Radikaalia

 

Radikalismin viettelys ja lääke

 

     The New York Review of Booksin vanhana lukijana totuin aikoinaan törmäämään sellaisiin ajatuskulkuihin, joissa radikalismi ilman muuta oletettiin hyväksi asiaksi sinänsä.

      Kirjojen mainoksissa toistui yhä uudelleen ”a radical way”, joka jo sellaisenaan tuntui lupaavan tietylle lukijakunnalle jotakin uutta ja kiinnostavaa.

     Tavallaanhan niin kai olikin. Olemassa olevalta ja koetulta pohjata eteenpäin siirtyminen kuulostaa a priori kovin tylsältä ja kesyltä asialta, eikä se innosta tempautumaan mukaan koko sielulla ja aatteen palolla.

     Vasta sellainen tapa ajatella, jolla on ihmelääkkeen ominaisuudet (vrt. käärmeöljy) ja joka lupaa muuttaa maailman aivan uudeksi, saa etenkin nuoren ja maailmaa ymmärtämättömän ihmisen innokkaaksi kannattajakseen.

     Parasta on, mikäli uutta oppia julistaa joku suureksi julistettu hahmo, joka antaa kannattajilleen luvan tehdä asioita, joita muuten pidettäisiin rikoksina. Maksim Gorkihan sanoi, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa antamalla sille kuvan käyttäytyä häpeällisesti.

     Vastaavia helppoheikkejä, auktoriteetilla tai ilman, riittää tänäänkin. Olennaista on, että luvataan niin paljon, että noiden kuviteltujen suurten saavutusten rinnalla kaikenlaisten oheisvahinkojen merkitys jää aivan olemattomaksi.

     Varsinaiset hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden utopiat ovat nyt pois muodosta, mutta maailman pelastaminen on sen sijaan sen luokan asia, että sen hyväksi tehtynä ei mikään rikos oisi olla edes rikos.

     Sitä paitsi lennokas ja riittävän epäkriittinen teoria (tämän piiriin lasken myös ns. ”kriittisen teorian”) antaa mielikuvitukselle siivet ja auttaa irtautumaan todellisuudesta, joka saattaa monesta asiaa ymmärtämättömästä tuntua niin valjulta ja tyhjänpäiväiseltä, että sen mieluummin jättää hiomiotta.

     Korkean abstraktiotason sfääreissä kelpaa sen sijaan esteittä kaarrella ja tehdä kaiken maailman immelmanneja. Se on hurjaa (saks. toll)!

     Voi kysyä, miksi juuri radikalismi on aikamme syöpä ja muuan ilmeinen vastaus on, että maailma on ja on viimeisetn150 vuotta ollut niin kiivaassa muutoksen tilassa, mettä monet asiat ovat tosiaankin perä perää vanhentuneet ja myös konservatiivit ovat irtautuneet niistä havaittuaan asian perustelluksi.

     Ikävä vain, että monet niistä asioista, jotka nimenomaan eivät ole vanhentuneet, eivätkä sanan varsinaisessa merkityksessä voikaan vanhentua (ihmisen olemus, perhe, sukupuoli, kansallisuus) on radikaaleissa piireissä hylätty suurella innostuksella ja kyhätty niiden tilalle pilvilinnoja, jotka sitten ovat osoittautuneet pahimmillaan surmanloukuiksi ja parhaimmillaankin vain pilviksi pilvien joukossa.

     Viittaan vain fasismiin ja kommunismiin ja niiden johdannaisiin. Se, joka vielä muistaa 1970-luvun, tietää, ettei tässä puhuta vain vertauskuvilla. Usko oli yhtä totista ja fanaattista kuin se oli typerää ja todellisuutta ja sen tarjoamia faktoja uhmaavaa.

     Radikalismin paratiisi on aina tulevaisuudessa ja yleensä hyvin läheisessä tulevaisuudessa, ikään kuin kädenojennuksen päässä. Tarvittaisiin vain lyhyt ja iloinen taistelu, jollaiseksi Majakovski kuvasi vallankumouksen ja siellähän oltiin!

     Joka tapauksessa taistelua ja vihollisen nujertamista tarvitaan, sillä vanha ei suostu vapaaehtoisesti muuttumaan vastakohdakseen eikä mikään utopia voi sietää vanhan säilyttämistä. Vielä miljoonien ihmisten puhdistamisen ja kymmenien vuosien jälkeen neuvostoutopian toteutumista estivät ”menneisyyden jäänteet” (perežitki prošlogo).

     Mutta nämä asiathan ovat kaikkien tiedossa, vaikka paljon harvempien ymmärtämiä. Ennusteet lupaavat säikkymättömälle utopismille taas voittoa vaaleissa. Ajatukseton massa (vrt. Vihavainen: Haun bydlo tulokset) , joka onnittelee itseään hyvistä aikomuksistaan, ei vähästä säikähdä. Ei se opi mistään, ennen kuin on saanut tiensä päätökseen.

Mutta tässä taas muistutus meille kaikille:

 

Torstai 28. joulukuuta 2023

Epämuodikasta

 

Kohtuullisuutta etsimässä

 

Roger Scruton, Conservatism. Profile Books,  s.a. , 169 s.

 

     Pari vuotta sitten kuolleesta Roger Scrutonista ja hänen ajatusmaailmastaan on tullut kirjoitettua jo useamman kerran (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ).

     Se ei tee tarpeettomaksi palaamista niihin taas kerran. Meidän aikanamme olisi hyvin tarpeellista syventyä näihin näkökulmiin vähintäänkin kerran viikossa. Se voisi olla jonkinlainen vastapaino herkeämättömälle ja suuriääniselle anti-intellektualismin pommitukselle, joka yhä useammin rikkoo häikäilemättä totuudellisuuden periaatetta.

     Tässä pikku kirjassa Scruton hahmottelee konservatismin synnyn ja kehityksen poliittisena voimana erityisesti Britannian ja sen naapureiden esimerkkejä käyttäen ja pohtii myös sen ominaispiirteitä erityisesti liberalismiin ja radikalismiin verrattuna.

     Konservatismi ei Scrutonille ole pelkkä valtiollisesta vallasta taisteleva puolue. Kyseessä on erityinen tapa olla ihminen ja konservatiivinen temperamentti on saanut ilmauksensa niin taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, tieteessä kuin uskonnossa. Tässä kirjassa tekijä kuitenkin käsittelee lähinnä konservatismin poliittista filosofiaa.

     Scrutonin tarkoittamassa mielessä konservativismi ei merkitse privilegioitujen säätyjen jäykkäniskaista kieltäytymistä maailmassa tapahtuvien muutosten näkemisestä, vaan on olennaisesti moderni maailmankatsomus, jonka juuret ovat valistuksessa.

      Scruton laskee esimerkiksi Locken nykyaikaisen konservatismin oppi-isiin. Se haluaa puolustaa yksilöä sortoa vastaan ja kannattaa oppia kansansuvereniteetista.

     Varhainen konservatismi oli paljolta kritiikkiä Ranskan vallankumousta vastaan, joka toimi elävänä esimerkkinä siitä, mitä mielettömyyksiä järjen nimissä voitiin saada aikaan. Eri maissa tämä kritiikki sai erilaisia muotoja, Ranskassakin ne vaihtelivat de Maistren filippiikeistä Tocquevillen viileään analyysiin ja empiiriseen lähestymistapaan.

     Nykyaikaisen konservatismin Scruton arvioi olevan nyt länsimaisen sivilisaation (ainoa?) puolustaja sen vihollisia vastaan. Noita vihollisia on erityisesti kaksi: poliittinen korrektius, joka pyrkii rajoittamaan sananvapautta ja sysäämään kaiken maailman pahuuden läntisen maailman syyksi. Toinen on uskonnollinen ekstremismi ja sen piirissä erityisesti militantti islam.

     Aikojen kuluessa konservatismin poliittinen rooli on vaihtunut, tradition puolustajasta liberalismia vastaan tuli liberalismin liittolainen sosialismia vastaan. Nyt se vastustaa liberalismin nimellä kaupiteltua pyrkimystä vapauden rajoittamiseen.

     Muutoksia on ollut, mutta olennaiset asiat ovat säilyneet, kuten usko siihen, että hyviä asioita on helpompi tuhota kuin rakentaa ja päättäväisyys puolustaa noita hyviä asioita poliittisesti organisoituja muutospyrkimyksiä vastaan.

     Konservatismilla on tuskin minkäänlaista kannatusta Britannian yliopistoissa, huomauttaa Scruton ja sama taitaa päteä koko läntiseen maailmaan nähden.

     Kuitenkin merkittävät konservatiivit kansoittivat vielä hiljattain sellaistakin kuulua opinahjoa kuin London School of Economics (LSE). Sellaisia historioitsijoita kuin Paul Johnson ja Niall Ferguson, jotka ovat irrallaan akateemisesta historiankirjoituksesta, Scruton nimittää dissidenteiksi.

