Oma ryhmänsä

 

Intelligentit

 

Lienee englannin vaikutusta, että meilläkin sana ”intelligentti” tuppaa olemaan vain ja ainoastaan ”älykkään” synonyymi. Onhan se sitä, jos niin halutaan, mutta venäjässä se toimii myös substantiivina, joka viittaa tietyn kansanryhmän, intelligentsijan jäsenyyteen (vrt. adjektiivit intelligtentnyi tai intelligentski: Vihavainen: Haun intelligenssi tulokset )).

Tietokoneen tekoäly päihittää meidät kaikki moninkertaisesti suorituskyvyllään. En tiedä, miten korkea on sen ÄO, mutta luultavasti se on korkeampi, kuin pystyn edes ymmärtämään. Siitä huolimatta en olisi taipuvainen ajattelemaan, että se on ”intelligentti”, vaikka se myös käyttäisi hyvinkin korrektia ja kohteliasta kieltä.

Intelligenttiys (intelligentnost) erityisesti sen venäläisessä muodossa (ks. Vihavainen: Haun moukkien aika tulokset ) viittaa sivistyneisyyteen, sellaiseen käytökseen, jota englanniksi kuvataan lähinnä sanalla gentlemanly. Perinteisesti asiaan aikoinaan liittyi jopa uhrautuminen sorretun kansan puolesta.

Kaikki muuttuu koko ajan, mutta jotakin tuosta ihanteesta on yhä olemassa venäläisessä kulttuurissa, siis sen tietyissä piireissä. En siis tietenkään tarkoita niitä piirejä, joihin on viitattu esimerkiksi sanalla ”špana” tai edes” gopnik”. Ne taas edustavat kaiken sen vastakohtaa, mikä liittyy sanaan ”intelligentnost” (ks. Vihavainen: Haun gopnik tulokset ).

Hyvä ystäväni ja suuri Suomen ystävä, valitettavasti jo edesmennyt Andrei Nikolajevitš Saharov, joka oli Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtajana, totesi silloin tällöin, että Venäjän suuri onnettomuus oli, etteivät sen johtoon vallankumouksen jälkeen tulleet intelligentit, vaan aivan toisenlaiset ainekset.

Hän ei käyttänyt sanaa ”špana”, mutta minä käytän. (ks. Значение слова ШПАНА. Что такое ШПАНА? ).  Aleksandr Jakovlev käytti marxilaista termiä ”Lumpenproletariat” (люмпен), joka on laajempi merkitykseltään, mutta sisältää špana-aineksen.

Olen joskus blogissa huomauttanutkin siitä, että Saharov oli joskus briiffamaassa Putinia Venäjän historiasta ja esitti hänelle tuon perusteesinsä, minkä johdosta suuri Johtaja ilmeisesti suuttui.

Mutta faktat ovat itsepintaisia, kuten venäjässä sanotaan: fakty -delo upornoje.

Keskenkasvuisena Vova oli kulmien kundi Nevskin lähistöllä ja omaksui sikäläiset pelin säännöt, mistä hän myöhemminkin on nimenomaan ylpeillyt. Suuren valtion päämiehelle tällainen asenne kaiken maailman kolmipyöräajeluineen moottoripyöräjengiläisten seurassa on ainutlaatuista.

Intelligentsijan kannata se on yhtä sietämätöntä kuin Putinin silloin tällöin harrastamat alatyyliset sanonnat.

Mikäs teet. Vovan varmasti tapasivat hyvin monet suomalaisetkin hänen maleksiessaan Nevskillä vaihtamassa rahaa ja vakoilemassa kavereitaan -hänhän tarjoutui vapaaehtoiseksi tiedottajaksi KGB:lle. Se on asia, jota intelligentsija ei koskaan anna anteeksi.

Ajan mittaan ura urkeni ”erikoispalvelussa”, jollaiset tunnetaan kaikenlaisista ”erikoisoperaatioista”, joista ei tarvitse sen enempää puhua. Herrasmiehen ihanne on siitä maailmasta mahdollisimman kaukana.

Kerran opittu moukkamaisuus näkyy myös asiassa, jota nimitetään kuninkaiden kohteliaisuudeksi, eli siis tässä tapauksessa sen täydellisenä puutteena.

Sen sijaan, että kunnioittaisi kohtaamiaan ihmisiä, Putin odotuttaa heitä aina, poikkeuksetta. Joskus hyvinkin kauan. Tällainen takapihan kulttuurista kertova kiusanteko näyttää antavan hänelle jonkinlaista tyydytystä. Moukkamaisuus ei kuitenkaan siitä muuksi muutu, että sitä harjoittaa valtionpäämies, päinvastoin.

Špana-kulttuuriin on luettava myös esimerkiksi Dmitri Medvedevin uhkailut ydinaseiden käyttämisestä, jotka ilmeisesti täyttävät jo rikoksen tunnusmerkit. Sen ohella hänen puhetapansa vieraita valtioita koskien on myös usein mahdollisimman kaukana intelligentistä. Muistaako joku tehneensä kauppoja näiden pikku miesten kanssa?

Ei kuitenkaan pidä kuvitella, että intelligentsija ja sen kulttuuri olisi Venäjällä tai edes laajemmin venäläisyydessä kuollut. Tässä yhteydessä tekee mieli kertoa muuan sinänsä hyvin banaali, mutta aivan tuore oma kokemukseni.

Olin Tallinnassa ja istahdin raitiotievaunussa tavaroineni tuntemattoman miehen viereen. Ahdastahan siinä vähän oli ja hän kysäisi venäjäksi, mahdunko kunnolla (vam udobno?). Vastasin myöntävästi, jolloin hän hoksasi, että vieressä seisoo vaimoni ja kysäisi, pitääkö asia paikkansa. Kun myönsin, hän nousi heti paikaltaan ja siirtyi yhdelle tyhjälle paikalle.

Tätä ei olisi tapahtunut Helsingissä. Venäjällä se sen sijaan on aivan luontevaa, jos kyse on intelligentsijasta ja hieman laajemminkin. Muistan, miten olin noin kymmenen iäkkään sedän seurueessa pietarilaisessa metrossa. Kun astuimme sisään, kymmenen nuorta miestä nousi välittömästi istuimiltaan ja antoi meille paikkansa. Olisiko tällainen ollut meillä mahdollista?

Voi tietenkin sanoa, ettei tuollaisilla pikkuasioilla ole mitään merkitystä, mutta eihän se pidä paikkaansa. Mitään ne eivät merkitse suuren gopnikin ja hänen jenginsä johtaman valtion ulkopolitiikan kannalta, mutta maan kulttuurissa ne ovat tärkeä piirre, sen eräässä tärkeässä osassa.

Olipa tosiaan harmillista, että vallan otti Neuvostoliitossa Lumpenproletariat ja uudella Venäjällä špana. Kyllä kansa olisi ansainnut parempaa ja toivottavasti se vielä saakin intelligentin valtiojohdon.

Silloin voinemme pakata normaaliin, sivistyneeseen naapuruuteen.

Älymystö ja falski eliitti

 

Dermokraatit ja intelligentit

 

Tuossa ei ollut painovirhettä. Neuvostoliiton romahdettua ja huippunopean demokratisoinnin alettua šokkiterapian merkeissä, kansan suuri enemmistö teki suuren luokkaretken alaspäin.

