Me eletään uutta aikaa

 

Milloin aikakausi vaihtui? Vai vaihtuiko?

 

Tämänaamuisen blogin saama palaute innosti kaivamaan vielä esille jonkin vanhan kyhäyksen. Se lukee, jota kiinnostaa:

 

Lauantai 5. syyskuuta 2015

Aikakausi vaihtui

 

Aikakauden vaihtuminen. Milloin se tapahtui?

 

     Mika Waltari fantasioi aikoinaan siitä, miten Konstantinopolin kukistuessa kuultiin syvä, matala, ja mikäli oikein muistan, huokauksen kaltainen ääni… Aikakausi vaihtui.

      Itä-Rooman lopullinen siirtyminen historiaan oli siis se tapahtuma, jossa Waltarin skenaariossa aikakausien vaihtuminen saavutti lopullisen pisteensä. Se oli bifurkaatio, jonka jälkeen antiikin perinnölle ei enää ollut suoranaista jatkajaa. Islamilainen barbaria otti haltuunsa vanhan läntisen sivilisaation viimeiset asemat.

     No, jos nyt tarkkoja ollaan, niin renessanssihan oli lännessä juuri samaan aikaan täydessä käynnissä ja tarkoittaa juuri antiikin ylösnousemusta. Quattrocenton taide oli itse asiassa paljon lähempänä vanhoja esikuvia kuin Bysantin jähmettyneet aikaansaannokset, mikäli tällainen rienaus sallitaan. Toki sen parhaissa tuotoksissa oli omaa erityistä suurenmoisuutta ja myös historiallista uutuutta.

     Mutta näistä sivuseikoista voi kiistellä mielin määrin. Tässä minua kiinnostaa tuo aikakausien vaihtuminen.

      Waltarin kuvittelemaa syvää huokausta en liene itse kuullut ja ehkä eivät muutkaan, vaikka kyllä tässä päivänä muutamana saattoi jostakin Puumalan suunnalta kaikua jotakin sen kaltaista, mistä sitten lienee ollut kysymys.

       Koko ajatus siitä, että aikakaudet vaihtuisivat viime kädessä yhdessä hetkessä, on tietenkin fantastinen, tosiasiassa ne itse ovat kuviteltuja kokonaisuuksia, jotka voidaan rajattomasti asettaa kyseenalaisiksi. Kuitenkin Pentti Renvallin ajatus siitä, että historiasta voitaisiin löytää rakennekokonaisuuksia, jotka todella rajaavat historiallisia periodeja, on aivan vakavasti otettavaa laatua.

       Mikä on länsimaisen sivilisaation tila ja elämänkaaren tilanne, jos sellaista on? Brittihistorioitsija Niall Ferguson teoksessaan Civilization. The West and the Rest, maalaa optimistisen kuvan siitä, miten läntiset, ylivoimaiset instituutiot, ”killer apps”, kilpailu, tiede, demokratia, lääketiede, työetiikka ja jopa konsumerismi, ovat muuttaneet ja siunanneet koko maailmaa ja pitävät meidät yhä johdossa. Tosin meitä uhkaa vaara, ymmärtää Ferguson, joka on omistanut kirjan ystävälleen Ayaan Hirsi Alille.

       Mutta mistä me kerran aloitimme ja missä olemme nyt ja miksi? Antiikin sivilisaatio oli mahtava saavutus, mutta keskiaika pyyhki sen pois ja taannutti lännen onnettomaan primitiivisyyteen, missä millekään ”killer appille” ei ollut tilaa eikä tilausta.

       Keskiaika, kuten nyt ymmärrämme, ainakin edistyspiireissä, on konstruktio, joka tarkoituksella maalattiin pimeäksi, kun piti korostaa antiikin ja uuden ajan valoisuutta, väittävät sen ihailijat. Mitä valoisaa sitä paitsi oli uskonsotien ja siirtomaariiston aikakaudessa, joka joukkomurhasi kansoja uskonnollisin perustein, voidaan kysyä.

       Siitä huolimatta tuo vanha jako aikakausiin palvelee erinomaisesti monia tarkoituksia. Aikakausissa oli kuin olikin eroja ja jopa olennaisia. Mikäli keskiaika oli yhtä hyvä, kuin mikä muu aikakausi tahansa, voimme suhtautua tulevaisuuteen mitä positiivisimmin. Muuten ei.

       Länsimaisen sivistyksen suuruudenaika alkoi myös Fergusonin mielestä renessanssista, reformaatiosta ja löytöretkistä ja puhkesi kukkaansa teollisessa vallankumouksessa. Länsimainen imperialismi levitti valonsa koko maailmaan kuin Rooma aikoinaan, sekä henkisellä että fyysisellä ylivoimallaan.

     Taakka kasvoi taas kerran suuremmaksi kuin voitiin kestää ja rappeutuva länsi menetti jossakin vaiheessa asemansa niin demografian ja talouden, tieteen ja tekniikan, sotilaallisen voiman ja kulttuurisen ylivoiman suhteen, saattaisi joku jo sanoa.

       Jossakin vaiheessa länsi lakkasi valloittamasta itselleen siirtomaita liikaväestölleen ja muuttui itse siirtomaaksi, tyhjiöksi, jota sen nousevat kilpailijat alkoivat täyttää. Länsimaiden taloudellinen mahti, joka oli perustunut ylivertaiseen tuotantoon ja pääomiin, hupeni kuluttajien ja keinottelijoiden toiminnaksi, joka oli täysin riippuvaista kilpailijoiden reaalitaloudesta.

        Sotilaallisesti länsi menetti kyvyn käydä uhrautuvaa taistelua ja tuli riippuvaiseksi kondottieri-tyypeistä, joiden halukkuus taistella riippui täysin asiaan liittyvistä kannattavuuslaskelmista. Kerran maailmassa lännen tekninen ylivoima oli tehnyt vastustajien vastarinnan toivottomaksi.

"Whatever happens we have got, the Gatling gun and they have not."

     Näin runoili Hilaire Belloc 1800-luvulla, jolloin saatettiin raportoida vihollisen käsineen ”taisteluissa” jopa satakertaiset tappiot. Moiset taistelut tietenkin olivat lähinnä teurastusta, jossa vankeja ei otettu.

       1900-luvun toisella puoliskolla tilanne muuttui. Lännellä toki on yhä käytettävissään joukkotuhoaseet, mutta ei mitään kykyä niiden käyttämiseen eikä monopolia niihin. Kilpailijoilla on myös tällaisia aseita, eikä niiden moraalisista estoista ole läheskään samanlaista varmuutta.

        Siksipä länsi viimeiseen asti yrittää estää ydinaseiden leviämistä ”vääriin” käsiin, mutta jokainen ymmärtää, että se on tuomittu häviämään tämän taistelun, kuten Doomsday Clock ennustaa.

       Toki ”lännellä” eli tarkemmin sanoen Yhdysvalloilla yhä on maailman mahtavin laivasto, mikä takaa liikkuvuuden lähes kaikkialle, mutta sekin on haavoittuvainen ja sen mahdollisuudet ovat rajalliset. Pystyykö Yhdysvaltain koko mahti edes panemaan kuriin Afganistania ja sen keskiaikaista yhteiskuntaa?

       Jostakin kumman syystä satuin kerran istumaan samassa pöydässä, jossa kenraalieversti Leonid Ivashov totesi kuivasti ja ilmeisen harmistuneena, että sotilaat kyllä pystyisivät panemaan asiat kuntoon idässä, jos saisivat siihen valtuudet.

       Tämän uskon kyllä. Tsaarin Venäjä nujersi aikoinaan Kaukasian kapinalliset, mutta sen käyttämät keinot olivat barbaariset ja kyllä siihen aikaakin meni. Lännen sotilasmahdin tärkein rajoittaja on kulttuuri, joka estää käyttämästä menetelmiä, joita pidetään barbaarisena.