     Samuel Huntington Amerikassa, Pierre Manent Ranskassa ja Roger Scruton englannissa ovat (olivat)samaa mieltä siitä, että niin sanottu multikulturalismi ei ole ratkaisu nykyajan ongelmiin, vaan osa niitä. Scrutonin mielestä vastaus ongelmaan on konservatismi, joka korostaa kansalaisuutta, sellaista kansalaisuutta, joka liittyy maahan ja sen perinteisiin eikä mihinkään ylikansalliseen ummaan.

     Konservatismista ja liberalismista puhuttaessa tulee aina mieleeni Venäjän tutkija Leonard Schapiro, joka korosti sitä, että kun konservatismin ja liberalismin välillä on vain aste-ero, on niiden ja radikalismin välillä olennainen jakolinja. Radikalismi on olemukseltaan sokeaa ja valmis tuhoamaan kaiken, mikä ei mahdu sen kaavoihin ja jonka merkitystä se ei kykene ymmärtämään.

     Venäjän tragedia oli, ettei siellä oikeastaan koskaan ollut liberalismia tai edes konservatismia. Sen sijaan siellä oli militantti taantumus, jota vastassa oli ekstremistinen radikalismi ja ne ruokkivat toisiaan.

     Toki oli olemassa yksilöitä, kuten Pjotr Struve ja jopa pieniä ryhmiä, kuten tunnettu Vehi-ryhmä, mutta ne hukkuivat demagogian ja väkivallan mereen. Bolševismi perustui uskomattoman alkeelliselle filosofialle, johon liittyi kyyninen kansankiihotus.

     Kun ajattelee nykyistä Venäjää ja sen ilmentämää mentaliteettia, tuntuu ilmeiseltä, että vanha bolševistinen radikalismi on siellä sisäänrakennettuna. Putinin Venäjän nimittäminen konservatiiviseksi olisi pelkkää sanoilla kikkailua.

     Nykyinen venäläinen kansallisfasismi kantaa sisällään bolševistisen ajattelun ydintä, johon kuuluu oman ja vieraan välisen ristiriidan totaalisuus ja sovittamattomuus. Kuten jo marxismi opetti, antagonistinen ristiriita voidaan ratkaista vain siten, että se kehitetään äärimmilleen ja toinen osapuoli tuhoaa toisen.

      Siitäpä juuri seuraa se ”armottomuus”, jota bolševistisessa kielenkäytössä yhä uudelleen korostetaan ja jonka voi löytää vaikkapa FSB:n ”jäsenkirjasta”, mikäli netissä esitettyä versiota on uskominen.

     Se kuuluu totalitaariseen ajatteluun, joka on kaiken radikalismin ytimessä. Konservatismi siinä mielessä, kuin Scrutonin esittelemät sen modernit edustajat asian ymmärtävät, on pyrkimystä kohtuullisuuteen, joka lähtee siitä, ettemme pysty käsitteisiimme vangitsemaan elämän olennaista sisältöä eikä meillä ole oikeutta pyrkiä säätelemään kaikkia asioita.

     Kohtuus kaikessa kuulostaa helpolta asialta, mutta se ei ole helppohintainen hälläväliä maksiimi, vaan jopa se kaikkein vaikein ja siitä huolimatta kaikkein tavoiteltavin toimintaohje.

 

Kansa kaduilla

 

Laumat liikkeellä

 

Voiton päivästä on Venäjällä kehitetty puolen vuosisadan aikana melkoiset riekkujaiset, joiden henki on tietysti ”erikoisoperaation” johdosta entisestään kehittynyt omaan suuntaansa.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Mikä tahansa kansa, joka käy sotaa, taantuu henkisesti yhä lähemmäs eläimellisiä, sanoisinko, perusarvoja. Kun ”meitä lyödään”, nousee jokaisessa raivo ja tarve lyödä takaisin.

Laumassa inhimillinen typeryys liittyy luontevasti aggressioon, kuten jokainen vappumarsseja seurannut tietää. Lauma koostuu elukoista (bydlo, ks. Vihavainen: Haun suuren murroksen vuosi tulokset ), eikä tämä suinkaan koske vain Venäjän kansaa. Pelkään vain sitä päivää, kun tuo metamorfoosi saadaan meilläkin aikaan.

Mutta onhan näistä jo tullut kirjoiteltua. Pistänpä tähän taas uusinnan parin vuoden takaa:

 

maanantai 9. toukokuuta 2022

Kaikella on hintansa

 

Voittomania

 

Venäläisessä facebookissa on nyttemmin näkynyt uudissana pobedobesije (победобесие). Se itse asiassa merkitsee voittoon assosioituvaa raivohulluutta. Sanahan viittaa riivaajaa tarkoittavaan sanaan bes (бес). bešenyj tarkoittaa raivohullua.

Voiton päivä eli Puna-armeijan ja neuvostokansan natsi-Saksasta Suuressa Isänmaallisessa sodassa 1941-1945 saavutetun voiton juhla (праздник победы Красной армии и советского народа над нацистской Германией в Великой Отечественной войне 1941—1945 годов) on nykyään Venäjän ylivoimaisesti suurin kansallinen juhlapäivä.

Sitä on vietetty yhtäjaksoisesti vapaapäivänä vuodesta 1965 lähtien. Siihen on liittynyt suuri, Punaisella torilla pidetty paraati, jota Neuvostoliiton romahdettua pidetyn tauon jälkeen alettiin taas viettää vuodesta 1995 lähtien.

Juhlinta on käynyt sittemmin vuosi vuodelta yhä mahtavammaksi ja alkanut jo saada todella sairaita muotoja, joita alussa mainittu termi hyvin sopii kuvaamaan.

Olen muutaman kerran seurannut juhlintaa Moskovassa ja Pietarissa ja aiemmin juhla oli varsin arvokas ja siinä saattoi tuntea aidon surujuhlan tunnelman, kuten vastaavina suomalaisinakin sodan muistopäivinä.

Sitten kaikki alkoi muuttua. Noin kymmenen vuotta sitten alkoi niin sanotun kuolemattoman rykmentin esiintyminen. Siinähän ihmiset kantoivat sodassa olleiden sukulaistensa kuvia. Samoihin aikoihin näin mukana ensimmäiset sotilaiksi puetut pikkulapset.

Eräälläkin imeväisellä oli armeijan väreihin maalatut rattaat, johon oli kiinnitetty parikin tykinputkia esittävää tötteröä. Kaikki sen nähneet nauroivat herttaisesti, mutta se oli vasta alkua.

Nyt voi netistä löytää videoita, joissa esikouluikäiset marssivat univormuissa ja leikkiaseiden kanssa. Tädit ovat samaan muotiin pukeutuneita ja esittävät touhukkaasti sotilaita. Tietojeni mukaan tämä muoti on levinnyt jo kaikkialle ja aikuiset ovat siihen aivan yhtä innostuneita kuin ymmärtämättömät lapsetkin.

Vertausten tekeminen totalitaarisiin maihin on tarpeetonta. Jos jokin ääntelee kuin ankka, vaappuu kuin ankka ja näyttää ankalta, on syytä olettaa, että se on nimenomaan ankka. Sitä paitsi se haiseekin siltä.

Tässä takavuosina tuli aina joskus venäläisten kanssa puheeksi voiton päivän merkitys. Ymmärsin, että se merkitsi symbolisesti ennen muuta Venäjän ja muidenkin Neuvostoliiton kansojen pelastumista natsibarbarialta ja samalla suuren surun päivää, niiden kaikkien (lähes 27 miljoonan) ihmisen muiston kunnioittamista, jotka menehtyivät tuon sodan aikana. Noin puolet heistä oli sotilaita.

Sodan valtavan hävityksen ja veriuhrien jälkeen kaikki sen kokeneet poikkeuksetta vannoivat: ei koskaan enää. Jengeni Jevtušenkon pateettinen runo Haluavatko venäläiset sotaa? kajahti ilman muuta aidolta. Eihän kukaan voinut sellaista haluta, ainakaan sen kokeneet.

Mutta ajan mittaan ilmaantui myös tämän kuluneeksi käyneen laulun parodioita: kun pateettinen baritoni laulaa kertosäkeen hotjat li russkije, hotjat li russkije -vojny…? kertoo kuoro, että kyllä ne haluavat: hotjat, hotjat, hotjat!

Niin on ääni kellossa muuttunut. Ilmeisesti nuoret huligaaniainekset olivat aloitteen tekijöinä, kun kulovalkean tavoin alkoi levitä uusi iskulause: voidaan ottaa uusiksi! (možem povtorit).

