Kansanvallan urhoja

 

Yhden päivän sankarit

 

     Kun ajan aallot lyövät korkeimmillaan, nostavat ne usein pinnalle ja jopa kansakunnan kaapin päälle sellaisia hahmoja, jotka muutoin eivät sinne olisi koskaan päässeet.

     Rouget de Lisle, Marseljeesin säveltäjä ja sanoittaja, on mies, jonka nimen tuntevat sivistyneet ihmiset kaikkialla maailmassa.

     Syy siihen on, että hän yhtenä ainoana päivänä vuonna 1792 sävelsi ja sanoitti sen sotalaulun, joka sittemmin opittiin tuntemaan Marseljeesina, aluksi se oli vain Ranskan Reini-armeijan sotalaulu.

     Vaikka laulun sanoista voisi toisin päätellä, de Lisle ei ollut mikään vallankumouksellinen rabulisti, vaan vastusti jopa kuninkaan teloittamista eikä suostunut vannomaan uskollisuudenvalaa tasavallalle. Moinen kapteeni erotettiinkin sen takia armeijasta, johon hän kyllä myöhemmin taas kelpasi.

     Useimmat tuntenevat kuvan, jossa nuori sanoittaja ja säveltäjä innoittuneena laulaa tuon luomansa teoksen. Harvemmin on esitetty sitä allegorista kuvaa, jossa kauniin naisen hahmoinen ja sangen vihainen vapauden hengetär innoittaa laulun tekijää (ks. rouget de lisle - Haku Kuvat ).

     Yhtä kaikki, de Lislen luomuksesta tuli paitsi koko Ranskan, myös laajemmin erään aikakauden tärkeimpiin kuuluva tunnus. Ulkoisen intervention vastaisuuden tilalle tuli sosiaalinen taistelu ja ”kansa”, jota kehotettiin muodostamaan omat sotajoukkonsa sai luokkamerkityksen, mitä sillä ei laulussa alun perin ollut.

     Marseljeesin merkitys itse virallisen Ranskan symbolina alkoi vasta kolmannen tasavallan aikana, lähes vuosisata itse tuon laulun syntymisen jälkeen. Muiden kanallishymnien joukossa se oli kummajainen, kuten myös itse tasavaltainen Ranska poikkesi julistamiensa arvojen puolesta muista Euroopan valloista.

     Ranskan kolmannen tasavallan yhteistyö tsaari-Venäjän kanssa tuo mieleen Molotovin-Ribbentropin paktin. Niin totaalisesti reaalipolitiikka siinäkin syrjäytti ideologian.

     Marseljeesin soittaminen taantumuksen kaikkein takapajuisinta roolia symbolisoivalla Venäjällä oli huikean paradoksaalista, mutta Ranskan armeijan tuki Saksaa vastaan oli aina yhden musiikkikappaleen arvoinen.

     Toinen yhden päivän sankari Euroopan historiassa oli Timofei Kirpitšnikov, jonka suuri sankarityö oli oman komentajansa ampuminen teloitustyyliin. Se antoi hänelle symbolisen ja kenties suuremmankin merkityksen koko Venäjän ja myös maailmanhistorian mullistaneen vallankumouksen yhtenä aloittajana.

      Nykyinen Venäjä on päättänyt palvoa samaan aikaan sekä tsaristista menneisyyttä, että sen tuhonnutta bolševismia, joka ainakin kykeni rakentamaan maailman suurimman sotakoneen ja jonka mahti lopahti sitten melko banaalisti kaupanhyllyjen ammottaessa tyhjyyttään. Niinhän ne olivat ammottaneet myös vuonna 1917.

      En ole nähnyt Kirpitšnikovin pienoispatsaita enkä muutakaan palvontarekvisiittaa, mikä viittaisi siihen, ettei Venäjäkään välitä muistella kaikkia suuria sankareitaan.

Tässä enemmän Kirpitšnikovista:

 

tiistai 9. helmikuuta 2021

Kansan poika

 

Hetken sankari

 

      Jokaisella aikakaudella on sankarinsa, eikä näytä siltä, että ihmiset tulisivat toimeen ilman sellaisia hahmoja, jotka korotetaan muiden yläpuolelle. Heillehän kunnianosoitukset voidaan konkreettisesti esittää, vaikkapa sitten muiden puolesta. Joku joutuu aina demokratiassakin nauttimaan sen konjakin, joka itse asiassa kuuluu koko kansalle.

      Joskus maailmassa suurta rituaalista kunnioitusta oli tapana osoittaa tietyille valituille uskalikoille, aatteen fanaatikoille, marttyyreille ja vastaaville. Nykyäänhän korkeaan symboliseen asemaan ovat nousseet esimerkiksi ne naiset, jotka yllättäen muistivat, että heitä oli joskus kourittu tai ainakin tuijotettu julkeasti. Kärsimyksensä he sitten toivat rohkeasti julki kaikkien kohtalotovereidensa puolesta.

     Toki löytyy myös esimerkiksi marttyyreja, joista tällä hetkellä kuuluisin on varmaankin Navalni. Huominen on löytävä taas omat sankarinsa ja niin edelleen, maailman tappiin saakka.

      Niin sanottu Helmikuun vallankumous löysi sekin aikoinaan oman sankarinsa, joka kohotettiin ajan aallonharjalle ja jonka kohtalo on tuolle ajalle erityisen symbolinen.

     Tarkoitan Timofei Ivanovitš Kirpitšnikovia, jonka suuri hetki koitti aamulla 27.2.1917.

      Kirpitšnikov hoiti vääpelin virkaa Volynian kaartinrykmentin opetuspataljoonassa, joka oli komennettu tukahduttamaan mielenosoituksia, joita oli syntynyt muun muassa Znamenski-aukiolla (nykyinen Ploštšad Vosstanija Nevskin ja Liteini prospektin risteyksessä).

      Aamulla ennen herätystä Kirpitšnikov sopi, ettei komentoa takaisin kadulle enää totella eikä upseereita tervehditä. Kun alikapteeni Laševitš saapui miesten luo ja tervehti tavalliseen tapaan: Terve veikot! (Zdorovo brattsy!) eivät miehet vastanneetkaan tavalliseen tapaan Terveyttä toivomme teidän jalosukuisuutenne! (Zdravija želajem, vaše blagorodije!) vaan huusivat sen sijaan hurraata (Uraa!).

       Kun Laševitš kysyi, mitä moinen merkitsee, hänelle vastattiin, että se merkitsi hänen komentovaltansa päättymistä ja hänen oli viisainta häipyä mahdollisimman pian, mikäli halusi pelastaa nahkansa.

      Nahkaansa hän ei kuitenkaan onnistunut pelastamaan, vaan hänet ammuttiin. Tiettävästi hän ei yrittänyt itse turvautua aseeseen eikä ampuminen missään tapauksessa tapahtunut esimerkiksi Znamenski-aukiolla, reaktiona siihen, että hän olisi komentanut ampumaan aseettomia mielenosoittajia. Edellisenä päivänä oli kyllä jo ammuttu kovilla, mutta vain ilmaan.

      Kyseessä oli siis teloitus. Sen jälkeen olikin sillat poltettu eikä opetuspataljoonalla ollut paljon muuta mahdollisuutta kuin lähteä ostattamaan muita rykmenttejä kapinaan. Naapurissa oli muun muassa kuuluisa ja hieno Preobraženski-kaarti, joka lähti oitis kapinaan mukaan. Nyt kaartilaisten univormuissa oli kyllä koulutettavia ja rintamalle menoa pelkääviä alokkaita, mutta silti.

      Suomen asemalle saatiin jo kokoon kymmenien tuhansien ihmisten kokous. Aseellinen kapina oli tosiasia eikä kenelläkään riittänyt sisua sen tukahduttamiseen väkivalloin. Olisiko se enää ollut edes mitenkään mahdollista?

      Kun nyt sankareita tarvittiin, julisti Väliaikainen hallitus Kirpitšnikovin vallankumouksen ensimmäiseksi soturiksi -sopivan demokraattinen nimitys- ja palkitsi hänet yrjönristillä tekemästään urotyöstä.

       Tämä oli merkki kaikille siitä, millaiset teot olivat kunnioitusta ansaitsevia ja nyt alkoi armeijassa yleinen upseerijahti, joka keskittyi erityisesti laivastoon.

       Laivaston päätukikohta oli Helsingissä ja siellä matruusit tappoivat ainakin viisikymmentä upseeria. Tarkempiakin lukuja on saatu, mutta en niitä nyt juuri muista. Eräällä taistelulaivalla upseerit ahdistettiin messiin, josta he saivat yksitellen poistua. Kun pää ilmestyi ovesta, tappoi muuan matruusi aina tulijan lyömällä moskalla takaraivoon.