       Jossakin määrin samanlaisia estoja näyttää olevan myös Venäjän asevoimilla. ISIS-joukot sen sijaan toimivat avoimen barbaarisesti ja elämöivät sillä. Mitä tapahtuisi suuressa 2000-luvun totaalisessa uskonsodassa, emme ole vielä nähneet ja toivottavasti emme näekään.

       Tässä voi myös kysyä, mitkä ovat maailman vastapoolit? ”Länsi” ja muu maailma eivät suinkaan ole automaattisesti toisiaan vastaan taistelevia osapuolia. Luojan kiitos, edut ovat pitkälti yhteiset ja myös ihmisyys ymmärretään yhteiseksi arvoksi. Mutta kaikki tässä maailmassa voi muuttua.

     Niin, tosiaan. Alussa puhuttiin jo suuresta muutoksesta ja sen ajankohdasta. Onko länsimaisen kulttuurin ylivalta jo taittunut ja milloin, vai saammeko yhä odotella aikakausien vaihtumista?

     Entä mitä tulee meidän jälkeemme? Uusi keskiaika, pimeys, primitiivinen raakuus, toisenlainen ja korkeampi sivilisaatio vaiko yksinkertaisesti yleinen ja yhtäläinen tuho?

       Ian Morris on kirjoittanut kirjan Why the West Rules –for Now? Hän näkee edessäpäin sekä suuren katastrofin mahdollisuudet että myös toivon mahdollisuuden. Ilmaston muutos (etenkin global weirding) yhdessä väestönkasvun kanssa lupaavat katastrofia. Pandemiat, ydinsota, saastuminen ja erilaiset pulat lupaavat Pimeän tuloa (Nightfall) muutaman kymmenen vuoden tähtäimellä.

       Mutta, Morris toivoo, vaikeudet saattavatkin antaa sysäyksen uudelle alulle. Saatamme joutua singulariteettiin, mikä on kauhea asia, mutta sen jälkeen päästäkin uuteen maailmaan, jossa ehkä hallitsevat uudenlaiset olennot…

       Lohtuhan se lienee tämäkin. Morrisin kirjan huipentumana on vanhan kunnon imperialistin, Rudyard Kiplingin tunnettu runo, josta on tapana muistaa vain yksi pätkä:

 

 Oh, East is East and West is West, and never the twain shall meet…

 

Mutta runo jatkuu:

Till Earth and Sky stand presently at God’s great Judgment Seat;
But there is neither East nor West, Border, nor Breed, nor Birth,
When two strong men stand face to face,  tho’ they come from the ends of the earth!

     Yleinen inhimillisyys tulee yhteisesti ymmärretyksi ja kaikki kerääntyvät ponnistelemaan suurta Pimeän tuloa vastaan. Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa uhkaavat yhtä lailla kaikkia, joten tämä on ainoa rationaalinen tie.

       Kuulostaako uskottavalta? Ehkäpä ei. Mikä merkitys islamilaiselle fundamentalistille on sillä, että maailmanloppu on tulossa? Eiköhän se ole omiaan antamaan lisää intoa hänen toiminnalleen ja vahvistamaan sitä vakaumusta, ettei ihmisillä ole arvoa sinänsä ja että katastrofi on Allahin tahto.

       Mitä sitä paitsi oikein merkitseekään Kiplingin sovinistinen vihjailu ”miehistä”, jotka muka ratkaisevat asiat? Missä sellaisia miehiä nykyään sitä paitsi on?

       Mikäli asiat menisivät analogisesti antiikin maailman tuhoutumisen kanssa, voisimme taas odottaa muutoksen vihoviimeiseen loppuunsa saatettuna itse asiassa voivan kestää vaikkapa tuhat vuotta, eli paljon kauemmin kuin maapallo tällä menolla.

       Sitä ennen tapahtuisi sekä väkivaltaisia invaasioita että vanhan sivilisaation arvopohjan tuhoutumista. Kansainvaelluksethan näemmekin koko ajan ympärillämme.

       Aikoinaan Rooman valtionuskonnon korvasi kristinusko, syystäkin vanhojen arvojen totaalisena vihollisena pidetty taikauskoisen ja fanaattisen rahvaan ideologia, hieno toki ”sinänsä”.

       Kristinusko on jo käytännössä menettänyt ideologisen kykynsä ja korvautunut primitiivisellä ateismilla, joka tukee vallitsevaa individualistis-narsistista maailmankatsomusta. Sama koskee nationalismia, joka vähän aikaa näytti korvaavan transsendenttisen uskonnon.

       Uskonto on aina ollut sivilisaation sydän, eivät ”killer appit” tai teknologia. Ehkäpä on viisainta hakea aikakausien vaihtumisen kulminaatiopistettä sieltä, missä voidaan todeta uskonnon kuolema tai ainakin vaipuminen horrostilaan?

       Pierre Nora on sijoittanut tämän ”pitkän keskiajan” päättymisen Ranskassa jonnekin 1960-luvulle. Tarkkojen ajoitusten tekeminen lienee tarkoituksetonta. Joka tapauksessa voimme todeta, että esimerkiksi meillä sotasukupolvi oli vielä huomattavan uskonnollinen, kun taas suuret ikäluokat jo irtautuivat rajusti vanhasta.

       Muutos näkyi myös demografiassa, suuret ikäluokat jättivät jälkeensä pienet. Tämä tapahtui myös kaikkialla katolisessa Euroopassa vastoin paavin arvovaltaisia kieltoja. Kaunopuheisempaa indikaattoria maallistumiselle ei voisi löytää.

       Kulttuurivallankumous, joka huipentui vuoteen 1968, oli hedonistisen, sekulaarisen, narsistisen ja individualistisen sekopäisyyden triumfikulkue, joka tavoitteli kaikissa asioissa absoluuttista ”edistystä”, kuvitellen sen löytäneensä.

       Elintason huikea nousu ja sen tavoittelu, konsumerismi, kulttuurin samaistaminen huvitteluun ja kulutukseen, ihmisen eläimellistäminen, pyhän kieltäminen ja hävittäminen kulttuurista murtautuivat esille yhtenä ryöpsähdyksenä.

       Tuon vuoden esille tuomat virtaukset eivät levinneet kaikkialle yhtäkkiä. Näennäisesti on ilmennyt myös vastavirtaa ja tietenkin järkiintymistä, mutta seuraavissa sukupolvissa on tuolloin esille murtautunut uusi kulttuurinen suuntaus vain vahvistunut.

       Vuonna 1968 me kai sitten siirryimme uuteen maailmaan. Pariisin tragikoomisilta barrikadeilta kaikui ehkä sittenkin aikakausien vaihtumisen aiheuttama ääni. Se saattoi kuulostaa banaalilta ja typerältä, mitä se olikin, mutta juuri se oli tulevaisuuden ääni. Soyez realistes, démandez l’impossible…

 

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

Hienommat ja huonommat

 

Luokkatietoisuutta

 

Somerset W. Maugham, Kirje. Novelleja. Suomentanut Kristiina Kivivuori. Otava 1972, 246 s.

 

William Somerset Maugham, jonka nimi on tämän niteen otsikossa kirjoitettu väärin, oli hyvin menestynyt kirjailija, joka itse sanoi kuuluvansa tuon joukon keskitason eturiviin, mikä lieneekin osuvasti sanottu.

Maughamilla oli monivaiheinen elämä ja hän toimi muun muassa vakoilijana molemmissa maailmansodissa. Hän syntyi ja kuoli Ranskassa, mutta kävi koulua sisäoppilaitoksessa Englannissa, jossa häntä kiusattiin puutteellisen kielitaidon takia. Ranska oli hänen ensimmäinen kielensä.

