Mikä tappoi kommunismin?

 

Ratkaiseva voima eli mikä tuhosi Neuvostoliiton?

 

Yury Shikalov, Markat, farkut ja sukkahousut. Laiton kauppa ja länsimuodin lumo Neuvostoliitosssa. Gaudeamus 2020, 341 s.

 

Sosialistinen suunnitelmatalous perustui intellektuellien unelmaan todella tehokkaasta ja rationaalisesta tuotannosta, joka tyydyttäisi ihmisen todelliset tarpeet eikä tuhlaisi työtä ja resursseja umpimähkään ja mielettömille suhdannevaihteluille alttiina.

Käytännössä saatiin sitten rauhankin aikana toimiva sotatalous, jolle olivat ominaisia krooniset pulailmiöt ja tehottomuus. Rationaalisesti suunnitellut hinnat oli irrotettu kysynnästä ja tarjonnasta ja epärealistisina ne aiheuttivat suurta painetta keinotteluun.

Monella indikaattorilla mitattuna sosialistinen talous oli silti suuri menestys ja esimerkiksi tykkien ja panssarivaunujen tuotanto paisui valtavaksi. Sama koski erilaisia raaka-aineita ja energiaa. Kun talouskasvu 1970-luvulle saakka oli koko ajan suurempi kuin lännessä, pelättiin täällä kommunistisen ideologian pian puhuvan isännän äänellä.

Pentti Saarikoski kuvitteli 1970-luvun alussa sen ajan piankin koittavan, jolloin suomalaiset naiset menevät vaateostoksilleen Leningradiin. Hän ei ollut ainoa, joka erehtyi pahasti.

Käytännössä kehitys kulki toiseen suuntaan.

Jo pian sodan jälkeen ilmaantuivat Moskovan ja Leningradin kaduille stiljagat. Shikalov kääntää nimityksen mielestäni onnistuneesti muotipelleiksi. Stiljagojen huvina ja intohimona oli erottautua harmaasta massasta ja sen he tekivät fantastisella pukeutumisellaan, jonka ajateltiin jäljittelevän länsimaista.

Itse asiassa länsimaisesta pukeutumisesta ja muustakin elämäntavasta oli Venäjällä vain harmaita aavistuksia aina Moskovan nuorisofestivaaliin saakka (1957). Vasta silloin kohtasi Neuvostoliiton nuoriso läntisiä ikätovereitaan. Hruštšovilaisen optimismin oloissa lähdettiin neuvostojärjestelmän ylivoimaisuudesta ja itse pääsihteeri letkautti joskus ylimielisesti niistä hepenistä, joita länsi kyllä osasi tuottaa, mutta pystyisikö se mihinkään vakavampiin saavutuksiin?

Neuvostoliiton kommunistinen puolue hyväksyi vuonna 1961 kommunismin rakentamisen ohjelman ja sitoutui mahdillisimman arvovaltaisesti siihen, että tämä järjestelmä olisi pääpiirteissään  rakennettu vuoteen 1980 mennessä.

Sehän tarkoitti sitä, että jokaiselle annettaisiin tarpeidensa mukaan ja niukkuus olisi siis poistettu. Sen mukaisesti ei enää tarvittaisi edes rahaa, vaan kaikki olisi ilmaista. Totisesti kyseessä oli aivan uudenlainen vaihe ihmiskunnan historiassa.

Ohjelmaan liittyivät lupaukset kapitalistisen maailman korkeimman eli amerikkalaisen elintason saavuttamisesta vuonna 1970, minkä jälkeen se jätetäisiin kauas taakse. Kommunistinen järjestelmä oli kapitalismin lapsi ja se hautaisi vanhempansa, kuten luonnon järjestykseen kuuluu. Koko maailman tulevaisuus oli kommunismi ja sinne Neuvostoliitto saapuisi ensimmäisenä. Se oli sen maailmanhistoriallinen missio.

Tässä oli aikakauden suuri draama, jota Shikalov jostakin syystä ei edes mainitse. Sen hän kyllä mainitsee, että maataloudessa koettiin pahoja takaiskuja jo 1960-luvun alussa eli siis hyvin pian kommunismin ohjelman hyväksymisen jälkeen.

