Uskomaton tarina

 

What do you want to do ?

New mail

Älymystö palvelee

 

Belomorsko-Baltijski Kanal imeni Stalina. Istorija strojtelstva 1931-1934 gg. Pod redaktsiej M. Gorkogo, L. Averbaha, S. Firona. 1934 (1998), OGIZ. Gosudarstvennoje izdatelstvo ”Istorija fabrik i zavodov”.  613 s.  

 

Vienanmeren kanavan rakentaminen on asia, josta meilläkin useimmat näköjään ajattelevat jo tietävänsä kaiken tietämisen arvoisen ja minun puolestani saavat kaikin mokomin tulla uskollaan autuaiksi.

Tokihan jo Arvo ”Poika” Tuominen kirjoitti siitä muistelmissaan 50-luvulla ja varsin paljon olennaista saikin sanotuksi. Solženitsynin Gulagin saaristossa kanavalla on tärkeä rooli, kuten oli todellisuudessakin. Kun puolue- eli valtiojohdon käytettävissä yhtäkkiä oli miljoonapäinen lauma vankeja, oli niille tehtävä jotakin.

Saksalaiset joutuivat samaan tilanteeseen sodan aikana, jolloin miljoonat heidän käsiinsä jääneet yksinkertaisesti nääntyivät nälkään. Stalin sen sijaan sai mobilisoitua suuren ”kanava-armeijan”, joka hyödynsi ensin tämän joukon potentiaalia teettämällä sillä niin yksinkertaista työtä, että se varmasti osattiin. Lapiointi oli sellaista. Aikansa lapioituaan tuhannet ja taas tuhannet kuolivat, mutta se tapahtui niin sanoakseni  rumpujen paukutuksen säestämänä.

Aikoinaan paljon puhutusta orjatyöstä tuli joka tapauksessa suuri kansainvälisen luokan kysymys, kun ilmeni, että Englantiin myytyä puutavaraa tuotettiin epävapaalla työvoimalla. Laki kielsi sellaisen ja neuvostodumppauksesta kärsineet suomalaiset olivat ensi riveissä muistuttamassa tästä skandaalista.

Juuri tähän kysymykseen liittyy Uuno Kailaan runo Raja railona aukeaa: Siellä on orjuus ja pakkotyö… Olihan sitä, ihan oikeasti.

Kaikki on kuitenkin suhteellista ja intellektuelleille ja heidän kaltaisilleen oli helppo myydä myös ajatus siitä, ettei yksi orjuus ollut toista kummempaa, pikemminkin päinvastoin.

Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja eli pääministeri Molotov ei kainostellut nostaa orjatyökysymystä esille Neuvostojen VI kongressissa vuonna 1931. Hän julisti, ettei neuvostovalta suinkaan aikonut kätkeä sitä, että se käytti myös terveiden ja työkykyisten vankien työtä hyödyllisiin tarkoituksiin. Muuan sellainen oli juuri Itämeren ja Vienanmeren kanavan rakentaminen.

Siellä työskenteli noin 60000 ihmistä, joilla oli 8-tunnin työpäivä ja jotka saivat 20-30 ruplan kuukausipalkkaa. Työntekijöitä ei vartioitu (ei tarvinnut) ja kultttuurityö oli hyvin organisoitua. Olot työmaalla olivat niin hyvät, että tuhannet ja taas tuhannet läntisen maailman työttömät kadehtivat noita onnellisia.

Metsätöihin vankeja sen sijaan ei käytetty, väitti Molotov päin naamaa. Hän ehdotti, että työläisten oloja molemmin puolin tulisivat tarkastamaan vaihdettavat työläisdelegaatiot. Sellainen todella saatiinkin aikaan ja vangit evakuoitiin aina pois tieltä, kun delegatsijan tiedettiin olevan tulossa.

Sivumennen sanoen, myös Suomen vankilaolot tuotiin esille epäedullisena vertauskohtana kanava-armeijalaisten oloille. Myös Suomessa vangit tekivät töitä -mm. huonekalujen osia- joita vietiin Englantiin…

Tässä käsitellyssä kirjassa annetaan Suomen vankilahelvetistä suorataan pirullinen kuva.

Koko suuresta sankariprojektista, valtavan kanavan rakentamisesta ennätysajassa aivan alkeellisilla työkaluilla, tehtiin sitten tämän ennenkuulumattoman suorituksen arvoinen kirja. Sen päätoimittajaksi tuli itse Maksim Gorki, vuosisataisnero ja sosialistisen realismin syntysanojen lausuja sekä sen linkki ihmiskunnan suurimpiin kulttuuriperinteisiin.

Kirjailijoita projektissa oli 35 ja he heidän prikaatinsa tietenkin myös tutustui kanavatyömaan todellisuuteen. Kuten kerrotaan, jotkut vangit yrittivät saattaa heidän tietoonsa myös ihan oikeaa eli epävirallista todellisuutta, mutta nuo suuret intelligentit, mukaan lukien Gorki, torjuivat sen. He palvelivat aatetta eikä joitakin satunnaisia lurjuksia.

