Koston uhka

 

Aseena pelko

 

Sivistysmaissa on jo vuosisatojen ajan pyritty ainakin väkivallan minimoimiseen ja sen rationaaliseen hallinnoimiseen valtion välityksellä.

Koston oikeus on otettu pois sekä yksilöiltä että heidän suvuiltaan ja siirretty kuninkaalle, jonka kassaa on samalla lihotettu sakkorahoilla. Rangaistusperiaatekin on hylätty Euroopan edistyneimmissä maissa jo 1700-luvulta lähtien. Benthamin ja Beccarian ajatukset rikollisten kasvattamisesta ovat nykyajan kannalta aivan kelvollisia

Samaan aikaan on poikkeusoloissa eli sodan aikana käytetyn väkivallan määrä ehkäpä vain lisääntynyt aseiden tullessa tehokkaammiksi. Toki vanhan testamentin aikaisten tuhoamissotien väkivaltaisuutta oli mahdotonta ylittää, silloinhan saatettiin vihkiä kuolemaan kokonaisia kansoja eläimineen kaikkineen.

Joka tapauksessa siviiliväestöön kohdistuvaa väkivaltaa saatettiin jälleen käyttää hyvin raakalaismaisesti, kun tavoitteena totaalisessa sodassa oli koko kansan tahdon murtaminen. Terroria eli väkivaltaista pelottelua toki käyttivät jo ammoin erilaiset miehittäjät: alistu komentoomme ja auta meitä ruokkimaan joukkojamme tai tule tuhotuksi. Meilläkin tällaisia miehitysaikoja oli 1700-luvulla. Aseena oli pelko.

1800-luvun lopulla terrorin ideaa alettiin soveltaa myös siirtomaasodissa. Venäjän puhdisti Kaukasian vuoristoalueet Šamilin sisseistä hävittämällä kokonaisia kyliä. Keski-Aasiassa kenraalien Kaufmanin ja Tšernjajevin käymissä ”taisteluissa” tapettujen alkuasukkaiden lukumäärän raportoitiin olleen usein satakertainen hyökkääjään nähden tai jopa suurempi.

Muuan englantilainen kiteytti teknisesti ylivoimaisen lännen aseman kehittymättömiin kansoihin nähden seuraavasti:

Whatever happens,

we have got

the Gatling-gun

and they have not.

 

Jotta pelko säilyisi, tarvittiin välillä demonstraatiotakin. Kun Wilhelm II vuosisadan vaihtuessa lähetti Kiinan bokserikapinaa kukistamaan kenraali Walderseen johtamat eurooppalalaiset rangaistusjoukot, hän evästi näitä kuuluisassa puheessaan, jossa hän kehotti käyttäytymään samoin kuin hunnit aikoinaan: vihollinen tuhotaan armoa ei anneta, jääköön joukoista sellainen muisto, ettei kiinalainen uskalla tuhanteen vuoteen katsoa karsaasti (scheel) saksalaista…

Nuo sanat Wilhelm sitten löysi edestään, kun Englannissa alettiin I maailmansodassa nimittää saksalaisia hunneiksi. Tietenkin tuo puhe muistetaan yhä Kiinassakin, mutta siellä lienee varaa suhtautua siihen jo huvittuneesti.

Venäjällä terrori ainakin jossakin muodossa oli valtion aseena jo varhain myös Euroopassa ja erityisesti Venäjällä. Vaikka siellä hallinto sinänsä oli sivistynyttä ja pyrki noudattamaan esimerkiksi nykyaikaisen oikeudenkäytön ja vankeinhoidon periaatteita, oli kansalaisen asema turvaton.

 Hallinnollisella mielivallalla saatettiin epäilyttävä ja toisinajatteleva henkilö aina karkottaa ja jopa panna vankilaan ilman oikeudenkäyntiä. Markiisi de Custine raportoi kirjassaan siitä pelon ja mielistelyn ilmapiiristä, joka vallitsi ylhäisönkin keskuudessa. Sillä, joka ei ollut vallan suosiossa, ei ollut vankkaa tukea lakipykälistä. Aleksanteri II:n murhan jälkeen poliisivaltio jälleen vahvistui.

