Saksan-sodan eepos

 

Vähän unohdetusta sodasta

 

Sodat aiheuttavat aina kansallisen mielenhäiriön, jossa yleensä monet arvot keikahtavat päälaelleen. Jo muinaisessa Kreikassa asia huomattiin ja sitä ihmeteltiin.

Venäjän valapattoinen hyökkäyssota naapuriaan vastaan on asianmukaisesti aiheuttanut suurta painetta historian uudelleentulkintoihin. Ensimmäinen maailmansota, joka vuosikymmenet oli lähes täydellisessä katveessa tutkimukselta, joka sen sijaan suuntautui Lokakuun Suureen Sosialistiseen Vallankumoukseen, joka aloitti ihmiskunnan historian uuden aikakauden.

Kun huomattiin, ettei se aloittanut muuta kuin onnettoman harharetken fasististyyppiseen totalitarismiin, alettiin jälleen kiinnostua ensimmäisestä maailmansodasta, joka oli tuon vallankumouksenkin synnyttänyt. Sehän oli imperialistinen sota, mutta mitäs vikaa imperialismissa oikeastaan on?

Tuo kiinnostus alkoi jo ennen Ukrainan sodan alkamista ja epäilemättä juuri imperiumin nykyisen suuren johtajan johdolla saatiin hyvin pian sellainenkin yllättävä tutkimustulos, että Venäjä itse asiassa oli luettava ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioihin.

Ukraina sen sijaan näytteli juudaksen osaa ja teki opportunistisesti niin sanotun leipärauhan Saksan kanssa. Niinhän teki koko Venäjäkin, mutta kun Ukraina vielä oli irtautunut Venäjästä ilmeisenä tarkoituksena itsenäistyä ikiajoiksi.

Mikäli Venäjä tosiaan kuului sodan voittajiin, on Brest-Litovskin rauhaa pidettävä yllättävänä, sillä siinähän se luopui itse asiassa koko imperiumistaan, mukaan lukien Puolasta ja Suomesta, joita ei ole sen koommin saatu takaisin kotiin palautettua.

Nythän asia näyttää taas ainakin joidenkin vähäisempien äänien perusteella taas ajankohtaistuvan. Maineikkaiden tšekistien entinen valtakunnanjohtaja Patrušev muistutti äskettäin siitä, että Suomikin kuului vuosisadan verran Venäjän imperiumiin.

Eikö se itse asiassa kuulukin siihen luonnostaan? Katsokaapa vain karttaa. Amerikkalaista termiä lainatakseni Venäjän kutsumuskohtalohan on laajentua sinne, missä meri tulee vastaan. Niin on, jos siltä tuntuu.

Ensimmäinen maailmansota alkoi Venäjällä suuren euforian vallasa, kuten tapahtui muuallakin. Saksan lähetystöä (tuo hotelli Astoriaa vastapäätä sijaitseva eduskuntatalomme esikuva) vandalisoitiin ja saksalaisen pullakauppiaan puoti Nevskillä pantiin tasaiseksi.

Kaikki olivat innolla mukana ja erityisesti juutalaisten osuus kannattaa panna merkille: hehän olivat vielä hiljattain kärsineet pogromeista ja heitä epäiltiin epäisänmaallisuudesta. Nyt he marssivat suurelta synagogalta Talvipalatsille osoittamaan lojaalisuuttaan. Matka jatkui Znamenskaja-aukiolle (nyk. Vosstanija, Moskovan-aseman vieressä).

Venäläisten isänmaallisuus oli saatu herätettyä, kuten sodissa aina tapahtuu ja nytkin taas näyttää tapahtuneen. Suuri regressio ilmenee aina aluksi suurena riemuna, kun aivojen käytöstä luovutaan.

Ei se hetken hurmos kuitenkaan sitä tarkoittanut, että uusi olotila olisi kestävää laatua. Keväällä 1917 koitti totuuden hetki.

Muistellaanpa nyt tässä vaihteeksi taas tuotakin sotaa:

torstai 18. maaliskuuta 2021

Yhdenmiehen armeijakin voi olla hirmuinen

 

Suuri hyökkäys

 

Aleksandr Solženitsyn, Elokuu neljätoista (10.-12. elokuuta vanhan ajanlaskun mukaan). Suomennos Esa Adrian. Tammi 1972, 550 s.

 

Tulipa taas mieleen kerrata Solženitsynin magnum opusta. Kyseessähän on Punainen pyörä (Krasnoje koleso), mahtava kymmenosainen romaaniepos (4650 s.), josta on suomennettu vain kaksi osaa: Elokuu 14 ja lokakuu 16.

Kirja on Solženitsynin yhden miehen armeijan hyökkäys suoraan päin bolševistista väärennöksen koulukuntaa. Hänen ilmeinen tavoitteensa on palauttaa totuus niin sanotusta lokakuun vallankumouksesta, ei enempää eikä vähempää.

Kirjailijaa voi kaikin mokomin pitää suuruudenhulluna, kuten minäkin aikoinaan tein. Postmodernissa maailmassa, joka jo silloin vallitsi Neuvostoliitossa, yritys herätti heti myös kyynisen reaktion: ”Mikä on totuus?”