Tämän kirjan novelleissa minua kiinnostaa ennen muuta se, miten kansanryhmien suhde niissä esitetään. Tapahtuma- ja kirjoitusaika sijoittuu maailmansotien väliin, jolloin brittiläisen imperiumin aurinko jo oli laskemassa. Ensimmäinen maailmansota oli ollut se suuri tasaaja, joka oli asettanut uudelle paikalle niin englantilaisen herrasväen ja rahvaan, miehet ja naiset, kuin emämaan ja siirtomaatkin.

Vanha herrasväen ja rahvaan välinen kuilu, jolla Englannissa oli omat erikoisuutensa, alkoi jo olla sietämätön uusissa oloissa. Maailmansodan ja myös Buurisodan yhteiskunnalliseen vaikutukseen kirjassa suoraan viitataankin.

Ensimmäinen maailmansota oli suuri tasoittaja kaikkialla. Vierasta kansallisuutta edustava yläluokka saatettiin yksinkertaisesti karkottaa asemistaan, kuten tehtiin Virossa ja Latviassa ja muuallakin. Maareformeilla palkittiin miljoona-armeijoiden entisiä sotilaita ja hävinneetkin saattoivat hyötyä, kuten Suomessa. Naiset oli kaikkialla tuotu keittiöistä tehtaisiin ja ulkotöihin ja monet pysyivätkin siellä.

Englannissa perinnöllisen maanomistajaluokan asema ilmeni yhä jopa poliittisesti parlamentin ylähuoneessa, vaikka jo Thomas Carlyle oli 1800-luvun puolivälissä sapekkaasti ihmetellyt, mistä hyvästä tuo luokka oikein sai erityisoikeutensa, vaikka se ei muuta työkseen tehnyt kuin tappoi peltopyitä. Hän olisi toki voinut mainita myös ketunmetsästyksen.

Vita Sackville-West on kuvannut, miten lahoa suorastaan konkreettisestikin tuo vanha valta oli (vrt. Vihavainen: Haun vita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Silti se pysyi pystyssä ja vielä nykyäänkin siitä on jäljellä selviä merkkejä.

Minulla oli joskus ilo ja kunnia tutustua Michael Branchiin, Lontoon yliopiston Slavonic Schoolin johtajaan, joka oli Suomen-tutkija ja puhui kieltämme virheettömästi, vaikka hauskalla brittiaksentilla.

Branch, toisin kuin suurin osa hänen kansaansa, oli tasavaltalainen ja vastusti järkkymättömästi (kiivas lienee väärä sana) monarkiaa. Hänen mielestään se antoi koko maalle esimerkin siitä mielettömästä ajatuksesta, että valtaa voi periä. Sen ajatuksen varassa eleli sitten koko vanha ja joutava aristokratia.

Branch oli itse työväenluokasta, mutta joutui henkilökohtaisesti tapaamaan kuningashuoneen jäseniä korkeassa virassaan. Nämä olivat hänen oppilaitoksensa suojelijoita. Branchin lakonisen toteamuksen mukaan he olivat tyhmiä.

Otin tämän esimerkin vain kontrastiksi sille tosiasialle, että englantilaisten valtava enemmistö pitää kuningashuonettaan erittäin merkityksellisenä ja juoruaa päivästä toiseen kaikesta siitä, mitä erilaiset herttuat ja vastaavat joutilaat jalosukuiset puuhaavat.

Suurin osa noista ihmisistä, jotka elättävät juorulehtiä, ovat tietenkin naisia ja sitä joukkoa riittää meidänkin maassamme vaikka millä mitalla. Tämän muistaessamme saatamme ehkä suhtautua ymmärtävämmin siihen tavattomaan merkitykseen, jonka eräät Maughamin henkilöt panevat yläluokkaisuudelle, jota he tavattomasti kunnioittavat.

Muuan tämän kirjan sankareista on maailmansodassa (ensimmäisessä) upseeriksi kohonnut entinen hanttimies ja kamaripalvelija, joka on alkanut Nizzassa elää amerikkalaisen sairaanhoitajattaren kustannuksella aitoa, milteipä karikatyyrisen aitoa gentlemannin elämää.

Gentleman ei tietenkään tarkoita pelkkää hyvää ja ritarillista käytöstä, joka on kaikille mahdollista, kuten lordi Baden-Powell meille partiopojille aikoinaan selitti, vaan Englannissa se viittaa yleensä myös korkeaan säätyasemaan, niin sanotusti hyvään kolutukseen noissa usein kaameissa Public Schooleissa vanhemmista eristettynä ja päälle päätteeksi ehdottomasti sitä oikeaa englannin ääntämystä, jota ei noin vain opita.

Novellin vale-gentleman omaksuu lopulta roolinsa täydellisesti ja muuttuu juuri sellaiseksi, kuin haluaa olla ja lopulta jopa kuoleekin omaksumansa kunniakoodeksin takia.

Toisessa novellissa taas ollaan malesialaisella viidakkoasemalla, jossa sodassa ansioitunut, mutta alhaissyntyinen virkamies oppii synkästi vihaamaan esimiestään, joka kuuluu niin sanotusti vanhaan sukuun, eikä voi peittää ylemmyydentuntoaan nousukkaaseen nähden.

Maughamin kuvaama miljöö on läsnä hyvin monissa kirjoissa ja elokuvissa. Brittiläisen maailmanvallan auringonlasku oli silloin jo havaittavissa, eikä Stalin suotta sanonut, että oli pelkästään naurettavaa, että kourallinen englantilaisia hallitsi valtavia, Intian kaltaisia maita.

Englannilla oli kai sitten kuitenkin jotakin, joka toimi. Sen kaikkialle levittämät innovaatiot edistivät maailman muuttumista kenties enemmän kuin mikään muu. Se ei pelkästään ollut hiivaa, vaan myös sokeria, joka pani myös alistetun ja riistetyt alueet käymistilaan ja pakotti ne kehittymään.

Aikoinaan kuilu uuden teknologian  tuojan ja takapajuisten viidakoiden välillä oli valtava ja toi siirtomaaherralle myös paljon paikallisia liittolaisia.

Markkinat, joiden ansiosta idän ja etelän maat tulivat kiinnostaviksi ja saattoivat siten itsekin päästä osallisiksi uuden maailman kehityksestä, olivat Euroopassa. Englanti ja muutkin siirtomaaherrat tekivät mahdolliseksi myös pelkkiä käyttämättömiä raaka-aihelähteitä omistavien maiden nousun. Samaahan voidaan jossakin määrin sanoa myös Suomen kohdalla.

Sitä paitsi englantilaisilla oli tuo tärkeä valtti:

Whatever happens,

we have got

the gatling gun

and they have not.

Nythän tilanne on perin pohjin muuttunut. Englanti vanhanaikaisine ja omituisine instituutioineen menestyi kaikesta huolimatta imperialismin kaudella parhaiten ja tämän maailmanhistoriallisen tosiasian jälkiähän me yhä näemme kaikkialla ympärillämme.

Toki Yhdysvalloista kehkeytyi sitten eräänlainen turbo-Englanti, jossa arkaaista luokkajakoa ei ollut, vaan piti sen sijaan kehittää uusi ja moderni. Paljon vanhaa englantilaista painolastia, mittajärjestelmästä common law-järjestelmään sekin sentään kantaa mukanaan.

Ja miten tärkeää Amerikassakin tuli vielä olemaan hienojen sukujen ja hienojen yliopistojen merkitys. Pelkästään se, että oli oikea valkoihoinen anglosaksinen protestantti WASP, erotti ihmisen edukseen muista.

Nyt taitaa taas sielläkin olla tapahtumassa suuri muutos, jonka jo pelkkä demografia ja demagogia määräävät. Ihmisten tyhmyyttä ei koskaan pidä aliarvioida.

