Siihen aikaan, kun miehittäjiä oltiin.

 

Vaikea rooli. Suomalaiset Itä-Karjalaa vapauttamassa

 

Helena Pilke, Propagandaa Itä-Karjalaan. Heimokansan suomalaistajat 1941-1944. SKS 2017, 268 s.

 

     Valloittajan rooli kuuluu yleensä suurvalloille ja tavallisesti ne ovat siitä erityisen ylpeitä ja nostavat rituaaleissaan vuodattamansa veren pyhän uhrin asemaan. Sellainen käytös kuuluu niille niin itsestään selvästi, ettei sitä yleensä ole pidetty paheksuttavana.

     Suomen asema valloittajana ja miehittäjänä on sen sijaan paradoksaalinen ja jopa luonnoton. Kaikenhan olisi pitänyt oikeastaan mennä aivan toisin päin. Asiaa onkin paheksuttu jo vuosikymmeniä ja juuri tällä hetkellä on naapurin puolella havaittavissa yrityksiä tehdä tuosta asiasta jopa rikos ihmisyyttä vastaan.

     Tämäkin on tavallaan ymmärrettävää. Suurvallan kunnia on suuri asia, jonka puolustamiseksi voidaan suorittaa massiivisiakin ihmisuhreja, saati nyt kyhätä historianväärennöksiä, joissa asiat esitetään aivan toisin kuin ne aikoinaan nähtiin ja luodaan päälle päätteeksi kokonaan uusi, keksittyihin ”faktoihin” perustuva tarina.

     Myös Suomen puolella tätä oman menneisyyden ”rikollistamiseta” on tapahtunut ja suurelle osalle Suomen kansaa näyttää toden totta olevan mahdotonta asettaa tuota valloitusta ja miehitystä sellaisiin kehyksiin, joihin se kuuluu. Kaikki pannaan alkamaan Saksa-yhteistyöstä, joka taas ostettiin maan ulkopoliittiseksi linjaksi kuin valintamyymälästä ikään.

     ’Tuntematon sotilas’ muuten loppuu viittaukseen siitä, että sotilaallinen tappio, tai ainakin kakkossija jalossa kilpailussa säästi Suomen vaikeasta asiasta: ”Mitä olisikaan merkinnyt voitto. Vastuuta. Vastuuta teoista, jotka olisivat kerran vaatineet hyvityksen…. Jyrinä jatkui… voi voitetuita!. Mutta heidän ei tarvinnut sentään pelätä sen kaiussa kuuluvaa ääntä: Voi voittajia!”

     Voittaja kyllä piti huolen siitä, että sitä vastaan tehdyt rikokset rankaistiin. Suomea vastaan tehdyistä ei kukaan voinut ketään tilille tuodakaan ja siitä, mitä, missä tilanteessa ja millä tarkoituksella kaikki oli tapahtunut, alettiin nyt meilläkin kertoa sellaista tarinaa, joka voittajalle sopi.

     Miehitysaikaa on tutkittu jo pian sodan päättymisen jälkeen ja kriittisemmin siiten 1980-luvulta lähtien, jolloin Antti Laineen väitöskirja oli sen merkittävin virstanpylväs. Sen jälkeen on tutkittu myös Itä-Karjalan miehitystä kokonaisuudessaan (Hyytiä), Petroskoin miehitystä (Kulomaa), sotavankeja (Kujala) ja niin edelleen.

     Helena Pilkkeen kirja keskittyy tarkastelemaan Itä-Karjalan sotilashallinnon alaisuudessa tehtyä valistus- eli propagandatyötä.

     Propaganda ymmärrettiin jo tuolloin ensiarvoisen tärkeäksi alueeksi ja sodankäynnin ehkä ratkaisevaksi aseeksi. Säilyneet dokumentit sisältävät tietoa paitsi propagandatyön sisällöstä, myös sen tuloksista ja toiminnan vaikeuksista.