      Myös Helsinki sai sankarinsa ja marttyyrinsä: kaksi matruusia kuoli näissä kahinoissa, toinen itse ampumansa luodin kimmokkeeseen. Sankarit haudattiin juhlallisesti Eteläsataman vieressä olevaan penkkaan. Itsenäisessä Suomessa sankarien ruumiit siirrettiin sitten hygieniasyistä hautuumaalle.

Kirpitšnikov oli laukaissut sen yleisen kuohunnan, jota kuvasi J. Alfred Tanner kupletissaan Tovaritsin svaboodaseikkailu:

Svabooda -vot, eta harasoo

hävisin tai voitin -soromnoo!

Kun on tavaritsii matroosit

ja kaikki soldaatit!

      Tähän aikaan sijoittuu se Mannerheimin tunnettu lause, ettei hän koskaan, kolmenkymmenen vuoden aikana ollut hävennyt kantaa Venäjän armeijan univormua, mutta nyt oli sellainenkin aika tullut. Mannerheimhan todettiinkin uuteen aikakauteen sopimattomaksi upseeriksi ja teki ennen pitkää asiasta omat johtopäätöksensä.

      Kirpitšnikov sen sijaan korotettiin upseeriksi, alivänrikiksi (podpraportšik) ja valittiin Pietarin neuvostoon.  Nythän upseerien rooli oli muuttunut demokraattiseksi, eikä heitä enää edes puhuteltu rituaalisen kiemuraisesti -vain herroiteltiin. Myös kuolemantuomio oli poistettu.

       Kirpitšnikov, jolla erään poliittisen vastustajan mielestä oli poikkeuksellisen hävytön naama, oli joka tapauksessa Väliaikaiselle hallitukselle uskollinen ja osallistui sitten syksyllä pariinkin kahakkaan bolševikkeja vastaan.

      Sinänsä hyvin vähälukuisille bolševikeillehan Kerenskin hallitus ei sitten mahtanut mitään, kun nämä vallan kaappasivat. Upseeristo inhosi tuota hallitusta, joka oli antanut pahamaineisen päiväkäsky numero 1:n ja tehnyt heistä itse asiassa lainsuojattomia. Bolševikit eivät monestakaan näyttäneet sen kummemmalta vaihtoehdolta. Kerenski saisi nyt maistaa sitä soppaa, minkä oli itse keittänyt.

      Joka tapauksessa Kirpitšnikov oli puolensa valinnut ja kun Pietarissa oli valta vaihtunut, hän lähti sitten Donille liittyäkseen ns. Vapaaehtoisarmeijaan, joka nousi vastustamaan bolševikkeja.

      Kun hän ilmoittautui tunnetulle kenraali Kutepoville, tämä ymmärsi pian, kenestä oli kysymys. Sen sijaan, että olisi kehottanut uutta vapaaehtoista siirtymään leiriin, tämä määräsikin hänet vietäväksi sen ulkopuolelle. Kirpitšnikov kysyi pahaa aavistaen syytä moiseen ja kenraali vastasi, että se pian selviäisi.

     Vallankumouksen ensimmäinen soturi ammuttiin seremonioitta kanavan laidalle ja ruumis työnnettiin sinne. Kirpitšnikovin elämän momentum, sen sankarillinen huippukohta oli mennyt ohi.

Sic transit gloria mundi.

 

 

Rakas kuninkaamme

 

Aikansa Trump?

 

     Kun näitä nykyisen maailmapolitiikan touhuja katselee, etsii väkisinkin mielessään historiallisia paralleeleja. Ainahan ne ontuvat, mutta on hyvä muistaa, että on sitä osattu ennenkin.

     Maailman johtavan demokratian päämiehen historialliseksi edeltäjäksi tuntuisi parhaiten soveltuvan jonkin maailmanvallan päästään seonnut yksinvaltias, ehkäpä Nero, Caligula tai joku itämainen despootti, vaikkapa Xerxes, joka rankaisi merta sitä ruoskittamalla.

     Itse demokratian käsite on tietenkin muuttunut antiikin ajoista, jolloin se kuului kaupunkivaltioille, joissa voitiin pitää kansankokouksia. Persian kaltaisessa valtakunnassa sitä ei voinut enää kuvitella, eikä myöskään Roomassa, jossa res publica ei mitään demokratiaa tarkoittanut, vaikka olikin periaatteessa yksinvallan vastakohta.

     Kuninkaat oli karkotettu ja keisarin valta perustui tasavaltaisiin instituutioihin. Niiden hallitsemisesta kyllä kertyi valtaa ainakin saman verran kuin kuninkaalla kerran oli ollut.

     Kustaa III:n vallankaappauksen jälkeen Ruotsi oli perustuslaillinen monarkia, jossa kuninkaan rooli kuitenkin lähenteli ajan ihanteeksi nousseen valistuneen itsevaltiaan asemaa.

     Kunnianhimoinen monarkkimme pyrki ottamaan siitä kaiken irti ja haaveili jo mielessään ikuisen kunnian laakereita, Venäjän kukistajana ja Afrikan sankarina, joka pelasti Turkin imperiumin. Sittemmin häntä innosti myös monikansallisen sotajoukon johtaminen Ranskan vallankumouksen kukistamiseksi ja Ludvig XVI:n pelastamiseksi.

     Suomalaiset olivat Kyöstä-kuninkaaseensa hyvin tyytyväisiä, tämä kun osasi jonkin verran suomeakin ja opetutti sitä myös kruununperijälle. Suomalaisilla ei ollut tietoa siitä, että kuningas oli neuvotellut venäläisten kanssa jopa Suomen vaihtamisesta Norjaan, joka siis otettaisiin Tanskalta, joka oli Venäjän geopoliittinen liittolainen jo keskiajalta lähtien.

 Tässä diiliissä olisimme siis joutuneet Venäjän alaisuuteen ihan neuvotteluteitse. Mitä tästä olisi seurannut valtiopäivillä, on kiinnostavaa kuvitella. Ehkäpä ajan relevantti juridinen instanssi olisi ainakin kyennyt sorvaamaan vakuuttavan asiakirjan kuninkaan politiikan juridisesta pätevyydestä.

     Voi tietenkin epäillä sitä, miten tosissaan tuollainen ajatus esitettiin, mutta Kustaa III:n kohdalla ei huimia ideoita pidä vähätellä. Hän oli tarvittaessa valmis panemaan koko valtakuntansa vaaraan oman kunnianhimonsa tähden.

     Kustaa III:n sota oli huikea osoitus siitä, miten monarkki saattoi pelata hasardia panoksenaan koko valtakuntansa ja maksumiehinä kymmenet tuhannet sotilaat ja siviilit, jotka saivat antaa henkensä tuossa uhkapelissä.

     Erik Lönnrothin klassinen elämäkerta kuvaa tämän narsistin uraa, joka hyvällä onnella päättyi siihen, että hän sai Tukholman kuninkaanlinnan viereen patsaansa, jossa annetaan hänen epiteetikseen muun ohella myös ”rauhan palauttaja”. Rauhan rikkojasta ei mainita mitään (ks. Gustav III (staty) – Wikipedia ).

     Kuitenkin voimme laskea Kustaa III:n suorittaman rauhan rikkomisen syyksi sen, että Venäjä sopivan hetken tullen vuonna1808 hyökkäsi ja otti itselleen koko Suomen. Toki Ruotsi sai pian itselleen Norjan, mikä perustui kruununperillisen, Kaarle Juhanan taitavaan ja ennakkoluulottomaan diplomatiaan.

 

 

lauantai 1. huhtikuuta 2023

Suurpolitiikan puuhamies

 

Muuan sankarikuningas

 

Erik Lönnroth, Den stora rollen. Kung Gustaf III spelad av honom själv. Norstedts 1986, 282 s.

 

     Suuri valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti, kuten ihan läheltä nykyhistoriastakin näemme. Myös Kustaa III oli egomaani, jolla oli taipumus ja kyky uskoa, että kaikki, mihin hän ryhtyy, kyllä onnistuu, vaikka riskit olisivat suuriakin.

     Suurena teatteriharrastajana Kustaa kirjoitti useitakin historiallisia näytelmiä, jotka liittyivät hänen sankareihinsa Ruotsin historiassa, kahteen suureen Kustaa-kuninkaaseen, Kustaa Eerikinpoika Vaasaan ja Kustaa II Aadolfiin. Voltairen Henriade-näytelmän Kustaa osasi jo teini-ikäisenä ulkoa. Teatteri oli hänelle ehkä suurinta ja aidointa maailmassa.