Aivan ilmeisesti tämä porukka oli loputtomasta venäläisestä sotaa koskevasta kirjallisuudesta pystynyt omimaan vain yhden asian: mutta mepä voitettiin! 26 miljoonaa: no, sehän on vain luku…

Olihan se voitto sekin, täysin mielettömillä uhreilla hankittu. Suurimmat miesten tapattajat, raakalaismaiset ja lahjattomat johtajat kuten marsalkka Žukov, nousivat palvotuiksi sankareiksi -eivät suinkaan ne mosurit, jotka koko verisen työn tekivät ja kaiken kärsivät.

 Rintamamiehet, jotka aikalaistodistajien mukaan olivat uskoneet, että sodan jälkeen olotkin sitten vapautuvat ja kolhoosit puretaan, saivat huomata, että sodan jälkeen ruuvia sen kuin kiristettiin. Voittaja oli pikemmin Stalin ja hänen hirmuvaltansa kuin Venäjän kansa, joka näki nälkää vielä vuosia tuon voiton jälkeen.

Ihmisen aivot, kaikessa etevyydessään, ovat lopultakin hyvin taipuvaiset aivan primitiivisiin asioihin. Alkeellisinta tasoa edustaa se emotionaalinen palkinto, joka saadaan pelkän ”oman” tunnuksen näkemisestä. Somessahan tällaisia tunnuksia ovat emojit, natseilla sellainen oli hakaristi. Venäjällä se on nyt Z.

Tämä Z viittaa juuri nyt rikolliseen hyökkäyssotaan, jota käydään veljeskansaa vastaan. Huolimatta tuon sodan tragikoomisesta epäonnistumisesta se ainakin viittaa omiin, ”meikäläisiin”, jotka käyvät viholliseksi valittua kansaa vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Olennaista tällaisessa taistelussa on se, että siinä syntyy omia uhreja, joiden tietenkin julistetaan olevan vapaaehtoisesti annettuja, oman kansan pelastamiseksi välttämättömiä, jotta muut säästyisivät, pelastuisivat. Makaaberin voittomanian ilmapiirissä tällainen menee perille kuin häkä päähän.

Venäläisessä historiatietoisuudessa on usein esiintynyt käsite ”venäläisellä verellä ostettu”. Tällainen venäläisellä verellä ostettu alue oli myös hurraapatrioottien ajattelussa autonomian ajan lopulla Suomi, jonka saamia etuoikeuksia ja ”separatismia” ei väsytty paheksumasta juuri siksi, että uljaiden venäläisten sankarien uhri oli mukamas siten häpäisty, annettu turhaan.

Samaan aikaan kun lietsotaan makaaberia vainajakulttia, leviää taas somessa ja jopa korkeilla virkapaikoillakin mieletön väite, jonka mukaan Venäjä ei ole koskaan hyökännyt minnekään. Se on aina vain puolustautunut ja siinä samalla sitten laajentanutkin alueitaan, jotenkin hyvin luonnollisesti ja ikään kuin rauhanomaisesti.

Olen huomannut, että tämä idiotismi on löytänyt kannattajia jopa Suomesta. Toki jokainen myöntää, että ainakin talvisodan aloittivat venäläiset, mutta tosi uskovainen muistaa aina, että sota oli ihan legitiimi, kun Suomi ei antanut periksi naapurin geopoliittisille tarpeille.

En viitsi tässä puhua Suuren Pohjan sodan tai Suomen sodan ”valapattoisesta” alkamisesta, saati aiemmista konflikteista. Riittää kun toteaa, että tuollaiset väitteet osoittavat, miten surullisen helposti isänmaallisilla iskulauseilla voidaan ajaa alkeellisimmankin perustiedonkin yli ainakin Venäjällä. Vastaavia tapauksia voi löytää muualtakin, mutta sehän ei asiaa paranna.

Tosiasia on, että Venäjä on nyt käymässä imperialistista rosvosotaa Ukrainaa vastaan ja näyttää päättäneen omien ja vihollisten sotilaiden ja siviilien veren hinnalla ostaa itselleen lisää maata.

Pidän selvänä, että vuodatetun veren määrä huomioidaan rauhaa solmittaessa. Suomi puolustautui odottamattoman menestyksellisesti talvisodassa ja tuotti viholliselle valtavat tappiot. Loistava, voittamaton puna-armeija, kuten tuohon aikaan oli tapana sanoa, ei koskaan päässyt edes niille rajoille, jotka Suomen oli hyväksyttävä väkivallan edessä.

Mutta pakkohan ne oli hyväksyä. Molotov puheessaan sodan päätyttyä selitti valloitusten suuruutta sillä, ettei ennen sotaa esitettyihin vaatimuksiin (saati nyt sodan aikana tehtyyn lahjoitukseen) voinut enää tyytyä, kun paljon verta oli vuotanut ilman Neuvostoliiton syytä…

Paljon verta on nytkin vuotanut, mutta venäläisten typerin osa, joka aktiivisesti kannattaa sotaa (sen määräksi jotkut arvioivat vain noin 15 prosenttia) sen kuin hurraa sodalle, jossa menehtyy paitsi tuhansia ja taas tuhansia nuoria miehiä, myös paljon täysin sivullisia siviileitä.

Koko kansaa ei suinkaan kannata leimata sotahulluiksi ja koetan lohduttautua sillä ajatuksella, että näissä oloissa, joissa ihminen voidaan tuomita vankilaan mielivaltaiseksi ajaksi pelkästä sodan sanomisesta sodaksi, ovat mielipidetutkimusten antamat valtavat sodan kannatusluvut vailla todellista katetta.

Venäjän kansan järkensä säilyttäneissä piireissä on sekä Venäjä että meidän muidenkin toivo. Sodan jälkeen täytyy uusien kasvojen tulla korvaamaan ne vähämieliset tyrannit, jotka ovat tahallisesti ja vakain tuumin syösseet oman maansa ja pian koko maailmankin onnettomuuteen.

Saavatko suuret tappiot voittomaniasta kärsivän kansan järkiinsä? Vaikea sanoa. Yli kymmenen prosentin ihmismenetykset, jotka Neuvostoliitto koki toisessa maailmansodassa, eivät riittäneet antamaan pitkäaikaista rokotusta sotahulluutta vastaan. Mikä määrä voisi riittää nyt?

On pelättävissä, että kun ihminen petomaistuu (venäjän kielessä on mainio tätä merkitsevä sana ozveret), vaatii vuodatettu veri vain lisää verta. Haluaako kansa koko Novorossijan? Koko Ukrainan? Sen lisäksi enkä myös Moldavian? Montako ruumista saavutettua pinta-alayksikköä kohti voidaan hyväksyä? Entäs kun vihollinen maksaakin samalla mitalla ja Moskovassa ja Pietarissa alkaa paukkua oikein kunnolla?

Hinta on kova, mutta senhän maksavat ne, joilla on onni päästä sankareiksi ja perinteisesti ne eivät saakaan valittaa, hymy huulillaan ne aina ovat kuolleet, sikäli kuin nyt hiiltyneistä ilmeistä saa selvää. Mummotkin ovat internetin klipeissä kiihtyneet hengeltään kovin sankarillisiksi. Henki hengestä ja kaksi parhaasta.

Voitonmania, johon teki aluksi mieli suhtautua ymmärtäväisesti, tuntuu nykyiselle asteelle kehityttyään olevan hyvin pahanlaatuinen tauti, jonka parannuskeinoa ei vielä tunneta. Se voi olla kova kuuri.

 

Yksinkertaista

 

Likbez

 

It’s elementary, my dear Watson, sanoi Sherlock Holmes ystävälleen käyttäen aito brittiläistä understatementia.

Hän antoi ymmärtää, että jo kuka tahansa alkeisoppia (vrt. elementary school) saanut olisi oikeastaan voinut tehdä saman johtopäätöksen, kuin tuo nerokas salapoliisi.

Myös venäjäksi sanottaisiin samassa tilanteessa elementarno (элементарно), mikä myös merkitsee samaa, mutta puhekielisemmässä yhteydessä ja mikäli asia koskee tiedon tasoa eikä niinkään kykyä johtopäätöksiin, voitaisiin myös sanoa eto likbez -se nyt kuuluu alkeistietoihin.

Tuo sanonta viittaa niinikään alkeisopetukseen ja on lyhenne sanoista likvidatsija bezgramotnosti -lukutaidottomuuden likvidointi.

Kyseessä oli valtava kampanja maailmansotien välisessä Neuvostoliitossa, kun koko valtavan maan moninaiset kansat opetettiin lukemaan. Sitä varten oli monille vielä luotava kirjaimistokin ja takapajuisena pidetty arabialainen kirjaimisto korvattiin Keski-Aasiassa aluksi latinalaisella.

