tapauksessa, kaiken takana on syvä intellektuaalinen murros. Uskonto on menettänyt merkityksensä. Ellei Jumalaa ole, onko kaikki luvallista? Entä voisiko ihminen itse luoda Jumalan, olla Jumala? Miksi sitten ei?

Kuten voi odottaakin, nämä kysymykset ovat alati Dostojevskin intelligenttien mielessä, niin Riivaajissa kuin muissakin teoksissa. Ne olivat eurooppalaisen älymystön piirissä olleet ajankohtaisia jo Ranskan vallankumouksesta lähtien ja vaivaisivat nykyään myös suomalaista älymystöä, mikäli sen henkinen liikkumavara ulottuisi niin syvälle.