     Näytelmä Gustaf Adolph och Ebba Brahe esittää naiivin ihannekuvan pelottomasta ja nuhteettomasta sankarista, joka teki mahdottoman mahdolliseksi. Kuningas oli sekä voittoisa, että armollinen. Näytelmässä kansa ihailee kuninkaan täydellisiä hyveitä:

Alla följande Kungen till stranden:

Gud välsigna vår goda, vår stora kung!

Johan:

Hvad han är nådig!

Catharina:

Hvad han är trogen!

Sigrid:

Hvad han är vacker!

Maria:

Hvad han är öm!

Erik:

Hvad han är god!

Sven:

Hvad han är tapper!

     Kustaan näytelmiä ei yleensä ole pidetty suurina nerouden osoituksina, mutta joskus kuuluu yleisö niissä villiintyneen ja huutaneen hurjana ”hakkaa päälle” (slå på, slå på, slå på!).

     Kolmas Kustaa ei halunnut olla kahta muuta Kustaata pahempi. Itse asiassa hän pyrki jopa suuremmaksi. Eräässä kirjeessään hän maalailee, miten maailmanhistoria muistaisi hänet Turkin keisarikunnan pelastajana ja hänen maineensa kiirisi ympäri Aasiaa ja Afrikkaa kuin uuden Aleksanteri Suuren.

     Tämä tapahtui siihen aikaan, kun hän nousi maihin Suomessa nimeään kantava sodan alussa ja kun hänellä tiettävästi oli myös yllään uusi sankarin univormu, joka muistutti Kustaa II Aadolfin pukua.

     Ruotsin varsinainen perivihollinen oli Tanska, joka 1600-luvulle saakka piti hallussaan sekä Skandinavian eteläistä osaa, että Ruotsin pääsyä Atlantille, jossa aikakauden suuret bisnekset odottivat Ruotsin puuta, metalleja ja tervaa.

     Epäilemättä Tanskalla oli syytä kantaa kaunaa Ruotsille, joka pakkoruotsalaisti Skoonen, Hallannin, Blekingen ja Bohuslänin, mutta tanskalaisviha oli syvään juurtunut Ruotsissakin, kehtasivathan nuo uudet alamaiset ryhtyä jopa sissitoimintaan ja heidän vanha emämaansa oli aina valmis liittoutumaan Ruotsia vastaan.

     Kyseessä oli vanha Tanskan ja Venäjän liitto, jota vastassa oli Ruotsin ja Turkin liitto. Keskustelussaan Katariina II:n kanssa Kustaa ehdotti noiden liittojen purkamista ja sen tilalle Ruotsin ja Venäjän liittoa. Sen myötäjäisinä Ruotsi saisi Tanskalta Norjan.

     Katariina ei asiasta innostunut, vaikka Venäjän lähettiläs Morkov salaisissa keskusteluissa Rooman Pietarinkirkossa saattoi vahvistaa, että kuningas oli tosissaan. Hyökkäystä Tanskaa vastaan valmisteltiin varsin pitkälle ja sen kulmakivenä oli Tanskan laivaston tuhoaminen äkillisellä iskulla. Tämä siitä huolimatta, että Tanskan laivasto oli jopa suurempi kuin Ruotsin…

     Tanskaan lähetettiin vakoilijaksi muuan majuri Toll, jonka hänen veljensä arveli sopivan tarkoitukseen erinomaisesti, majuri kun osasi kieltä kuin natiivi ikään: ”så väl possederar han deras ohyggeliga språk…”

     Tanskan suunta päätettiin lopulta varmistaa ystävyyspolitiikalla. Kustaa Mauri Armfelt hurmasi tanskalaiset siihen määrään saakka, että sai arvostetun ja kadehditun Tanskan Elefanttiritarikunnan kunniamerkin. Elefantti muuten liittyi tanskalaisten rooliin ristiretkillä.

     Armfelt, joka lihoi Tanskan herkkujen äärellä, kuuluu pahastuneen siitä, kun Venäjän lähettiläs sitten kerran viittasi häneen sanalla ”elefanten”. Mutta diplomaatithan joutuvat kestämään kaikenlaista.

     Mitä kaikkien tuntemaan Kustaan sotaan tulee, lienee meillä yleinen käsitys, että siinä oli kaksi osapuolta, Ruotsi ja Venäjä. Samaan aikaan kyllä käytiin myös Venäjän ja Turkin sotaa, jossa jälkimmäinen oli tällä kertaa hyökkääjä.

     Juridisesti niin olikin, mutta sota ei olisi ollut edes mahdollinen ilman taustajoukkoja, joita Ruotsi sai haalituiksi vaihtelevasti. Eurooppalainen tasapainopolitiikka oli horjumassa Venäjän laajenemisen takia ja sitä vastaan pelasivat niin Preussi ja Englanti kuin Hollanti ja vielä Puolakin, joka epätoivoisesti etsi pelastusta jopa Preussilta, joka pian yhdessä Venäjän ja Itävallan kanssa teki lopun koko maasta.

     Venäläisessä wikipediassa nuo maat esitetäänkin Venäjän vihollisina Kustaa III:n sodassa. Kuitenkaan enempää Englanti kuin Preussi, saati Hollanti eivät nostaneet aseitaan Venäjää vastaan. Sen sijaan ne maksoivat Ruotsille avustuksia, samoin kuin Turkki. Vuonna 1790 toki myös Preussin armeijan mobilisointi Puolen suunnalla antoi Katariinalle hyvän syyn pyrkiä rauhaan Ruotsin kanssa, että joukkoja vapautuisi etelämmäs.

     Lönnrothin teos ei ole Kustaan sodan vaan itse kuninkaan historia, mutta kertoo kyllä varsin laajasti asian diplomaattisesta taustasta. Se poikkeaa suomalaisista esityksistä painotuksiltaan ja paljastaa myös Kustaan politiikan suuren ulkopoliittisen haavoittuvuuden.

     Itse kirjan sankari tai ainakin keskushenkilö osoittautuu todella sankariksi sanan klassisessa mielessä, hän on tunteeton uhrauksille ja ikuinen optimisti toivottomissakin tilanteissa, jotka aluksi näyttävät musertavan kaiken. Rohkeutta Kustaalta ei kentällä enempää kuin kabineteissakaan puuttunut ja visiot olivat todella huimia.

     Ajan diplomatia oli äärimmäisen raadollista ja avustuksia sotaan luvattiin avokätisemmin kuin niitä annettiin. Äskeiset viholliset muuttuivat helposti uusiksi ystäviksi ja Värälän rauhan jälkeen kuningas lähettikin serkulleen Katariinalle tolkuttoman falskin kirjeen, jossa pahoiteltiin ikäviä väärinkäsityksiä, jotka muka aiheuttivat sodan.

     Sen sijaan tarjottiin ystävyysliittoa ja osanottoa yhteiseen sotaretkeen Ranskan vallankumousta vastaan, jota Ruotsin sankarikuningas itse johtaisi. Hyökkäysarmeijalle oli piirretty valmiiksi karttakin, joka oli mikkeliläisen upseerin, Otto Karl von Fieandtin tekemä. Rahaakin Ruotsiin tarvittiin kipeästi, myös Venäjältä. Katariina ei lämmennyt rakkaan serkkunsa ajatuksille tälläkään kertaa, vaikka Kustaa oli taaskin ilmeisen tosissaan.

 

Militarismin taipaleelta

 

Armeijassa Venäjällä

 

Kun nyt tuli Kuprinista puhe, kannattaa muistaa, ettei hän ollut mikään yksiniitinen tendenssikirjailija, joka olisi keskittynyt vain aiheensa mustaamiseen. Sellaisethan harvoin ovatkaan kenenkään mielestä kiinnostavia.

Romaanissaan Junkkerit, joka ilmeisesti on omaelämäkerrallinen, Kuprin kiinnostavasti puhuu myös siitä, miten sotilaat ja upseerioppilaat nähtiin tuon ajan Venäjällä.

