Aina niitä hulluja riittää

 

What do you want to do ?

New mail

Naula valtioruumiissa

 

Jaan Kross, Keisarin hullu (Keisri hull 1978). Suom. Juhani Salokannel, WSOY 1982, 400 s.

 

Jaan Krossin historialliset romaanit ovat kiinnostavia faktan ja fiktion yhdistelmiä. Myös tämä kirja perustuu varsin laajasti todellisuuspohjalle, vaikka mielikuvitus on toki saanut paljon töitä laatiessaan tarinan, joka sijoitetaan tiedossa olevien tosiasioiden raameihin.

Timotheus von Bock oli tosiaan liivinmaalainen eversti ja keisarin sivusadjutantti, joka puhui tälle suorasukaisesti Venäjän vaatimista uudistuksista ja laati jopa perustuslain luonnoksen, jonka antoi keisarille vuonna 1818 -seitsemän vuotta ennen dekabristien kapinaa.

Majesteettirikoksesta Bock joutui istumaan Pähkinälinnassa yhdeksän vuotta, kunnes Nikolai I salli hänen palata Liivinmaan kartanoonsa -valvonnan alaisena.

Von Bock teki myös sen ennenkuulumattoman teon, että meni naimisiin talonpoikaistytön kanssa. Tämä epäsäätyisyys kuohutti ja loukkasi balttilaista aatelistoa aivan erityisesti ja antoi lisää pontta sille ajatukselle, että von Bock oli mennyt järjiltään. Bock myös vapautti omat maaorjansa.

Romaanissa päähenkilö todella loukkaa Aleksanteri I:stä verisesti, sydänjuuria myöten, selittäessään hänen hurskautensa pelkäksi julmaksi teatteriksi ja nostaen esille ne todelliset epäkohdat, jotka Venäjällä vallitsivat.

Hän selittää haluavansa olla naula keisarikunnan ruumiissa ja kuvittelee käyvänsä keisarin -ja siis myös koko valtakunnan- kanssa kaksintaistelua. Tämän vuoksi hän ei voi myöskään paeta maasta, koska se tekisi hänen sanomansa epäuskottavaksi.

Tässä kannattaa muistaa, ettei Aleksanteri ollut pelkästään se armollinen valtias, joka korotti Suomen kansakuntien joukkoon ja joka hurmasi kaiken kansan kiertäessään maatamme vuonna 1819.

Suomelle annettu erikoisasema -sellaisena se todella nähtiin- oli ennen muuta Mihail Speranskin luomus ja tarkoitettu koekentäksi koko Venäjän uudistamista varten. Mutta Speranski joutui pian epäsuosioon.

Aleksanterin tarkoituksena oli todella lopettaa maaorjuus ja tehdä Venäjästä perustuslaillinen valtio. Tästä ajatuksesta hän pian luopui ja vaikutuksensa asiaan oli epäilemättä historioitsija Nikolai Karamzinin muistiolla: Merkintöjä uudesta ja vanhasta Venäjästä (Записка о древней и новой России, 1811).

 Tässä tämä kuuluisa historioitsija todisteli, ettei Venäjää voida hallita parlamentaarisesti ja että sillä on aina mennyt hyvin valtiovallan ollessa vahva ja huonosti, kun se on heikentynyt. Itse asiassa itsevaltiaalle ei ollut oikeutta rajoittaa valtaansa.

Sattumoisin sekä Aleksanteri I:n loppukauden että Nikolai I:n hallituskauden tilanteessa ja ongelmissa oli paljon yhteyttä niiden ongelmien kanssa, jotka olivat Venäjän (Neuvostoliiton) edessä 1970-luvulla, Krossin kirjan ilmestyessä.

Itse asiassa on sanottu, että Nikolai I:n aikana ilmestynyt Markiisi Astolphe de Custinen kirja Venäjä vuonna 1839 (La Russie en 1839) oli paras koskaan kirjoitettu kuvaus Brežnevin Neuvostoliitosta. Sama läpikotainen valheellisuus, sama mielistelyn ja panettelun järjestelmä ja sama ontto mahtailu ja katteeton itsekehu olivat molemmissa tapauksissa tunkeutuneet valtion ytimiin saakka.

Aleksanteria vaivasi niin sanottu paradomania eli maaninen mieltymys sotilasparaateihin, joissa hän saattoi kuvitella olevansa jonkinlainen jumala, joka hallitsi kaikkea pelkällä päännyökkäyksellään. Todellisuus oli paljon karumpi ja kätkeytyi paksun valheen ja salailun verhon taakse.