Kun Neuvostoliitossa oli jo voitu ruveta puhumaan uudesta keskiluokasta, kuten esimerkiksi sosiologi Timo Piirainen teki, jäi koko joukko äkkiä tyhjän päälle ja putosi puutteeseen ja suoranaiseen köyhyyteen.

Tämän prosessin seurauksia kannamme yhä, niin Venäjällä, kuin koko sijnä maailmassa, joka on saanut sen takia kärsiä.

Samaan aikaan suuri joukko huijareita yksityisti itselleen kansalliset rikkaudet ja pröystäili saaliillaan mahdollisimman näkyvästi, perustellen touhujaan vapaudella ja demokratialla.

Tätä seuranneet työläiset, joiden palkat saattoivat jäävä maksamatta kuukausimääriksi, alkoi usein puhua ”dermokratiasta” (dermo -paska).

Suuriin omistuksiin liittyy usein myös poliittista valtaa, ainakin potentiaalisesti, mutta Venäjällä oligarkit kesytettiin väkivaltaisesti ja osoitettiin, että valta maassa oli salaisella poliisilla, joka skandaalimaisesti imarteli itseään myös uuden aristokratian nimityksellä.

”Aristoi” -parhaat oli tietenkin vielä paljon sopimattomampi kuvaamaan tuota joukkoa, kuin se aikoinaan sopi kansaa nylkevän perinnöllisen loiskerroksen epiteetiksi. Nyt oli jo perusteita puhua oklokratiasta, periaatteettomien väkivallan ihailijoiden vallasta.

Aikoinaan aristokratiaksi itseään nimittävä joukko joka tapauksessa pyrki monin tavoin todistelemaan itselleen ja muille omaa erinomaisuuttaan ja noudattamaan sellaista elintapaa, joka kuvasti henkilön sisäistämää, korkeammalle tasolle kehittynyttä kulttuuria.

1800-luvulla pelkkä holtiton rahan kylväminen ei vielä todistanut harjoittajastaan muuta kuin tämän vulgaarisuuden. Eliitin joukkoon pääseminen vaati useamman sukupolven kasvatuksen uusiin tapoihin ja arvoihin. Nousukas, parvenu, oli sen luokan ylenkatsoma, jota hän pyrki miellyttämään ja häntä osasivat halveksia alemmatkin

1800-luvun venäläinen ylimystö, joka kansoitti Euroopan kylpylät ja huvihuoneistot, oli aivan erityisen kuuluisaa tuhlaavaisuudestaan, kuten myös klassinen kirjallisuus todistaa.

Samanlainen tilanne toistui Euroopassa myös Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Sittemmin oligarkkien pääsy länteen estettiin, haluten satuttaa uudentyyppisellä boikottipolitiikalla juuri niitä, jotka olivat rikkoneet kansainvälisiä käyttäytymissääntöjä.

Ennen pitkää boikotti laajeni venäläisiin yleensä, minkä mielekkyyttä on syytä epäillä. Tiettävästi venäläiset kansoittavat nyt kalliita ja halvempiakin lomakohteita idässä, jossa he ovat uusien paikallisten nousukkaiden joukossa ehkä paremmin kotonaan.

Venäläisten uusrikkaiden luokka ei ole vailla merkitystä ja on miinnostavaa, mitä seurauksia on sillä, että se on nyt ajettu pois Euroopasta. Kuvauksia siitä mikä on tyilanne nykyään, en ole missään nähnyt.

Tässä nyt sen sijaan joka tapauksessa kuvaus siitä, millaiselta tilanne saattoi intelligentin venäläisen silmin näyttää Euroopassa puolitoista vuosisataa sitten.

 

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Oligarkit ja aristokraatit

 

Uusrikkaat ja vanhat rikkaat Euroopassa

 

Kuten tunnettua, Venäjän oligarkit ja muut uusrikkaat ovat sijoittaneet rahansa Länsi-Eurooppaan ja kouluttavat siellä myös lapsensa.  Historian luultavasti suurimmassa varkausoperaatiossa pieni joukko, joka koostui lähinnä entisistä komsomol-aktiiveista ja yritysten johtajista lainasi valtiolta rahaa ostaakseen itselleen sen omaisuuden murto-osasta todellisesta arvosta.

Suuri osa noista häikäilemättömistä menestyjistä selitti olevansa poliittiselta vakaumukseltaan demokraatteja ja kansallisuudeltaan silmiinpistävän monet olivat juutalaisia. Miksi oli näin, ei liene aivan selvää, mutta niille, jotka paheksuivat tätä rikolliseksi leimaamaansa toimintaa, mitä se todella olikin, syntyi aihetta syyttää Venäjän onnettomuuksista juuri demokraatteja ja juutalaisia. Tähän yhdistetään tavallisesti myös läntinen maailma, joka todella toimi tämän prosessin kummisetänä.

Ilman vastiketta saadut valtavat rikkaudet tietenkin houkuttelivat monet äärimmäiseen tuhlailuun. Tässä suhteessa venäläiset uusrikkaat olivat ja ovat jopa maailmassa omaa luokkaansa, sillä etenkin eurooppalainen ja amerikkalainen niin sanottu vanha raha noudattaa paljon suurempaa vaatimattomuutta elämäntavassaan eikä juuri harrasta rikkauksiensa esillepanoa.

Myös kiinalaiset ja intialaiset vaikuttavat pröystäilyssään hillitymmiltä, mutta siellä rahat yleensä ovat peräisin menestyneestä tuotannosta. Venäjän tavoin myös arabimaailmassa näytön tarve tuntuu olevan kova. Siellähän eivät tuotannolliset investoinnit juuri näytä kiinnostaneen, mutta oman mahtavuuden pönkittäminen sitäkin enemmän.

Venäläisten uusrikkaiden huvijahdit, kultaiset vessanpytyt ja tolkuttomat juhlat huvikeskuksissa, jonne on kuskattu suuri määrä ilotyttöjä, ovat päässeet maineeseen niin Venäjällä kuin ulkomailla.

 Tällainen tapaus oli opposition kärkihahmonakin esiintyneen Mihail Prohorovin juhlinta ranskalaisessa Courchevelin lomakeskuksessa, jossa myös poliisit puuttuivat asiaan epäillessään paritusta. Loukkaantunut oligarkki uhkasi kääntää selkänsä koko Ranskalle, ellei anteeksipyyntöä kuulu ja tutkinta lopetettiinkin vähin äänin todisteiden puutteessa.

Myös Lontoo on täynnä venäläisiä, venäläiset käyttävät jo termiä Londongrad. On jopa väitetty heitä olevan siellä neljäsataatuhatta, mikä lienee liioittelua. Joka tapauksessa he ovat nyt näkyvästi läsnä kalliissa kaupunginosissa, kuten Chelseassa tai Hyde Parkissa, joista he ovat ostaneet kokonaisia arvotaloja. Myös kuuluisa Chelsean jalkapallojoukkue kuuluu venäläiselle oligarkille.

Lontoo on luonteva suunta nykyajan uusrikkaiden diasporalle, sillä englanti on kiistaton maailmankieli, jolla ei ole varsinaisia kilpailijoita. 1800-luvulla oli toisin. Toki myös silloin aristokratian kotiopettajat usein opettivat lapsille ranskan ohella englantia ja saksaa, mutta kansainvälisen yhteydenpidon kieli oli ennen muuta ranska.

