Hienommat ja huonommat

 

Luokkatietoisuutta

 

Somerset W. Maugham, Kirje. Novelleja. Suomentanut Kristiina Kivivuori. Otava 1972, 246 s.

 

William Somerset Maugham, jonka nimi on tämän niteen otsikossa kirjoitettu väärin, oli hyvin menestynyt kirjailija, joka itse sanoi kuuluvansa tuon joukon keskitason eturiviin, mikä lieneekin osuvasti sanottu.

Maughamilla oli monivaiheinen elämä ja hän toimi muun muassa vakoilijana molemmissa maailmansodissa. Hän syntyi ja kuoli Ranskassa, mutta kävi koulua sisäoppilaitoksessa Englannissa, jossa häntä kiusattiin puutteellisen kielitaidon takia. Ranska oli hänen ensimmäinen kielensä.

Tämän kirjan novelleissa minua kiinnostaa ennen muuta se, miten kansanryhmien suhde niissä esitetään. Tapahtuma- ja kirjoitusaika sijoittuu maailmansotien väliin, jolloin brittiläisen imperiumin aurinko jo oli laskemassa. Ensimmäinen maailmansota oli ollut se suuri tasaaja, joka oli asettanut uudelle paikalle niin englantilaisen herrasväen ja rahvaan, miehet ja naiset, kuin emämaan ja siirtomaatkin.

Vanha herrasväen ja rahvaan välinen kuilu, jolla Englannissa oli omat erikoisuutensa, alkoi jo olla sietämätön uusissa oloissa. Maailmansodan ja myös Buurisodan yhteiskunnalliseen vaikutukseen kirjassa suoraan viitataankin.

Ensimmäinen maailmansota oli suuri tasoittaja kaikkialla. Vierasta kansallisuutta edustava yläluokka saatettiin yksinkertaisesti karkottaa asemistaan, kuten tehtiin Virossa ja Latviassa ja muuallakin. Maareformeilla palkittiin miljoona-armeijoiden entisiä sotilaita ja hävinneetkin saattoivat hyötyä, kuten Suomessa. Naiset oli kaikkialla tuotu keittiöistä tehtaisiin ja ulkotöihin ja monet pysyivätkin siellä.

Englannissa perinnöllisen maanomistajaluokan asema ilmeni yhä jopa poliittisesti parlamentin ylähuoneessa, vaikka jo Thomas Carlyle oli 1800-luvun puolivälissä sapekkaasti ihmetellyt, mistä hyvästä tuo luokka oikein sai erityisoikeutensa, vaikka se ei muuta työkseen tehnyt kuin tappoi peltopyitä. Hän olisi toki voinut mainita myös ketunmetsästyksen.

Vita Sackville-West on kuvannut, miten lahoa suorastaan konkreettisestikin tuo vanha valta oli (vrt. Vihavainen: Haun vita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Silti se pysyi pystyssä ja vielä nykyäänkin siitä on jäljellä selviä merkkejä.

Minulla oli joskus ilo ja kunnia tutustua Michael Branchiin, Lontoon yliopiston Slavonic Schoolin johtajaan, joka oli Suomen-tutkija ja puhui kieltämme virheettömästi, vaikka hauskalla brittiaksentilla.

Branch, toisin kuin suurin osa hänen kansaansa, oli tasavaltalainen ja vastusti järkkymättömästi (kiivas lienee väärä sana) monarkiaa. Hänen mielestään se antoi koko maalle esimerkin siitä mielettömästä ajatuksesta, että valtaa voi periä. Sen ajatuksen varassa eleli sitten koko vanha ja joutava aristokratia.

Branch oli itse työväenluokasta, mutta joutui henkilökohtaisesti tapaamaan kuningashuoneen jäseniä korkeassa virassaan. Nämä olivat hänen oppilaitoksensa suojelijoita. Branchin lakonisen toteamuksen mukaan he olivat tyhmiä.

Otin tämän esimerkin vain kontrastiksi sille tosiasialle, että englantilaisten valtava enemmistö pitää kuningashuonettaan erittäin merkityksellisenä ja juoruaa päivästä toiseen kaikesta siitä, mitä erilaiset herttuat ja vastaavat joutilaat jalosukuiset puuhaavat.