On siellä nyt poikien ihana taistella

 

Mitäpäs me rauhasta

 

Historiasta löytyvät lainomaisuudet ovat yleensä muodoltaan aika triviaaleja, mitäpä muutakaan ne voisivat olla.

Juuri siksi niiden totuusarvo on sitäkin suurempi. Kuitenkaan niitä ei usein huomioida, kun ajankohtaiset tarpeet jättävät ne varjoonsa.

Yksi tällainen totuus on mielestäni (ne korjatkoot, joiden mielestä olen väärässä) se, että kun sota venyy useamman vuoden mittaiseksi, se turhauttaa ja sotivat osapuolet alkavat kaivata rauhaa yhä kiihkeämmin. Sotaankin tietyssä mielessä totutaan mutta eihän se koskaan ole rauhan veroista.

Innostavat marssilaulut, joiden teho todennäköisesti vähenee sitä mukaa, kun sota edistyy, puhuvat useimmiten voitosta, joka tuo uuden ja paremman maailman. Sitä paitsi se tuo sen nopeasti, jopa huomenna, Morgen ist neue Zeit, kuten eräässä arkkityyppisessä laulussa todetaan ( Видео Bing ).

Pidän hyvin todennäköisenä, että sekä Ukrainassa että Venäjällä kaivataan nyt rauhaa laajoissa piireissä. Tosin Venäjällä on kotirintama saanut toistaiseksi jäädä kovin vähälle ahdistelulle, mutta kaikkihan voi olla vielä edessäpäin.

Epäilemättä suurinta urhoollisuutta osoitetaan niissä valtioissa, joita sotatoimet eivät suoranaisesti koske lainkaan. Sellaisista maista on helppo löytää non possumus-väkeä, jonka mielestä sotaa ei missään tapauksessa saa lopettaa eikä edes taukoa pitää ennen kuin syyllinen on kukistettu ja rangaistu ja laiton saalis palautettu oikealle omistajalleen.

Historian valossa tämä on kuitenkin aika vaikea yhtälö. Kovin harvat sodat ne näin on saatu päättymään. Ja jonkinhan se on tämäkin työ tehtävä, eivät ne ulkopuoliset kannustajat sitä tee.

Nykyisessä kolmansien maiden haukkamentaliteetissa näyttäisi olevan jotakin uutta. Urhoollisuus on aina lisääntynyt sitä mukaa, kun etäisyys tappotantereihin kasvaa, mutta nyt näyttävät myös naiset ruvenneen esiintymään poikkeuksellisen sotaisina.

Jokaiselta kai pitäisi erikseen kysellä heidän asenteidensa taustat, mutta taitaa olla myös niin, että eräänlainen asenteiden miehistyminen on yhteiskunnallisen työnjaon myötä myös tapahtunut ja monella naisella on paineita osoittaa urhoollisuutensa myös sodan ja rauhan kysymyksissä. Se on kunnia-asia.

Kaiken kaikkiaan koko ajatus rauhasta on nykyään hyvin epämuodikas ja oli sitä jo ennen Venäjän hyökkäystä. Koko asiassa näyttäisi vaikuttavan uusi irrationalismin ja suorastaan itsetuhoisuuden aalto, jossa sota ja veriset vaatteet kiehtovat mielikuvitusta.

Näin tuli kirjoitettua jo ennen nykyisen sodan puhkeamista:

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Kuuluuko rauha aikamme tabuihin?

 

Rauhanliike nyt

 

Jo antiikin aikana löytyi ihmisiä, jotka ihmettelivät, miten oli mahdollista, että kaikkein suurimpia rikoksia saatettiinkin joskus pitää suurimpina hyveinä. Tässä siis viitattiin sodan aikana viholliselle tehtyihin ilkitöihin.

Tämä oli tietenkin vain radikaalia spekulaatiota. Pysyvämpää rauhan tilaa oli turha kuvitella muuten kuin siinä tapauksessa, että jokin voima olisi niin vahva, että se pitäisi kaikki haastajat kurissa. Sellainenhan oli Rooman rauha, Pax Romana.

Tuollainen tilanne on kuitenkin sikäli hankala, että siinä on myös mahdollista pitää kaikki oikeutetut vapausyrkimykset matalana. Häiriköt leimataan yksinkertaisesti rikollisiksi ja kukistetaan. Pax Britannica kaiketi perusteli itseään oikeudenmukaisuudella ja edistyksellä, mutta viime kädessä asian kertoi runonpätkä:

Whatever happens,

we have got,

the Gatling-gun

and they have not.

 

Ylivoimaisella aseistuksella erimielisyydet oli helppo ratkaista, eikä kaatuneiden suhdeluku 1:10 tai jopa 1:100 jättänyt aisan yli potkijoille paljon toivoa. Tosin raportitkin taidettiin tehdä hieman vapaalla kädellä, mutta silti.

Ihmiskunnan parhaat aivot pohtivat yleisen ja jopa ikuisen rauhan mahdollisuutta ja Immanuel Kantin yritys ansaitsee tulla muistetuksi, vaikka se tuskin mitään vaikutti aikakauteensa, jolloin sota päin vastoin taas laajeni kaikkia kansankerroksia koskettavaksi koko kansan asiaksi, tavallaan ihan demokraattiseksi toiminnaksi.

1800-luvulla yrityksiä rauhanliikkeeksi oli useitakin ja ainakin sotilaiden, harmaiden marttyyrien osaa yritettiin lievittää kansallisuudesta riippumatta esimerkiksi Punaisen ristin kautta.

Vuosisadan vaihteessa, siis 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa pidettiin jo kansainvälisiä aseriisuntaneuvotteluja ja saatiinkin sovittua rajoituksista, jotka eivät paljoa merkinneet, mutta vapauttivat kai ainakin resursseja joistakin projekteista toisiin, ehkäpä tehokkaampiin.

Nikolai II kunnostautui suurena rauhantekijänä juuri samaan aikaan kuin hän sorti Suomea, todettiin meillä happamasti ja yritettiin parhaamme mukaan vetää mattoa tekopyhän valapattokeisarin alta.

Rauhan puolesta aikaan saatiin yhtä ja toista, sopimuksia välitystuomioista, epäinhimillisten aseiden kieltämisestä ja niin edelleen. Haagin mahtava rauhanpalatsi avattiin parahiksi vuonna 1913, mutta sen valot sammuivat jo seuraavana kesänä, kuten tiedetään.

Kansainvälinen sodan ja rauhan oikeus oli kehittynyt jo 1600-luvulta lähtien ja sillä alalla on kaiken kaikkiaan saatu aikaan yhtä ja toista, muun muassa sopimuksia sotavankien oikeuksista ja siviilien nauttimasta koskemattomuudesta. Onhan noita pykäliä pahoin rikottu, mutta mitäpä lakeja ei olisi. Ovat ne hyvät ja tarpeelliset olemassa.

1800-luvun lopulla pohdittiin eräässä pikku kirjassa, millaista uusi sota mahtaisi olla. Tämä tapahtui aikana, jolloin ei ollut edes lentoasetta eikä panssarivaunuja, mutta jalkaväen aseiden tuhovoima ja armeijoiden koko kyllä olivat paisuneet ennennäkemättömästi. Pelkästään tavallisen kiväärin teho oli jo aivan muuta kuin se oli ollut niissä suurissa sodissa, joita historiassa oli aiemmin ollut. Mustan ruudin sijasta nyt oli käytettävissä kerrassaan pirullisia räjähteitä.

Minulla muuten on tuo kirja, mutten en ole sitä nyt kyennyt löytämään. Muistan, että myös Mauno Koivisto joskus referoi sitä fundeerauksissaan. Hänhän oli alan kokemusasiantuntija.