Sivistyneen henkilön oli hyvä osata myös englantia, saksaa ja italiaakin. Saksalaisuus oli voimakkaasti läsnä itse Venäjällä ja monet venäläiset anglomaanit pyrkivät jäljittelemään myös ihailemaansa brittiläistä elämäntapaa, mutta se, joka ei osannut täydellistä ranskaa, kuului alempaan kastiin.

Ivan Turgenjev, joka vietti suuren osan elämästään ulkomailla, tunsi erinomaisesti sekä kotimaansa aristokratian että sen elämäntavan ulkomailla. Sinnehän jokaisen oli silloin tällöin mentävä, esimerkiksi hoitamaan terveyttään vaikka siinä ei vikaa olisikaan ollut.

 Ulkomaille eivät matkustaneet vain Turgenjevin kaltaiset liberaalit länsimaalaistajat. Myös varhaiset slavofiilit kuten Aleksei  Homjakov, Kirejevskit ja Aksakovit, sellaiset taantumuksen piiriin luetut henkilöt kuin Tjuttšev, Gogol ja Dostojevski oleskelivat paljonkin ulkomailla, Saksassa, Ranskassa ja usein myös Englannissa.

Baden Baden oli yksi niistä kurorteista, joita venäläiset kansoittivat 1800-luvun puolivälissä. Romaanissaan Savua Turgenjev kuvaa niitä sosiaalisia ryhmiä, jotka kuluttivat aikaansa tuossa saksalaisessa pikkukaupungissa, jossa he ja heidän rahansa näyttivät olevan koko instituution keskipiste ja kantava voima.

Romaanin päähenkilö Litvinov tunnistaa aristokraattiset maanmiehensä heti. Samuli Suomalaisen käännöksen mukaan joukko oli seuraavanlaista:

”Litvinov tunsi heidät heti venäläisiksi, vaikka he puhuivatkin ranskaa, tunsi juuri siitä, että he puhuivat ranskaa. Naisten asut olivat hienot ja loistavat. herrat olivat pukeutuneet uuden uutukaisiin sertukkeihin, vartalonmukaisiin ja piukkoihin, mikä ei enää ole aivan nykyaikaista, harmaisiin täplikkäisiin housuihin, päässä kaupunkilaiset hyvin kiiltävät hatut. Jokaisella oli kaulassa kapea, tiukalle vedetty musta liina ja heidän ryhdissään haiskahti jotakin sotilasmaista.

Sotilaita he olivatkin. Litvinov oli joutunut kemuihin, joitten osanottajat olivat nuoria kenraaleita, ylhäisön jäseniä, mahtavia henkilöitä. Kaikki ilmaisi heissä mahtavuutta: pidätetty luontevuus, ylevän suloiset myhäilyt, katseen ponnistettu huolettomuus, hemmoteltu olkapäiden kohottelu, vartalon heiluttelu ja polvien taivutus. Sitä tiesi äänen sävykin, se oli kuin ystävällistä, inhon sekaista kiitoksen lausumista joukolle alamaisia…”

Tämän joukon teennäinen ja peitellyn korskea henki tympäisi Litvinovia: ”Mitä heillä oli yhteistä –hänellä, pikkuvirkamiehen pojalla ja noilla sotaväkeen kuuluvilla pietarilaisilla aristokraateilla? Hän rakasti kaikkea, mitä he vihasivat; hän vihasi kaikkea, mitä he rakastivat. Hän tunsi sen liian hyvin, tunsi sisimpäänsä myöten. Heidän pilantekonsa tuntui hänestä tympeältä, keskustelutapansa tuskalliselta, heidän jok’ainoa liikkeensä valheelliselta. Jopa heidän puheensa pehmeydessäkin hän kuuli ärsyttävää halveksuntaa, ja sittenkin hän melkein aristeli noita ihmisiä, vihollisiansa…”

Ja kuitenkin Litvinov oli hyvin toimeentuleva tilanomistaja, jolla oli varaa lomailla mondeenissa Baden Badenissa ja sivistystasonsa puolesta hän veti aristokratialle hyvin vertoja. Itse asiassa Litvinovin tiedot ja ymmärrys olivat korkeammalla tasolla kuin tämän joukon, jonka elämä muodostui keskinäisestä nokittelusta ja jossa muoto oli kaikki ja sisällys ei mitään: ”kuinka vanhaa, tarpeetonta, turhanpäiväisen joutavaa oli kaikki, mikä piti vireillä näitä päitä, näitä sieluja, eikä yksinomaan tai tänä iltana pelkästään ulkona maailmalla vaan kotonakin, hetkestä hetkeen ja päivästä päivään, niin leveälti ja syvälti kuin heidän olemuksensa ulottui! Mikä tietämättömyyden paljous! Ja mikä kyvyttömyys käsittää sitä, mihin ihmiselämä perustuu ja mikä ihmiselämää kaunistaa!”

Turgenjev, joka muiden tuon ajan venäläisten kirjailijoiden tavoin käyttää tekstissään pitkiä ranskalaisia sitaatteja, arvostelee myös maanmiestensä ranskan kieltä. Romaanin keskushenkilö Irina, joka on lumoavan kauneutensa takia joutunut korkeimman aristokratian joukkoon, halveksii ympäristönsä tyhjyyttä ja jopa sen käyttämää kieltä.: ”Sanon vielä kerran, te ette tiedä, mitä ihmisiä nuo ovat. He eivät käsitä mitään, eivät harrasta mitään, ei heissä ole edes järkeä, ni ésprit ni intelligence; kaikki heissä on pelkkää viekkautta ja vehkeilyjä; musiikki ja runous ja taide ovat heille outoja.” Litvinovin kanssa sen sijaan voi puhua venäjää, vaikka virheellistäkin, eikä tuota ”ainaista äitelää pietarilaista ranskaa”.

Tuo ranska oli tosin sinänsä virheetöntä, mutta venäläisyys paistoi sen alta. Muuan rouva venytti sanojaan pitkään, ”mikä on ominaista isovenäläisessä ääntämyksessä, ja joka kuuluu ranskalaisen korvaan sietämättömältä”, Olipa joukossa myös rouva Arzamasista, syrjäkulmilta ja sen huomasi hänen puheestaankin.

Turgenjevin venäläiset eurooppalaiset jakaantuivat siis selvästi toisistaan erottuviin luokkiin, mikä on tilanne tänäänkin. On ymmärrettävää, että ne, jotka eivät kaksikymmentä vuotta sitten olleet yhtään mitään ja joiden ensimmäinen ulkomaanmatka on vielä hyvässä muistissa, ovat epävarmoja sen suhteen, miten vanhan Euroopan yläluokka heihin suhtautuu.

Olisi kohtuutonta olettaa, että pääoman varastamiselle ja muulle kartuttamiselle omistautunut henkilö samaan aikaan ehtisi hankkia itselleen myös syvällistä sivistystä. Niinpä asia korvataan kulutettujen rahasummien määrällä ja tarvittaessa käytetään hyväksi auktoriteetteja, jotka kertovat, missä hyvän maun rajat ehkä menevät.

Uusrikkaan dilemma on ikiaikainen. Jo Petronius Arbiter kuvasi roomalaisajan uusrikasta Trimalchiota teoksessaan Satiricon ja muutettavat muuttaen tästä henkilöhahmosta ja hänen liehittelijöistään saisi nykyaikaisten uusrikkaiden kuvauksen, esimerkkejä löytyy Kiinasta Amerikkaan, joskin, kuten sanottu, länsieurooppalaiset ja etenkin pohjoismaiset perinteet taitavat hillitä rikkaudella kerskailua. Venäjällä tällaista elävää perinnettä ei ole.