Sen jälkeen se 1930-luvulla korvattiin kyrillisellä ja nythän ollaan taas palaamassa vanhoihin tapoihin, mutta tämä vie jo eri asiaan. Olipa siinä urakkaa, kun ensin opeteltiin lukemaan arabialaisilla kirjaimilla, sitten latinalaisilla ja pian vielä kyrillisillä. Siinä oli jotakin syvästi neuvostoliittolaista.

Mitä tulee tuohon lukutaitoon, se on venäjäksi gramotnost, mikä juontuu kreikan kirjettä merkitsevästä sanasta grammata, jonka johdannaisia näemme tänäänkin kaikkialla. Suomen raamattu ja viron raamat ovat samaa kantaa. Kun ihminen opetettiin lukemaan, käytettiin ilmausta obutšenie k gramote eli hänet johdatettiin kirjoitukseen.

Sanaa gramotnost käytetään puhekielessä myös asiantuntemuksen synonyyminä. Joku voi olla otšen gramotnyi, mikä nyt siis ei suinkaan tarkoita, että hän osaisi vain hyvin lukea.

Joka tapauksessa lukutaidottomuus, bezgramotnost oli kaikkien modernisaation ystävien kannalta kauhea asia. Lukutaidoton kansa eli itse asiassa vain älyttömän juhdan (bydlo) elämää, mitään järjellisiä poliittisia näkemyksiä sillä ei voinut olla ja voiko sen kohdalla edes puhua kuttuurista?

Maksim Gorki, joka oli äärimmäisen pettynyt venäläisen rahvaan päättömään mellastukseen vallankumouksen aikana, päätteli, ettei talonpoikaistolla ollut kulttuurin kanssa mitään tekemistä. Tästä sen villeydestä, joka viime kädessä johtui tuon luokan pikkuporvarillisesta (!) luonteesta, oli vallankumouksen vandalismissa ja sadismissakin pohjimmiltaan kyse.

Romanttiset slavofiilit ja narodnikit olivat sen sijaan nähneet kansan (narod) ihanteellisessa valossa ja palvoneet sen vaistomaista viisautta ja jaloutta, joka ilmeni kyläyhteisön vaistonvaraisessa sosialismissa.

Mutta bolševikeille ainoaa oikeaa pelastusta ja päämäärää merkitsi se pyhä sana, jonka Lenin luuli löytäneensä Marxin kirjoituksista. Talonpoikaisto oli pelastettava maalaiselämän idiotismista ja se saattoi tapahtua vain sivistyneen teollisuustyöväestön avulla.

Lukutaidottomuuden likvidointi, likvidatsja bezgramotnosti (likbez/ликбез) oli valtava operaatio, josta käytettiin myös nimitystä kulttuurivallankumous, kulturnaja revoljutsija. Tätä ei saa sekoittaa siihen tutkijoiden käyttämään samannimiseen käsutteeseen, jolla viitataan ensimmäisen 5-vuotissuunnitelman ideologiseen äärimmäisyyspolitiikkaan.

Venäjä oppi lukemaan pari-kolme sukupolvea myöhemmin kuin Länsi-Eurooppa tai Suomen ja Baltian maiden väestö, joka oli luterilaista. Virossa ja Liivinmaallakin lukutaitoprosentti nousi korkeaksi, mutta sen jälkeen olikin edessä umpikuja: toisin kuin Suomessa, ei siellä korkeampaa opetusta ollut tarjolla äidinkielellä. A.H. Tammsaaren jättiteoksessa Totuus ja oikeus asiaa kuvataan havainnollisesti.

Suomessa arvioitiin ennen vallankumousta lukutaitoisuuden olevan peräti 50-kertainen (!) Venäjään verrattuna. Suuriruhtinaskunnan ja Venäjän tilastothan julkaistiin erikseen, mutta oli se Moskovassa ja Pietarissakin 5-6 kertainen maaseutuun verrattuna (ks. Грамотность в дореволюционной России — Википедия (wikipedia.org)).

Mainittakoon, että Kurskin kuvernementissa oli naisten lukutaitoisuusprosentti eräänä vuonna vaivaiset 0.9%. Kuitenkin Kurskissa oli ollut jonkinlainen koulu jo 1000-luvulla.

Toki lukutaitoisuus suurissa keskuksissa ja etenkin nuorison keskuudessa oli ennen vallankumousta jo normaali asia.

Joka tapauksessa lukutaidon opettaminen vallankumouksen jälkeen koko Venäjän imperiumille oli valtava työ, joka suoritettiin bolševistiseen malliin, taistelutehtävänä. Koko siinä ideologiassahan oli vastakohtien välinen taistelu sisäänrakennettuna teemana ja kaikkia asioita pyrittiin toteuttamaan suurina kampanjoina (vrt. campaign -sotaretki, operaatio).

Puolue oli itse asiassa armeija, kuten Stalin sitä luonnehtikin ja sen toimintatapa oli aina taistelu, vieläpä armoton tuhoamistaistelu, jossa vain toinen antagonistisen ristiriidan osapuolista saattoi voittaa.

Sanaa likbez kannattaa ehkä vielä vilkaista. Sehän tarkoittaa lukutaidottomuuden likvidointia eli siis hävittämistä. Samaan aikaan, kun kampanja aloitettiin, likvidoitiin myös niin sanotut riistäjäluokat eli kulakit, kauppiaat ja pienyrittäjät.

Valtava operaatio onnistui. En ryhdy tässä selostamaan, millaiset lukumääriä olivat kyseessä. Niitä voi katsoa virallisista tilastoista (ks. Ликбез — Википедия (wikipedia.org). Niissä tietenkin oli runsaasti paisuttelua, mikä kuului systeemin luonteeseen. Кuitenkin myös aitoja tuloksia oli runsain mitoin ja Neuvostoliitto ylpeili niillä syystä.

Joka tapauksessa kannattaa miettiä, mitä kaikkea lukutaidon saavuttaminen muuhun Eurooppaan verrattuna hyvin myöhään merkitsi koko Venäjän kehityksen kannalta.

Kansansivistyksen ja akateemisen sivistyksen tasohan nousi maassa yllättävän nopeasti hyvin korkeaksi ja 1950-luvulla Sputnikin laukaisun jälkeen sitä alettiin kadehtia ja ihmetellä Amerikassa.

Kuitenkin se merkitsi sitä, että kansan suuri enemmistö koki todellisen kulttuurisokin, kun se revittiin traditionaalisesta kyläyhteisöstä uuteen, urbaaniin kaupunkielämään, jossa ajateltiin aivan toisella tavalla. Kun se oppi lukemaan, sen luettavaksi tarjottiin ennen muuta ideologisesti toimitettua tekstiä, jonka puhtautta vartioitiin suuren sensuurikoneiston avulla.

Suomessa lukutaito oli jo vuosisatojen ajan ainakin jossain määrin kuulunut myös maaseudun perinteisiin. Tosin ihmisiltä yleensä puuttui lukemista, eikä tuo taito yleensä ollut kehuttavalla tasolla, mikäli sitä oli. Kuitenkin venäläiset sotilaat saivat aiheen hämmästyä, kun he vuonna 1808 tapasivat suomalaisessa talonpoikaistalossa isännän lukemassa raamattuaan.

Sivumennen sanoen, noita raamattujakin oli kovin vähän ennen kuin Britannian ja ulkomaiden ramattuseura 1800-luvun alussa lahjoitti niitä meillekin tuhansittain. Muu suomenkielinen kirjallisuushan luotiin etupäässä vasta 1800-luvun lopulta alkaen.

Venäjällä kirjallisuutta venäjäksi kyllä oli ja ensimmäinen sanomalehtikin perustettiin jo Pietari Suuren aikana.

Venäjän lukutaidon ja lukuharrastuksen alkuajoista on olemassa mielenkiintoinen tutkimus, Jeffrey Brooksin When Russia Learned to Read: Literacy and Popular Literature 1861-1917. Siitä muun muassa ilmenee, että suurimpia bestsellereitä vallankumousta edeltävällä Venäjällä olivat Tolstoin ja Gorkin teokset.

Molemmat olivat radikaaleja ja Tolstoi oli myöhäisiän publisistiikassaan suorastaan äärimmäinen anarkisti, jonka merkitys kansan radikalisoijana ja vallankumouksen henkisen pohjan valmistajana saattaa olla suurikn. Ainakin Lenin piti sitä sellaisena.

Vaikka meidän on syytä muistaa, että meidänkin maassamme yleinen lukutaito ja sen mahdollistama laaja kansansivistys yhdistystoimintoineen ovat melko uusia asioita, olivat ne sentään Venäjällä vielä paljon uudempia, mikäli ajatellaan kansan syviä rivejä eikä vain eliittiä, joka kyllä pysyi aina uusimpien eurooppalaisten virtausten tasalla.