Venäjän intelligentsijahan oli kuuluisa leppymättömästä vihastaan koko vanhaa yhteiskuntaa kohtaan. Kuten Sergei Netšajevin ja Nikolai Bakuninin pamfetissa Nuori Venäjä, se useinkin leimattiin suorastaan saastaiseksi (poganyi). Sen aseelliset palvelijat olivat sitten vastaavasti ala-arvoista ainesta. Näin Kuprin:

Venäjän intelligentsija joka tapauksessa vihasi kaikkia Venäjän etuoikeutettuja luokkia ja esitti halveksuntansa avoimesti. Kuprin kuvaa, miten joskus opiskelijakapinan aikaan muuan kalpea ja rähjäinen ylioppilas huusi aidan raosta ohi käveleville junkkereille: Siat! Orjat! Ammattitappajat, tykinruoat! Vapauden riistäjät! Hävetkää! (ks. Vihavainen: Haun junkkerit tulokset).

Omissa piireissä oltiin toki sitäkin itsekylläisempiä ja etenkin kaartinrykmentit komeine univormuineen, perinteineen ja rituaaleineen nauttivat ylemmissä kansanluokissa suurta arvostusta. Paradoksaalisesti ne olivat sitten kärkijoukossa, kun koko tsaristinen Venäjä romahti (vrt.  Vihavainen: Haun hetken sankari tulokset ).

Venäjällä palveli tunnetusti myös jopa nelisen tuhatta suomalaista upseereina. Niistä kertoo seikkaperäisesti Mirko Harjulan vasta ilmestynyt väitöskirja, johon on vielä syytä palata. Mannerheim kuittaa muistelmissaan oman pitkän Venäjän-aikansa varsin lyhyesti, mutta kirjoittihan sieltä moni muukin muistelmansa. Esimerkiksi Väinö Haapanen:

 

 

torstai 30. tammikuuta 2020

Maanmiehemme

 

Yksi monista

 

Väinö Haapanen, Upseerielämää. Muistikuvia suomalaisen armeijaupseerin palvelusjalta Venäjältä. Otava 1928, 271 s.

 

Väinö Haapanen oli yksi niistä yli neljästätuhannesta suomalaisesta, jotka palvelivat upseereina Venäjän armeijassa. Ja niitä kenraalin- tai amiraalin arvoihin lopulta (yleensä eläkkeelle siirtyessään) päätyneitähän oli nuo nelisensataa. Mirko Harjulan mainio teos Ryssänupseerit kertoo asiat tarkemmin, mutta se ei nyt ole käytettävissäni.

Suhtautuminen tähän joukkoon oli kotimaassa vähän kahtalaista. Ruotsinkielisessä yläluokassa nämä våra landsmän olivat enimmäkseen omia poikia, joiden menestystä ihasteltiin. Suomenkielisenä Haapanen kuului tämän joukon pieneen vähemmistöön.

Jokseenkin samoista yhteiskunnallisista piireistä sitten 1900-luvun alussa levitettiin meillä kuitenkin myös aivan erityisen aktiivisesti ryssävihaa. Tilanne oli jokseenkin paradoksaalinen.

Mannerheimin perhe sopii esimerkiksi: Carl Gustaf meni Venäjälle palvelukseen ja pääsi jopa keisarin seurueeseen. Vanhempi veli, kreivi Carl Mannerheim sen sijaan oli perustuslaillinen vastarintamies ja karkotettiin maasta.

Suomen itsenäistyttyä ns. ryssäviha sai maassa paljon suosiota ja sitä käytettiin ahkerasti hyväksi, kun ns. ryssänupseerit savustettiin armeijasta, aliupseerikoulutuksen saaneiden jääkärien ottaessa heidän paikkansa.

Venäjällä palvelleet ehtivät kuitenkin suorittaa maallemme merkittäviä palveluksia vuonna 1918 ja pian sen jälkeen, jolloin tarvittiin kokeneita upseereita. Heidän mainettaan oli kuitenkin aktiivisesti mustattu.

Haapanen kirjoittaa kirjansa alkusanoissa, että hänen rehellinen kuvauksensa saattaa olla jonkin verran kiintoisaa ainakin niille, jotka eivät muodosta mielipiteitään summamutikassa, vaan vieläkin uskovat yhdessä minun kanssani, että useimmat niistä nuorista miehistä, jotka silloin ja sitä tietä astuivat keisarikunnan palvelukseen, pyrkivät tätä tietä, joka vastasi heidän luontaisia taipumuksiaan, saavuttamaan sellaisen aseman, missä voisivat hyödyttää isänmaataan.

No, kirjoittajan motiiveista ja niiden arvojärjestyksestä en voi sen enempää tietää, mutta jostakin syystä kirjoittaja oli kertomansa mukaan aina tuntenut vetoa sotilaselämään. Upseerin virkoja oli tarjolla Venäjällä ja ylioppilastutkinnon jälkeen kirjoittaja suuntasikin sinne.

Uranvalinta ei ainakaan tässä tapauksessa merkinnyt sitä, että mies olisi ollut luonteeltaan sadisti tai himomurhaaja. Siitä monet tämän kirjan kärsiville myötätuntoa ilmaisevat tekstikohdat saavat vakuuttuneeksi. Etenkin eläinten kärsimystä hän piti sietämättömänä, kuten niin moni muukin. Ainahan niillä ihmisillä sen sijaan jotakin syntiäkin oli tilillään…

Arkielämää armeijassa kuvataan aika samaan tapaan kuin kaunokirjallisuudessa. Itse asiassa kirjoittaja toteaakin, että Kuprinin Kaksintaistelu antaa tästä miljööstä hyvä ja aidon kuvan. Olihan senkin kirjoittaja upseeri.

Kuprin kuitenkin nousi aikanaan esille monen mielestä juuri armeijan häpäisijänä, vähän kuten Haanpää aikoinaan meillä.

 Ilmeisesti siinä miljöössä olikin paljon moitittavaa. Väkivaltaa alaisia kohtaan ei olisi saanut käyttää, mutta sellaiseen ei suinkaan aina puututtu. Itse upseerit taas usein laiminlöivät velvollisuutensa opiskella itse sotataitoa ja keskittyivät sen sijaan viinaan, naisiin ja pelaamiseen.

Japanin sota herätti huomaamaan, että jotakin oli vialla. Haapasen kokemukset siitä olivat varsin samanlaisia kuin monen muunkin. Hän kuvaa kiintoisasti paikallista miljöötä ja sen ihmisiä, mutta myös sitä kapinamielialaa, joka vallitsi niiden sodan jälkeen rintamalta pois kuljetettavien joukossa, jota hän joutui valvomaan.

Kertojaa vaivasi se outo sovinistinen asenne, jota etenkin papiston piirissä esiintyi japanilaisia vastaan. Joku teksti oli ilmeisesti itsensä pyhän Johannes Kronstadtilaisen laatima. Myös juutalaiset, joilla oli omat vainoojansa, sai hänestä ymmärtäjänsä.

Kirjoittaja, joka koki sodan olevan vain poliittinen toimi, johon ryhdyttiin, kun diplomatia ei riittänyt, paheksui moista demagogiaa, jota hänen mielestään voi verrata vain mustasotnialaisten ja nykyajan kommunistien puheisiin.

Joukko-osastoihin mahtui tietenkin väkeä laidasta laitaan. Ikävien tapausten yläpuolelle nousevat lämpimät ystävyyssuhteet, jollainen syntyi myös sotilaspalvelijan eli tenssikan (Denštšik) kanssa, tuon ajan suuresta säätyerosta huolimatta.

Myös korruptiota esiintyi ja siitähän Venäjän armeija on aina ollut kuuluisa, jos ovat olleet muutkin armeijat. Merkittävintä se tietenkin oli suurten hankkijoiden taholla, mutta pieni natsaiju saattoi usein auttaa pyöriä pyörimään myös ihan tavallisen kirjurin kanssa asioitaessa -ja sillä saattoi olla yksilölle hyvinkin suuri merkitys.

Venäläiset olivat tämän kirjan kuvauksissa hyvin sympaattista kansaa, joka mielellään ja usein kallisteli myös miestä väkevämpää. Silloin ei kuitenkaan syntynyt tappeluita, vaan humalainen venäläinen innostui sen sijaan suutelemaan ja halaamaan ihmisveljiään.

Suomalaisten ihmetyksen aiheena oli tuohon aikaan aina venäläinen pääsiäinen. Armeijassa se tarkoitti, että komppanianpäällikkö antoi kolminkertaisen pääsiäissuudelman kaikille miehilleen ja vielä myös kaikille upseereille. Siitäpä kertyi sitten useita satoja suukkoja yhteen syssyyn…

Haapanen haki, muiden ihmetykseksi, vielä palveluspaikkaa Kaukasukselta ja pääsikin sinne. Tuo ihmeellinen maa näyttää tehneen suuren vaikutuksen sekä luontonsa että ihmistensä puolesta. Paikallinen vieraanvaraisuuskin tuli tutuksi. Silti varsinaisella Venäjällä oli helpompaa.