Loanheitolla ei ollut mitään rajaa ja muistan hyvin, miten järkyttynyt olin havaitessani, että neuvostoliittolainen loanheitto ei häikäillyt nimittää kirjailijaa myös isänmaanpetturiksi ja venäläisyyden vihaajaksi tämän kirjan (tai eepoksen) perusteella. Ja tämän kehtasivat tehdä nimenomaan bolševikit…

Yhtä hyvin he olisivat voineet esittää saman syytöksen Tolstoille, jonka suurtyötä Solženitsyn on selvästikin halunnut toistaa. Sota ja rauha tosin ei ollut niinkään kertomus vuodesta 1812, kuin ihmisestä ja sodasta yleensä, ja vielä rauhastakin.

Punainen pyörä, sikäli kuin olen sitä lukenut, on tai haluaa olla myös koko inhimillisen todellisuuden kuvaus, sikäli kuin sellaista voi pitää mahdollisena. Venäjän vallankumous ja bolševikkien vallankaappaus syntyvät aikakaudesta, ihmisestä ja hänen yhtä sokeasta kuin avuttomasta pyrkimyksestään hallita maailmaansa.

Punaista pyörää on tosiaankin suomennettu vain nuo kaksi osaa ja tuskin sekään oli erityisen kannattavaa. Suomennos maksaa, jopa Suomessakin, jossa kääntäjä saa tyytyä nälkäpalkkaan, ellei sitten saa jostakin apurahoja. En tiedä, saiko Esa Adrian, mutta luultavasti kyllä.

Muistelen, että kirjaa (Elokuu 14) haukkua louskutettiin milloin mistäkin asiasta. Olihan kirjoittaja Neuvostoliiton julkinen vihollinen ja hänen kanssaan kaveeraamisesta tehtiin tietyt johtopäätökset. Oli sitä paitsi turvallista moittia kirjailijaa esimerkiksi historian väärentämisestä.

Hänen historiansa näet oli ainakin aivan erilainen kuin bolševikkien virallinen historia ja sitä paitsi epätieteellinen sivuuttaessaan sen satojen tutkijoiden vahvistaman väärennöksen, jonka mukaan kaikessa toteutui se, mikä kirjoitettu oli ja minkä mukaisesti maailmanhistorian kehitys synnytti uudenlaisen yhteiskunnan.

Solženitsynin syyttäminen venäläisvastaisuudesta oli yhtä mieletöntä kuin hänen esittämisensä slavofiilinä tai peräti mustasotnialaisena. Laiskalle hengelle molemmat myös ovat käyneet täydestä ajattelun korvikkeena ja aina voi yrittää väittää, ettei kirjailija edes tuntenut sitä, mitä hän kuvasi.

Solženitsyn kuitenkin tunsi pappenheimilaisensa yhtä hyvin kuin Tolstoi omansa. Kirja osoittaa erinomaista ajan tunnelmien ja niiden muuttumisen tavoittamista ja varmemmaksi vakuudeksi kirjailija esittää aina välillä ajan dokumentteja, kuten lehtiotsikoita ja viittaa tapahtumiin, jotka bolševistinen väärennöksen koulukunta oli painanut unohduksiin.

Kirjan sankareita on ennen muuta eversti Vorotyntsev, totuudelle uskollinen patriootti, joka ei alennu hurraamaan ontoille ideologisille symboleille, keisarista isänmaahan. Hän muistuttaa Tolstoin Pierre Bezuhovia. Hänelle tärkeintä on totuus -ja oikeus, pravda ja tämä ei sitten viittaa bolševikkien kaappaamaan sanaan, josta tehtiin valheen äänenkannattajan nimi.

Venäjän armeija oli monikansallinen. Kirjailija ei osoittele vierasheimoisia ja vihjaa heidän puuttuvaan lojaalisuuteensa. Kenraali Rennenkampf sai kyllä pilkkanimen Rennen-ohne-Kampf, mutta ei se hänen kansallisuudestaan johtunut.

Itä-Preussin eli Tannenbergin taistelussa toimi myös suomalainen kenraali Sirelius, joka mainitaan useaan kertaan. Ei hänenkään hahmonsa imarteleva ole, mutta todellinen traaginen antisankarihan on kenraali Samsonov, joka viimein tekee itsemurhan.

Ei ole totta, että historiassa määräisivät vain mykät materian voimat, mutta niitä ei voi myöskään aliarvioida. Katkerana Vorotyntsev saa muistella Venäjän armeijan ylpeänä toistelemaa Suvorovin iskulausetta: kuula on hölmö, pistin se jotakin on! Vai että sillä lailla. Ja tykki se varmaan on sitten ihan idiootti…

Ensimmäinen maailmansota merkitsi sivistyneen maailman henkistä konkurssia, johon päädyttiin asiaa lainkaan ymmärtämättä, unissakävijöiden tapaan. Laho Venäjän valtakunta oli rakennettu aikoja sitten vanhentuneille periaatteille ja perustui järkyttävään luokkaeroon.