Neuvostoliiton suuri sankariprojekti osoittautui siis heti haavoittuvaiseksi, mutta kommunismin rakentamista päämääränä ei hylätty edes perestroikan allkuvaiheessa.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli valtavien muutosten aikaa myös lännessä, mikä tuon ajan Neuvostoliittoa koskevissa tutkimuksissa sein unohtuu. Kuuluisat kolme loistavaa vuosikymmentä toivat mukanaan sekä korkean elintason ja yltäkylläisyyden että myös kulttuurivallankumouksen ja nuorison niin sanotun kapinallisuuden.

Neuvostoliitossa kaikki meni hieman eri tavoin ja lännen kehitys suodattui sinne omalaatuisessa muodossa ja merkillisin seurauksin.

Stiljagoja seurasivat trokarit, fartsovštšikit jotka välittivät maahansa läntisiä kulutustavaroita. Laadukas elektroniikka ja muu vastaava arvotavara oli kuitenkin heille aivan toissijainen artikkeli. Sen sijaan tuotiin tavallisia vaatteita: sukkahousuja ja farkkuja. Lisäksi vaihdettiin rahaa. Valuutallahan oli mahdollista hankkia noita länsitavaroita, vaikka sitä pyrittiin estämään.

Tutkimuskirjallisuudessa on ihmetelty, miten oli mahdollista, että nimenomaan sellaisesta tuotteesta kuin farkuista tuli suuri länsimaisuuden symboli, jonka varjoon jäänyt Neuvostoliitto sai takapajuisuuden leiman. Ennen lopullista tuhoaan Neuvostoliitto salli noiden ihmevaatteiden valmistuksenkin alueellaan, mutta se oli jo myöhäistä.

Farkut joka tapauksessa ilmeisesti symbolisoivat kokonaista elämänmuotoa, ne antoivat ihmiselle uuden habituksen ja kosketuksen vapauteen ja vaurauteen. Tytötkin hakeutuivat farkkumiesten syliin aivan spontaanisti.

Shikalov kuuluu siihen sukupolveen, joka joutui henkilökohtaisesti paljonkin kosketuksiin tuon länsitavaroiden kaupan kanssa. Hän asui sekä Habarovskissa että Viipurissa ja sai siis kokemuksia tuhansien kilometrien päässä toisistaan sijaitsevilta raja-alueilta. Kirjassa on runsaasti pieniä muistelmia noista asioista.

Niin sanottujen fartsovštšikien toiminnalla oli juurensa neuvostoliittolaisessa epävirallisessa taloudessa. Kyseessä oli vastavuoroisten palveluiden järjestelmä eli blat. Se ei ollut niinkään bisnestä kuin ystävänkauppaa ja sen osanottajat saattoivat jopa loukkaantua rahan tarjoamisesta.

Fartsovštšikit eivät loukkaantuneet, sillä heille tuo toiminta merkitsi elinkeinoa, usein myös pääasiallista. Shikalov rekonstruoi kirjassaan tuon toiminnan elinkaaren ja huomauttaa, että eri vaiheissa sen luonne oli erilaista. Aluksi sitä harjoittivat nimenomaan intelligentit, jotka olivat rehellisiä kauppamiehiä ja myös korostivat kunnollisuuttaan.

Koko ajan tosin oli liikkeellä myös huijareita ja lopulta myös gangsterismi iski tämän kaupan kimppuun ja alkoi vaatia suojelurahoja. Liikkeellä oli erilaisia toimijoita, joista niin sanotut automiehet kuuluivat ehdottomaan eliittiin. He harjoittivat bisnestään maantiellä ulkomaisten turistien kansa.

Kukapa tuon ajan Neuvostoliitossa matkannut ei olisi tuhoon toimintaa tutustunut. Pitkän aikaa oli ruplan virallinen kurssi seitsemän markkaa. Sen sai, kun vaihtoi pankissa. Mikäli sen sijaan vaihtoi pimeästi, sai markasta puoli ruplaa tai ruplan, joskus enemmänkin. Varaa tinkiä oli, sillä fartsovštšikit itse saivat markasta peräti neljä ruplaa. Voittoprosentit olivat siis aivan huikeita.