 Se vanha venäläinen aristokratia, jota Turgenjev kuvaa, ei yleensä kuulunut uusrikkaisiin, vaan oli haalinut rahansa joko ammoin peritystä omaisuudestaan eli suoraan talonpojan selkänahasta tai sitten viinan- tai veronvuokrauksella tai valtion hankinnoissa petkuttamalla. 

 Venäläinen korruptio oli tuohon aikaan jo kaikkialla kuuluisaa. Pelkkä raha ei kuitenkaan vielä oikeuttanut kunnian huipulle, vaan siihen tarvittiin lisäksi vielä hieno sukunimi. Sellaisen kantajat kyllä usein viihtyivätkin raharuhtinaiden seurassa ja solmivat keskinäisesti edullisia avioliittoja.

Nykyään oligarkkien piirissä on esiintynyt muutamia hahmoja, jotka ovat selittäneet olevansa vakaumukseltaan demokraatteja, mutta he ovat poikkeuksia. Kuten 1800-luvun aristokratia, beau monde erottautui jyrkästi alemmista kansanluokista, niihin luettuna sivistyneistö, intelligentsija, niin myös nykyiset uusrikkaat ovat yleensä elämäntavoiltaan kovin epävenäläisiä ja pyrkivät sen sijaan kansainvälisiin seurapiireihin, jakaen niiden arvot, kielen ja puheenparren. Yhteistä on, että ”kansasta” veisataan viis, mutta ollaan sitäkin persompia oman persoonan ”kunnialle”.

Tämä kansainvälinen joukko onkin viime vuosikymmeninä valtavasti kasvanut ja näyttää siltä, että se muodostaa yhä yhtenäisemmän luokan, jolle yhteistä on heidän kuluttamiensa rikkauksien suhteeton määrä verrattuna niihin palveluksiin, joita he suorittavat tulojensa vastineeksi. Koska maailma ei ole tainnut kuulla mitään sellaisesta korkeasta kulttuuritasosta, jota tämä joukko olisi luonut keskuudessaan tai sellaisista merkittävistä hyödyistä, innovaatioista tai taiteen suuntauksista, jotka saisivat kiittää sitä olemassaolostaan, saattaa vielä tapahtua, että tämän ryhmän olemassaolo ennen pitkää kyseenalaistetaan.

Aristokratia, parhaiden valta, on ylpeä sana. Ylpeydestä tulee tyhmänylpeyttä niin pian kuin parhaiden valta rappeutuu pelkäksi oligarkiaksi eli harvainvallaksi ja kun sen etuoikeudet eivät enää perustu sen antamaan panokseen vaan täysin irrationaalisiin sääntöihin ja pykäliin. Ranskan vallankumouksen aikaan laulettiin:

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira !

Les aristocrates à la lanterne.

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira !

Les aristocrates on les pendra.

Si on n’ les pend pas

On les rompra

Si on n’ les rompt pas

On les brûlera.

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira,

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira,

 

“Aristokratia” oli sekä luokkana että sanana kompromettoinut itsensä ja tuon nimen kantajat haluttiin ripustaa lyhtypylväisiin tai hävittää vielä julmemmin. Venäjällä on seiniltä saanut lukea grafitteja, joissa samaan paikkaan on toivotettu ”demokraatit”.

 Ellei tämä globaali maailmanjärjestys, jossa demokratian nimiin vannovilla valtioilla on suuri sanansija, pysty edes yhdessä tekemään mitään sille turhalle joukolle, joka kahmii yhä enemmän itselleen sitä, mitä maailma tuottaa, on helppo ennustaa, että tuloksena on kriisi. Aristokraattien tilalle voivat taas, ansiottaan tai ansaitusti, tulla demokraatit, mikäli järjestelmä rappeutuu Aristoteleen tunnettua kaavaa noudattaen.

 

YLEn on uudistuttava!

 

Miten kansaa tyhmennetään

 

Suomen television tarjonnasta on tullut aina silloin tällöin kirjoitettua (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=TV ).  Tilanteen skandaalimaiseen huonontumiseen puuttui Kanava-lehdessä myös YLE:n vanha työntekijä Marjaana Mykkänen (ks. edellinen viita).

Aikoinaan ja itse asiassa vielä aivan hiljattain Yleisradion ja siis myös television tehtävissä priorisoitiin kansan kulttuuritason kohottaminen korkealle. On myös ilmeistä, että niiden vaikutus kulttuuriin laajasti ymmärrettynä on ollut tavattoman suuri.

Voimme aloittaa vaikkapa siitä, miten radioäänten ääntämys standardisoi suomalaista puhuttua sanaa ja siitä, miten kaikkialla koko maassa, maalla kuten kaupungeissa saatiin äkkiä yhteisiä mielenkiinnon ja samastumisen kohteita, mukaansatempaavista laulajista jatkokuunnelmien ja TV-sarjojen sankareihin.

Samalla lyötiin läpi valtavia kaupallisia projekteja: koko maailman lapset halusivat ennen pitkää hankkia juuri sellaisia nukkeja, jotka seikkailivat TV:ssä, pikkupojat halusivat tulla maailman parhaiksi urheilijoiksi ja NHL-miljonääreiksi ja Römpsänperälläkin alettiin ymmärtää, miten eletään todella hienosti ja mitä miljonäärien päivään kuuluu.

Kaikki kansat ja myös Suomen heimot alkoivat olla kulttuurisesti yhä lähempänä toisiaan ja sitä amerikkalaista keskiluokkaa, jonka rahastamiseksi sieltä tuleva, 11-vuotiaan tasolle viritetty massakulttuuri oli suunniteltu.

Englannin kielikin, joka suomalaisille on koko äännemaailmaltaan erittäin kaukainen, muuttui ennen pitkää uudeksi normaaliksi ja kaikkein edistyneimmät oppivat puhumaan sitä samaa slummien slangia kuin heidän päivittäin kohtaamat sankarinsakin.

Englannin kieli on aikamme lingua franca ja sen osaaminen on sangen arvokas ja nykyään jopa välttämätön asia sinänsä. Kulttuurin syöpä siitä tulee silloin, kun se syrjäyttää kaikki muut käytössä olevat kielet oma äidinkieli mukaan luettuna.

Sen vastapainoksi itseään kunnioittava kansallinen yleisradioyhtiö esittääkin myös muiden kulttuuripiirien ohjelmaa ja järjestää muiden kielten kursseja.

 Eurooppalaisuus on sangen huteralla pohjalla, mikäli sen asukkaiden ainoa äidinkielensä ohella osaama kieli on englanti, joka ei edes ole muiden EU-maiden kuin Irlannin virallinen kieli.

Ranska, Saksa ja Italia niissä puhuttuine kielineen eivät saisi olla täysin tuntemattomia siinä ympäristössä, jonka TV tarjoaa. Venäjän tarpeellisuuden pitäisi jokaiselle sen naapurissa asuvalle olla itsestäänselvyys, niin ikävältä kuin se juuri nyt kuulostaakin.