Sivumennen sanoen, myös Moskovassa Haapasella oli suomalainen tuttavaperhe. Sen pää oli muuan Kijander, joka toimi siellä pankinjohtajana.

Ensimmäiseen maailmansotaan Haapanen lähti alikapteenina (štabs-kapitan) ja sai ennen pitkää komppanianpäällikön aseman. Upseeristo oli kansallisesti kirjavaa. Haapasen pataljoonan neljästä komppaniastakin vain yhden päälliköllä oli -ov -loppuinen sukunimi.

Kertoja haavoittui sodassa kaksi kertaa ja toisella kerralla menetti jalkansa. Sen jälkeen hän pääsi esikuntahommiin, joissa elintaso nousi valtavasti ja lopulta Suomeen, sotasensuuriin.

Ainakin hän säästyi näkemästä vuoden 1917 sekasortoa, joka oli useimmille upseereille kauhistus ja monelle lisäksi vielä hengenvaarallinen ja kohtalokaskin aika.

Haapaselle kävi siis kuten Goethen runossa eräälle sotilaan uralle antautuneelle:

Ich setzt' meine Sach' auf Kampf und Krieg, juchhe!

Und uns gelang so mancher Sieg, juchhe!

Wir zogen in Feindes Land hinein,

Dem Freunde sollt's nicht viel besser sein,

Und ich verlor ein Bein.

V.A.K. suomensi sitä jokseenkin näin:

 ”Panin arpani sotaan ja taisteluun, huhhei,

Näin ystävän kaatuvan viereltäin, minä jalkapuoleksi jäin”.

 

Ikävä asiahan se sota on, ihan perusluonteeltaan, mutta saattavat sitäkin joutua ihan kelpo miehet tekemään. Sellaisena Haapanenkin näyttäytyy ainakin omien muistelmiensa valossa.

On erikoista ajatella, että joskus yli sata vuotta sitten sotaa pidettiin yleisesti sivistyneen ihmisen arvolle sopimattomana muinaisjäänteenä ja suuret pasifistit olivat kunniassa samaan aikaan, kun Haagiin rakennettiin rauhanpalatsi ja neuvoteltiin sopimuksista sodan estämiseksi.

Nyt ovat sotaiset vaistot sitten taas heränneet jopa ihmissuvun naaraspuolisissakin jäsenissä ja niitä tunnutaan suorastaan ihailtavan ja palvottavan kuin suuriakin hyveitä. Selkeämpää todistetta barbarian paluusta ei tarvitse etsiä.

 

Saksan-sodan eepos

 

Vähän unohdetusta sodasta

 

Sodat aiheuttavat aina kansallisen mielenhäiriön, jossa yleensä monet arvot keikahtavat päälaelleen. Jo muinaisessa Kreikassa asia huomattiin ja sitä ihmeteltiin.

Venäjän valapattoinen hyökkäyssota naapuriaan vastaan on asianmukaisesti aiheuttanut suurta painetta historian uudelleentulkintoihin. Ensimmäinen maailmansota, joka vuosikymmenet oli lähes täydellisessä katveessa tutkimukselta, joka sen sijaan suuntautui Lokakuun Suureen Sosialistiseen Vallankumoukseen, joka aloitti ihmiskunnan historian uuden aikakauden.

Kun huomattiin, ettei se aloittanut muuta kuin onnettoman harharetken fasististyyppiseen totalitarismiin, alettiin jälleen kiinnostua ensimmäisestä maailmansodasta, joka oli tuon vallankumouksenkin synnyttänyt. Sehän oli imperialistinen sota, mutta mitäs vikaa imperialismissa oikeastaan on?

Tuo kiinnostus alkoi jo ennen Ukrainan sodan alkamista ja epäilemättä juuri imperiumin nykyisen suuren johtajan johdolla saatiin hyvin pian sellainenkin yllättävä tutkimustulos, että Venäjä itse asiassa oli luettava ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioihin.

Ukraina sen sijaan näytteli juudaksen osaa ja teki opportunistisesti niin sanotun leipärauhan Saksan kanssa. Niinhän teki koko Venäjäkin, mutta kun Ukraina vielä oli irtautunut Venäjästä ilmeisenä tarkoituksena itsenäistyä ikiajoiksi.

Mikäli Venäjä tosiaan kuului sodan voittajiin, on Brest-Litovskin rauhaa pidettävä yllättävänä, sillä siinähän se luopui itse asiassa koko imperiumistaan, mukaan lukien Puolasta ja Suomesta, joita ei ole sen koommin saatu takaisin kotiin palautettua.

Nythän asia näyttää taas ainakin joidenkin vähäisempien äänien perusteella taas ajankohtaistuvan. Maineikkaiden tšekistien entinen valtakunnanjohtaja Patrušev muistutti äskettäin siitä, että Suomikin kuului vuosisadan verran Venäjän imperiumiin.

Eikö se itse asiassa kuulukin siihen luonnostaan? Katsokaapa vain karttaa. Amerikkalaista termiä lainatakseni Venäjän kutsumuskohtalohan on laajentua sinne, missä meri tulee vastaan. Niin on, jos siltä tuntuu.

Ensimmäinen maailmansota alkoi Venäjällä suuren euforian vallasa, kuten tapahtui muuallakin. Saksan lähetystöä (tuo hotelli Astoriaa vastapäätä sijaitseva eduskuntatalomme esikuva) vandalisoitiin ja saksalaisen pullakauppiaan puoti Nevskillä pantiin tasaiseksi.

Kaikki olivat innolla mukana ja erityisesti juutalaisten osuus kannattaa panna merkille: hehän olivat vielä hiljattain kärsineet pogromeista ja heitä epäiltiin epäisänmaallisuudesta. Nyt he marssivat suurelta synagogalta Talvipalatsille osoittamaan lojaalisuuttaan. Matka jatkui Znamenskaja-aukiolle (nyk. Vosstanija, Moskovan-aseman vieressä).

Venäläisten isänmaallisuus oli saatu herätettyä, kuten sodissa aina tapahtuu ja nytkin taas näyttää tapahtuneen. Suuri regressio ilmenee aina aluksi suurena riemuna, kun aivojen käytöstä luovutaan.

Ei se hetken hurmos kuitenkaan sitä tarkoittanut, että uusi olotila olisi kestävää laatua. Keväällä 1917 koitti totuuden hetki.

Muistellaanpa nyt tässä vaihteeksi taas tuotakin sotaa:

torstai 18. maaliskuuta 2021

Yhdenmiehen armeijakin voi olla hirmuinen

 

Suuri hyökkäys

 

Aleksandr Solženitsyn, Elokuu neljätoista (10.-12. elokuuta vanhan ajanlaskun mukaan). Suomennos Esa Adrian. Tammi 1972, 550 s.

 

Tulipa taas mieleen kerrata Solženitsynin magnum opusta. Kyseessähän on Punainen pyörä (Krasnoje koleso), mahtava kymmenosainen romaaniepos (4650 s.), josta on suomennettu vain kaksi osaa: Elokuu 14 ja lokakuu 16.

Kirja on Solženitsynin yhden miehen armeijan hyökkäys suoraan päin bolševistista väärennöksen koulukuntaa. Hänen ilmeinen tavoitteensa on palauttaa totuus niin sanotusta lokakuun vallankumouksesta, ei enempää eikä vähempää.

Kirjailijaa voi kaikin mokomin pitää suuruudenhulluna, kuten minäkin aikoinaan tein. Postmodernissa maailmassa, joka jo silloin vallitsi Neuvostoliitossa, yritys herätti heti myös kyynisen reaktion: ”Mikä on totuus?”

Loanheitolla ei ollut mitään rajaa ja muistan hyvin, miten järkyttynyt olin havaitessani, että neuvostoliittolainen loanheitto ei häikäillyt nimittää kirjailijaa myös isänmaanpetturiksi ja venäläisyyden vihaajaksi tämän kirjan (tai eepoksen) perusteella. Ja tämän kehtasivat tehdä nimenomaan bolševikit…

Yhtä hyvin he olisivat voineet esittää saman syytöksen Tolstoille, jonka suurtyötä Solženitsyn on selvästikin halunnut toistaa. Sota ja rauha tosin ei ollut niinkään kertomus vuodesta 1812, kuin ihmisestä ja sodasta yleensä, ja vielä rauhastakin.