Joka tapauksessa yleinen käsitys oli, että nykyaikaisen armeijan eteneminen on vastustamatonta ja hirvittävän tuhoisaa.

Jälkimmäinen olettamushan osoittautui sitten todeksi.

Yleinen yllätys oli myös ihmisten yhtä suuri kuin tolkuton sotainto vuonna 1914. Kaikkialla lähdettiin riemumielin puolustamaan isänmaata, sillä tuossa sodassa kaikki luulivat olevansa puolustajia. Niinpä esimerkiksi Venäjällä jopa Pietarin juutalaiset marssivat suurena kulkueena synagogalta kunnioittamaan keisaria ja kansa rähisi saksalaisia vastaan ja vandalisoi lähetystön, joka sijaitsi hotelli Astoriaa vastapäätä. Saksalaisten liikkeitä ryöstettiin.

Saksassa taas sosialidemokraatit, joiden ohjelmassa rauhanaate oli kärjessä, äänestivät sodan tukemisen puolesta. Tästähän radikaalimmat sosialistit, muuan Uljanov mukaan lukien saivat aiheen syyttää Toista internationaalia aatteensa pettämisestä.

Bolševikkien liike leimautui jo syntyjään rauhan puolustajaksi, siis sellaisen rauhan, joka saataisiin aikaan, kun aseet olisi ensin käännetty riistäjäluokkia vastaan ja likvidoitu ne.

On ymmärrettävää, etteivät nuo riistäjäluokat ja heidän kätyrinsä -ja siihen joukkoon saatiin kaikki ne, jotka eivät olleet bolševikkeja- jaksaneet innostua moisesta rauhanaatteesta.

Joka tapauksessa mukaan saatiin mobilisoitua paljon väkeä, olihan ainakin itse päämäärä kiistämättömän hyvä.

Käytännössä rauhanliike jäikin kommunistien keppihevoseksi myös toisen maailmansodan jälkeen ja palveli ensin Stalinin ja sitten hänen seuraajiensa ns. rauhanpyrkimyksiä, joiden kannattaminen oli tietenkin mahdotonta niille, joita vastaan ne oli suunnattu.

Neuvostoliiton romahtaessa romahti myös sen kannattama ja organisoima kansainvälinen rauhanliike ja koko asia sai lähinnä koomisen sävyn. Usko ikuiseen tai ainakin pitkäaikaiseen Pax Americanaan olikin nyt vallitseva ja Atlantin julistuksen hengessä voitiin odottaa, että rauhaa vartioidaan demokratian ja oikeudenmukaisuuden periaatteita kunnioittaen.

Ikävä kyllä, tilanne osoittautui miltei välittömästi samanlaiseksi kuin aikoinaan Pax Romanan ja Pax Britannican kanssa. Rauhan vartija ja suuri takuumies otti vapauden myös itse määritellä, mitä rauha on ja milloin sen puolustaminen ei saa merkitä aseiden käytöstä kieltäytymistä.

Tämä sukupolvi on saanut onnen nähdä uuden käsitteen syntyvän. Niin sanottu rauhaan pakottaminen tarkoittaa sitä, että kansojen yhteistä suurta päämäärää pidetään yllä paradoksaalisesti aseita käyttämällä. Pax Americanan lyhyenä kukoistuskautena rauhaa vietiin voimaperäisesti koko Lähi-Itään ja Balkanille ja rauhantahtoiset liikkeet ravistelivat lähes koko entistä neuvostoimperiumia.

Syntyneet ongelmat tiedämme ihan omastakin kokemuksestamme, mutta onhan kaikella kauniilla oma hintansa. Vasta viime vuosina on tätä aseellista rauhanliikettä vastaan syntynyt lähes symmetrinen toinen aseellinen ja yhtä anti-intellektuaalinen rauhanliike ja ihmiskunta odottelee nyt malttamattomana, millaisia hedelmiä tämä ristiriita saattaisi tuottaa.

Monessa suhteessa on nyt palattu vanhaan, mutta mitä rauhanliikkeeseen tulee, se näyttää joutuneen kokemaan sankarivainajan kohtalon. Sellaista ei nykyään ole missään.

On ymmärrettävää, etteivät suurvallat ole herätelleet henkiin entistä rauhanliikettä, jonka puolueellisuus oli aikoinaan ilmiselvää. Aikamme Suuren rauhanturvaajan kannalta se olisikin pelkästään haitallinen, sillä se todennäköisesti kohdistuisi myös rauhanturvaajan omiin toimiin.

Ei tämä mitään, mutta huomiota herättää, ettei suurvaltojen retoriikassa enää lainkaan näy vetoomuksia rauhan puolesta. Nehän olivat olennainen osa myös kylmän sodan propagandailmastoa.

Olemme näköjään uudessa tilanteessa, jossa rauha sinänsä on niin aliarvostettu, ettei kukaan edes viitsi nostaa sitä esille keskeisenä arvona ja jopa koko maailman ykkösasiana. Ydinsodan uhka on jo niin tavanomainen asia, että siitä kohkaaminen olisi kovin laast siisön, käyttääkseni nykyistä ministeritason puheenpartta.

Kun katselee suomalaisia ns. laatulehtiä, pistää silmään se miltei euforinen suhtautuminen uusiin aseisiin, joka niissä vallitsee. Ilmeisesti tuntuu jotenkin hienolta olla ihan oikeiden rauhantekijöiden eturintamassa ja aina valmiina iskemään hyökkääjää, mikäli tarvitaan.

Itse asiassa talvisodan poteroissakin tehtiin sen verran uljasta historiaa, että se velvoittaa vähintään urhoollisiin asenteisiin myös nyt. Možem povtorit, sanovat viime sodasta myös eräät venäläisen lunatic fringen kannattajat. Voidaan siis vaikka panna uusiksi, jos tarvitaan. Mikäpäs tässä?

Onhan se uljas asenne, molemmin puolin. Samalla se on varsin masentava. Näin korona-aikana suosittelen itse kullekin käyntejä sankarihautausmaille ja sen miettimistä, mitä uusi sota merkitsisi. Sen jälkeen haudoissa olisi, paitsi suuri osa nuorisoa, myös hyvin paljon siviilejä, joukossa olisi itse kunkin tuttavia ja kukapa osaisi jo etukäteen sanoa jäävänsä ehdottomasti siitä joukosta pois?

Niinpä aktiivisimmat rauhan ystävät ovatkin intoutuneet taistelemaan entistä parempien aseiden puolesta. Rauhan pelkkä mainitseminen päämääränä olisi jotenkin noloa ja kenties jopa raukkamaista. On sitä kaaduttu ennenkin. Si vis pacem, para bellum.

Tässä on oma logiikkansa, mutta ei se sitä seikkaa muuksi muuta, että rauhan totaalinen syrjäytyminen tämän aikakauden julkilausuttujen johtavien päämäärien joukosta ennustaa pahaa. Se on kuitenkin ilmeinen oman aikamme ilmiö ja varmasti myös oire jostakin syvemmästä.

Pitäisikö tässä jonkun nyt hävetä?

 

 

Koston uhka

 

Aseena pelko

 

Sivistysmaissa on jo vuosisatojen ajan pyritty ainakin väkivallan minimoimiseen ja sen rationaaliseen hallinnoimiseen valtion välityksellä.

Koston oikeus on otettu pois sekä yksilöiltä että heidän suvuiltaan ja siirretty kuninkaalle, jonka kassaa on samalla lihotettu sakkorahoilla. Rangaistusperiaatekin on hylätty Euroopan edistyneimmissä maissa jo 1700-luvulta lähtien. Benthamin ja Beccarian ajatukset rikollisten kasvattamisesta ovat nykyajan kannalta aivan kelvollisia

Samaan aikaan on poikkeusoloissa eli sodan aikana käytetyn väkivallan määrä ehkäpä vain lisääntynyt aseiden tullessa tehokkaammiksi. Toki vanhan testamentin aikaisten tuhoamissotien väkivaltaisuutta oli mahdotonta ylittää, silloinhan saatettiin vihkiä kuolemaan kokonaisia kansoja eläimineen kaikkineen.

