Ruoska ja vapaus

 

Todenpuhujan osa

 

Русский театр/Vene teater (Tallinn) Императорский безумец/Keisarin hullu. Jaan Krossin romaanin mukaan ohjannut Julija Aul.

 

Jaan Krossin romaanista Keisarin hullu on tullut jo blogattuakin (Vihavainen: Haun bock tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), joten ei tässä kai sitten sen enempää tuosta hyvin kiinnostavasta kirjasta.

Aleksanteri I:n hahmo on meille suomalaisille hyvin tunnettu ja rakaskin, aikoinaanhan meillä ilmeni jopa suoranaista Aleksanterin palvontaa. Hyvät Aleksanteri-keisarit oli ja on yhä tapana asettaa huonompien Nikolai-keisarien vastakohdiksi. Toki Aleksanteri III oli jo hankalampi tapaus, mutta nautti yhtä kaikki kansan rajatonta suosiota lomaillessaan Suomen saaristoissa.

Kuitenkin jalon nuoren Aleksanterin myöhempi kehitysvaihe ei ollut vailla pimeätä puoltaan. Hänen hallitsevaa ominaisuuttaan on usein nostettu yhdellä ainoalla sanalla: paradomania. Sotilasparaatit antoivat hallitsijalle illuusion täydellisestä vallasta ja niinpä sotilaallinen elämäntyyli haluttiin ulottaa jopa talonpoikiin ns. sotilassiirtokuntien muodossa

Jos keisari kerran oli Jumalan tahdon toteuttaja maallisissa asioissa, oli keisarin tahdon toteuttaminen jokaisen velvollisuus, ihmisten oli vain opittava tahtomaan sitä, mikä oli parasta, näyttää Aleksanteri ajatelleen, Leniniä ennakoiden.

Tässä maailmankuvassa kaikki muunlainen (hallitsematon) vapaus oli vain vapautta pahuuteen. Enkeliksikin nuorena luonnehdittu Aleksanteri ruoskitutti vanhemmilla päivillään paljon sotilaita hengiltä vahtiessaan tahtonsa toteutumista justiinsa eikä melkein.

Aleksandr Puškinin epigrammissa ei säästelty Aleksanteria, joka nyt kuitenkin tuohon aikaan oli jo isänmaan pelastaja ja koko Euroopan vapauttaja. Tuo vapautus merkitsi nimittäin vapautta vanhalle vallalle, maaorjuudelle ja itsevaltiudelle. Itse asiassa Napoleonia ihailtiin ns. edistyksellisissä piireissä aina, ei suinkaan hänen voittajaansa:

Воспитанный под барабаном,
Наш царь лихим был капитаном:
Под Австерлицем он бежал,
В двенадцатом году дрожал,
Зато был фрунтовой профессор!
Но фрунт герою надоел —
Теперь коллежский он асессор
По части иностранных дел!

 

Kun rummupärinä kasvatti,

tuli tsaarista kelpo kapteeni,

Hän Austerlitzissä jänisti

ja kakstoistavuonna tärisi,

sulkeisproffaks hän sitten rupesi,

mutta kiinnostus siihenkin hupeni,

nyt pikkukanslisti on vain

parissa ulkoasiain!

 

Liivinmaalainen aatelismies, paroni Timoteus von Bock oli luvannut sanoa nuorelle keisarilleen aina totuuden ja piti sanansa myöhemminkin. Seuraukset olivat hänen kannaltaan ikävät, kuten edellä mainitussa blogissa on tarkemmin kuvattu.

Näytelmässä von Bock ja keisari käyvän jaakopinpainiaan vielä keisarin kuoltuakin. Siihen mahdollisuuteen, ettei Aleksanteri vuonna 1825 Taganrogissa kuollutkaan, ei tietenkään viitata, näytelmässä taistelevat periaatteet.

Timoteus von Bock edustaa totuutta ja vapautta, ei kuitenkaan viiteryhmäänsä, balttilaisia paroneja, jotka ryhmänä olivat kaiken tuon vastakohta ja sattumoisin myös keisarien suosituin apulainen yhteiskunnallisen ja valtiollisen orjuuden ylläpitämisessä. Von Bock on ehdottomasti poikkeusihminen ja sellaisiahan yleensä pidetään hulluina perustellustikin.

Tallinnan venäläinen teatteri on entinen elokuvateatteri ja sen näyttämö on paljon pienempi kuin teatterissa oikeastaan tarvittaisiin.

Minusta tämä ei kuitenkaan ole ongelma ainakaan tämän näytelmän kohdalla. Siinä käytetään kekseliäästi myös videoprojektoria ja äänetkin kuuluvat hyvin. Silti jäin ihmettelemään sitä, miksi näyttämölle on kasattu kerros hiilimurskaa ja miksi ihmiset näyttävät välillä keräävän sitä jätesäkkeihin ja mitä ihmettä autonromu tekee siellä.

Muuten 1800-luvun alku on mukana viitteellisesti: Aleksanterilla on joskus päällään vain toiselta puolelta brodeerattu sinelli samoin kuin sotaministeri Araktšejevilla, runoilija Žukovski on aikakauden puvussa ja joku muukin, mutta jotkut taas kuuluvat selvästi nykyaikaan, kuten myös näytelmän päättävät kuvat Ukrainan sodasta.