Punainen pyörä, sikäli kuin olen sitä lukenut, on tai haluaa olla myös koko inhimillisen todellisuuden kuvaus, sikäli kuin sellaista voi pitää mahdollisena. Venäjän vallankumous ja bolševikkien vallankaappaus syntyvät aikakaudesta, ihmisestä ja hänen yhtä sokeasta kuin avuttomasta pyrkimyksestään hallita maailmaansa.

Punaista pyörää on tosiaankin suomennettu vain nuo kaksi osaa ja tuskin sekään oli erityisen kannattavaa. Suomennos maksaa, jopa Suomessakin, jossa kääntäjä saa tyytyä nälkäpalkkaan, ellei sitten saa jostakin apurahoja. En tiedä, saiko Esa Adrian, mutta luultavasti kyllä.

Muistelen, että kirjaa (Elokuu 14) haukkua louskutettiin milloin mistäkin asiasta. Olihan kirjoittaja Neuvostoliiton julkinen vihollinen ja hänen kanssaan kaveeraamisesta tehtiin tietyt johtopäätökset. Oli sitä paitsi turvallista moittia kirjailijaa esimerkiksi historian väärentämisestä.

Hänen historiansa näet oli ainakin aivan erilainen kuin bolševikkien virallinen historia ja sitä paitsi epätieteellinen sivuuttaessaan sen satojen tutkijoiden vahvistaman väärennöksen, jonka mukaan kaikessa toteutui se, mikä kirjoitettu oli ja minkä mukaisesti maailmanhistorian kehitys synnytti uudenlaisen yhteiskunnan.

Solženitsynin syyttäminen venäläisvastaisuudesta oli yhtä mieletöntä kuin hänen esittämisensä slavofiilinä tai peräti mustasotnialaisena. Laiskalle hengelle molemmat myös ovat käyneet täydestä ajattelun korvikkeena ja aina voi yrittää väittää, ettei kirjailija edes tuntenut sitä, mitä hän kuvasi.

Solženitsyn kuitenkin tunsi pappenheimilaisensa yhtä hyvin kuin Tolstoi omansa. Kirja osoittaa erinomaista ajan tunnelmien ja niiden muuttumisen tavoittamista ja varmemmaksi vakuudeksi kirjailija esittää aina välillä ajan dokumentteja, kuten lehtiotsikoita ja viittaa tapahtumiin, jotka bolševistinen väärennöksen koulukunta oli painanut unohduksiin.

Kirjan sankareita on ennen muuta eversti Vorotyntsev, totuudelle uskollinen patriootti, joka ei alennu hurraamaan ontoille ideologisille symboleille, keisarista isänmaahan. Hän muistuttaa Tolstoin Pierre Bezuhovia. Hänelle tärkeintä on totuus -ja oikeus, pravda ja tämä ei sitten viittaa bolševikkien kaappaamaan sanaan, josta tehtiin valheen äänenkannattajan nimi.

Venäjän armeija oli monikansallinen. Kirjailija ei osoittele vierasheimoisia ja vihjaa heidän puuttuvaan lojaalisuuteensa. Kenraali Rennenkampf sai kyllä pilkkanimen Rennen-ohne-Kampf, mutta ei se hänen kansallisuudestaan johtunut.

Itä-Preussin eli Tannenbergin taistelussa toimi myös suomalainen kenraali Sirelius, joka mainitaan useaan kertaan. Ei hänenkään hahmonsa imarteleva ole, mutta todellinen traaginen antisankarihan on kenraali Samsonov, joka viimein tekee itsemurhan.

Ei ole totta, että historiassa määräisivät vain mykät materian voimat, mutta niitä ei voi myöskään aliarvioida. Katkerana Vorotyntsev saa muistella Venäjän armeijan ylpeänä toistelemaa Suvorovin iskulausetta: kuula on hölmö, pistin se jotakin on! Vai että sillä lailla. Ja tykki se varmaan on sitten ihan idiootti…

Ensimmäinen maailmansota merkitsi sivistyneen maailman henkistä konkurssia, johon päädyttiin asiaa lainkaan ymmärtämättä, unissakävijöiden tapaan. Laho Venäjän valtakunta oli rakennettu aikoja sitten vanhentuneille periaatteille ja perustui järkyttävään luokkaeroon.

Intelligentsija oli asettunut kapinaan koko systeemiä vastaan jo puoli vuosisataa ennen maailmansodan syttymistä ja vuonna 1914 ylioppilas, intelligentti (venäläinen intellektuellin nimitys) ja vallankumouksellinen merkitsivät lähes samaa.

Silti monet ylioppilaat lähtivät vapaaehtoisina rintamalle ja kirjailija kuvaa myös heitä. Joukossa oli myös defaitisteja, jotka halusivat loikata, kuten muuan vänrikki, jonka isännimi Lenartovitš viittaa ruotsalaiseen ja siis suomenmaalaiseen syntyperään.

Mutta kohtalon iskut oli otettava vastaan. Itse kukin käyttäytyi katastrofin keskellä kuten ihmiset käyttäytyvät. Siinä näkyi elämän koko kirjo. Ihannoitu venäläinen saattoi hyvinkin olla sankari, teatraalinenkin, mutta myös kaikkea muuta. Tykit ne ratkaisivat Saksan sodassa, eikä vihollisen tietä omalla rinnalla suljettu. Sitä paitsi oltiin hyökkäämässä.

Sodan koko tolkuttomuus nousee esille vasta asioiden konkreettisesta kuvaamisesta ja sen Solženitsyn taitaa. Minun mielestäni hän on hyvinkin Tolstoin veroinen.

Muuan seikka, jonka panee suomalaisena merkille ovat suomalaisten kaupunkien mukaan nimetyt rykmentit: löytyy niin  Savonlinnan (Nejšlotski), Viipurin, Sortavalan kuin Käkisalmenkin rykmentti. Viimemainittu oli Itävallan keisarin kunniapäällikkyyden alainen ja vielä sodan alkuviikkoina se oli viralliselta nimeltäänkin Лейб-гвардии Кексгольмский Императора Австрийского полк.

Yhtä pahasti olivat Viipurin rykmentin asiat, se oli seremoniallisesti Saksan keisarin alainen: 85-й пехотный Выборгский Его Императорского Королевского Величества Императора Германского Короля Прусского Вильгельма II полк.

Solženitsyn väittää, ettei uutta nimitystä rykmentille ollut elokuun suuren taistelun aikana edes vielä keksitty ja tämä pitää paikkansa. Elokuun lopulta lähtien käytettiin sitten vain 85. viipurilaisen rykmentin nimitystä.

Nuo niin sanotusti suomenmaalaiset rykmentit, joita oli paljonkin, oli tosiaan perustettu Suomessa, siis Vanhassa Suomessa ennen suuriruhtinaskunnan liittämistä keisarikuntaan ja niissä oli alun perin paikallista väkeä. Myöhemmin ne kuitenkin jouduttiin täydentämään muualta, suuriruhtinaskunnan autonomiasta johtuen.

Savonlinnan rykmentti on minusta kiinnostava, tuo kaupunki kun kuuluu taas Suomeen, tällä kertaa itsenäiseen.

Rykmentti perustettiin vuonna 1806 ja taisteli mm. niin sanotussa Tonavan armeijassa. Napoleonia vastaan suunnatulla retkellä se osallistui muun muassa Leipzigin kansaintaisteluun ja eteni Ranskaan saakka, ei kuitenkaan Pariisiin. Rykmentissä taisteli muun muassa runoilija ja Puškinin ystävä Baratynski, joka runoissaan ihannoi Suomeakin.

Rykmentin lyhyt historia kertoo, että se hajotettiin vuonna 1835 ja muodostettiin sitten uudelleen Suomen alueella vuonna 1863. Missä määrin mukana oli suomalaisia ei liene kukaan selvittänyt. Tuskinpa niitä edes oli, ainakaan miehistössä.

Tannenbergin (saksalaisen nimityksen mukaan) suuressa tuhoamistaistelussa elokuussa 1914 savonlinnalaiset joka tapauksessa suorittivat Solženitsynin mainitseman urhoollisen hyökkäyksen, jonka tulokset kuitenkin valuivat hukkaan. Lyhyissä rykmentinhistorioissa löytyy kyllä kielteisempääkin ainesta. Niin aina.

Tässä Punaisen pyörän osassa Suomea eli suuriruhtinaskuntaa kuitenkaan tuskin edes mainitaan. Lokakuu 16 -teoksessa siitä sen sijaan puhutaan enemmän ja kun olin aikoinaan kirjan lukenut, katsoin tarpeelliseksi lähettää kirjailijalle kappaleen englanninkielistä Pertti Luntisen Seyn-elämäkertaa.