Intelligentsija oli asettunut kapinaan koko systeemiä vastaan jo puoli vuosisataa ennen maailmansodan syttymistä ja vuonna 1914 ylioppilas, intelligentti (venäläinen intellektuellin nimitys) ja vallankumouksellinen merkitsivät lähes samaa.

Silti monet ylioppilaat lähtivät vapaaehtoisina rintamalle ja kirjailija kuvaa myös heitä. Joukossa oli myös defaitisteja, jotka halusivat loikata, kuten muuan vänrikki, jonka isännimi Lenartovitš viittaa ruotsalaiseen ja siis suomenmaalaiseen syntyperään.

Mutta kohtalon iskut oli otettava vastaan. Itse kukin käyttäytyi katastrofin keskellä kuten ihmiset käyttäytyvät. Siinä näkyi elämän koko kirjo. Ihannoitu venäläinen saattoi hyvinkin olla sankari, teatraalinenkin, mutta myös kaikkea muuta. Tykit ne ratkaisivat Saksan sodassa, eikä vihollisen tietä omalla rinnalla suljettu. Sitä paitsi oltiin hyökkäämässä.

Sodan koko tolkuttomuus nousee esille vasta asioiden konkreettisesta kuvaamisesta ja sen Solženitsyn taitaa. Minun mielestäni hän on hyvinkin Tolstoin veroinen.

Muuan seikka, jonka panee suomalaisena merkille ovat suomalaisten kaupunkien mukaan nimetyt rykmentit: löytyy niin  Savonlinnan (Nejšlotski), Viipurin, Sortavalan kuin Käkisalmenkin rykmentti. Viimemainittu oli Itävallan keisarin kunniapäällikkyyden alainen ja vielä sodan alkuviikkoina se oli viralliselta nimeltäänkin Лейб-гвардии Кексгольмский Императора Австрийского полк.

Yhtä pahasti olivat Viipurin rykmentin asiat, se oli seremoniallisesti Saksan keisarin alainen: 85-й пехотный Выборгский Его Императорского Королевского Величества Императора Германского Короля Прусского Вильгельма II полк.

Solženitsyn väittää, ettei uutta nimitystä rykmentille ollut elokuun suuren taistelun aikana edes vielä keksitty ja tämä pitää paikkansa. Elokuun lopulta lähtien käytettiin sitten vain 85. viipurilaisen rykmentin nimitystä.

Nuo niin sanotusti suomenmaalaiset rykmentit, joita oli paljonkin, oli tosiaan perustettu Suomessa, siis Vanhassa Suomessa ennen suuriruhtinaskunnan liittämistä keisarikuntaan ja niissä oli alun perin paikallista väkeä. Myöhemmin ne kuitenkin jouduttiin täydentämään muualta, suuriruhtinaskunnan autonomiasta johtuen.

Savonlinnan rykmentti on minusta kiinnostava, tuo kaupunki kun kuuluu taas Suomeen, tällä kertaa itsenäiseen.

Rykmentti perustettiin vuonna 1806 ja taisteli mm. niin sanotussa Tonavan armeijassa. Napoleonia vastaan suunnatulla retkellä se osallistui muun muassa Leipzigin kansaintaisteluun ja eteni Ranskaan saakka, ei kuitenkaan Pariisiin. Rykmentissä taisteli muun muassa runoilija ja Puškinin ystävä Baratynski, joka runoissaan ihannoi Suomeakin.

Rykmentin lyhyt historia kertoo, että se hajotettiin vuonna 1835 ja muodostettiin sitten uudelleen Suomen alueella vuonna 1863. Missä määrin mukana oli suomalaisia ei liene kukaan selvittänyt. Tuskinpa niitä edes oli, ainakaan miehistössä.

Tannenbergin (saksalaisen nimityksen mukaan) suuressa tuhoamistaistelussa elokuussa 1914 savonlinnalaiset joka tapauksessa suorittivat Solženitsynin mainitseman urhoollisen hyökkäyksen, jonka tulokset kuitenkin valuivat hukkaan. Lyhyissä rykmentinhistorioissa löytyy kyllä kielteisempääkin ainesta. Niin aina.

Tässä Punaisen pyörän osassa Suomea eli suuriruhtinaskuntaa kuitenkaan tuskin edes mainitaan. Lokakuu 16 -teoksessa siitä sen sijaan puhutaan enemmän ja kun olin aikoinaan kirjan lukenut, katsoin tarpeelliseksi lähettää kirjailijalle kappaleen englanninkielistä Pertti Luntisen Seyn-elämäkertaa.

Kirjailija kiitti kauniisti ja vastasi kirjoittamalla kokonaisen sivun mittaisen kirjeen kommentoidakseen näkemyksiäni Venäjän intelligentsijasta. Olen tallettanut kirjeen niin huolellisesti, ettei sitä ole enää millään löytynyt parinkymmenen vuoden etsinnöistä huolimatta.

Luulen, että se on jonkin kirjan välissä.