Näytelmän viesti ei voisi olla selvempi: mitä on sellainen vapaus, joka on vain vapautta tehdä kuten keisari määrää? Itsevaltias voi luulla pitävänsä maailmaa pystyssä ja toteuttavansa vain oikeudenmukaisuutta, mutta hänen kuvitelmansa ovat vain hänen kuvitelmiaan ja tuhoavat ihmisiä ja heidän vapauttaan. Todellinen sankari on se, joka sanoo totuuden ja toimii omantuntonsa mukaan.

Mutta jo Timoteuksen poika palvelee keisaria ja uneksii urasta imperiumin laivastossa: komeat univormut, kunnia ja menestys houkuttelevat…

Venäläinen teatteri oli taas tupaten täynnä yleisöä. Siellä on mahdollista saada myös vironkielinen käännös kuulokkeiden kautta, mutta en huomannut kenenkään niitä käyttävän.

Aina niitä hulluja riittää

 

What do you want to do ?

New mail

Naula valtioruumiissa

 

Jaan Kross, Keisarin hullu (Keisri hull 1978). Suom. Juhani Salokannel, WSOY 1982, 400 s.

 

Jaan Krossin historialliset romaanit ovat kiinnostavia faktan ja fiktion yhdistelmiä. Myös tämä kirja perustuu varsin laajasti todellisuuspohjalle, vaikka mielikuvitus on toki saanut paljon töitä laatiessaan tarinan, joka sijoitetaan tiedossa olevien tosiasioiden raameihin.

Timotheus von Bock oli tosiaan liivinmaalainen eversti ja keisarin sivusadjutantti, joka puhui tälle suorasukaisesti Venäjän vaatimista uudistuksista ja laati jopa perustuslain luonnoksen, jonka antoi keisarille vuonna 1818 -seitsemän vuotta ennen dekabristien kapinaa.

Majesteettirikoksesta Bock joutui istumaan Pähkinälinnassa yhdeksän vuotta, kunnes Nikolai I salli hänen palata Liivinmaan kartanoonsa -valvonnan alaisena.

Von Bock teki myös sen ennenkuulumattoman teon, että meni naimisiin talonpoikaistytön kanssa. Tämä epäsäätyisyys kuohutti ja loukkasi balttilaista aatelistoa aivan erityisesti ja antoi lisää pontta sille ajatukselle, että von Bock oli mennyt järjiltään. Bock myös vapautti omat maaorjansa.

Romaanissa päähenkilö todella loukkaa Aleksanteri I:stä verisesti, sydänjuuria myöten, selittäessään hänen hurskautensa pelkäksi julmaksi teatteriksi ja nostaen esille ne todelliset epäkohdat, jotka Venäjällä vallitsivat.

Hän selittää haluavansa olla naula keisarikunnan ruumiissa ja kuvittelee käyvänsä keisarin -ja siis myös koko valtakunnan- kanssa kaksintaistelua. Tämän vuoksi hän ei voi myöskään paeta maasta, koska se tekisi hänen sanomansa epäuskottavaksi.

Tässä kannattaa muistaa, ettei Aleksanteri ollut pelkästään se armollinen valtias, joka korotti Suomen kansakuntien joukkoon ja joka hurmasi kaiken kansan kiertäessään maatamme vuonna 1819.

Suomelle annettu erikoisasema -sellaisena se todella nähtiin- oli ennen muuta Mihail Speranskin luomus ja tarkoitettu koekentäksi koko Venäjän uudistamista varten. Mutta Speranski joutui pian epäsuosioon.

Aleksanterin tarkoituksena oli todella lopettaa maaorjuus ja tehdä Venäjästä perustuslaillinen valtio. Tästä ajatuksesta hän pian luopui ja vaikutuksensa asiaan oli epäilemättä historioitsija Nikolai Karamzinin muistiolla: Merkintöjä uudesta ja vanhasta Venäjästä (Записка о древней и новой России, 1811).

 Tässä tämä kuuluisa historioitsija todisteli, ettei Venäjää voida hallita parlamentaarisesti ja että sillä on aina mennyt hyvin valtiovallan ollessa vahva ja huonosti, kun se on heikentynyt. Itse asiassa itsevaltiaalle ei ollut oikeutta rajoittaa valtaansa.

Sattumoisin sekä Aleksanteri I:n loppukauden että Nikolai I:n hallituskauden tilanteessa ja ongelmissa oli paljon yhteyttä niiden ongelmien kanssa, jotka olivat Venäjän (Neuvostoliiton) edessä 1970-luvulla, Krossin kirjan ilmestyessä.

Itse asiassa on sanottu, että Nikolai I:n aikana ilmestynyt Markiisi Astolphe de Custinen kirja Venäjä vuonna 1839 (La Russie en 1839) oli paras koskaan kirjoitettu kuvaus Brežnevin Neuvostoliitosta. Sama läpikotainen valheellisuus, sama mielistelyn ja panettelun järjestelmä ja sama ontto mahtailu ja katteeton itsekehu olivat molemmissa tapauksissa tunkeutuneet valtion ytimiin saakka.