Suurin osa noista ihmisistä, jotka elättävät juorulehtiä, ovat tietenkin naisia ja sitä joukkoa riittää meidänkin maassamme vaikka millä mitalla. Tämän muistaessamme saatamme ehkä suhtautua ymmärtävämmin siihen tavattomaan merkitykseen, jonka eräät Maughamin henkilöt panevat yläluokkaisuudelle, jota he tavattomasti kunnioittavat.

Muuan tämän kirjan sankareista on maailmansodassa (ensimmäisessä) upseeriksi kohonnut entinen hanttimies ja kamaripalvelija, joka on alkanut Nizzassa elää amerikkalaisen sairaanhoitajattaren kustannuksella aitoa, milteipä karikatyyrisen aitoa gentlemannin elämää.

Gentleman ei tietenkään tarkoita pelkkää hyvää ja ritarillista käytöstä, joka on kaikille mahdollista, kuten lordi Baden-Powell meille partiopojille aikoinaan selitti, vaan Englannissa se viittaa yleensä myös korkeaan säätyasemaan, niin sanotusti hyvään kolutukseen noissa usein kaameissa Public Schooleissa vanhemmista eristettynä ja päälle päätteeksi ehdottomasti sitä oikeaa englannin ääntämystä, jota ei noin vain opita.

Novellin vale-gentleman omaksuu lopulta roolinsa täydellisesti ja muuttuu juuri sellaiseksi, kuin haluaa olla ja lopulta jopa kuoleekin omaksumansa kunniakoodeksin takia.

Toisessa novellissa taas ollaan malesialaisella viidakkoasemalla, jossa sodassa ansioitunut, mutta alhaissyntyinen virkamies oppii synkästi vihaamaan esimiestään, joka kuuluu niin sanotusti vanhaan sukuun, eikä voi peittää ylemmyydentuntoaan nousukkaaseen nähden.

Maughamin kuvaama miljöö on läsnä hyvin monissa kirjoissa ja elokuvissa. Brittiläisen maailmanvallan auringonlasku oli silloin jo havaittavissa, eikä Stalin suotta sanonut, että oli pelkästään naurettavaa, että kourallinen englantilaisia hallitsi valtavia, Intian kaltaisia maita.

Englannilla oli kai sitten kuitenkin jotakin, joka toimi. Sen kaikkialle levittämät innovaatiot edistivät maailman muuttumista kenties enemmän kuin mikään muu. Se ei pelkästään ollut hiivaa, vaan myös sokeria, joka pani myös alistetun ja riistetyt alueet käymistilaan ja pakotti ne kehittymään.

Aikoinaan kuilu uuden teknologian  tuojan ja takapajuisten viidakoiden välillä oli valtava ja toi siirtomaaherralle myös paljon paikallisia liittolaisia.

Markkinat, joiden ansiosta idän ja etelän maat tulivat kiinnostaviksi ja saattoivat siten itsekin päästä osallisiksi uuden maailman kehityksestä, olivat Euroopassa. Englanti ja muutkin siirtomaaherrat tekivät mahdolliseksi myös pelkkiä käyttämättömiä raaka-aihelähteitä omistavien maiden nousun. Samaahan voidaan jossakin määrin sanoa myös Suomen kohdalla.

Sitä paitsi englantilaisilla oli tuo tärkeä valtti:

Whatever happens,

we have got

the gatling gun

and they have not.

Nythän tilanne on perin pohjin muuttunut. Englanti vanhanaikaisine ja omituisine instituutioineen menestyi kaikesta huolimatta imperialismin kaudella parhaiten ja tämän maailmanhistoriallisen tosiasian jälkiähän me yhä näemme kaikkialla ympärillämme.

Toki Yhdysvalloista kehkeytyi sitten eräänlainen turbo-Englanti, jossa arkaaista luokkajakoa ei ollut, vaan piti sen sijaan kehittää uusi ja moderni. Paljon vanhaa englantilaista painolastia, mittajärjestelmästä common law-järjestelmään sekin sentään kantaa mukanaan.

Ja miten tärkeää Amerikassakin tuli vielä olemaan hienojen sukujen ja hienojen yliopistojen merkitys. Pelkästään se, että oli oikea valkoihoinen anglosaksinen protestantti WASP, erotti ihmisen edukseen muista.

Nyt taitaa taas sielläkin olla tapahtumassa suuri muutos, jonka jo pelkkä demografia ja demagogia määräävät. Ihmisten tyhmyyttä ei koskaan pidä aliarvioida.