Lenin, joka uskoi väkivallan jumalalliseen tehtävään uuden yhteiskunnan synnyttäjänä, huomasi pian, että terrori oli ainoa asia, jolla sekasortoon joutunutta Venäjää saattoi hallita. Tšekat eli erikoiskomiteat tekivät, mitä halusivat minkään lain niitä sitomatta. Se oli erikoisoperaatioiden maa.

Stalin ymmärsi hyvin tämän periaatteen ja pelotteli 1930-luvulla hallitsemattomaksi käyneen puolueen ja samalla koko hallintokoneiston nöyrään järjestykseen tappamalla lähes miljoona ihmistä. Sitä ennen oli jo samalla metodilla hoidettu maaseutu, jossa puolueella oli ollut aivan mitätön jalansija.

Tässä saattoi jo puhua, kuten Putin sittemmin teki, hallittavasta demokratiasta (upravljajemaja demokratija). Itse asiassa käytettiin termiä demokraattinen sentralismi. Voi tietenkin kysyä, mitä tuo sana demokratia tässä oikein teki, mutta sehän kuulostaa komealta ja hölmöjä voi sen avulla aina pettää.

Jo Hammurabin laissa on niin kutsuttu talioperiaate (lex talionis), jonka mukaan kärsinyt osapuoli on oikeutettu kostamaan kärsimäänsä vahinkoon verrannollisella määrällä, ei siis esimerkiksi seitsenkertaisesti, kuten joissakin yhteyksissä saatettiin määrätä.

Uskonnoissahan ajateltiin joskus, että nimenomaan moninkertaisesti ankarampi ja jopa äärettömän ankara kosto seuraa jumalallisella oikeudella tietystä kielletystä äärellisestä teosta, jossa sitä paitsi ei kukaties aina ollut edes uhria. Näinhän oli asia tabujen rikkomisessa.

Tässäkin kyseessä on analogia terrorille, pelolla hallitsemiselle, mikä ei ollut oikeutettua samanarvoisten ihmisten kesken, mutta saattoi kyllä jotenkin olla jumalallisen vallan arvolle sopivaa.

Valistusajallahan tällainen oikeus jumalilta kiellettiin ja heidät pyrittiin muutenkin panemaan viralta, mutta  paikan perivät suvereenit valtiot, joiden rajatonta valtaa teoreetikot olivat julistaneet jo 1500-luvulta lähtien.

Sisäisessä hallinnossa valistusaatteet hävittivät 1800-luvulle tultaessa lainsäädännöllisen barbarian ja kriminologiassakin siis luovuttiin rankaisuperiaatteesta. Sivumennen sanoen, tässä suhteessa Neuvostoliitto sitten 1900-luvulla oli eturintamassa ja Bolševon vankilaa, joka ei itse asiassa ollut lainkaan vankila, vaan eristävä kasvatuslaitos (izoljator), tultiin ihailemaan kaikkialta edistyksellisestä maailmasta.

Samoin mainostettiin Vienanmeren (Stalinin) kanavan rakentamista varten perustettuja leirejä: niissä ahersivat innolla parantavassa työssä entiset riistäjät, joita ei käytännössä tarvinnut edes vartioida. Vain muutama tšekisti kuului henkilökuntaan.

Tässä siis esimerkki siitä, miten pelotusperiaatteesta voitiin kokonaan luopua ja sen sijaan vedota ihmisten perimmäiseen haluun tulla yhteiskunnalle arvokkaiksi jäseniksi. Tilannetta sopi verrata vaikkapa Suomen vankiloihin, totesi arvovaltaisessa puheessaan Molotov. -Kuitenkin Suomessa oli kehdattu väittää, että Neuvostoliitossa tuotetaan maailmanmarkkinoille puuta orjatyövoimalla…

Tämä oli sitä aikaa, jolloin Uuno Kailas kirjoitti runonsa ”Rajalla” (1931). Siinähän ovat ajankohtaiseen keskusteluun viittaavat rivit: ”Siellä on orjuus ja pakkotyö…”

Vielä 1930-luvulla harrastettiin siis kaikkia liberaaleja miellyttävää liirumlaarumia lempeästä ja kasvattavasta neuvostovaltiosta. Sitten Stalin lausui sakramentaaliset sanansa: Tyrmä on tyrmä ja sillä siisti (tjurma tjurmoj).