Aleksanteria vaivasi niin sanottu paradomania eli maaninen mieltymys sotilasparaateihin, joissa hän saattoi kuvitella olevansa jonkinlainen jumala, joka hallitsi kaikkea pelkällä päännyökkäyksellään. Todellisuus oli paljon karumpi ja kätkeytyi paksun valheen ja salailun verhon taakse.

Sama tauti oli vaivannut Venäjän hallitsijoita jo Pietari III:sta ja Paavalista lähtien ja itse asiassa huipentui Nikolai I:n aikana. Vasta Aleksanteri II:n aikana tapahtui muutos.

En tunne asiaa, mutta luulen, että 1970-luvun sensuuriviranomaisilla on ollut aikoinaan paljon päänvaivaa pohtiessaan, oliko Krossin teoksen julkaiseminen sopivaa. Itse kullekin valistuneelle lukijalle oli kiusallisen selvää, että kirja voitiin tulkita neuvostomaan instituutioiden kritiikiksi.

Ilmeisesti kuitenkin virallinen tekopyhyys oli sen verran merkittävä voima, että se esti koko ajatuksen itsevaltiuden samaistamisesta neuvostovaltaan, joka tunnetusti sentään oli maailmanhistorian demokraattisin järjestelmä. Sitä paitsi kirja todellakin perustui historiallisiin faktoihin ja olisi ollut äärimmäisen omituista sensuroida niitä, semminkin, kun von Bock oli ajatusmaailmassaan lähellä dekabristeja, jotka olivat neuvostoideologian kaapin päällä.

Krossia on aivan ilmeisesti kiehtonut kysymys balttilaisen aateliston ja niin sanotun maarahvaan suhteesta. Jälkimmäisiä, eli siis viroa puhuvia talonpoikia ja käsityöläisiä pidettiin likipitäen saastaisina ja tunkiosta tulleina jalojen saksalaisten ritarien rinnalla. Krossin kuvauksen mukaan koko ritariston edustajien joukko poistui mielenosoituksellisesti kirkosta, kun von Bock epäsäätyisine vaimoineen astui sinne.

Tuosta ritaristosta kirjailijalla on paljon myrkyllistä sanottavaa. Sen pöyhkeä sukuylpeys ja kuvitelmat omasta ritarillisesta jaloudestaan olivat läpikotaisin valheellisia ja sen halveksunta rahvasta kohtaan oli niin ilmeinen ihmisarvon ja kristillisten periaatteiden loukkaus, että koko aivokummitus ristiritareista oli itse asiassa aivan läpinäkyvää pilkantekoa.

Liivinmaan talonpoikien maaorjuus lakkautettiin jo vuonna 1819 eli muutama vuosi sen jälkeen kun von Bock oli vapauttanut omat maaorjansa ja lähes puoli vuosisataa ennen sitä, kun sama pantiin toimeen Venäjällä yleisestikin eli siis vuonna 1861.

Kuitenkaan talonpoikien tilanne ei tuosta paljon parantunut, vaan saattoi jopa huonontua, puhumatta siitä, että kuilu säätyjen välillä olisi umpeutunut. Käytännössä Liivinmaalla elettiin yhä orjanomistusyhteiskunnassa.

Kun nykyään näkee noita hullunkurisia pohdintoja suomalaisten vastuusta läntisen maailman historiassa esiintyneen orjia riistävän talouden takia, olisi hauska tietää, onko noita ajatuksia yritetty eksportoida myös Viroon. Veikkaisin, etteivät ne löydä sieltä otollista maaperää.

Timotheus von Bockin hahmo muistuttaa suuresti Aleksandr Solženitsyniä joka myös rohkeni haastaa kokonaisen supervallan ja ryhtyä naulaksi sen kylkeen. Tällaista voi ilman muuta nimittää suuruusharhaksi,  mutta itse asiassa se ei ollut sen enempää irrallaan todellisuudesta kuin Brežnevin ajan  Neuvostoliiton virallinen omakuva. Solženitsynin omasta näkemyksestä roolinsa suhteen voi lukea hänen teoksestaan Puskipa vasikka tammeen.

Totuuden puolesta tai ei, yhden yksilön suorittama hyökkäys valtiota vastaan on donquijotismia, joka todennäköisesti on tuomittu epäonnistumaan. Näin kävi von Bockille, mutta Solženitsyn onnistui paremmin.

On mahdotonta olla huomaamatta, että kaikessa valtion palvonnassaan myös nykyinen Venäjä muistuttaa paljon niin Aleksanteri I:n (ja Nikolai I:n) ajan Venäjää, kuin myös jo sotien jälkeistä Neuvostoliittoa.

Vain enemmän tai vähemmän epänormaalit poikkeusyksilöt ovat rohjenneet haastaa valtion, tuon Leviathanin, joka uhoaa kaikkivoipaisuuttaan. Tiettyinä aikoina haastajille on aina käynyt huonosti, mutta aikakaudethan muuttuvat, hitaasti, mutta varmasti.