Lukutaidon merkitystä voi tuskin liioitella. Se oli se peruselementti, jolla modernin yhteiskunnan -myös diktatuurin- vasta saattoi perustaa.  Se oli sekä tehokkaan bolševikkivallan edellytys että se tekijä, joka lopulta nakersi sen uskottavuutta mahdollistaessaan ihmisten itsenäisen tutustumisen sekä puolueen pyhiin teksteihin että klassiseen maailmankirjallisuuteen.

Nyt lukutaidon väitetään olevan kriisissä länsimaissa ja kenties muuallakin. Ehkä se on liioittelua?

Tai ehkä siirrymme jonkinlaisiin uusiin koraanikouluihin, joissa tavoitteena ei ole itsenäisen ajattelun opettaminen, vaan ulkoa lukeminen. Se, joka osaa koko pyhän kirjan ulkoa, on sitten oppineista suurin -hafiz eli säilyttäjä.  Onhan meillä jo pyhät tekstimme olemassa, eikä niitä enää tarvitse uudelleen keksiä.

Se oli vielä äsken

 

Arkipäivän fasismia

 

Tässä kymmenisen vuotta sitten ilmestyi Venäjällä sarja Pelasta Venäjä! (Спасай Россию!) Kirjat olivat keltaisia ja tuo tunnuslause oli painettu punaisella niiden kannen yläosaan.

Venäjän historiaa tuntevat näkivät tuossa tunnuksessa ilman muuta myös sen perinteisen alkuosan. Keltaista väriä niin ikään tunnuksenaan käyttävien niin sanottujen mustien sotnioiden tunnuslause kokonaisuudessaan kuului: Бей жидов -спасай Россию! - Tapa juutalaiset -pelasta Venäjä.

Kolme vuonna 2013 julkaistua nidettä tuota sarjaa pilkisti esiin hyllystäni ja kehotti katsomaan, mitä niissä oikein sanottiin.

 Ilmestymisvuonnahan ei ollut vielä tietoakaan siitä, millaisen ”erikoisoperaation” omalle maalleen jaa maailmalle muuan herra Putin tulisi järjestämään. Tuo kirjasarjahan oli avoimesti fasististen kirjoittajien foorumi ja sellaisista Putin pysytteli ainakin julkisuudessa erossa.

Antipatia ainakin julkisella tasolla oli Putinin ja fasistien välillä molemminpuolista. Putinin uskottiin olevan kykenemätön irtautumaan läntisten globalistien kyydistä ja ryhtyneen näiden panttivangiksi, mikä näkyi räikeästi esimerkiksi Venäjän sähköntuotannon myynnissä ulkomaalaisille. Mehän tiedämme, ketkä sitä olivat ostamassa.

Toinen hirveä esimerkki maansa myynnistä oli Serdjukovin, huonekalukauppiaan nimittäminen puolustusministeriksi. Tuo maanpetturihan oli kutistamassa armeijaa pelkäksi kriisinhallintajoukoksi. Sellaisella ei maailmanpolitiikassa ollut mitään tekemistä.

Nuo kotikutoiset isänmaanystävät, joiden henkilöllisyys selviää pian, olivat suuria realisteja, jotka halveksivat jokaista puolustuksensa (ja hyökkäyskykynsä) laiminlyönyttä maata. Saksankin aseistariisuntuminen aiheutti ivallisia kommentteja. Maailma oli syöksymässä suureen kriisiin ja hölmöläiset kiirehtivät omaksumaan siinä pelkän objektin osan.

Venäjän imperiumin takaisin valtaamisesta näissä puheena olevissa kirjoissa puhuttu mitään, eikä juuri mitään myöskään juutalaisista, Soroksen kaltaisia yksilöitä lukuun ottamatta. Sen sijaan puhuttiin yleisestä tyhmistymisestä, eikä etenkään nimimerkki Maxim Kalašnikov säästellyt venäjän kielen adjektiiveja kuvatessaan nykymenoa niin Venäjällä kuin lännessä.

Kuten tunnettua, niin sanottu Izborskin klubi, jonka ajattelua nämäkin kirjat hyvin edustavat, alkoi suhtautua Putiniin vakavasti otettavana kansallisen johtajana vasta siten, kun Krim vallattiin. Nyt on Rubicon ylitetty, myhäili Aleksandr Dugin ”sotapäiväkirassaan”. Uusi aika olisi veren ja raudan aikaa, fasismin aikaa… (vrt. Vihavainen: Haun venäjän kevät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Jottei jälkiviisaus pilaisi perspektiiviä, otan tähän kokonaisuudessaan tekstini ajalta ennen Krimin valtausta ja Ukrainan kriisiä:

perjantai 30. elokuuta 2013

Uhka on idässä

 

Idän uhka. Ja etelän

 

Константин Полторанин, Алексей Челнюков:  Как убивают Россию. «Золотая Орда» века. Москва «Яуза» 2013.

Максим Калашников:  Крах путинской России. Тьма в конце туннеля. Москва, «Яуза» 2013

 

 Idän uhka piti Venäjää otteessaan aina 1600-luvulle saakka. Vasta tsaari Pietari saattoi suurin voimin kääntyä kohti Eurooppaa, mutta vielä hänenkin aikanaan Turkki nousi hyvin vaaralliseksi vastustajaksi.

Euroopan politiikassa Ranska oli 1600-luvulta lähtien muita suurempi ja voimakkaampi ja sen kurissa pitämiseksi muiden oli liittouduttava keskenään. Venäjää ei vielä tarvinnut huomioida.

1800-luvulla yhdistynyt Saksa ohitti Ranskan joka suhteessa ja tuo Euroopan ennen väkirikkain valtio jäi nyt kasvavan Saksan jalkoihin. Samaan aikaan nousi kuitenkin idästä uusi uhka vailla vertaa. Venäjä, joka väkiluvultaan oli 1600-luvulla ollut alle puolet Ranskasta, oli 1900-luvun alussa kolme kertaa sitä suurempi, yli 120 miljoonaa. Saksakin oli vain puolet Venäjästä.

Koska Venäjän väkiluku yhä vain jatkoi kasvuaan samaan aikaan kun tämä prosessi oli Ranskassa loppunut jo 1800-luvun alussa, herätti asia ymmärrettävää huolestumista. Itse asiassa aivan oikein arvioivat saksalaiset, että Venäjän valtiossa olisi jo 1900-luvulla 300 miljoonaa asukasta. Kuten tiedämme, valtavista suoneniskuista huolimatta Neuvostoliitto lähes saavutti tuon asukasluvun ennen luhistumistaan.

Voimatasapainon muutokset synnyttävät pelkoa. Näin tapahtui siinä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa, jossa imperialismi kuului normaaliin valtioiden käytökseen ja jossa valtiot tuskin edes salasivat sitä, että ne olivat magna latrocinia, suuria rosvojoukkoja ilman sen ylevämpää päämäärää kuin muun maailman ryöstäminen oman kansan hyväksi.

Toinen maailmansota näytti opettaneen, että kansainvälinen yhteistyö on ryöstämistä verrattomasti parempi keino rikastumiseen ja oman kansan yleiseen onnellistuttamiseen. Saksa ja Japani lyötiin sodassa perin pohjin ja paradoksaalisesti niiden kukoistus alkoi vasta sen jälkeen.

1900-luvun toista puoliskoa varjosti yhä idän uhka. Elbeltä Keltaiselle merelle ulottuva itäblokki paljastui tosin kuvitelmaksi jo 1960-luvulla, mutta Venäjä, jota oli saatu pelätä jo 1800-luvulla, kasvoi yhä. Se tunnusti äärimmäisen aggressiivista ideologiaa, vaikka vesittikin käytännössä oppinsa hurjimmat pykälät. Yhtä kaikki, supervalta Neuvostoliitto julisti edustavansa ainoaa oikeaa oppia, johon alistuminen tulisi ennen pitkää maailman kaikkien kansojen kohtaloksi.

Venäläinen historiosofi Lev Gumiljov on puhunut passionaarisuudesta. Se tarkoittaa kansojen henkistä dynaamisuutta, joka saa aikaan niiden fyysisen ja henkisen ekspansion. Venäjän passionaarisuus näytti Neuvostoliiton imperiumissa saavuttaneen huippunsa ja määräävän jo maailman menon. Ranskan passionaarisuus oli ehtynyt jo 1800-luvulla ja Saksan 1900-luvun puolivälissä. Elämää suurempia aatteita tarjosivat enää Neuvostoliitto ja Kiina, joiden kasvu myös näytti jatkuvan loputtomiin.