Mikäli ajatellaan oman maamme tarpeita globalisoituvassa maailmassa, ovat myös kiinan, espanjan ja portugalin kielet erittäin hyödyllisiä. Turkki ja arabia ovat avaimia sellaiseen suureen maailman osaan, josta meidän ei kannata olla kokonaan eristyneitä.

Vain harvat toki osaavat kaikkia noita kieliä edes auttavasti, eikä tarvitsekaan. Kuitenkin on älyllinen konkurssi irrottautua koko niiden edustamasta maailmasta ja hankkia sen sijaan myös verorahoilla loputtomasti sitä samaa angloamerikkalaista roskaa, jota kaikki kaupallisetkin kanavat syytävät tuutin täydeltä.

Tuosta tolkuttomasta ja kohtuuttomasta englannin tyrkyttämisestä ja siihen liittyvistä ongelmista olen kirjoittanut jo vaikka millä mitalla, enkä viitsi enää asioita toistella (ks. Vihavainen: Haun englannin kieli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mitä Suomen TV:n tarjontaan tulee, on angloamerikkalaisen kolmannen luokan viihteen osuus tarjonnasta tyrmäävä (vrt. Vihavainen: Haun milfit ja nakut deittaajat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Miten voidaan hyväksyä, että myös Yle tekee tätä samaa verorahoillamme? Mihin se sillä pyrkii ja miksi? Eihän sen edes tarvitse mielistellä sitä kaikkein tyhmintä katsojaa, joka haluaa maksaa paljaan p-n katsomisesta ja autiolle saarelle koottujen älykääpiöiden keskinäisestä pudotuspelistä.

Tilanne ei ole aina ollut tämä. Kuka muistaa vielä TV-teatterin, Lukulampun ja vastaavat aidosti kunnianhimoiset ja osittain jopa erittäin halvalla tehdyt ohjelmat. Jopa tietokilpailuissa pyrittiin tomppelitasoa korkeammalle ohjelmassa Hoi maamme!, jossa ei kilpaitu vain muistamisessa, vaan asioiden ymmärtämisessä.

Mitäpä, jos jälleen, kaikenkarvaisten miljonäärileikkien sijasta alettaisiin kilpailla älyllisellä tasolla vakkapa korkeakoulujen kesken? Kokkisotien ja elämäni ”biisien(!)” asemesta voitaisiin vaikkapa asettaa tehtäväksi jonkin asian ilmaiseminen eri taiteiden keinoin.

Iänikuisen englannin vääntämisen sijasta voitaisiin esittää vertailtaviksi vaikkapa jonkin asian ilmaiseminen eri suomen murteilla tai vaikkapa eurooppalaisilla kielillä. Sen ja sen näyttelijän elokuvaroolien muistamisen sijaan voitaisiin kilpailla vaikkapa klassisten romaanien hahmojen tulkinnassa.

Onhan niitä mahdollisuuksia loputtomasti. Tarvajärven laatikkoleikki avasi aikoinaan sen Pandoran lippaan, josta koko angloamerikkalainen infantilismi alkoi virrata olohuoneisiimme.

Mainitsin tästä kulttuurin hyljeksinnästä hiljattain eräässä seurassa ja sein heti vastaukseksi, että onhan meillä myös ihan vakava ja kiinnostava TV-kanava Teema.

Tämä tuskin voi osoittaa mitään muuta kuin sitä, että nuo intelligentit seuralaiset eivät olleet pitkään aikaan yrittäneetkään tuota kaavaa katsoa.

Yhdysvaltain kommunistisesta puolueesta sanottiin joskus, että kolmasosa sen jäsenistä on  mustia, kolmasosa suomalaisia ja kolmasosa FBI:n agentteja.  Nuo kategoriat olivat tietenkin päällekkäisiä, mutta karkean yleiskäsityksen tuo anekdootti kai antoi.

Nykyisestä Teemasta, joka täysin poikkeaa parin vuosikymmenen takaisesta voisi samaan tapaan sanoa, että kolmasosa sen ohjelmista on ruotsikielistä (urheilu ja lastenohjelmat hallitsevina), kolmasosa suomenkielistä lastenohjelmaa ja kolmasosa pahimman luokan anglosaksista viihdettä.

Se siitä kulttuurikanavasta. Voisiko YLE:n ongelmana olla, että sillä on liikaa rahaa? Olisiko vaikka Lukulampun henkiin herättäminen aivan liian halpaa? Voitaisiinko siinä tapauksessa vaikka ottaa kirjailijoita esittelemään omia töitään ja maksaa heille kunnon palkkio?

Vastaavia ohjelmia, joissa rahamäärän lisäämisellä ei voiteta mitään, voisivat olla kuvataiteilijoiden ja säveltäjien/muusikoiden ohjelmat, joissa nämä voisivat keskittyä siihen, mitä tavoittelevat töillään ja millaisia vaikeuksia heillä on.

Mikäli joku sinfonia vain esitetään TV:ssä ei siitä syntyvä lisäarvo verrattuna sen kuuntelemiseen suoratoistona ole suuri. Vähintäänkin kannattaisi haastatella esittäjiä ennen ja jälkeen esityksen.

Joka tapauksessa, nyt kun myös Yle joutuu talkoisiin, kun budjettivajetta vähennetään, on syytä kiinnittää huomiota siihen, ettei se valtavalla rahoituksellaan ole saanut oikeastaan mitään aikaan tai edes yrittänyt kulttuuriohjelmien ja kansan sivistämisen alalla.

Sen sijaan se esittää jatkuvasti tyhmentämisohjelmia, joista pitäisi kaikkien niitä esittävien tahojen maksaa valtiolle niin sanottua huviveroa, jota roskakulttuurilta aikoinaan perittiin.

 

Mikä tappoi kommunismin?

 

Ratkaiseva voima eli mikä tuhosi Neuvostoliiton?

 

Yury Shikalov, Markat, farkut ja sukkahousut. Laiton kauppa ja länsimuodin lumo Neuvostoliitosssa. Gaudeamus 2020, 341 s.

 

Sosialistinen suunnitelmatalous perustui intellektuellien unelmaan todella tehokkaasta ja rationaalisesta tuotannosta, joka tyydyttäisi ihmisen todelliset tarpeet eikä tuhlaisi työtä ja resursseja umpimähkään ja mielettömille suhdannevaihteluille alttiina.

Käytännössä saatiin sitten rauhankin aikana toimiva sotatalous, jolle olivat ominaisia krooniset pulailmiöt ja tehottomuus. Rationaalisesti suunnitellut hinnat oli irrotettu kysynnästä ja tarjonnasta ja epärealistisina ne aiheuttivat suurta painetta keinotteluun.

Monella indikaattorilla mitattuna sosialistinen talous oli silti suuri menestys ja esimerkiksi tykkien ja panssarivaunujen tuotanto paisui valtavaksi. Sama koski erilaisia raaka-aineita ja energiaa. Kun talouskasvu 1970-luvulle saakka oli koko ajan suurempi kuin lännessä, pelättiin täällä kommunistisen ideologian pian puhuvan isännän äänellä.

Pentti Saarikoski kuvitteli 1970-luvun alussa sen ajan piankin koittavan, jolloin suomalaiset naiset menevät vaateostoksilleen Leningradiin. Hän ei ollut ainoa, joka erehtyi pahasti.

Käytännössä kehitys kulki toiseen suuntaan.