     Hyökkäys Itä-Karjalaan ja sen miehittäminen ei virallisesti merkinnyt vielä alueen liittämistä Suomeen, mutta sellaiseen lopputulokseen eli Suur-Suomen luomiseen kyllä valmistauduttiin.

     Välittömästi Lokakuun vallankaappauksen jälkeen bolševikkihallitus pyrki lamauttamaan vanhan komennon vastarinnan julistamalla kaikkien vähemmistökansojen vapaan eroamisoikeuden. Itä-Karjalassa tähän oli valmis vain harvalukuinen alueen älymystö, mutta itsenäistymispyrkimyksestä voitiin ilman muuta puhua ja Suomen puolelta aktivistit yrittivät edesauttaa sitä myös aseellisesti.

     Tarton rauhassa luvattiin Itä-Karjalan asukkaille autonomia, joka toteutettiin jo kesällä1920 perustetun Karjalan Työkansan kommuunin muodossa. Se oli kansallinen autonominen alue, jossa karjalaisväestö oli enemmistönä. Jo vuonna 1923 rajoja muutettiin siten, että karjalaiset jäivät vähemmistöksi ja sen jälkeen alkoi intensiivinen venäläinen muuttoliike.

     Se merkitsi nopeaa väestönvaihtoa ja vuoden 1940 noin 600 000 hengestä karjalaisia oli enää vähän yli kaksikymmentä prosenttia. Suuri enemmistö venäjänkielisistä oli siis muuttanut seudulle aivan äskettäin. Väestönvaihto oli tosiasia.

     Itä-Karjalan karjalankieliset osat lahjoitettiin 2.12.1939 solmitulla valtiosopimuksella Suomelle ja sopimus astui välittömästi voimaan, vaikka se sitten jäi käytännössä toimeenpanematta.

     Merkittävää kuitenkin oli, että sopimuksessa nimenomaisesti tunnustettiin tällaisen alueliitoksen oikeudenmukaisuus. Suur-Suomen idea ei siis ollut pelkästään joidenkin suomalaisten äärimmäisyysaineisten ja nuorisoradikaalien aivokummitus, vaan kuului myös bolševikkien tunnustamiin politiikan realiteetteihin.

     Miehitys on nähtävä tätä taustaa vasten. Stalinilaisesta versiosta sen tavoitteet poikkesivat merkittävästi siinä, että suomalaisten tarkoituksena toteuttaa venäläisten paluumuutto eli siirtää alueelta pois sen venäläiset asukkaat.

     Jaettaessa väestöä ”kansallisiin” ja venäläisiin ei käytännössä pidetty aina kieltä ratkaisevana tekijänä. Karjalaisiksi itsensä identifioivat saatettiin lukea sellaisiksi, vaikka he eivät olisikaan kieltä osanneet, kuten tästä kirjasta selviää.

     Etninen puhdistus, lukuun ottamatta toisen maailmansodan jälkeen toteutettuja monimiljoonaisia operaatioita, on toki pahamaineinen käsite ja Itä-Karjaassa se aiottiin kohdistaa venäjänkielisiin en masse, huolimatta siitä, että osa heistä oli asunut alueella jo ammoisista ajoista. Tässä olisi aktualisoitunut se vastuu, jonka suomalaiset Väinö Linnan romaanin tulkinnan mukaan välttivät hävitessään sodan.

     Toki vastuu miehittäjän armoille jääneestä väestöstä oli joka tapauksessa suomalaisilla jo sodan kestäessä. Kuten tunnettua, venäjänkieliset keskitettiin leireille pois haja-asutuksesta, jossa he olisivat voineet muodostaa sotilaallisen vaaran ja joutuneet alttiiksi partisaanien kiristykselle. Monet olivat myös oman maansa patriootteja. Termin pahanlaatuisen kaiun vuoksi leirien nimitys muutettiin siirtoleireiksi.