1900-luvun suurin geopoliittinen mullistus kuitenkin puolitti Neuvostoliiton ja hajotti sen imperiumin. Jäljelle jäänyt Venäjä, jonka talous ja väestönkasvu olivat pysähtyneet, tuskin enää pelotti ketään. Se näytti päinvastoin joutuneen supistuvan kasvun kierteeseen.

Vasta 2000-luvulla Venäjä alkoi nousta jaloilleen. Se ei enää ollut supervalta eikä suuri talousmahti. Sen valtteja olivat energiavarat, alueen laajuus ja ydinaseet. Merkittävä muutos oli, ettei Venäjällä ollut tarjottavana elämää suurempaa ideologiaa omille eikä vieraille.

Puhuminen ”passionaarisuudesta” tuntuukin Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän kohdalla jo aika kaukaa haetulta. Jo olematon väestönkasvu viittaa siihen, että vallitseva ihmistyyppi myös Venäjällä on poroporvari, обыватель, Gumiljovin asteikossa alimman kastin edustaja, joka on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan. Oma mukavuus on noussut siinä määrin keskeiseksi elämänsisällöksi, etteivät edes omat lapset saa sitä häiritä.

Siitä huolimatta Venäjältä ei puutu  skribenttejä, jotka uskovat tai uskottelevat, että maassa yhä on merkittävä ”passionaarisuuden” lataus. Sellainen varmaan ainakin olisi tarpeen, sillä Venäjän tulevaisuutta varjostaa nousevan idän uhka. Maan väkiluku on vain kymmenesosa Kiinan väkiluvusta ja sen taloudellista suorituskykyä ei voi verratakaan suuren itäisen naapurin ekspansiiviseen kasvuun.

Monet venäläiset patriootit näyttävät olevan ahdistuneita siitä, että Kiinan nouseva mahti tulee tunkemaan venäläisyyden tieltään ainakin Aasiassa. Euraasian liitto on parhaimmillaankin vain pikkutekijä suurten shakkilaudalla. Venäjällä toki on luonnonvaroja ainakin niin kauan kuin kukaan ei niitä siltä ota. Nykyaikaisen aseistuksen suhteen Kiina on vielä paljon Venäjää alemmalla tasolla, mutta on vain ajan kysymys, milloin tämä suhde kääntyy päinvastaiseksi.

Maailma on jo nähnyt sen järjettömyyden, että kilpailevat suurvallat uhkasivat toisiaan molemminpuolisella tuholla. Saatamme sen nähdä vielä uudelleen. Kiinaan nähden Venäjä on yhä pahenevassa alivoimatilanteessa, jossa sen ainut valtti ovat joukkotuhoaseet. Niiden uskottavuutta syövät naapurin samanlaiset aseet.

Venäjällä nähdään myös maahanmuutto ongelmana. Vuoden 2011 lukujen mukaan maassa oli ulkomaiden kansalaisia 6,7 miljoonaa, mutta maahanmuuttovirastossa työskennelleen Konstantin Poltoraninin mukaan luvun voi todellisuudessa kertoa kolmella. Tilanne olisi hänen mukaansa jo ”hälyttävä”, koska 12-18 prosenttia ulkomaalaisia johtaa ”väistämättömästi etnopoliittiseen katastrofiin”.

Katastrofin laadusta antavat Poltoranin ja entinen KGB:n kenraalimajuri Aleksei Tšelnjukov vasta ilmestyneessä kirjassaan ”Miten Venäjä tapetaan, XXI vuosisadan ”kultainen orda” esimerkkejä, jotka liittyvät kantakansallisuuden syrjintään ja etnisiin levottomuuksiin. Euroopan esimerkkiä kirjoittajat pitävät syystäkin varoittavana.

Nimimerkki Maksim Kalašnikov, joka tunnetaan erikoislaatuisen kansallissosialismin kannattajana, on myös jälleen rikastuttanut maailmaa uudella teoksella. Sen nimi on ”Putinin Venäjän romahdus. Pimeyttä tunnelin päässä”.

Kalašnikov ei ole huolestunut vain venäläisten, vaan koko valkoisen rodun kohtalosta. Tämän kohtalon täyttyminen ei johdu vain maahanmuutosta, joka tosin myös näyttelee tärkeää osaa. Apokalypsiksen käynnistää sotainen selkkaus Lähi-Idässä, joka lopullisesti tuhoaa nykyisen talouskuplan perusteet. Enemmänkin, koko halpaan öljyyn perustunut maailmantalous pysähtyy, kun rikas länsi ei enää saa etelän orjatyövoimalla tuotettuja hyödykkeitä. Katastrofi tietenkin kouraisee myös tuottajia, mutta tappava se on pohjoisen loiseläjille. Viimemainittujen oma politiikka on niiden tuhon syynä, ei mikään maailmanlaajuinen salaliitto. Lännen on yksinkertaisesti saanut valtaansa typeryys, dementia, kuten jokainen voi havaita jo seuraamalla sikäläisiä TV-ohjelmia, arvioi kirjoittaja.

Kalašnikovin ja Poltoraninin kaltaisten kirjoittajien aikaansaannokset eivät sinänsä ole argumentoinniltaan erityisen kiinnostavia, mutta huomionarvoista on niiden pessimismin laatu. Entä sitten kun ”ne” kerran tulevat? Nouseeko ”passionaarinen” lännen porvaristo rollaattoreineen niitä vastustamaan? Entä mitä sille tapahtuu? Kiinalaiset ovat hyvin käytännöllistä väkeä, vihjaa Kalašnikov, he ovat erittäin julmia…

Depopulaatio ja vanheneminen ovat aikamme todelliset ongelmat niin Venäjällä kuin lännessä, arvelee Kalašnikov. Juuri kukaan ei niistä kuitenkaan puhu. Vain Venäjällä futurologi, akateemikko Igor Bestužev-Lada on käsitellyt asiaa vakavasti. Lännessä sen sijaan keskitytään homojen ongelmiin.

Kalašnikov kannattaa peittelemättä totalitarismia ja suhtautuu ironisesti Putiniin ja hänen oligarkkeihinsa. Ilmeisesti hän on liian radikaali ottaakseen vakavasti sitä uutta kansallista ideologiaa, jota Venäjällä ollaan taas kehittelemässä. Mitäpä merkitystä on puheilla ja ohjelmilla, kun Venäjä on menettänyt ”passionaarisuutensa” ja ihmisiä kiinnostaa vain mammona.

No, mitäpä tästä kaikesta sitten oikein tulee? Yllä mainittujen kirjojen tekijät pelkäävät pahinta: venäläinen typerän huoleton manilovštšina on viemässä katastrofiin. Mikä tärkeintä: uhka nimenomaan Venäjälle ei tule lännestä. Venäjälle, kuten lännelle se tulee idästä, johon tässä tapauksessa luetaan myös etelä.

Onko puolustuskannalla oleva ja dynaamisuutensa menettänyt Venäjä sitten naapurien kannalta parempi kuin ”passionaarinen” ja laajenemishaluinen? Periaatteessa asia on tietenkin näin. Toinen asia on, että heikoilla ja uskottavuutensa menettäneillä hallituksilla saattaa olla aivan erityinen kiusaus demonstroida mahtiaan.

 

Ja samaan syssyyn voinee vielä liittää toisenkin vanhan blogin, joka on hieman tuoreempi:

 

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Maailman tyhmistyminen

Bydlo eli maailman tyhmistymisen verkkainen naudanmarssi

 

Venäjällä hyvin tunnettu nimimerkki Maksim Kalašnikov (Vladimir Kutšerenko), Izborskin klubin jäsen, jonka parhaiten voinee luokitella venäläiseksi kansallissosialistiksi, tunnetaan erityisesti tasa-arvoisuuden kriitikkona tai pikemmin vihollisena.

Kalašnikov kuuluu niihin ajattelijoihin, joiden lukemista ei oikein kehtaa kenellekään suositella, koska joku onneton silloin saattaa jäädä hänen aivoituksiensa koukkuun kuin ruutana lammessa tai juksattava turska suolapulssin jälkeisinä kesinä täällä Itämerellä.

Tilannehan on nykyään historiallisten lähteiden kannalta yleisestikin hyvin vaikea, kun suuri määrä vanhaa kirjallisuutta on tullut poliittisesti epäkorrektiksi. Kuinka voisi edes ajatella suosittelevansa vaikkapa natsismista kiinnostuneelle nuorisolle Hitlerin lukemista tai kommunismin tutkijoille Stalinin tai Leninin aikaansaannosten lukemista? Siitähän voisi pian joutua leivättömän pöydän ääreen.

Sosialistisen opiskelijaliiton ”Mustan kirjan” kirjoittajat tekivät aikoinaan täsmälleen kuten pitikin kannellessaan hallitukselle ja muille oletettavasti kiinnostuneille tahoille siitä, että yliopistossa kuului kursseihin kirjoja, jotka olivat epäkorrekteja, virheellisiä suorastaan. Asia nauratti koko vanhempaa polvea, koska nimenomaan itsenäisen ajattelun opettamista pidettiin tuolloin akateemisen opiskelun keskeisenä perusasiana. Eihän sellaista voinut oppia korrekteja lukukirjoja tankkaamalla.