Kirjailija kiitti kauniisti ja vastasi kirjoittamalla kokonaisen sivun mittaisen kirjeen kommentoidakseen näkemyksiäni Venäjän intelligentsijasta. Olen tallettanut kirjeen niin huolellisesti, ettei sitä ole enää millään löytynyt parinkymmenen vuoden etsinnöistä huolimatta.

Luulen, että se on jonkin kirjan välissä.

 

Vallankumous armeijan johdon piirissä?

 

Miten vallankumousta ei tehdä

 

Aina silloin tällöin on valtio-oppineiden ja muidenkin piirissä pohdiskeltu sitä mitä mahdollisuuksia alamaisilla on syöstä vallasta tyranni ja hänen hallintonsa.

Yhä uudelleen on päätelty, että nykyaikaisen valtion kohdalla nämä mahdollisuudet ovat huvenneet olemattomiin. Nykyaikainen valtio taas on eri aikoina tarkoittanut eri asiaa.

Valtion voimakeinot olivat runsaasti kansalaisten yläpuolella jo silloin, kun sotilasaseet kehittyivät yhä tehokkaammiksi ja olivat siviilien ulottumattomissa. Itse asiassa jo haarniskoidut huovit olivat ylivoimainen vastustaja suomalaisillekin talonpojille Nuijasodassa. Tilanne oli sama muuallakin.

Mutta tilanne onkin saattanut muuttua entistä edullisemmaksi kansan kannalta. Yhä uudelleenhan olemme saaneet lukea, miten sotilasaseita on jaettu siviileille. Jostakin niitä kalašnikoveja on aina löytynyt ja paljon, joko vallatuista arsenaaleista tai sitten salakuljetettuina. Jos jossakin halutaan tappaa vallanpitäjät, löytyy sitä suunnitteleville aina sponsori.

Monessa maassa on myös puolisotilaallisia joukkoja, joilla on sotilasaseet. Muistamme, että meilläkin olivat suojeluskunnat, jotka muuten vuonna 1932 suoraan uhkasivat laillista esivaltaa, joka ei kylläkään antanut periksi.

Venäjällä on ”aina” ollut salainen poliisi, jolla on ollut valtuuksia tehdä sellaista, jota laki ei tavalliselle kansalaiselle salli. Siitä etuliite ”erikois-” (osobyi, spetsialnyi , tšrezvytšajni) niiden nimityksissä: OMON, spetsnaz, tšeka jne.). Siinäpä juuri se porukka kaikkiin ns. erikoisoperaatioihin!

Noiden organisaatioiden tehtäviin on aina kuulunut myös ja ennen muuta rooli sisäisinä joukkoina eli taisteleminen omia kapinallisia tai tottelemattomia aineksia vastaan. Sota-aikana ne muodostivat ns. sulkuosastoja, jotka rintaman takana ns. sulkuosastoina varmistivat, ettei sieltä ilman lupaa palata. Joukkojen koko paisui valtavaksi. Muiden maiden sotilaspoliisit ja santarmistot eivät olleet tähän verrattavissa.

Harvoin huomaa mainittavan, että nykyiseen Rosgvardijaan kuuluu nimeään myöten täysin stalinistinen osasto ODON , joka ylpeilee kommunismin  ajan tunnuksilla: Отдельная орденов Жукова, Ленина и Октябрьской Революции, Краснознамённая дивизия оперативного назначения имени Ф. Э. Дзержинского. Kyseessä on siis Žukovin, Leninin ja Lokakuun vallankumouksen kunniamerkeillä palkittu punalippuinen Dzeržinskille nimetty operatiivisiin tarkoituksiin varattu divisioona… Suottapa ei Putin ole sanonut, että Venäjällä on oikeus ja kai sitten velvollisuuskin ylpeillä koko sen historiasta… Onhan siinä, mistä ylpeillä.

Sivumennen sanoen, toinen ”o” tuon divisioonan nimessä on aivan ilmeisesti aiemmin viitannut sanaan ”osobyi” (-erikois). Erikoismiehiähän nämä ovat, erikoistehtäviin.

Sanalla kaarti on ylpeä kaiku, mikä korostuu myös sanan käpykaartilainen sisältämässä komiikassa. Sanahan tulee ranskan kielen verbistä garder, vartioida (ks. Vihavainen: Haun vallan vahtikoirat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kun Venäjällä valta vaihtui 1700-luvulla oli syytä ottaa tarkoin huomioon aristokraattisten kaartinrykmenttien mielipide. Vain se varmisti lopputuloksen.

Muutenhan kaarteissa noin periaatteessa aina palvelivat uskollisista uskollisimmat ja taitavista taitavimmat. Napoleonin vanhan kaartin komentaja ilmoitti aikoinaan antautumista vaativille: kaarti kuolee, mutta ei antaudu.

Nykyään toki uskotaan, että joskus koiraskin poikii. Jotain vastaavaa nähtiin myös vuonna 1917, kun kaartinrykmentit Pietarissa nousivat kapinaan ja ampuivat komentajansa. Ne eivät halunneet ampua siviilejä.

Siitä hyvästä niitä ei rankaistu, vaan palkittiin. Ensimmäisenä esimiehensä ampunut sotilas sai jopa yrjönristin urheudestaan (ks. Vihavainen: Haun hetken sankari tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Se merkitsi syöksyä kohti kaaosta, jonka Putin varmasti muisti eilisessä puheessaan. Tilanne oli eilen Moskovan kannalta vakava. Periksi antaminen kapinalle ei johda kompromissiin. Sen väkivaltainen vastustaminen taas saattaa johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Tai sitten ei, mikäli kapinallisilta puuttuvat edellytykset ottaa valta käsiinsä.

Mutta vuonna 1917 kapinallisilla oli valmiutta ottaa valta omiin käsiinsä. Valtakunnanduuma ei ollut yhtä alamaisukollinen kuin nykyään. Sitä paitsi oppositioainekset saattoivat luottaa ainakin intelligentsijan tukeen muodostaessaan väkiaikaisen komiteansa, joka antaisi ensi tilisuudessa vallan koko Venäjän kansan vapaasti valitsemalle Perustavalle kokoukselle.

Väliaikainen hallitus sai pian kilpailijan Pietarin neuvostosta, joka istui Taurian palatsin toisessa siivessä (ks. Vihavainen: Haun taurian palatsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Syntyi niin sanottu kaksoisvalta.

Kaksoisvaltaa on usein pidetty onnistuneen vallankumouksen välttämättömänä ehtona, mutta eihän sellaista ollut vielä helmikuussa vuonna 1917. Tsaarinvallan legitimiteetti vain oli käynyt hyvin heiveröiseksi eikä kaartilaisiinkaan voinut luottaa, kuten saatiin nähdä. Itse asiassa juuri ne pettivät.

Olisiko vastaavaa voinut tapahtua näinä päivinä? On ilmeistä, että Putinilla oli juuri sellainen kauhukuva mielessään ja juuri siihen hän myös puheessaan viittasi. Entäpä, jos erikoismiehet olisivatkin joutuneet ampumaan omaa kansaa? Olisiko lojaliteetti varmasti säilynyt?

Putin on epäilemättä paljon suositumpi kuin Nikolai oli aikoinaan ja hänen nimeensä liittyy erottamattomasti myös Venäjän nousu ”polviltaan” ja elintason huima kohoaminen, olkoonkin, että se on sittemmin pysähtynyt ja jopa hieman taantunut. Sen ilmiön syntipukit on helppo nimetä.

Taistelut Wagneria vastaan olisi luultavasti käyty juuri Rosgvardijan voimin. Sitähän voi ainakin periaatteessa pitää erityisen uskollisena. Wagneria taas ei voi pitää varsinaisena kansan armeijana, eikä sen kanssa taisteleminen ehkä olisi tuntunut sen kummemmalta kuin veljeskansan edustajien tappaminenkaan.

On vaikea sanoa, mitä kaikkea tähän spektaakkeliin sisältyi. Varmastikaan kyseessä ei ollut mikään näytös tai sitten se oli todella bysanttilaisesti rakennettu operaatio, joka oikeuttaisi syntipukiksi kykenemättömän sotilasjohdon. Saapa nähdä, vaihtuuko se. Putin luultavasti ainakin varoo ryhtymästä operatiiviseksi päälliköksi, kuten onneton Nikolai II teki.