     Kuolleisuus noilla leireillä oli pahimmillaan joka tapauksessa suuri ja venäläinen, siirrettäväksi aiottu väestö jätettiin aluksi myös vaille kouluopetusta ja nautintapalstoja, jollaiset annettiin karjalaisille. He saivat myös töistä huonompaa palkkaa.

     Kuten tunnettua, sekä siirtoleirien että sotavankileirien kuolleisuus nousi hälyttäväksi talvella 1941-1942. Karjalan kannaksen Moskovan rauhassa menettänyt Suomi ei ilman vierasta apua kyennyt elättämään edes omaa väestöään ja Suomen vastuulle tulleessa Itä-Karjalassa oli melko uskollisesti toteltu Stalinin käskyä hävittää kaikki viholliselle mahdollisesti hyödyllinen omaisuus, erityisesti vilja, eläimet ja muu ravinto.

     Venäjällä on nyttemmin alettu levitellä toinen toistaan mielettömämpiä tarinoita suomalaisten muka harjoittamasta terrorista, jolloin vankeja olisi tapettu tuhansittain esimerkiksi elävältä hautaamalla ja hukuttamalla. Siihen ei tässä tarvitse puuttua, sillä nämä asiat on meidän puoleltamme läpikotaisin tutkittu.

     Totta kuitenkin on, että sekä siviiliväestö, että sotavangit kärsivät kohtuuttoman paljon miehittäjien armoilla. Ihanne olisi tietenkin ollut, että kuolleisuus olisi ollut samaa tasoa kuin kantaväestölläkin, mikä ei läheskään toteutunut. Siinä mielessä miehittäjälle jäi raskas vastuu. Huonostihan se meni.

     On kuitenkin kysyttävä, millaiset olivat miehittäjien tavoitteet ja miten paikallinen väestö miehittäjään suhtautui. Siihen antavat tässä kirjassa tutkitut aineistot oman vastauksensa. Mielialatarkkailussa on omat lähdekriittiset ongelmansa, mutta yleissävystä ei voi erehtyä.

    Suomalaisten tarkoituksena ei ollut alueen ja sen kansan, venäläisenkään, tuhoaminen, vaan alue valmistauduttiin liittämään Suomeen ja tehtiin työtä paikallisen väestön sympatioiden voittamiseksi, mikä toki ennen muuta koski karjalaisia.

     Valistusupseerien ja opettajien päämääränä oli heimokansan suomalaistaminen, kuten Pilkkeen kirjan otsikko kertoo. Siihen työhön ryhdyttiin aluksi suurella innolla ja nopeita tuloksia odottaen. Myös sodan uskottiin ratkeavan hyvin pian.

     Innokas papisto muodosti oman lukunsa ja ortodoksien ja luterilaisten välinen kilpailu tuli aluksi ongelmaksi, jota oli pakko hillitä. Lopulta ortodoksit saivat ilmeisen yliotteen. Ortodoksiseen kirkkoon liittyi vajaa puolet vapaasta väestöstä eli 33000 henkeä ja luterilaiseen vain noin2200.

     Miehitettyjen alueiden väki suhtautui miehittäjiin jo alusta pitäen varovasti ja jo ensimmäisen sotavuoden lopulla alkoi syntyä epäilyksiä siitä, kuka voittaa sodan. Venäläisten paluuta pelkäävät karjalaiset ja sitäkin enemmän venäläiset karttoivat sitoutumista miehittäjiin.

     Tiettyjen ylen määrin heimointoisten miehittäjien tyrkyttämä Suomen olojen ylistys ja Itä-Kafjalan todellisuuden mollaaminen ärsyttivät paikallisia, jotka näkivät siinä myös oitseensä kohdistettyua vähättelyä. Henki ei toki kaikkialla ollut sama.

     Kuitenkin suomalaisten toiminta koettiin laajoissa piireissä myönteisenä, etenkin siinä vaiheessa, kun väestölle oli jaettu omia nautintamaita ja alkuvaiheen kriisistä oli selvitty. Elintason nousu oli jopa merkittävä ja eräälläkin alueella polkupyörien määrä kasvoi vajaassa kolmessa vuodessa kolmesta sataan viiteenkymmeneen. Polkupyörällä oli silloin statusarvoa.