Noiden päivien jälkeen asia on lakannut naurattamasta ja muuttunut täysin normaaliksi. Amerikassa ja sitä seuraten muuallakin on tehty lukemattomat määrät kanteluita siitä, että yliopistollisilla kursseilla on jouduttu lukemaan jotakin sellaista, joka on vastoin oikeaa ja totuudellista maailmankuvaa.

Mutta takaisin Kalašnikoviin. Hänen maailmansa avainkäsitteitä on býdlo - vetojuhdat. Alkuaan puolalainen sana tarkoittaa typerää ja tahdotonta massaa, jolle isäntä tekee mitä tahtoo. Juhdilla ei ole kykyä vastustaa tai edes kritisoida sitä mitä sille ylhäältä annetaan ja niinpä se valjastetaan eläessään taakkoja vetämään. Kuoltuaan sillä on biomassan arvo ja ennemmin tai myöhemmin isäntä sitten syö sen suuhunsa tai myy tarvitseville.

Kalašnikov syytää kirjoja sarjatulella, yhdessä muiden kanssa ja yksinään. Pari vuotta sitten hän on julkaissut kaksikin massojen typeryyteen keskittyvää teosta, Venäjän ja koko maailman tyhmistyminen. Uusi barbaria (Дебилизация России и всего мира. Новое варварство. Москва, Яуза 2013)  sekä Putinin Venäjän romahdus. Pimeyttä tunnelin päässä (Крах путинской России. Тьма в конце туннеля. Mосква, Яуза 2013). Muitakin ja uudempia on jo tietysti tullut, mutta ne eivät vielä ole pöydälläni, joten ei niistä nyt sen enempää.

Kalašnikovin uutteruus on ihailtavaa. Hän näyttää käyneen läpi valtaisan määrän eritoten läntistä uudemman kulttuurikehityksen mustamaalailua, josta hän on poiminut parhaat palat. Teksti muistuttaa elävästi sitä ”länsimaisen neuvostovastaisuuden kritiikkiä”, jota Neuvostoliitossa tuotettiin etenkin sen loppuvuosina. Se tuntui sitäkin vakuuttavammalta, kun kohde itse puhui itsestään.

Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, ettei kirjoittaja Venäjääkään armahda, kuten jo kirjojen otsikoista näkyy. Debilizatsija-kirjassaan Kalašnikov nimenomaan väittää Venäjän kulkevan yleisen typeröitymisen kärkijoukossa.

Kalašnikov osaa kirjoittamisen taidon. Hän esittää provosoivan kysymyksen: mitä olisi mahtanut valistunut Jeesuksen ajan roomalainen sanoa, jos hänet siirrettäisiin tuhat vuotta eteenpäin ajassa ja hän saisi katsella, mitä maailmasta oli tuossa ajassa tullut.

Sokki olisi ollut täydellinen: missä ovatkaan komeat kaupungit leveine katuineen ja tavernoineen, vesijohtoineen ja kypylöineen, teattereineen ja forumeineen? Niitähän oli ollut maailma täynnä Britanniasta Eufratille!

Tuhannen vuoden kehityksen tuloksena jäljellä olikin vain ahtaita, asukkaiden virtsalle ja ulosteille haisevia loukkoja, joita asukkaat jostakin syystä kutsuivat ”kaupungeiksi”. Hienostuneiden patriisien sijasta parempaa väkeäkin edustivat vain pesemättömät barbaarit, jotka asuivat synkissä, nokiseinäisissä kivilinnoissa.

Missä oli kukoistava kauppa? Missä kirjastot? Missä järjestys ja rauha? Mitä olivat nuo ristiä kantavat ääliöt mustissa kaavuissaan ja nuo synkät rakennukset, jotka parodioivat entisiä valoisia temppeleitä? Miksi nuo mustakaapuiset ääliöt puhuivat uskomattoman kurjaa latinaa? Missä olivat filosofit ja kaunopuhujat, missä maantiede ja astronomia?

Siinäpä kysymyksiä. Pimeä keskiaika oli aikoinaan tullut antiikin sivilisaation tilalle ja ennen pitkää päädymme taas samanlaiseen tilaan, mikäli nykyinen kehitys jatkuu, uskoo kirjoittaja.

Nyt on historian näyttämölle taas astumassa ja jo astunutkin uusi barbaari. Kyseessä on rappion tuote, joka on paljon kauheampi kuin se barbaari, joka aikoinaan pyrki kohti valoa ja sinne työn ja taistelun kautta pääsikin.

Toisin kuin alkuperäinen barbaari, joka koko ajan oppi uutta, ei uusi kykene mitään oppimaan. Kyseessä on hirveä degradaation koe, joka suoritetaan ihmiskunnalla. Kaikesta todella inhimillisestä on tulossa marginaalista. Sen sijaan kaikki iljettävä, patologinen, idioottimainen ja mätä on julistettu normiksi, kirjoittaja toteaa.

Ajan suuria merkkejä on se, että 21. vuosisadalla on esikuvaksi otettu 1700-luvun kapitalismi ja kehitystä pyritään mukauttamaan sen normeihin. Deindustrialisaatio merkitsee sitä, että kyky luoda, ymmärtää ja valmistaa monimutkaisia kohteita alkaa hävitä. Yhä harvemmat tarvitsevat ja osaavat vaikeita taitoja ja sen mukaisesti lakkaavat ymmärtämästä ympäristönsä perusasioita.

Tietoisuus historiasta hämärtyy kokonaan, väittää kirjoittaja ja hauskuuttaa lukijaa kertomuksilla venäläisten kulujen ja yliopistojen kasvattien tenttivastauksista. Toki lännessä ollaan jo pitemmällä ja lukutaito alkaa monissa maissa jälleen harvinaistua.

Lapsiin uhrataan yhä enemmän energiaa, mutta he eivät saa leikkiä rauhassa ja keksiä omia leikkejään. Sen sijaan heitä dresseerataan kuin koiria ja heistä yritetään tehdä eteviä tanssissa, jalkapallossa ja ties missä muissa joutavissa taidoissa, joita he opettelevat minuuttiaikataulujen mukaan. Sen sijaan heiltä viedään vanhempien seura, joka olennaisesti edesauttaisi keskeisten asioiden kehittymistä.

Keskiaikaiset mallit ovat taas tulossa. Jälkiteollisen villi-ihmisen politiikka viljelee primitiivisiä tunnuksia ja esittelee simppeleitä jokapaikan ratkaisuja. Uuteen todellisuuteen kuuluvat kidutukset, etniset puhdistukset, kuolemanleirit, primitiiviset rotuennakkoluulot ja niin edelleen.

Eikö ihminen, joka saapuisi tähän päivään niinkin läheisestä menneisyydestä kuin vuodesta 1985 (Kalašnikov näyttää tässä tuntevan nostalgiaa kommunismiin) kauhistuisi näkemäänsä? Eikö jopa vuoden 2000 ihminen olisi syvästi järkyttynyt meidän aikamme näkemisestä?

Luulenpa, että näin olisi. Se euforinen edistysuskon aalto, joka pyyhki maapallon yli siihen aikaan kun kommunismia haudattiin ja kun Euroopan yhteisö laajeni soitellen Oodia ilolle, on nyt kuin pois pyyhkäisty. Amerikassa riemu historian lopusta taisi saada pahan särön jo kaksoistorneihin tehdystä hyökkäyksestä ja sen jälkeen suoritetut hyökkäykset primitiivisyyden ytimeen eli islamilaiseen Lähi- ja Keski-Itään, ovat vain vahvistaneet kuvaa siitä voimattomuudesta, joka piilee USA:n korskean julkisivun takana.

Tähän voisi lisätä, että barbaarinen maailma jatkaa nyt kiihtyvällä vauhdilla rappeutuvan pohjoisen kolonisointia etenkin Euroopassa. Näissä kirjoissa Kalašnikov ei vielä tuntenut nykyistä siirtolaistulvaa, mutta demografinen yhtälö on aivan selvä.

Kun kapitalismin yleinen kriisi ja demografinen kriisi törmäävät, tapahtuu kauheita. Demokratian perään kirjoittaja ei itke lainkaan, mutta postdemokratia lupaa kyllä vielä kauheampaa.

Miksi ihmeessä tämä pohjoisen pallonpuoliskon primitivisoituminen sitten on mahdollista? Kalašnikov tokaisee, että mikäli hän olisi salaliittoteorioiden kannattaja, hän uskoisi, että jokin kiinalaisten viisaiden kopla on kehitellyt koko strategian, jonka tarkoituksena on kilpailijan kukistaminen.