Joka tapauksessa siviiliväestöön kohdistuvaa väkivaltaa saatettiin jälleen käyttää hyvin raakalaismaisesti, kun tavoitteena totaalisessa sodassa oli koko kansan tahdon murtaminen. Terroria eli väkivaltaista pelottelua toki käyttivät jo ammoin erilaiset miehittäjät: alistu komentoomme ja auta meitä ruokkimaan joukkojamme tai tule tuhotuksi. Meilläkin tällaisia miehitysaikoja oli 1700-luvulla. Aseena oli pelko.

1800-luvun lopulla terrorin ideaa alettiin soveltaa myös siirtomaasodissa. Venäjän puhdisti Kaukasian vuoristoalueet Šamilin sisseistä hävittämällä kokonaisia kyliä. Keski-Aasiassa kenraalien Kaufmanin ja Tšernjajevin käymissä ”taisteluissa” tapettujen alkuasukkaiden lukumäärän raportoitiin olleen usein satakertainen hyökkääjään nähden tai jopa suurempi.

Muuan englantilainen kiteytti teknisesti ylivoimaisen lännen aseman kehittymättömiin kansoihin nähden seuraavasti:

Whatever happens,

we have got

the Gatling-gun

and they have not.

 

Jotta pelko säilyisi, tarvittiin välillä demonstraatiotakin. Kun Wilhelm II vuosisadan vaihtuessa lähetti Kiinan bokserikapinaa kukistamaan kenraali Walderseen johtamat eurooppalalaiset rangaistusjoukot, hän evästi näitä kuuluisassa puheessaan, jossa hän kehotti käyttäytymään samoin kuin hunnit aikoinaan: vihollinen tuhotaan armoa ei anneta, jääköön joukoista sellainen muisto, ettei kiinalainen uskalla tuhanteen vuoteen katsoa karsaasti (scheel) saksalaista…

Nuo sanat Wilhelm sitten löysi edestään, kun Englannissa alettiin I maailmansodassa nimittää saksalaisia hunneiksi. Tietenkin tuo puhe muistetaan yhä Kiinassakin, mutta siellä lienee varaa suhtautua siihen jo huvittuneesti.

Venäjällä terrori ainakin jossakin muodossa oli valtion aseena jo varhain myös Euroopassa ja erityisesti Venäjällä. Vaikka siellä hallinto sinänsä oli sivistynyttä ja pyrki noudattamaan esimerkiksi nykyaikaisen oikeudenkäytön ja vankeinhoidon periaatteita, oli kansalaisen asema turvaton.

 Hallinnollisella mielivallalla saatettiin epäilyttävä ja toisinajatteleva henkilö aina karkottaa ja jopa panna vankilaan ilman oikeudenkäyntiä. Markiisi de Custine raportoi kirjassaan siitä pelon ja mielistelyn ilmapiiristä, joka vallitsi ylhäisönkin keskuudessa. Sillä, joka ei ollut vallan suosiossa, ei ollut vankkaa tukea lakipykälistä. Aleksanteri II:n murhan jälkeen poliisivaltio jälleen vahvistui.

Lenin, joka uskoi väkivallan jumalalliseen tehtävään uuden yhteiskunnan synnyttäjänä, huomasi pian, että terrori oli ainoa asia, jolla sekasortoon joutunutta Venäjää saattoi hallita. Tšekat eli erikoiskomiteat tekivät, mitä halusivat minkään lain niitä sitomatta. Se oli erikoisoperaatioiden maa.

Stalin ymmärsi hyvin tämän periaatteen ja pelotteli 1930-luvulla hallitsemattomaksi käyneen puolueen ja samalla koko hallintokoneiston nöyrään järjestykseen tappamalla lähes miljoona ihmistä. Sitä ennen oli jo samalla metodilla hoidettu maaseutu, jossa puolueella oli ollut aivan mitätön jalansija.

Tässä saattoi jo puhua, kuten Putin sittemmin teki, hallittavasta demokratiasta (upravljajemaja demokratija). Itse asiassa käytettiin termiä demokraattinen sentralismi. Voi tietenkin kysyä, mitä tuo sana demokratia tässä oikein teki, mutta sehän kuulostaa komealta ja hölmöjä voi sen avulla aina pettää.

Jo Hammurabin laissa on niin kutsuttu talioperiaate (lex talionis), jonka mukaan kärsinyt osapuoli on oikeutettu kostamaan kärsimäänsä vahinkoon verrannollisella määrällä, ei siis esimerkiksi seitsenkertaisesti, kuten joissakin yhteyksissä saatettiin määrätä.

Uskonnoissahan ajateltiin joskus, että nimenomaan moninkertaisesti ankarampi ja jopa äärettömän ankara kosto seuraa jumalallisella oikeudella tietystä kielletystä äärellisestä teosta, jossa sitä paitsi ei kukaties aina ollut edes uhria. Näinhän oli asia tabujen rikkomisessa.

Tässäkin kyseessä on analogia terrorille, pelolla hallitsemiselle, mikä ei ollut oikeutettua samanarvoisten ihmisten kesken, mutta saattoi kyllä jotenkin olla jumalallisen vallan arvolle sopivaa.

Valistusajallahan tällainen oikeus jumalilta kiellettiin ja heidät pyrittiin muutenkin panemaan viralta, mutta  paikan perivät suvereenit valtiot, joiden rajatonta valtaa teoreetikot olivat julistaneet jo 1500-luvulta lähtien.

Sisäisessä hallinnossa valistusaatteet hävittivät 1800-luvulle tultaessa lainsäädännöllisen barbarian ja kriminologiassakin siis luovuttiin rankaisuperiaatteesta. Sivumennen sanoen, tässä suhteessa Neuvostoliitto sitten 1900-luvulla oli eturintamassa ja Bolševon vankilaa, joka ei itse asiassa ollut lainkaan vankila, vaan eristävä kasvatuslaitos (izoljator), tultiin ihailemaan kaikkialta edistyksellisestä maailmasta.

Samoin mainostettiin Vienanmeren (Stalinin) kanavan rakentamista varten perustettuja leirejä: niissä ahersivat innolla parantavassa työssä entiset riistäjät, joita ei käytännössä tarvinnut edes vartioida. Vain muutama tšekisti kuului henkilökuntaan.

Tässä siis esimerkki siitä, miten pelotusperiaatteesta voitiin kokonaan luopua ja sen sijaan vedota ihmisten perimmäiseen haluun tulla yhteiskunnalle arvokkaiksi jäseniksi. Tilannetta sopi verrata vaikkapa Suomen vankiloihin, totesi arvovaltaisessa puheessaan Molotov. -Kuitenkin Suomessa oli kehdattu väittää, että Neuvostoliitossa tuotetaan maailmanmarkkinoille puuta orjatyövoimalla…

Tämä oli sitä aikaa, jolloin Uuno Kailas kirjoitti runonsa ”Rajalla” (1931). Siinähän ovat ajankohtaiseen keskusteluun viittaavat rivit: ”Siellä on orjuus ja pakkotyö…”

Vielä 1930-luvulla harrastettiin siis kaikkia liberaaleja miellyttävää liirumlaarumia lempeästä ja kasvattavasta neuvostovaltiosta. Sitten Stalin lausui sakramentaaliset sanansa: Tyrmä on tyrmä ja sillä siisti (tjurma tjurmoj).