     Kuten tunnettua, karjalaiset, jotka saivat priorisoidun kohtelun, ilmaisivat usein tyytyväisyytensä myös kirjeissä, joita NKVD kaappasi ja sodan jälkeen syntyi jo ajatus rankaista tätä kansaa yjteistyöstä miehittäjän kanssa samoin kuin oli tehty omille muillle kansoille, Krimin tataareista tšetšeeneihin. Siperialta karjalaiset pelasti tiettävästi vain muutaman henkilön neuvokas toiminta.

     Myös venäläiset alkoivat tulla tyytyväisemmiksi miehityksen loppuvaiheessa, kun heillekin perustettiin koulut ja jako kahteen erilaiseen kategoriaan käytännössä poistettiin. Vain nautintamaasta he eivät ehtineet nauttia.

     Suomalaisten poistuminen Petroskoista, jota kirjassa aika paljon kuvataan, oli pääpiirteissään täysin   rauhallinen, mikä osaltaan todistaa miehittäjien nauttimasta suhteellisesta suosiosta. Hyvin monet karjalaiset olisivat halunneet mukaan Suomeen, ja suomalaisten myötä Petroskoista lähti muutama sata henkeä, joista osa Suomeen.

     Junien kyytiin otettiin vain harvoja, sillä aineellisia hyödykkeitä priorisoitiin. Äänislinnan aluepäällikkö Miika Simojoki piti tätä petoksena.

Sodan aian Suomi oli rutiköyhä ja eli yli varojensa. Itä-Karjalan miehitys ei ollut mikään saksalaiseen tapaan siirtomaahengessä tehty operaatio vieraan maan terrorisoimiseksi ja ryöstämiseksi, vaan suuri rahalljinen  uhraus..

     Lukuunottamatta väestön huoltoon liittyviä sangen merkittäviä kuluja, Suomi teki alueella myös investointeja.

     Sotilashallintoesikunnan laskelmien mukaan Itä-Karjalassa tehtiin perusparannuksia ja uudistöitä vuosina 1941-1944 noin 1,3 miljardilla markalla. Koko Suomen kansakoululaitoksen ylläpito maksoi samaan aikaan hieman vähemmän ja Helsingin yliopisto vaati kymmenesosan tuosta summasta.

     Rahat menivät paljolta rautateihin ja muihin tietöihin, jotka tietenkin olivat myös sotilaallisesti tärkeitä. Myös puhelinverkostoa ja asuntoja rakennettiin.

     Valloittajan korskeaa asennetta ei miehittäjiltä yleensä näytä löytyneen ainakaan sikäli, kuin kyse on ylätasosta, erilaiset moukat sen sijaan nähtävästi kunnostautuivat tässäkin suhteessa. Sen sijaan esiintyi merkittävällä osalla valistajia kyllä isonveljen asennetta, joka saattoi kehittyä melko sietämättömäksikin, jopa myös toisten kollegojen silmissä.

     Mitä asenteisiin tulee, kuvaavaa sentään lienee Aunuksen aluepäällikön, kapteeni Mauri Mattilan yhteenveto evakuointivaiheessa vuonna 1944: ”Niin esteellinen kuin todistukseni asiassa onkin, on selvänä pidettävä, että huolenpitomme kansasta oli niin hyvä, kuin se olosuhteet huomioon ottaen voi olla.”

     Ainakin, kuten Väinö Linna asian kiteytti, kun sodassa jäi voitto saavuttamatta, säästyi Suomi myös monilta niiltä kiusauksilta ja vastuita, joita voittajien harteille tulee.

     Itä-Karjalan suomalaistamisyritysten voi katsoa tapahtuneen ainakin bona fide, vaikka miehittäjien toimintaa onkin syytä tietyin osin ankarastikin arvostella.