Kuuluuko rauha aikamme tabuihin?

 

Rauhanliike nyt

 

Jo antiikin aikana löytyi ihmisiä, jotka ihmettelivät, miten oli mahdollista, että kaikkein suurimpia rikoksia saatettiinkin joskus pitää suurimpina hyveinä. Tässä siis viitattiin sodan aikana viholliselle tehtyihin ilkitöihin.

Tämä oli tietenkin vain radikaalia spekulaatiota. Pysyvämpää rauhan tilaa oli turha kuvitella muuten kuin siinä tapauksessa, että jokin voima olisi niin vahva, että se pitäisi kaikki haastajat kurissa. Sellainenhan oli Rooman rauha, Pax Romana.

Tuollainen tilanne on kuitenkin sikäli hankala, että siinä on myös mahdollista pitää kaikki oikeutetut vapausyrkimykset matalana. Häiriköt leimataan yksinkertaisesti rikollisiksi ja kukistetaan. Pax Britannica kaiketi perusteli itseään oikeudenmukaisuudella ja edistyksellä, mutta viime kädessä asian kertoi runonpätkä:

Whatever happens,

we have got,

the Gatling-gun

and they have not.

 

Ylivoimaisella aseistuksella erimielisyydet oli helppo ratkaista, eikä kaatuneiden suhdeluku 1:10 tai jopa 1:100 jättänyt aisan yli potkijoille paljon toivoa. Tosin raportitkin taidettiin tehdä hieman vapaalla kädellä, mutta silti.

Ihmiskunnan parhaat aivot pohtivat yleisen ja jopa ikuisen rauhan mahdollisuutta ja Immanuel Kantin yritys ansaitsee tulla muistetuksi, vaikka se tuskin mitään vaikutti aikakauteensa, jolloin sota päin vastoin taas laajeni kaikkia kansankerroksia koskettavaksi koko kansan asiaksi, tavallaan ihan demokraattiseksi toiminnaksi.

1800-luvulla yrityksiä rauhanliikkeeksi oli useitakin ja ainakin sotilaiden, harmaiden marttyyrien osaa yritettiin lievittää kansallisuudesta riippumatta esimerkiksi Punaisen ristin kautta.

Vuosisadan vaihteessa, siis 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa pidettiin jo kansainvälisiä aseriisuntaneuvotteluja ja saatiinkin sovittua rajoituksista, jotka eivät paljoa merkinneet, mutta vapauttivat kai ainakin resursseja joistakin projekteista toisiin, ehkäpä tehokkaampiin.

Nikolai II kunnostautui suurena rauhantekijänä juuri samaan aikaan kuin hän sorti Suomea, todettiin meillä happamasti ja yritettiin parhaamme mukaan vetää mattoa tekopyhän valapattokeisarin alta.

Rauna  puolesta aikaan saatiin yhtä ja toista, sopimuksia välitystuomioista, epäinhimillisten aseiden kieltämisestä ja niin edelleen. Haagin mahtava rauhanpalatsi avattiin parahiksi vuonna 1913, mutta sen valot sammuivat jo seuraavana kesänä, kuten tiedetään.

Kansainvälinen sodan ja rauhan oikeus oli kehittynyt jo 1600-luvulta lähtien ja sillä alalla on kaiken kaikkiaan saatu aikaan yhtä ja toista, muun muassa sopimuksia sotavankien oikeuksista ja siviilien nauttimasta koskemattomuudesta. Onhan noita pykäliä pahoin rikottu, mutta mitäpä lakeja ei olisi. Ovat ne hyvät ja tarpeelliset olemassa.

1800-luvun lopulla pohdittiin eräässä pikku kirjassa, millaista uusi sota mahtaisi olla. Tämä tapahtui aikana, jolloin ei ollut edes lentoasetta eikä panssarivaunuja, mutta jalkaväen aseiden tuhovoima ja armeijoiden koko kyllä olivat paisuneet ennennäkemättömästi. Pelkästään tavallisen kiväärin teho oli jo aivan muuta kuin se oli ollut niissä suurissa sodissa, joita historiassa oli aiemmin ollut. Mustan ruudin sijasta nyt oli käytettävissä kerrassaan pirullisia räjähteitä.

Minulla muuten on tuo kirja, mutten en ole sitä nyt kyennyt löytämään. Muistan, että myös Mauno Koivisto joskus referoi sitä fundeerauksissaan. Hänhän oli alan kokemusasiantuntija.

Joka tapauksessa yleinen käsitys oli, että nykyaikaisen armeijan eteneminen on vastustamatonta ja hirvittävän tuhoisaa.

Jälkimmäinen olettamushan osoittautui sitten todeksi.

Yleinen yllätys oli myös ihmisten yhtä suuri kuin tolkuton sotainto vuonna 1914. Kaikkialla lähdettiin riemumielin puolustamaan isänmaata, sillä tuossa sodassa kaikki luulivat olevansa puolustajia. Niinpä esimerkiksi Venäjällä jopa Pietarin juutalaiset marssivat suurena kulkueena synagogalta kunnioittamaan keisaria ja kansa rähisi saksalaisia vastaan ja vandalisoi lähetystön, joka sijaitsi hotelli Astoriaa vastapäätä. Saksalaisten liikkeitä ryöstettiin.

Saksassa taas sosialidemokraatit, joiden ohjelmassa rauhanaate oli kärjessä, äänestivät sodan tukemisen puolesta. Tästähän radikaalimmat sosialistit, muuan Uljanov mukaan lukien saivat aiheen syyttää Toista internationaalia aatteensa pettämisestä.

Bolševikkien liike leimautui jo syntyjään rauhan puolustajaksi, siis sellaisen rauhan, joka saataisiin aikaan, kun aseet olisi ensin käännetty riistäjäluokkia vastaan ja likvidoitu ne.