Jumaluutta korvasi Neuvostoliitossa puolue ja sen maailmanhistoriallinen tehtävä, jonka profeettana oli puolueen johtaja. Hän käytti vaatimatonta pääsihteerin titteliä korostaakseen olevansa vain väline joukkojen työn ja maailmanhistorian lainomaisen kehityksen valtavassa draamassa.

Jumaluuksille on sallittua ja kuuluu luonnostaan toisenlaisia asioita kuin ihmisyksilöille. Niinpä niiden suorittama kostokin on usein jopa eri kertaluvun asia kuin normaaleissa ihmisten välisissä asioissa on tapana.

Kun neuvostolehdet väittivät suomalaisten tulittaneen puna-armeijan joukkoja ennen talvisodan syttymistä, vaadittiin niin rintamalla kuin sen takana moninkertaista kostoa. Yleensä rintamajoukot lupasivat kostaa kolminkertaisesti (trojnym udarom).

Suomalaiset pysyttelivät vaaranalaisessa asemassaan hipi hiljaa ja sensuuri esti kaikki provokaatiot Neuvostoliiton suuntaan. Aiemmin oli meillä kuitenkin rehvasteltu, että yksi suomalainen vastaisi kymmentä venäläistä, minkä johdosta venäläiset sodan alussa sitten jo reportaaseissaan naureskelivat, kunnes hymy hyytyi.

Sivumennen sanoen, kansalaissodan aikana oli punaisten puolella kirjoitettu, että kun yhden lättiläisen tarkk’ampujan kerrottiin vastaavan kymmentä venäläistä, niin vastasi yksi suomalainen punikki kymmentä lättiläistä tarkk’ampujaa.

Tämä saattaa olla kansainvälisestikin ennätys, eikä kukaan sitä tietysti tosissaan ottanut. Suomen puolella kyllä oli myös uudessa Wolf Halstin kirjassa arvioitu, että luonnonsuhteiden ansiosta voitaisiin pitää puolia moninkertaistakin ylivoimaa vastaan. Kyse ei kuitenkaan ollut moninkertaisesta kostosta samassa mielessä kuin se esitettiin puna-armeijan puolella, vaan tietenkin puolustuksesta.

Kun eräät kansat, Volgan saksalaisista ja Krimin tataareista tšetšeeneihin ja moniin muihin ryhtyivät yhteistyöhön saksalaisen miehittäjän kanssa toisen maailmansodan aikana, rankaisi Stalin noita kansoja jumalalliseen tapaan siirrättämällä ne kaikkine vauvoineen ja vaareineen asuinsijoiltaan kauas itään, lähinnä Kazakstaniin. Tämä valtava logistinen operaatio tehtiin jopa sodan vielä kestäessä.

Toki saksalaiset olivat tuohon aikaan varsinaisia terrorin mestareita. Jos yksi saksalainen tapettiin, teloittivat saksalaiset kymmenen venäläistä tai enemmän. Jo sodan alussa Hitler oli kertonut komentajille, että suurta Venäjää voitiin hallita vain terrorilla. Samaa sovellettiin partisaaneja vastaan kyllä myös Länsi-Euroopassa, Saksan miehittämillä alueilla.

Se oli silloin, mutta entäpä nyt? Joku lienee seurannut tarkemmin nykyisen Ukrainan sodan retoriikkaa. Itse pidän sitä sen verran tympäisevänä, etten jaksa siihen perehtyä.

Selvältä ainakin näyttää, että moninkertainen kosto on yhä se evankeliumi, jota ainakin Venäjän puolelta julistetaan ja toteutetaan. Kyse on Venäjän terrorista, jolla koetetaan pelottaa vastapuoli tekemästä samaa, jota hyökkääjä itse tekee eli käymästä sen kimppuun sen omalla alueella.

Kremlin ja sen diktaattorin toiminta on yhtä häpeällistä kuin sen puheetkin. Huomio kiintyy nyt kyllä myös siihen yleisöön, joka tätä draamaa seuraa. Taidamme olla kovaa vauhtia taantumassa kohti uutta barbariaa, jota ei enää edes kauhistella, vaan yhä useammin hyväksytään normaalina asiana.