Jo pian sodan jälkeen ilmaantuivat Moskovan ja Leningradin kaduille stiljagat. Shikalov kääntää nimityksen mielestäni onnistuneesti muotipelleiksi. Stiljagojen huvina ja intohimona oli erottautua harmaasta massasta ja sen he tekivät fantastisella pukeutumisellaan, jonka ajateltiin jäljittelevän länsimaista.

Itse asiassa länsimaisesta pukeutumisesta ja muustakin elämäntavasta oli Venäjällä vain harmaita aavistuksia aina Moskovan nuorisofestivaaliin saakka (1957). Vasta silloin kohtasi Neuvostoliiton nuoriso läntisiä ikätovereitaan. Hruštšovilaisen optimismin oloissa lähdettiin neuvostojärjestelmän ylivoimaisuudesta ja itse pääsihteeri letkautti joskus ylimielisesti niistä hepenistä, joita länsi kyllä osasi tuottaa, mutta pystyisikö se mihinkään vakavampiin saavutuksiin?

Neuvostoliiton kommunistinen puolue hyväksyi vuonna 1961 kommunismin rakentamisen ohjelman ja sitoutui mahdillisimman arvovaltaisesti siihen, että tämä järjestelmä olisi pääpiirteissään  rakennettu vuoteen 1980 mennessä.

Sehän tarkoitti sitä, että jokaiselle annettaisiin tarpeidensa mukaan ja niukkuus olisi siis poistettu. Sen mukaisesti ei enää tarvittaisi edes rahaa, vaan kaikki olisi ilmaista. Totisesti kyseessä oli aivan uudenlainen vaihe ihmiskunnan historiassa.

Ohjelmaan liittyivät lupaukset kapitalistisen maailman korkeimman eli amerikkalaisen elintason saavuttamisesta vuonna 1970, minkä jälkeen se jätetäisiin kauas taakse. Kommunistinen järjestelmä oli kapitalismin lapsi ja se hautaisi vanhempansa, kuten luonnon järjestykseen kuuluu. Koko maailman tulevaisuus oli kommunismi ja sinne Neuvostoliitto saapuisi ensimmäisenä. Se oli sen maailmanhistoriallinen missio.

Tässä oli aikakauden suuri draama, jota Shikalov jostakin syystä ei edes mainitse. Sen hän kyllä mainitsee, että maataloudessa koettiin pahoja takaiskuja jo 1960-luvun alussa eli siis hyvin pian kommunismin ohjelman hyväksymisen jälkeen.

Neuvostoliiton suuri sankariprojekti osoittautui siis heti haavoittuvaiseksi, mutta kommunismin rakentamista päämääränä ei hylätty edes perestroikan allkuvaiheessa.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli valtavien muutosten aikaa myös lännessä, mikä tuon ajan Neuvostoliittoa koskevissa tutkimuksissa sein unohtuu. Kuuluisat kolme loistavaa vuosikymmentä toivat mukanaan sekä korkean elintason ja yltäkylläisyyden että myös kulttuurivallankumouksen ja nuorison niin sanotun kapinallisuuden.

Neuvostoliitossa kaikki meni hieman eri tavoin ja lännen kehitys suodattui sinne omalaatuisessa muodossa ja merkillisin seurauksin.

Stiljagoja seurasivat trokarit, fartsovštšikit jotka välittivät maahansa läntisiä kulutustavaroita. Laadukas elektroniikka ja muu vastaava arvotavara oli kuitenkin heille aivan toissijainen artikkeli. Sen sijaan tuotiin tavallisia vaatteita: sukkahousuja ja farkkuja. Lisäksi vaihdettiin rahaa. Valuutallahan oli mahdollista hankkia noita länsitavaroita, vaikka sitä pyrittiin estämään.

Tutkimuskirjallisuudessa on ihmetelty, miten oli mahdollista, että nimenomaan sellaisesta tuotteesta kuin farkuista tuli suuri länsimaisuuden symboli, jonka varjoon jäänyt Neuvostoliitto sai takapajuisuuden leiman. Ennen lopullista tuhoaan Neuvostoliitto salli noiden ihmevaatteiden valmistuksenkin alueellaan, mutta se oli jo myöhäistä.

Farkut joka tapauksessa ilmeisesti symbolisoivat kokonaista elämänmuotoa, ne antoivat ihmiselle uuden habituksen ja kosketuksen vapauteen ja vaurauteen. Tytötkin hakeutuivat farkkumiesten syliin aivan spontaanisti.

Shikalov kuuluu siihen sukupolveen, joka joutui henkilökohtaisesti paljonkin kosketuksiin tuon länsitavaroiden kaupan kanssa. Hän asui sekä Habarovskissa että Viipurissa ja sai siis kokemuksia tuhansien kilometrien päässä toisistaan sijaitsevilta raja-alueilta. Kirjassa on runsaasti pieniä muistelmia noista asioista.

Niin sanottujen fartsovštšikien toiminnalla oli juurensa neuvostoliittolaisessa epävirallisessa taloudessa. Kyseessä oli vastavuoroisten palveluiden järjestelmä eli blat. Se ei ollut niinkään bisnestä kuin ystävänkauppaa ja sen osanottajat saattoivat jopa loukkaantua rahan tarjoamisesta.

Fartsovštšikit eivät loukkaantuneet, sillä heille tuo toiminta merkitsi elinkeinoa, usein myös pääasiallista. Shikalov rekonstruoi kirjassaan tuon toiminnan elinkaaren ja huomauttaa, että eri vaiheissa sen luonne oli erilaista. Aluksi sitä harjoittivat nimenomaan intelligentit, jotka olivat rehellisiä kauppamiehiä ja myös korostivat kunnollisuuttaan.

Koko ajan tosin oli liikkeellä myös huijareita ja lopulta myös gangsterismi iski tämän kaupan kimppuun ja alkoi vaatia suojelurahoja. Liikkeellä oli erilaisia toimijoita, joista niin sanotut automiehet kuuluivat ehdottomaan eliittiin. He harjoittivat bisnestään maantiellä ulkomaisten turistien kansa.

Kukapa tuon ajan Neuvostoliitossa matkannut ei olisi tuhoon toimintaa tutustunut. Pitkän aikaa oli ruplan virallinen kurssi seitsemän markkaa. Sen sai, kun vaihtoi pankissa. Mikäli sen sijaan vaihtoi pimeästi, sai markasta puoli ruplaa tai ruplan, joskus enemmänkin. Varaa tinkiä oli, sillä fartsovštšikit itse saivat markasta peräti neljä ruplaa. Voittoprosentit olivat siis aivan huikeita.

Sanoin joskus tuohon naikaan, että sosialismin suuri viehätys on siinä, että sen helmassa voi elää herroiksi osaamatta tai uskaltamatta mitään erityistä. Ainoa, mitä tarvitsi, oli tehdä ystävänpalvelus kaverille, joka antoi muutamasta kymmenestä markasta niin paljon ruplia, ettei niille edes keksinyt käyttöä, ellei asunut Neuvostoliitossa.

Ruplia saattoi käyttää makeaan elämään: ravintolassa voi panna pöydän koreaksi ja ajella taksilla mielin määrin eikä naisia tarvinnut erityisesti etsiä. Ne tunkivat kyllä syliin. Siinähän se oli, jätkän paratiisi.

Suomalaisista tulikin fartsovkan tärkein ulkomainen osapuoli. Suomi oli alan suurvalta, joka ei ainoastaan hallinnut Leningradia, vaan tunnettiin erinomaisesti myös Moskovassa.

