Ruoska ja vapaus

 

Todenpuhujan osa

 

Русский театр/Vene teater (Tallinn) Императорский безумец/Keisarin hullu. Jaan Krossin romaanin mukaan ohjannut Julija Aul.

 

Jaan Krossin romaanista Keisarin hullu on tullut jo blogattuakin (Vihavainen: Haun bock tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), joten ei tässä kai sitten sen enempää tuosta hyvin kiinnostavasta kirjasta.

Aleksanteri I:n hahmo on meille suomalaisille hyvin tunnettu ja rakaskin, aikoinaanhan meillä ilmeni jopa suoranaista Aleksanterin palvontaa. Hyvät Aleksanteri-keisarit oli ja on yhä tapana asettaa huonompien Nikolai-keisarien vastakohdiksi. Toki Aleksanteri III oli jo hankalampi tapaus, mutta nautti yhtä kaikki kansan rajatonta suosiota lomaillessaan Suomen saaristoissa.

Kuitenkin jalon nuoren Aleksanterin myöhempi kehitysvaihe ei ollut vailla pimeätä puoltaan. Hänen hallitsevaa ominaisuuttaan on usein nostettu yhdellä ainoalla sanalla: paradomania. Sotilasparaatit antoivat hallitsijalle illuusion täydellisestä vallasta ja niinpä sotilaallinen elämäntyyli haluttiin ulottaa jopa talonpoikiin ns. sotilassiirtokuntien muodossa

Jos keisari kerran oli Jumalan tahdon toteuttaja maallisissa asioissa, oli keisarin tahdon toteuttaminen jokaisen velvollisuus, ihmisten oli vain opittava tahtomaan sitä, mikä oli parasta, näyttää Aleksanteri ajatelleen, Leniniä ennakoiden.

Tässä maailmankuvassa kaikki muunlainen (hallitsematon) vapaus oli vain vapautta pahuuteen. Enkeliksikin nuorena luonnehdittu Aleksanteri ruoskitutti vanhemmilla päivillään paljon sotilaita hengiltä vahtiessaan tahtonsa toteutumista justiinsa eikä melkein.

Aleksandr Puškinin epigrammissa ei säästelty Aleksanteria, joka nyt kuitenkin tuohon aikaan oli jo isänmaan pelastaja ja koko Euroopan vapauttaja. Tuo vapautus merkitsi nimittäin vapautta vanhalle vallalle, maaorjuudelle ja itsevaltiudelle. Itse asiassa Napoleonia ihailtiin ns. edistyksellisissä piireissä aina, ei suinkaan hänen voittajaansa:

Воспитанный под барабаном,
Наш царь лихим был капитаном:
Под Австерлицем он бежал,
В двенадцатом году дрожал,
Зато был фрунтовой профессор!
Но фрунт герою надоел —
Теперь коллежский он асессор
По части иностранных дел!

 

Kun rummupärinä kasvatti,

tuli tsaarista kelpo kapteeni,

Hän Austerlitzissä jänisti

ja kakstoistavuonna tärisi,

sulkeisproffaks hän sitten rupesi,

mutta kiinnostus siihenkin hupeni,

nyt pikkukanslisti on vain

parissa ulkoasiain!

 

Liivinmaalainen aatelismies, paroni Timoteus von Bock oli luvannut sanoa nuorelle keisarilleen aina totuuden ja piti sanansa myöhemminkin. Seuraukset olivat hänen kannaltaan ikävät, kuten edellä mainitussa blogissa on tarkemmin kuvattu.

Näytelmässä von Bock ja keisari käyvän jaakopinpainiaan vielä keisarin kuoltuakin. Siihen mahdollisuuteen, ettei Aleksanteri vuonna 1825 Taganrogissa kuollutkaan, ei tietenkään viitata, näytelmässä taistelevat periaatteet.

Timoteus von Bock edustaa totuutta ja vapautta, ei kuitenkaan viiteryhmäänsä, balttilaisia paroneja, jotka ryhmänä olivat kaiken tuon vastakohta ja sattumoisin myös keisarien suosituin apulainen yhteiskunnallisen ja valtiollisen orjuuden ylläpitämisessä. Von Bock on ehdottomasti poikkeusihminen ja sellaisiahan yleensä pidetään hulluina perustellustikin.

Tallinnan venäläinen teatteri on entinen elokuvateatteri ja sen näyttämö on paljon pienempi kuin teatterissa oikeastaan tarvittaisiin.

Minusta tämä ei kuitenkaan ole ongelma ainakaan tämän näytelmän kohdalla. Siinä käytetään kekseliäästi myös videoprojektoria ja äänetkin kuuluvat hyvin. Silti jäin ihmettelemään sitä, miksi näyttämölle on kasattu kerros hiilimurskaa ja miksi ihmiset näyttävät välillä keräävän sitä jätesäkkeihin ja mitä ihmettä autonromu tekee siellä.

Muuten 1800-luvun alku on mukana viitteellisesti: Aleksanterilla on joskus päällään vain toiselta puolelta brodeerattu sinelli samoin kuin sotaministeri Araktšejevilla, runoilija Žukovski on aikakauden puvussa ja joku muukin, mutta jotkut taas kuuluvat selvästi nykyaikaan, kuten myös näytelmän päättävät kuvat Ukrainan sodasta.

Näytelmän viesti ei voisi olla selvempi: mitä on sellainen vapaus, joka on vain vapautta tehdä kuten keisari määrää? Itsevaltias voi luulla pitävänsä maailmaa pystyssä ja toteuttavansa vain oikeudenmukaisuutta, mutta hänen kuvitelmansa ovat vain hänen kuvitelmiaan ja tuhoavat ihmisiä ja heidän vapauttaan. Todellinen sankari on se, joka sanoo totuuden ja toimii omantuntonsa mukaan.

Mutta jo Timoteuksen poika palvelee keisaria ja uneksii urasta imperiumin laivastossa: komeat univormut, kunnia ja menestys houkuttelevat…

Venäläinen teatteri oli taas tupaten täynnä yleisöä. Siellä on mahdollista saada myös vironkielinen käännös kuulokkeiden kautta, mutta en huomannut kenenkään niitä käyttävän.