Jumaluutta korvasi Neuvostoliitossa puolue ja sen maailmanhistoriallinen tehtävä, jonka profeettana oli puolueen johtaja. Hän käytti vaatimatonta pääsihteerin titteliä korostaakseen olevansa vain väline joukkojen työn ja maailmanhistorian lainomaisen kehityksen valtavassa draamassa.

Jumaluuksille on sallittua ja kuuluu luonnostaan toisenlaisia asioita kuin ihmisyksilöille. Niinpä niiden suorittama kostokin on usein jopa eri kertaluvun asia kuin normaaleissa ihmisten välisissä asioissa on tapana.

Kun neuvostolehdet väittivät suomalaisten tulittaneen puna-armeijan joukkoja ennen talvisodan syttymistä, vaadittiin niin rintamalla kuin sen takana moninkertaista kostoa. Yleensä rintamajoukot lupasivat kostaa kolminkertaisesti (trojnym udarom).

Suomalaiset pysyttelivät vaaranalaisessa asemassaan hipi hiljaa ja sensuuri esti kaikki provokaatiot Neuvostoliiton suuntaan. Aiemmin oli meillä kuitenkin rehvasteltu, että yksi suomalainen vastaisi kymmentä venäläistä, minkä johdosta venäläiset sodan alussa sitten jo reportaaseissaan naureskelivat, kunnes hymy hyytyi.

Sivumennen sanoen, kansalaissodan aikana oli punaisten puolella kirjoitettu, että kun yhden lättiläisen tarkk’ampujan kerrottiin vastaavan kymmentä venäläistä, niin vastasi yksi suomalainen punikki kymmentä lättiläistä tarkk’ampujaa.

Tämä saattaa olla kansainvälisestikin ennätys, eikä kukaan sitä tietysti tosissaan ottanut. Suomen puolella kyllä oli myös uudessa Wolf Halstin kirjassa arvioitu, että luonnonsuhteiden ansiosta voitaisiin pitää puolia moninkertaistakin ylivoimaa vastaan. Kyse ei kuitenkaan ollut moninkertaisesta kostosta samassa mielessä kuin se esitettiin puna-armeijan puolella, vaan tietenkin puolustuksesta.

Kun eräät kansat, Volgan saksalaisista ja Krimin tataareista tšetšeeneihin ja moniin muihin ryhtyivät yhteistyöhön saksalaisen miehittäjän kanssa toisen maailmansodan aikana, rankaisi Stalin noita kansoja jumalalliseen tapaan siirrättämällä ne kaikkine vauvoineen ja vaareineen asuinsijoiltaan kauas itään, lähinnä Kazakstaniin. Tämä valtava logistinen operaatio tehtiin jopa sodan vielä kestäessä.

Toki saksalaiset olivat tuohon aikaan varsinaisia terrorin mestareita. Jos yksi saksalainen tapettiin, teloittivat saksalaiset kymmenen venäläistä tai enemmän. Jo sodan alussa Hitler oli kertonut komentajille, että suurta Venäjää voitiin hallita vain terrorilla. Samaa sovellettiin partisaaneja vastaan kyllä myös Länsi-Euroopassa, Saksan miehittämillä alueilla.

Se oli silloin, mutta entäpä nyt? Joku lienee seurannut tarkemmin nykyisen Ukrainan sodan retoriikkaa. Itse pidän sitä sen verran tympäisevänä, etten jaksa siihen perehtyä.

Selvältä ainakin näyttää, että moninkertainen kosto on yhä se evankeliumi, jota ainakin Venäjän puolelta julistetaan ja toteutetaan. Kyse on Venäjän terrorista, jolla koetetaan pelottaa vastapuoli tekemästä samaa, jota hyökkääjä itse tekee eli käymästä sen kimppuun sen omalla alueella.

Kremlin ja sen diktaattorin toiminta on yhtä häpeällistä kuin sen puheetkin. Huomio kiintyy nyt kyllä myös siihen yleisöön, joka tätä draamaa seuraa. Taidamme olla kovaa vauhtia taantumassa kohti uutta barbariaa, jota ei enää edes kauhistella, vaan yhä useammin hyväksytään normaalina asiana.

Kuuluuko rauha aikamme tabuihin?

 

Rauhanliike nyt

 

Jo antiikin aikana löytyi ihmisiä, jotka ihmettelivät, miten oli mahdollista, että kaikkein suurimpia rikoksia saatettiinkin joskus pitää suurimpina hyveinä. Tässä siis viitattiin sodan aikana viholliselle tehtyihin ilkitöihin.

Tämä oli tietenkin vain radikaalia spekulaatiota. Pysyvämpää rauhan tilaa oli turha kuvitella muuten kuin siinä tapauksessa, että jokin voima olisi niin vahva, että se pitäisi kaikki haastajat kurissa. Sellainenhan oli Rooman rauha, Pax Romana.

Tuollainen tilanne on kuitenkin sikäli hankala, että siinä on myös mahdollista pitää kaikki oikeutetut vapausyrkimykset matalana. Häiriköt leimataan yksinkertaisesti rikollisiksi ja kukistetaan. Pax Britannica kaiketi perusteli itseään oikeudenmukaisuudella ja edistyksellä, mutta viime kädessä asian kertoi runonpätkä:

Whatever happens,

we have got,

the Gatling-gun

and they have not.

 

Ylivoimaisella aseistuksella erimielisyydet oli helppo ratkaista, eikä kaatuneiden suhdeluku 1:10 tai jopa 1:100 jättänyt aisan yli potkijoille paljon toivoa. Tosin raportitkin taidettiin tehdä hieman vapaalla kädellä, mutta silti.

Ihmiskunnan parhaat aivot pohtivat yleisen ja jopa ikuisen rauhan mahdollisuutta ja Immanuel Kantin yritys ansaitsee tulla muistetuksi, vaikka se tuskin mitään vaikutti aikakauteensa, jolloin sota päin vastoin taas laajeni kaikkia kansankerroksia koskettavaksi koko kansan asiaksi, tavallaan ihan demokraattiseksi toiminnaksi.

1800-luvulla yrityksiä rauhanliikkeeksi oli useitakin ja ainakin sotilaiden, harmaiden marttyyrien osaa yritettiin lievittää kansallisuudesta riippumatta esimerkiksi Punaisen ristin kautta.

Vuosisadan vaihteessa, siis 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa pidettiin jo kansainvälisiä aseriisuntaneuvotteluja ja saatiinkin sovittua rajoituksista, jotka eivät paljoa merkinneet, mutta vapauttivat kai ainakin resursseja joistakin projekteista toisiin, ehkäpä tehokkaampiin.

Nikolai II kunnostautui suurena rauhantekijänä juuri samaan aikaan kuin hän sorti Suomea, todettiin meillä happamasti ja yritettiin parhaamme mukaan vetää mattoa tekopyhän valapattokeisarin alta.

Rauna  puolesta aikaan saatiin yhtä ja toista, sopimuksia välitystuomioista, epäinhimillisten aseiden kieltämisestä ja niin edelleen. Haagin mahtava rauhanpalatsi avattiin parahiksi vuonna 1913, mutta sen valot sammuivat jo seuraavana kesänä, kuten tiedetään.

Kansainvälinen sodan ja rauhan oikeus oli kehittynyt jo 1600-luvulta lähtien ja sillä alalla on kaiken kaikkiaan saatu aikaan yhtä ja toista, muun muassa sopimuksia sotavankien oikeuksista ja siviilien nauttimasta koskemattomuudesta. Onhan noita pykäliä pahoin rikottu, mutta mitäpä lakeja ei olisi. Ovat ne hyvät ja tarpeelliset olemassa.