Itse asiassa kirjoittaja on eräässä vanhemmassa opuksessaan, jonka nimeä en nyt saa mieleeni, esittänyt vieläkin villimmän selityksen, josta kohta enemmän. Mutta itse kysymykset ovat kyllä oikeasti kiinnostavia ja kaipaavat vastausta:

Miksi läntinen, kristillinen maailma on lähtenyt itsetuhon tielle? Miksi siellä vihataan omaa kulttuuria ja sen peruspilaria, kristinuskoa? Miksi sinne haalitaan toisuskoista ja kaikelle länsimaiselle vihamielistä ainesta? Miksi oman kotimaisen tuotannon annetaan sammua ja siirretään se etelään jättäen miljoonat omat kansalaiset työttömiksi ja kurjistumaan? Kuka tästä kaikesta oikein hyötyy?

Venäjällä on sanonta: ”jos tähdet tuikkivat, niin se merkitsee, että joku se sitäkin tarvitsee”. Mutta kuka kumma tarvitsisi oman maansa ja kulttuurinsa tuhoamista?

Venäläisessä aatteellisessa ilmapiirissä kukoistavat kuin kotonaan teoriat, jotka sopivat näitäkin ongelmia selittämään. Sellaisen tarjoaa esimerkiksi tunnetun Izborskin klubin maineikas jäsen, nimimerkki Maksim Kalašnikov. Kuten nimimerkistäkin huomataan, tämä herra ei ole erityisen rauhanomaisesti asennoitunut.

Itse asiassa Kalašnikov, alias Vladimir Kutšerenko on avoimesti fasististen aatteiden kannattaja ja hänen kynästään ovat peräisin kaikkein hurjimmat skenaariot siitä, mitä Venäjän pitäisi tehdä päästäkseen maailmanherruuteen. Hän kannattaa myös uuden eliitin kasvattamista natsilaistyyppisissä napola-kouluissa ja yleensäkin rodunjalostusta. Olen näistä asioista toisessa yhteydessä kirjoittanut.

Mutta miten hän selittää länsimäisen kulttuurin aktiivisen itsetuhoprosessin? Kalašnikovin  mukaan maailmaa hallitsee varsin pieni upporikkaiden ihmisten klikki, joka ei tunnusta massoille minkäänlaista ihmisarvoa. Ne ovat sille vain välineitä omien päämäärien ajamiseksi.

Omana päämääränä näillä valituilla eiole sen vähäisempi asia kuin kuolemattomuus, ikuinen elämä. Ikuinen elämä on jo mahdollista, runoilee Kalašnikov, mutta ei kaikille, sillä se on tavattoman kallista. Miljardöörit sen sijaan voivat sen itselleen sallia ja se siis tapahtuu tavallisten kuolevaisten kustannuksella.

Ne, jotka muistavat antiikin myytin Tithonoksesta, saattavat hieman ihmetellä, miksi ikuinen elämä sinänsä voisi olla niin houkuttelevaa. Myytin mukaan Zeus lahjoitti Tithonokselle ikuisen elämän, mutta ikuista nuoruutta tämä ei ollut muistanut edes pyytää. Niinpä hän koki vanhuuden vaivat korkojen kanssa, jopa suorastaan loputtomasti, vaikka ilmeisesti olo helpottui siinä vaiheessa, kun hän oli niin kuihtunut, että jäljellä oli vain ääni.

No, mutta ehkäpä mytologiansa lukeneet nyt sitten toisella kerralla muistavat paremmin ja huolehtivat myös tuosta ikuisesta nuoruudesta, kun kerran rahaakin on tuhottomasti? Mielestäni ajatuksen uskottavuus kärsii jo siitä, että superrikkaita kuolee tämän tästä, Steven Jobs vain yhtenä esimerkkinä. Vai ovatko he säästäneet kantasolunsa ja odottelevat vain ylösnousemusta?

Taitaa kuitenkin olla niin, ettei rahalla vieläkään saa nuoruutta eikä edes hyvää vanhuutta. Se, joka on nähnyt internetissä kierrelleen, ilmeisen aitoperäisen kuvagallerian maailman rikkaimmista naisista, saattaa pikiemmin kauhistua niitä tuloksia, joita syntyy pyrkimällä rahan voimalla ikuiseen nuoruuteen. Eiköhän vanha sanaparsi siitä, ettei rahalla mitään todella arvokasta voi ostaa, ole tässäkin suhteessa yhä pätevä.

Kalašnikovin varsin villi teoria istuu kuitenkin kohtuullisen hyvin Izborskin klubin, sen juttutuvan pöytäkirjoihin, joka edustaa Venäjän politiikan lunatic-fringeä. Siellähän ovat niin Suur-Venäjän rakentaja Aleksandr Prohanov, lapsellisten geopoliittisten kaavioiden piirtelijä Aleksandr Dugin, ”venäläisestä miljardista” eli sikäläisestä väestöräjähdyksestä haaveileva Nikolai Starikov ja onhan siellä muuan suomalainen dosenttikin. Samoihin valokuviin hän ainakin on itsensä tunkenut. Aikamoinen sakki siis. Mutta muistetaan kuitenkin, että porukkaan mahtuu myös nobelisti: fyysikko Alferov.

Venäläisen uudemman viisauden mukaan länsimainen kapitalismi joka tapauksessa perustuu kalvinistiselle uskolle pienestä valittujen ja taivaan valtakuntaan predestinoitujen joukosta, jonka ei tarvitse kantaa mitään vastuuta kansojen suuresta joukosta, koska se joka tapauksessa joutuu helvettiin ansionsa mukaan.

Nämä valitut siis ainakin saattaisivat pyrkiä kuolemattomuuteen hinnalla millä hyvänsä ja viis veisata kaikista muista. Helvetin rupusakki menköön likaisine kenkineen juuri sinne, minne Jumala sen on suuressa viisaudessaan jo osoittanut.

Ortodoksisella Venäjällä kaikki on toisin. Kuten slavofiilit jo aikanaan osoittivat, sille on ominaista yhteisvastuu, kollektivismi ja sankarillisuus: kaveria ei jätetä, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta!

Tämä kuulostaa hienolta, mutta mikä onkaan todellisuus? Miten uskottavaa on väittää, että superrikkaat kansan kustannuksella eläjät ovat vain länsimainen ilmiö ja Venäjällä tuntematon? Ja kuka ottaa tosissaan sen väitteen, että Venäjällä vallitsee suuri yhteisvastuun henki, joka ilmenee kaikkien huolenpitona kaikista tai edes valtion huolenpitona vähäosaisista?

Luultavasti tällaisia käsityksiä on ollut mahdollista myydä suurellekin osalle kansaa. Kyllähän tuo debilisoitu bydlo ottaa aina vastaan sen, mitä sille annetaan.  Ei Venäjän propagandakoneisto aivan avuton olekaan, etenkään kotimaassaan, vaikka meistä usein saattaisi siltä tuntua kaiken maailman dosenttien jaarituksille nauraessamme. Mutta television vastavoimana toimii Venäjälläkin jääkaappi, joka ainakin panee rajat kaikkein estottomimmalle kuluttajan todellisuuden kaunomaalailulle.

Salaliittoteorioita ei sen sijaan kukaan kykene tarkistamaan. Jos niihin haluaa uskoa, on se mahdollista. Pikainen kurkistus nettiin todistaa, että tätä porukkaa riittää niin meillä kuin muualla. Mikäli Kalašnikovin kirjoja käännettäisiin suomeksi, olisi meillä kohta lahko, joka kiivaasti kannattaisi hänen näkemyksiään.

Mutta vielä yksi kysymys. Kenelle tulevaisuus kuuluu? En väitä, että olisin saanut näistä kirjoista asiaan tolkullista vastausta.

Putinin Venäjän loppua ennustavassa kirjassaan kirjoittaja selittää, että uusi totalitarismi on tuleva postdemokratian tilalle ja liberalismi ja demokratia häviävät ikuisiksi ajoiksi. Tätä merkitsee se pimeys tunnelin päässä, jota voisen kirjan nimi tarkoittaa. Ilmeisesti kyseessä tulee sitten olemaan se ääliöiden (pridurkov) maailma, joka on nyt tänne pohjoiseen hyvää vauhtia tulossa. Mutta eivät kaikki ihmiset tasa-arvoisia ole eivätkä tule olemaan.

Joka tapauksessa ihmisen evoluutio näet jatkuu ja seuraava aste on ilmeisesti oleva kogi-espery (коги-эсперы), ”kognitaarit”, joilla on ekstrasensorisia ja maagisia kykyjä… Tulevaisuus taitaakin itse asiassa olla aika kiinnostava?