Valtiovalta yritti taistella ilmiötä vastaan, mutta heikoin tuloksin. Liikkeellä olivat sekä miliisi että KGB. Jälkimmäistä miliisit halveksivat ja pelkäsivät ja tekivät sille kepposiakin. Vain miliisin erikoisjoukoilla oli jonkinlaista menestystä fartsovštšikoita vastaan.

Suomalainen erikoisuus oli ns. vodkaturismi, joka johti tiettyyn sen harjoittajien halveksuntaan. Suomalaiset eivät olleet enää oikeita ulkomaalaisia, kuten kanakaan ei ollut oikea lintu. Markka kyllä oli ihan oikea valuutta eikä sitä suinkaan halveksittu dollarien ja saksanmarkkojen rinnalla.

Fartsovka loppui sitten kun loppui itse komentotalouskin. Loppuvaihe oli jo kaoottista ja silloin melkein jokainen yritti myydä jotakin. Muistan hyvin sen ajan, kun Moskovan GUM-tavaratalon ulkopuolelle oli kerääntynyt varmasti yli satatuhatta kaupustelijaa. Tilanne näytti sekä surkealta että absurdilta. Jos sekaan sattui eksymään, oli älyttömän massan valtavuus hieman pelottavaakin.

Shikalovin kirja on varsin mainio ja hyvin kirjoitettu esitys aiheestaan. Sen arvoa ja kiinnostavuutta lisäävät kirjoittajan omat henkilökohtaiset muistot, joita on kertynyt huomattava määrä. Hän on myös käyttänyt keskeistä tutkimuskirjallisuutta, johon olisi voinut monta kirjaa isätäkin, mutta en väitä, että tulos olisi niiden puutteesta olennaisesti kärsinyt.

En kuitenkaan malta olla mainitsematta kahta kirjaa, joita olisin mielelläni nähnyt käytetyn. Toinen on itse kirjoittamani Vnutrennyi vrag (Inner Adversary) ja toinen yhdessä Jelena Bogdanovan kanssa julkaisemamme Communism and Consumerism.

Shikalovin fokus on hieman toinen ja mikäpä siinä. Kirja on oikein kiinnostava ja antaa enemmän kuin voisi kuvitella. Siirtyminen Stalinin ajan eristyksestä Hruštšovin suurten lupausten suojasäähän ja sitten Brežneviläiseen pysähtyneisyyteen oli pitkä matka myös henkisesti.

Kirjan käsittelemä aihe on paljon tärkeämpi kuin moni jälkeenpäin voisi kuvitella, Shikalovin siteeraama Aleksandr Kabakov kärjistää, ettei niin sanotulla ideologisella taistelulla, johon länsikin mielettömästi satsasi ollut lopulta mitään merkitystä. Farkut ratkaisivat kaiken: Lännen lopullinen voitto tapahtui silloin, kun farkut saivat haltuunsa neuvostoliittolaisten nuorisoaktivistien takamukset.

Uskomaton tarina

 

What do you want to do ?

New mail

Älymystö palvelee

 

Belomorsko-Baltijski Kanal imeni Stalina. Istorija strojtelstva 1931-1934 gg. Pod redaktsiej M. Gorkogo, L. Averbaha, S. Firona. 1934 (1998), OGIZ. Gosudarstvennoje izdatelstvo ”Istorija fabrik i zavodov”.  613 s.  

 

Vienanmeren kanavan rakentaminen on asia, josta meilläkin useimmat näköjään ajattelevat jo tietävänsä kaiken tietämisen arvoisen ja minun puolestani saavat kaikin mokomin tulla uskollaan autuaiksi.

Tokihan jo Arvo ”Poika” Tuominen kirjoitti siitä muistelmissaan 50-luvulla ja varsin paljon olennaista saikin sanotuksi. Solženitsynin Gulagin saaristossa kanavalla on tärkeä rooli, kuten oli todellisuudessakin. Kun puolue- eli valtiojohdon käytettävissä yhtäkkiä oli miljoonapäinen lauma vankeja, oli niille tehtävä jotakin.

Saksalaiset joutuivat samaan tilanteeseen sodan aikana, jolloin miljoonat heidän käsiinsä jääneet yksinkertaisesti nääntyivät nälkään. Stalin sen sijaan sai mobilisoitua suuren ”kanava-armeijan”, joka hyödynsi ensin tämän joukon potentiaalia teettämällä sillä niin yksinkertaista työtä, että se varmasti osattiin. Lapiointi oli sellaista. Aikansa lapioituaan tuhannet ja taas tuhannet kuolivat, mutta se tapahtui niin sanoakseni  rumpujen paukutuksen säestämänä.

Aikoinaan paljon puhutusta orjatyöstä tuli joka tapauksessa suuri kansainvälisen luokan kysymys, kun ilmeni, että Englantiin myytyä puutavaraa tuotettiin epävapaalla työvoimalla. Laki kielsi sellaisen ja neuvostodumppauksesta kärsineet suomalaiset olivat ensi riveissä muistuttamassa tästä skandaalista.

Juuri tähän kysymykseen liittyy Uuno Kailaan runo Raja railona aukeaa: Siellä on orjuus ja pakkotyö… Olihan sitä, ihan oikeasti.

Kaikki on kuitenkin suhteellista ja intellektuelleille ja heidän kaltaisilleen oli helppo myydä myös ajatus siitä, ettei yksi orjuus ollut toista kummempaa, pikemminkin päinvastoin.

Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja eli pääministeri Molotov ei kainostellut nostaa orjatyökysymystä esille Neuvostojen VI kongressissa vuonna 1931. Hän julisti, ettei neuvostovalta suinkaan aikonut kätkeä sitä, että se käytti myös terveiden ja työkykyisten vankien työtä hyödyllisiin tarkoituksiin. Muuan sellainen oli juuri Itämeren ja Vienanmeren kanavan rakentaminen.

Siellä työskenteli noin 60000 ihmistä, joilla oli 8-tunnin työpäivä ja jotka saivat 20-30 ruplan kuukausipalkkaa. Työntekijöitä ei vartioitu (ei tarvinnut) ja kultttuurityö oli hyvin organisoitua. Olot työmaalla olivat niin hyvät, että tuhannet ja taas tuhannet läntisen maailman työttömät kadehtivat noita onnellisia.

Metsätöihin vankeja sen sijaan ei käytetty, väitti Molotov päin naamaa. Hän ehdotti, että työläisten oloja molemmin puolin tulisivat tarkastamaan vaihdettavat työläisdelegaatiot. Sellainen todella saatiinkin aikaan ja vangit evakuoitiin aina pois tieltä, kun delegatsijan tiedettiin olevan tulossa.

Sivumennen sanoen, myös Suomen vankilaolot tuotiin esille epäedullisena vertauskohtana kanava-armeijalaisten oloille. Myös Suomessa vangit tekivät töitä -mm. huonekalujen osia- joita vietiin Englantiin…

Tässä käsitellyssä kirjassa annetaan Suomen vankilahelvetistä suorataan pirullinen kuva.

Koko suuresta sankariprojektista, valtavan kanavan rakentamisesta ennätysajassa aivan alkeellisilla työkaluilla, tehtiin sitten tämän ennenkuulumattoman suorituksen arvoinen kirja. Sen päätoimittajaksi tuli itse Maksim Gorki, vuosisataisnero ja sosialistisen realismin syntysanojen lausuja sekä sen linkki ihmiskunnan suurimpiin kulttuuriperinteisiin.