On ymmärrettävää, etteivät nuo riistäjäluokat ja heidän kätyrinsä -ja siihen joukkoon saatiin kaikki ne, jotka eivät olleet bolševikkeja- jaksaneet innostua moisesta rauhanaatteesta.

Joka tapauksessa mukaan saatiin mobilisoitua paljon väkeä, olihan ainakin itse päämäärä kiistämättömän hyvä.

Käytännössä rauhanliike jäikin kommunistien keppihevoseksi myös toisen maailmansodan jälkeen ja palveli ensin Stalinin ja sitten hänen seuraajiensa ns. rauhanpyrkimyksiä, joiden kannattaminen oli tietenkin mahdotonta niille, joita vastaan ne oli suunnattu.

Neuvostoliiton romahtaessa romahti myös sen kannattama ja organisoima kansainvälinen rauhanliike ja koko asia sai lähinnä koomisen sävyn. Usko ikuiseen tai ainakin pitkäaikaiseen Pax Americanaan olikin nyt vallitseva ja Atlantin julistuksen hengessä voitiin odottaa, että rauhaa vartioidaan demokratian ja oikeudenmukaisuuden periaatteita kunnioittaen.

Ikävä kyllä, tilanne osoittautui miltei välittömästi samanlaiseksi kuin aikoinaan Pax Romanan ja Pax Britannican kanssa. Rauhan vartija ja suuri takuumies otti vapauden myös itse määritellä, mitä rauha on ja milloin sen puolustaminen ei saa merkitä aseiden käytöstä kieltäytymistä.

Tämä sukupolvi on saanut onnen nähdä uuden käsitteen syntyvän. Niin sanottu rauhaan pakottaminen tarkoittaa sitä, että kansojen yhteistä suurta päämäärää pidetään yllä paradoksaalisesti aseita käyttämällä. Pax Americanan lyhyenä kukoistuskautena rauhaa vietiin voimaperäisesti koko Lähi-Itään ja Balkanille ja rauhantahtoiset liikkeet ravistelivat lähes koko entistä neuvostoimperiumia.

Syntyneet ongelmat tiedämme ihan omastakin kokemuksestamme, mutta onhan kaikella kauniilla oma hintansa. Vasta viime vuosina on tätä aseellista rauhanliikettä vastaan syntynyt lähes symmetrinen toinen aseellinen ja yhtä anti-intellektuaalinen rauhanliike ja ihmiskunta odottelee nyt malttamattomana, millaisia hedelmiä tämä ristiriita saattaisi tuottaa.

Monessa suhteessa on nyt palattu vanhaan, mutta mitä rauhanliikkeeseen tulee, se näyttää joutuneen kokemaan sankarivainajan kohtalon. Sellaista ei nykyään ole missään.

On ymmärrettävää, etteivät suurvallat ole herätelleet henkiin entistä rauhanliikettä, jonka puolueellisuus oli aikoinaan ilmiselvää. Aikamme Suuren rauhanturvaajan kannalta se olisikin pelkästään haitallinen, sillä se todennäköisesti kohdistuisi myös rauhanturvaajan omiin toimiin.

Ei tämä mitään, mutta huomiota herättää, ettei suurvaltojen retoriikassa enää lainkaan näy vetoomuksia rauhan puolesta. Nehän olivat olennainen osa myös kylmän sodan propagandailmastoa.

Olemme näköjään uudessa tilanteessa, jossa rauha sinänsä on niin aliarvostettu, ettei kukaan edes viitsi nostaa sitä esille keskeisenä arvona ja jopa koko maailman ykkösasiana. Ydinsodan uhka on jo niin tavanomainen asia, että siitä kohkaaminen olisi kovin laast siisön, käyttääkseni nykyistä ministeritason puheenpartta.

Kun katselee suomalaisia ns. laatulehtiä, pistää silmään se miltei euforinen suhtautuminen uusiin aseisiin, joka niissä vallitsee. Ilmeisesti tuntuu jotenkin hienolta olla ihan oikeiden rauhantekijöiden eturintamassa ja aina valmiina iskemään hyökkääjää, mikäli tarvitaan.

Itse asiassa talvisodan poteroissakin tehtiin sen verran uljasta historiaa, että se velvoittaa vähintään urhoollisiin asenteisiin myös nyt. Možem povtorit, sanovat viime sodasta myös eräät venäläisen lunatic fringen kannattajat. Voidaan siis vaikka panna uusiksi, jos tarvitaan. Mikäpäs tässä?

Onhan se uljas asenne, molemmin puolin. Samalla se on varsin masentava. Näin korona-aikana suosittelen itse kullekin käyntejä sankarihautausmaille ja sen miettimistä, mitä uusi sota merkitsisi. Sen jälkeen haudoissa olisi, paitsi suuri osa nuorisoa, myös hyvin paljon siviilejä, joukossa olisi itse kunkin tuttavia ja kukapa osaisi jo etukäteen sanoa jäävänsä ehdottomasti siitä joukosta pois?

Niinpä aktiivisimmat rauhan ystävät ovatkin intoutuneet taistelemaan entistä parempien aseiden puolesta. Rauhan pelkkä mainitseminen päämääränä olisi jotenkin noloa ja kenties jopa raukkamaista. On sitä kaaduttu ennenkin. Si vis pacem, para bellum.

Tässä on oma logiikkansa, mutta ei se sitä seikkaa muuksi muuta, että rauhan totaalinen syrjäytyminen tämän aikakauden julkilausuttujen johtavien päämäärien joukosta ennustaa pahaa. Se on kuitenkin ilmeinen oman aikamme ilmiö ja varmasti myös oire jostakin syvemmästä.

Pitäisikö tässä jonkun nyt hävetä?