1800-luvun lopulla pohdittiin eräässä pikku kirjassa, millaista uusi sota mahtaisi olla. Tämä tapahtui aikana, jolloin ei ollut edes lentoasetta eikä panssarivaunuja, mutta jalkaväen aseiden tuhovoima ja armeijoiden koko kyllä olivat paisuneet ennennäkemättömästi. Pelkästään tavallisen kiväärin teho oli jo aivan muuta kuin se oli ollut niissä suurissa sodissa, joita historiassa oli aiemmin ollut. Mustan ruudin sijasta nyt oli käytettävissä kerrassaan pirullisia räjähteitä.

Minulla muuten on tuo kirja, mutten en ole sitä nyt kyennyt löytämään. Muistan, että myös Mauno Koivisto joskus referoi sitä fundeerauksissaan. Hänhän oli alan kokemusasiantuntija.

Joka tapauksessa yleinen käsitys oli, että nykyaikaisen armeijan eteneminen on vastustamatonta ja hirvittävän tuhoisaa.

Jälkimmäinen olettamushan osoittautui sitten todeksi.

Yleinen yllätys oli myös ihmisten yhtä suuri kuin tolkuton sotainto vuonna 1914. Kaikkialla lähdettiin riemumielin puolustamaan isänmaata, sillä tuossa sodassa kaikki luulivat olevansa puolustajia. Niinpä esimerkiksi Venäjällä jopa Pietarin juutalaiset marssivat suurena kulkueena synagogalta kunnioittamaan keisaria ja kansa rähisi saksalaisia vastaan ja vandalisoi lähetystön, joka sijaitsi hotelli Astoriaa vastapäätä. Saksalaisten liikkeitä ryöstettiin.

Saksassa taas sosialidemokraatit, joiden ohjelmassa rauhanaate oli kärjessä, äänestivät sodan tukemisen puolesta. Tästähän radikaalimmat sosialistit, muuan Uljanov mukaan lukien saivat aiheen syyttää Toista internationaalia aatteensa pettämisestä.

Bolševikkien liike leimautui jo syntyjään rauhan puolustajaksi, siis sellaisen rauhan, joka saataisiin aikaan, kun aseet olisi ensin käännetty riistäjäluokkia vastaan ja likvidoitu ne.

On ymmärrettävää, etteivät nuo riistäjäluokat ja heidän kätyrinsä -ja siihen joukkoon saatiin kaikki ne, jotka eivät olleet bolševikkeja- jaksaneet innostua moisesta rauhanaatteesta.

Joka tapauksessa mukaan saatiin mobilisoitua paljon väkeä, olihan ainakin itse päämäärä kiistämättömän hyvä.

Käytännössä rauhanliike jäikin kommunistien keppihevoseksi myös toisen maailmansodan jälkeen ja palveli ensin Stalinin ja sitten hänen seuraajiensa ns. rauhanpyrkimyksiä, joiden kannattaminen oli tietenkin mahdotonta niille, joita vastaan ne oli suunnattu.

Neuvostoliiton romahtaessa romahti myös sen kannattama ja organisoima kansainvälinen rauhanliike ja koko asia sai lähinnä koomisen sävyn. Usko ikuiseen tai ainakin pitkäaikaiseen Pax Americanaan olikin nyt vallitseva ja Atlantin julistuksen hengessä voitiin odottaa, että rauhaa vartioidaan demokratian ja oikeudenmukaisuuden periaatteita kunnioittaen.

Ikävä kyllä, tilanne osoittautui miltei välittömästi samanlaiseksi kuin aikoinaan Pax Romanan ja Pax Britannican kanssa. Rauhan vartija ja suuri takuumies otti vapauden myös itse määritellä, mitä rauha on ja milloin sen puolustaminen ei saa merkitä aseiden käytöstä kieltäytymistä.

Tämä sukupolvi on saanut onnen nähdä uuden käsitteen syntyvän. Niin sanottu rauhaan pakottaminen tarkoittaa sitä, että kansojen yhteistä suurta päämäärää pidetään yllä paradoksaalisesti aseita käyttämällä. Pax Americanan lyhyenä kukoistuskautena rauhaa vietiin voimaperäisesti koko Lähi-Itään ja Balkanille ja rauhantahtoiset liikkeet ravistelivat lähes koko entistä neuvostoimperiumia.

Syntyneet ongelmat tiedämme ihan omastakin kokemuksestamme, mutta onhan kaikella kauniilla oma hintansa. Vasta viime vuosina on tätä aseellista rauhanliikettä vastaan syntynyt lähes symmetrinen toinen aseellinen ja yhtä anti-intellektuaalinen rauhanliike ja ihmiskunta odottelee nyt malttamattomana, millaisia hedelmiä tämä ristiriita saattaisi tuottaa.

Monessa suhteessa on nyt palattu vanhaan, mutta mitä rauhanliikkeeseen tulee, se näyttää joutuneen kokemaan sankarivainajan kohtalon. Sellaista ei nykyään ole missään.

On ymmärrettävää, etteivät suurvallat ole herätelleet henkiin entistä rauhanliikettä, jonka puolueellisuus oli aikoinaan ilmiselvää. Aikamme Suuren rauhanturvaajan kannalta se olisikin pelkästään haitallinen, sillä se todennäköisesti kohdistuisi myös rauhanturvaajan omiin toimiin.

Ei tämä mitään, mutta huomiota herättää, ettei suurvaltojen retoriikassa enää lainkaan näy vetoomuksia rauhan puolesta. Nehän olivat olennainen osa myös kylmän sodan propagandailmastoa.

Olemme näköjään uudessa tilanteessa, jossa rauha sinänsä on niin aliarvostettu, ettei kukaan edes viitsi nostaa sitä esille keskeisenä arvona ja jopa koko maailman ykkösasiana. Ydinsodan uhka on jo niin tavanomainen asia, että siitä kohkaaminen olisi kovin laast siisön, käyttääkseni nykyistä ministeritason puheenpartta.

Kun katselee suomalaisia ns. laatulehtiä, pistää silmään se miltei euforinen suhtautuminen uusiin aseisiin, joka niissä vallitsee. Ilmeisesti tuntuu jotenkin hienolta olla ihan oikeiden rauhantekijöiden eturintamassa ja aina valmiina iskemään hyökkääjää, mikäli tarvitaan.

Itse asiassa talvisodan poteroissakin tehtiin sen verran uljasta historiaa, että se velvoittaa vähintään urhoollisiin asenteisiin myös nyt. Možem povtorit, sanovat viime sodasta myös eräät venäläisen lunatic fringen kannattajat. Voidaan siis vaikka panna uusiksi, jos tarvitaan. Mikäpäs tässä?

Onhan se uljas asenne, molemmin puolin. Samalla se on varsin masentava. Näin korona-aikana suosittelen itse kullekin käyntejä sankarihautausmaille ja sen miettimistä, mitä uusi sota merkitsisi. Sen jälkeen haudoissa olisi, paitsi suuri osa nuorisoa, myös hyvin paljon siviilejä, joukossa olisi itse kunkin tuttavia ja kukapa osaisi jo etukäteen sanoa jäävänsä ehdottomasti siitä joukosta pois?

Niinpä aktiivisimmat rauhan ystävät ovatkin intoutuneet taistelemaan entistä parempien aseiden puolesta. Rauhan pelkkä mainitseminen päämääränä olisi jotenkin noloa ja kenties jopa raukkamaista. On sitä kaaduttu ennenkin. Si vis pacem, para bellum.

Tässä on oma logiikkansa, mutta ei se sitä seikkaa muuksi muuta, että rauhan totaalinen syrjäytyminen tämän aikakauden julkilausuttujen johtavien päämäärien joukosta ennustaa pahaa. Se on kuitenkin ilmeinen oman aikamme ilmiö ja varmasti myös oire jostakin syvemmästä.

Pitäisikö tässä jonkun nyt hävetä?