Sanoin joskus tuohon naikaan, että sosialismin suuri viehätys on siinä, että sen helmassa voi elää herroiksi osaamatta tai uskaltamatta mitään erityistä. Ainoa, mitä tarvitsi, oli tehdä ystävänpalvelus kaverille, joka antoi muutamasta kymmenestä markasta niin paljon ruplia, ettei niille edes keksinyt käyttöä, ellei asunut Neuvostoliitossa.

Ruplia saattoi käyttää makeaan elämään: ravintolassa voi panna pöydän koreaksi ja ajella taksilla mielin määrin eikä naisia tarvinnut erityisesti etsiä. Ne tunkivat kyllä syliin. Siinähän se oli, jätkän paratiisi.

Suomalaisista tulikin fartsovkan tärkein ulkomainen osapuoli. Suomi oli alan suurvalta, joka ei ainoastaan hallinnut Leningradia, vaan tunnettiin erinomaisesti myös Moskovassa.

Valtiovalta yritti taistella ilmiötä vastaan, mutta heikoin tuloksin. Liikkeellä olivat sekä miliisi että KGB. Jälkimmäistä miliisit halveksivat ja pelkäsivät ja tekivät sille kepposiakin. Vain miliisin erikoisjoukoilla oli jonkinlaista menestystä fartsovštšikoita vastaan.

Suomalainen erikoisuus oli ns. vodkaturismi, joka johti tiettyyn sen harjoittajien halveksuntaan. Suomalaiset eivät olleet enää oikeita ulkomaalaisia, kuten kanakaan ei ollut oikea lintu. Markka kyllä oli ihan oikea valuutta eikä sitä suinkaan halveksittu dollarien ja saksanmarkkojen rinnalla.

Fartsovka loppui sitten kun loppui itse komentotalouskin. Loppuvaihe oli jo kaoottista ja silloin melkein jokainen yritti myydä jotakin. Muistan hyvin sen ajan, kun Moskovan GUM-tavaratalon ulkopuolelle oli kerääntynyt varmasti yli satatuhatta kaupustelijaa. Tilanne näytti sekä surkealta että absurdilta. Jos sekaan sattui eksymään, oli älyttömän massan valtavuus hieman pelottavaakin.

Shikalovin kirja on varsin mainio ja hyvin kirjoitettu esitys aiheestaan. Sen arvoa ja kiinnostavuutta lisäävät kirjoittajan omat henkilökohtaiset muistot, joita on kertynyt huomattava määrä. Hän on myös käyttänyt keskeistä tutkimuskirjallisuutta, johon olisi voinut monta kirjaa isätäkin, mutta en väitä, että tulos olisi niiden puutteesta olennaisesti kärsinyt.

En kuitenkaan malta olla mainitsematta kahta kirjaa, joita olisin mielelläni nähnyt käytetyn. Toinen on itse kirjoittamani Vnutrennyi vrag (Inner Adversary) ja toinen yhdessä Jelena Bogdanovan kanssa julkaisemamme Communism and Consumerism.

Shikalovin fokus on hieman toinen ja mikäpä siinä. Kirja on oikein kiinnostava ja antaa enemmän kuin voisi kuvitella. Siirtyminen Stalinin ajan eristyksestä Hruštšovin suurten lupausten suojasäähän ja sitten Brežneviläiseen pysähtyneisyyteen oli pitkä matka myös henkisesti.

Kirjan käsittelemä aihe on paljon tärkeämpi kuin moni jälkeenpäin voisi kuvitella, Shikalovin siteeraama Aleksandr Kabakov kärjistää, ettei niin sanotulla ideologisella taistelulla, johon länsikin mielettömästi satsasi ollut lopulta mitään merkitystä. Farkut ratkaisivat kaiken: Lännen lopullinen voitto tapahtui silloin, kun farkut saivat haltuunsa neuvostoliittolaisten nuorisoaktivistien takamukset.