Sama tauti oli vaivannut Venäjän hallitsijoita jo Pietari III:sta ja Paavalista lähtien ja itse asiassa huipentui Nikolai I:n aikana. Vasta Aleksanteri II:n aikana tapahtui muutos.

En tunne asiaa, mutta luulen, että 1970-luvun sensuuriviranomaisilla on ollut aikoinaan paljon päänvaivaa pohtiessaan, oliko Krossin teoksen julkaiseminen sopivaa. Itse kullekin valistuneelle lukijalle oli kiusallisen selvää, että kirja voitiin tulkita neuvostomaan instituutioiden kritiikiksi.

Ilmeisesti kuitenkin virallinen tekopyhyys oli sen verran merkittävä voima, että se esti koko ajatuksen itsevaltiuden samaistamisesta neuvostovaltaan, joka tunnetusti sentään oli maailmanhistorian demokraattisin järjestelmä. Sitä paitsi kirja todellakin perustui historiallisiin faktoihin ja olisi ollut äärimmäisen omituista sensuroida niitä, semminkin, kun von Bock oli ajatusmaailmassaan lähellä dekabristeja, jotka olivat neuvostoideologian kaapin päällä.

Krossia on aivan ilmeisesti kiehtonut kysymys balttilaisen aateliston ja niin sanotun maarahvaan suhteesta. Jälkimmäisiä, eli siis viroa puhuvia talonpoikia ja käsityöläisiä pidettiin likipitäen saastaisina ja tunkiosta tulleina jalojen saksalaisten ritarien rinnalla. Krossin kuvauksen mukaan koko ritariston edustajien joukko poistui mielenosoituksellisesti kirkosta, kun von Bock epäsäätyisine vaimoineen astui sinne.

Tuosta ritaristosta kirjailijalla on paljon myrkyllistä sanottavaa. Sen pöyhkeä sukuylpeys ja kuvitelmat omasta ritarillisesta jaloudestaan olivat läpikotaisin valheellisia ja sen halveksunta rahvasta kohtaan oli niin ilmeinen ihmisarvon ja kristillisten periaatteiden loukkaus, että koko aivokummitus ristiritareista oli itse asiassa aivan läpinäkyvää pilkantekoa.

Liivinmaan talonpoikien maaorjuus lakkautettiin jo vuonna 1819 eli muutama vuosi sen jälkeen kun von Bock oli vapauttanut omat maaorjansa ja lähes puoli vuosisataa ennen sitä, kun sama pantiin toimeen Venäjällä yleisestikin eli siis vuonna 1861.

Kuitenkaan talonpoikien tilanne ei tuosta paljon parantunut, vaan saattoi jopa huonontua, puhumatta siitä, että kuilu säätyjen välillä olisi umpeutunut. Käytännössä Liivinmaalla elettiin yhä orjanomistusyhteiskunnassa.

Kun nykyään näkee noita hullunkurisia pohdintoja suomalaisten vastuusta läntisen maailman historiassa esiintyneen orjia riistävän talouden takia, olisi hauska tietää, onko noita ajatuksia yritetty eksportoida myös Viroon. Veikkaisin, etteivät ne löydä sieltä otollista maaperää.

Timotheus von Bockin hahmo muistuttaa suuresti Aleksandr Solženitsyniä joka myös rohkeni haastaa kokonaisen supervallan ja ryhtyä naulaksi sen kylkeen. Tällaista voi ilman muuta nimittää suuruusharhaksi,  mutta itse asiassa se ei ollut sen enempää irrallaan todellisuudesta kuin Brežnevin ajan  Neuvostoliiton virallinen omakuva. Solženitsynin omasta näkemyksestä roolinsa suhteen voi lukea hänen teoksestaan Puskipa vasikka tammeen.

Totuuden puolesta tai ei, yhden yksilön suorittama hyökkäys valtiota vastaan on donquijotismia, joka todennäköisesti on tuomittu epäonnistumaan. Näin kävi von Bockille, mutta Solženitsyn onnistui paremmin.

On mahdotonta olla huomaamatta, että kaikessa valtion palvonnassaan myös nykyinen Venäjä muistuttaa paljon niin Aleksanteri I:n (ja Nikolai I:n) ajan Venäjää, kuin myös jo sotien jälkeistä Neuvostoliittoa.

Vain enemmän tai vähemmän epänormaalit poikkeusyksilöt ovat rohjenneet haastaa valtion, tuon Leviathanin, joka uhoaa kaikkivoipaisuuttaan. Tiettyinä aikoina haastajille on aina käynyt huonosti, mutta aikakaudethan muuttuvat, hitaasti, mutta varmasti.