Kirjailijoita projektissa oli 35 ja he heidän prikaatinsa tietenkin myös tutustui kanavatyömaan todellisuuteen. Kuten kerrotaan, jotkut vangit yrittivät saattaa heidän tietoonsa myös ihan oikeaa eli epävirallista todellisuutta, mutta nuo suuret intelligentit, mukaan lukien Gorki, torjuivat sen. He palvelivat aatetta eikä joitakin satunnaisia lurjuksia.

Kirjailijoiden lista on kiinnostava. Mukana olivat muun muassa sellaiset nimet kuin Mihail Zoštšenko, Vsevolod Ivanov, Vera Inber, Valentin Katajev, Aleksei Tolstoi ja Viktor Šklovski. Kirja oli niin sanottu kollektiivinen monografia eikä siinä tarvinnut kirjoittaa omalla nimellä, mikä varmaankin oli monelle suuri helpotus. Nimi oli joka tapauksessa annettava käytettäväksi.

Toimittajakolmikkoon lukeutui L. Averbah, joka oli ollut merkittävänä toimihenkilönä myös niin sanottujen proletaarikirjailijoiden järjestössä (RAPP).

Stalin huomasi jo 1930-luvun alussa, että tämä järjestö vainosi todellisia kirjallisuuden mestareita ja työnsi sen sijaan eteenpäin niin sanottuja proletaarisia kirjailijoita, jota olivat lähtökohdaltaan ihan oikeita työläisiä, mutta taidoiltaan usein pelkkiä nollia.

Averbah oli niiden joukossa, jotka sitten joutuivat ammuttaviksi, kun siirryttiin uuteen, sosialistiseen yhteiskuntaan. Yhtenä hänen suurista synneistään mainittiin juuri tämän Stalinin kanavaa käsittelevän kirjan toimittaminen. Siinä kuulemma tuhlattiin suututtavalla tavalla valtion varoja.

Mitä itse kirjan sisältöön tulee, se on lähinnä kokoelma sankaritarinoita ja ihmekertomuksia. Siinä väitettiin jopa, että entisistä kulakeista, jotka olivat niin sanotusti arkkityyppisiä pikkuporvareita, taottiin (perekovka) parissa kymmenessä kuukaudessa aivan uudenlaisia persoonallisuuksia. Nyt heistä tuli samanlaisia työläishahmoja kuin aidot proletaarit.

Tällaiset tarinat, jotka sijoittuvat kirjan alkuun, ovat ilmiselvästi Gorkin kynästä lähtöisin. Juuri hänen epäortodoksisen sosialismiteoriansa ytimessä oli taistelu pikkuporvarillisuutta (meštšanstvo) vastaan, joka jatkuisi myös sosialismissa. Sen todellinen pesä oli kuitenkin talonpoikaisto.

Itse asiassa sosiaalinen alkuperä, olkoonpa se ns. kulakisto tai muut riistäjäluokat (vaikkapa pikkukauppiaat), jäi yhä hallitsevaksi tuntomerkiksi, jonka perusteella ihmisiä myös sosialistisessa Neuvostoliitossa jaettiin vuohiin ja lampaisiin. Harjoittelua (stažirovka) kanavatyömaalla ei taatusti luettu ansioksi edes sen viraston eli NKVD:n piirissä, joka tuotakin projektia hoiti.

Kirjan alun paatoksellisessa, aatteellisessa osuudessa kerrotaan myös tapauksesta, jossa paatunut kulakki parani suorastaan fyysisesti. Hän oli tottunut ahtamaan jopa päivä mahansa täyteen maitoon keitettyä puuroa ja kärsi pahoista vatsavaivoista. Kun hän siirtyi kanavatyömaalle, köyhälistön vesivellidieetille, mahakin parani!

Ilmeisesti tuo kulakki tai siis entinen kulakki olikin kärsinyt laktoosi-intoleranssista. Oleellista tietenkin oli, että ojennustyö sankarillisen sosialismin rakentamisen projektin parissa sai aikaan ihmeitä. Se teki uusia ihmisiä.

Kirja sisältää siis, kuten sanottu, suoranaisia pyhimystarinoita ja sen sankareita ovat NKVD:n miehet, joiden tehtävänä oli johtaa tuota likimain pyhää prosessia, jossa sokeat saivat näkönsä ja ammattimaisista roistoista tuli kunniallisia kansalaisia.

Lisäksi tulee muitakin tyyppejä, entisiä tuholaisinsinöörejä ja jopa Rurikin sukua oleva ruhtinas Vjazemski, joka oli innostunut palaamaan venäjälle, kun huomasi, että isänmaa nousee jälleen suurvallaksi Stalinin johdolla ja sosialismin  merkeissä.

Emigranttien piirissähän oli toiminut Smena veh-niminen liike, joka vetosi nimenomaan emigranttien isänmaallisiin, suurvaltaisiin tunteisiin ja korosti sitä, että Venäjä on nyt Neuvostoliitto, halusitte tai ette ja isänmaallisuus on siis sen parhaaksi toimimista.

Smena veh toimi Suomessakin ja jopa julkaisi täällä Put(Tie) -nimistä lehteä, joka nyt on luettavissa Kansalliskirjaston digitoiduissa aineistoissa. Puheena olevan kirjan toimituskuntaan kuulunut Aleksei Tolstoi oli muuan niistä, jotka Smena veh oli innostanut palaamaan Venäjälle. Uusi paluuaaltohan syntyi sitten myöhemmin, Toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliiton prestiisi nousi huippuunsa.

Älymystön mobilisointi Vienan meren kanava-kirjan palvelukseen oli klassinen totalitarismin temppu. Pakotuksen sijasta siinä todennäköisesti riittivät nuo runsaat houkuttimet, joita kirjan tekijöille ilmeisesti tuhlatttiin ja toisaalta sen ymmärtäminen, että kieltäytyminen veisi pian turmioon.

Talvisodan aikana älymystön mobilisointi onnistui uskomattomassa laajuudessa ja käytännöllisesti katsoen koko sen terävä kärki, muista puhumatta, saatiin mukaan toinen toistaan irvokkaampiin julkaisuihin.

Tämä värväys ulottui myös ulkomaille ja saavutti huomattavaa menestystä.

Venäläisen älymystön osalta olen sitä lyhyesti käsitellyt kirjassani Marssi Helsinkiin. Viime kuukausina se on tuotu lähes päivittäin esille internetissä.

On itse asiassa skandaali, ettei meillä tunneta tuota ilmiötä juuri lainkaan. Itseänihän siitä kai saan syyttää, mutta nyt on joka tapauksessa aika kypsynyt sille, että tutkimme tarkasti sitä, mihin, miksi ja miten älymystö saattaa mennä mukaan, kun se elää totalitaarisen tietoisuuden piirissä.

Huomautan, että kyse on nimenomaan tietoisuudesta. Neuvostoliitossa älymystö kyllä ymmärsi, että jossakin taustalla sitä aina uhkasi myös väkivalta. Lännessä tällaista uhkaa ei ollut eikä ole, mutta totalitaarinen ajattelu on tehnyt ja tekee kyllä täälläkin tehtävänsä. Sen historiasta täytyy yrittää oppia edes jotakin.