Totuus paljastuu yksityiskohdissaan ehkä vasta vuosikymmenien kuluttua. Episodi joka tapauksessa jää koulujenkin historiankirjoihin, ehkäpä vain mainintana: puheellaan presidentti torjui erittäin vaarallisen yrityksen horjuttaa maan tasapainoa ja toimintakykyä sen taistellessa elämästä ja kuolemasta kollektiivista länttä vastaan.

Putinhan näyttäisi ihan Svinhufvudilta, näin suomalaisesta näkökulmasta katsoen…

Kansan poika

 

Hetken sankari

 

Jokaisella aikakaudella on sankarinsa, eikä näytä siltä, että ihmiset tulisivat toimeen ilman sellaisia hahmoja, jotka korotetaan muiden yläpuolelle. Heillehän kunnianosoitukset voidaan konkreettisesti esittää, vaikkapa sitten muiden puolesta. Joku joutuu aina demokratiassakin nauttimaan sen konjakin, joka itse asiassa kuuluu koko kansalle.

Joskus maailmassa suurta rituaalista kunnioitusta oli tapana osoittaa tietyille valituille uskalikoille, aatteen fanaatikoille, marttyyreille ja vastaaville. Nykyäänhän korkeaan symboliseen asemaan ovat nousseet esimerkiksi ne naiset, jotka yllättäen muistivat, että heitä oli joskus kourittu tai ainakin tuijotettu julkeasti. Kärsimyksensä he sitten toivat rohkeasti julki kaikkien kohtalotovereidensa puolesta.

Toki löytyy myös esimerkiksi marttyyreja, joista tällä hetkellä kuuluisin on varmaankin Navalni. Huominen on löytävä taas omat sankarinsa ja niin edelleen, maailman tappiin saakka.

Niin sanottu Helmikuun vallankumous löysi sekin aikoinaan oman sankarinsa, joka kohotettiin ajan aallonharjalle ja jonka kohtalo on tuolle ajalle erityisen symbolinen.

Tarkoitan Timofei Ivanovitš Kirpitšnikovia, jonka suuri hetki koitti aamulla 27.2.1917.

Kirpitšnikov hoiti vääpelin virkaa Volynian kaartinrykmentin opetuspataljoonassa, joka oli komennettu tukahduttamaan mielenosoituksia, joita oli syntynyt muun muassa Znamenski-aukiolla (nykyinen Ploštšad Vosstanija Nevskin ja Liteini prospektin risteyksessä).

Aamulla ennen herätystä Kirpitšnikov sopi, ettei komentoa takaisin kadulle enää totella eikä upseereita tervehditä. Kun alikapteeni Laševitš saapui miesten luo ja tervehti tavalliseen tapaan: Terve veikot! (Zdorovo brattsy!) eivät miehet vastanneetkaan tavalliseen tapaan Terveyttä toivomme teidän jalosukuisuutenne! (Zdravija želajem, vaše blagorodije!) vaan huusivat sen sijaan hurraata (Uraa!).

Kun Laševitš kysyi, mitä moinen merkitsee, hänelle vastattiin, että se merkitsi hänen komentovaltansa päättymistä ja hänen oli viisainta häipyä mahdollisimman pian, mikäli halusi pelastaa nahkansa.

Nahkaansa hän ei kuitenkaan onnistunut pelastamaan, vaan hänet ammuttiin. Tiettävästi hän ei yrittänyt itse turvautua aseeseen eikä ampuminen missään tapauksessa tapahtunut esimerkiksi Znamenski-aukiolla, reaktiona siihen, että hän olisi komentanut ampumaan aseettomia mielenosoittajia. Edellisenä päivänä oli kyllä jo ammuttu kovilla, mutta vain ilmaan.

Kyseessä oli siis teloitus. Sen jälkeen olikin sillat poltettu eikä opetuspataljoonalla ollut paljon muuta mahdollisuutta kuin lähteä ostattamaan muita rykmenttejä kapinaan. Naapurissa oli muun muassa kuuluisa ja hieno Preobraženski-kaarti, joka lähti oitis kapinaan mukaan. Nyt kaartilaisten univormuissa oli kyllä koulutettavia ja rintamalle menoa pelkääviä alokkaita, mutta silti.

Suomen asemalle saatiin jo kokoon kymmenien tuhansien ihmisten kokous. Aseellinen kapina oli tosiasia eikä kenelläkään riittänyt sisua sen tukahduttamiseen väkivalloin. Olisiko se enää ollut edes mitenkään mahdollista?

Kun nyt sankareita tarvittiin, julisti Väliaikainen hallitus Kirpitšnikovin vallankumouksen ensimmäiseksi soturiksi -sopivan demokraattinen nimitys- ja palkitsi hänet yrjönristillä tekemästään urotyöstä.

Tämä oli merkki kaikille siitä, millaiset teot olivat kunnioitusta ansaitsevia ja nyt alkoi armeijassa yleinen upseerijahti, joka keskittyi erityisesti laivastoon.

Laivaston päätukikohta oli Helsingissä ja siellä matruusit tappoivat ainakin viisikymmentä upseeria. Tarkempiakin lukuja on saatu, mutta en niitä nyt juuri muista. Eräällä taistelulaivalla upseerit ahdistettiin messiin, josta he saivat yksitellen poistua. Kun pää ilmestyi ovesta, tappoi muuan matruusi aina tulijan lyömällä moskalla takaraivoon.

Myös Helsinki sai sankarinsa ja marttyyrinsä: kaksi matruusia kuoli näissä kahinoissa, toinen itse ampumansa luodin kimmokkeeseen. Sankarit haudattiin juhlallisesti Eteläsataman vieressä olevaan penkkaan. Itsenäisessä Suomessa sankarien ruumiit siirrettiin sitten hygieniasyistä hautuumaalle.

Kirpitšnikov oli laukaissut sen yleisen kuohunnan, jota kuvasi J. Alfred Tanner kupletissaan Tovaritsin svaboodaseikkailu:

Svabooda -vot, eta harasoo

hävisin tai voitin -soromnoo!

Kun on tavaritsii matroosit

ja kaikki soldaatit!

Tähän aikaan sijoittuu se Mannerheimin tunnettu lause, ettei hän koskaan, kolmenkymmenen vuoden aikana ollut hävennyt kantaa Venäjän armeijan univormua, mutta nyt oli sellainenkin aika tullut. Mannerheimhan todettiinkin uuteen aikakauteen sopimattomaksi upseeriksi ja teki ennen pitkää asiasta omat johtopäätöksensä.

Kirpitšnikov sen sijaan korotettiin upseeriksi, alivänrikiksi (podpraportšik) ja valittiin Pietarin neuvostoon.  Nythän upseerien rooli oli muuttunut demokraattiseksi, eikä heitä enää edes puhuteltu rituaalisen kiemuraisesti -vain herroiteltiin. Myös kuolemantuomio oli poistettu.

Kirpitšnikov, jolla erään poliittisen vastustajan mielestä oli poikkeuksellisen hävytön naama, oli joka tapauksessa Väliaikaiselle hallitukselle uskollinen ja osallistui sitten syksyllä pariinkin kahakkaan bolševikkeja vastaan.

Sinänsä hyvin vähälukuisille bolševikeillehan Kerenskin hallitus ei sitten mahtanut mitään, kun nämä vallan kaappasivat. Upseeristo inhosi tuota hallitusta, joka oli antanut pahamaineisen päiväkäsky numero 1:n ja tehnyt heistä itse asiassa lainsuojattomia. Bolševikit eivät monestakaan näyttäneet sen kummemmalta vaihtoehdolta. Kerenski saisi nyt maistaa sitä soppaa, minkä oli itse keittänyt.

Joka tapauksessa Kirpitšnikov oli puolensa valinnut ja kun Pietarissa oli valta vaihtunut, hän lähti sitten Donille liittyäkseen ns. Vapaaehtoisarmeijaan, joka nousi vastustamaan bolševikkeja.

Kun hän ilmoittautui tunnetulle kenraali Kutepoville, tämä ymmärsi pian, kenestä oli kysymys. Sen sijaan, että olisi kehottanut uutta vapaaehtoista siirtymään leiriin, tämä määräsikin hänet vietäväksi sen ulkopuolelle. Kirpitšnikov kysyi pahaa aavistaen syytä moiseen ja kenraali vastasi, että se pian selviäisi.

Vallankumouksen ensimmäinen soturi ammuttiin seremonioitta kanavan laidalle ja ruumis työnnettiin sinne. Kirpitšnikovin elämän momentum, sen sankarillinen huippukohta oli mennyt ohi.

Sic transit gloria mundi.

 

What do you want to do ?

New mail