Kirjailijoiden lista on kiinnostava. Mukana olivat muun muassa sellaiset nimet kuin Mihail Zoštšenko, Vsevolod Ivanov, Vera Inber, Valentin Katajev, Aleksei Tolstoi ja Viktor Šklovski. Kirja oli niin sanottu kollektiivinen monografia eikä siinä tarvinnut kirjoittaa omalla nimellä, mikä varmaankin oli monelle suuri helpotus. Nimi oli joka tapauksessa annettava käytettäväksi.

Toimittajakolmikkoon lukeutui L. Averbah, joka oli ollut merkittävänä toimihenkilönä myös niin sanottujen proletaarikirjailijoiden järjestössä (RAPP).

Stalin huomasi jo 1930-luvun alussa, että tämä järjestö vainosi todellisia kirjallisuuden mestareita ja työnsi sen sijaan eteenpäin niin sanottuja proletaarisia kirjailijoita, jota olivat lähtökohdaltaan ihan oikeita työläisiä, mutta taidoiltaan usein pelkkiä nollia.

Averbah oli niiden joukossa, jotka sitten joutuivat ammuttaviksi, kun siirryttiin uuteen, sosialistiseen yhteiskuntaan. Yhtenä hänen suurista synneistään mainittiin juuri tämän Stalinin kanavaa käsittelevän kirjan toimittaminen. Siinä kuulemma tuhlattiin suututtavalla tavalla valtion varoja.

Mitä itse kirjan sisältöön tulee, se on lähinnä kokoelma sankaritarinoita ja ihmekertomuksia. Siinä väitettiin jopa, että entisistä kulakeista, jotka olivat niin sanotusti arkkityyppisiä pikkuporvareita, taottiin (perekovka) parissa kymmenessä kuukaudessa aivan uudenlaisia persoonallisuuksia. Nyt heistä tuli samanlaisia työläishahmoja kuin aidot proletaarit.

Tällaiset tarinat, jotka sijoittuvat kirjan alkuun, ovat ilmiselvästi Gorkin kynästä lähtöisin. Juuri hänen epäortodoksisen sosialismiteoriansa ytimessä oli taistelu pikkuporvarillisuutta (meštšanstvo) vastaan, joka jatkuisi myös sosialismissa. Sen todellinen pesä oli kuitenkin talonpoikaisto.

Itse asiassa sosiaalinen alkuperä, olkoonpa se ns. kulakisto tai muut riistäjäluokat (vaikkapa pikkukauppiaat), jäi yhä hallitsevaksi tuntomerkiksi, jonka perusteella ihmisiä myös sosialistisessa Neuvostoliitossa jaettiin vuohiin ja lampaisiin. Harjoittelua (stažirovka) kanavatyömaalla ei taatusti luettu ansioksi edes sen viraston eli NKVD:n piirissä, joka tuotakin projektia hoiti.

Kirjan alun paatoksellisessa, aatteellisessa osuudessa kerrotaan myös tapauksesta, jossa paatunut kulakki parani suorastaan fyysisesti. Hän oli tottunut ahtamaan jopa päivä mahansa täyteen maitoon keitettyä puuroa ja kärsi pahoista vatsavaivoista. Kun hän siirtyi kanavatyömaalle, köyhälistön vesivellidieetille, mahakin parani!

Ilmeisesti tuo kulakki tai siis entinen kulakki olikin kärsinyt laktoosi-intoleranssista. Oleellista tietenkin oli, että ojennustyö sankarillisen sosialismin rakentamisen projektin parissa sai aikaan ihmeitä. Se teki uusia ihmisiä.

Kirja sisältää siis, kuten sanottu, suoranaisia pyhimystarinoita ja sen sankareita ovat NKVD:n miehet, joiden tehtävänä oli johtaa tuota likimain pyhää prosessia, jossa sokeat saivat näkönsä ja ammattimaisista roistoista tuli kunniallisia kansalaisia.

Lisäksi tulee muitakin tyyppejä, entisiä tuholaisinsinöörejä ja jopa Rurikin sukua oleva ruhtinas Vjazemski, joka oli innostunut palaamaan venäjälle, kun huomasi, että isänmaa nousee jälleen suurvallaksi Stalinin johdolla ja sosialismin  merkeissä.

Emigranttien piirissähän oli toiminut Smena veh-niminen liike, joka vetosi nimenomaan emigranttien isänmaallisiin, suurvaltaisiin tunteisiin ja korosti sitä, että Venäjä on nyt Neuvostoliitto, halusitte tai ette ja isänmaallisuus on siis sen parhaaksi toimimista.

Smena veh toimi Suomessakin ja jopa julkaisi täällä Put(Tie) -nimistä lehteä, joka nyt on luettavissa Kansalliskirjaston digitoiduissa aineistoissa. Puheena olevan kirjan toimituskuntaan kuulunut Aleksei Tolstoi oli muuan niistä, jotka Smena veh oli innostanut palaamaan Venäjälle. Uusi paluuaaltohan syntyi sitten myöhemmin, Toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliiton prestiisi nousi huippuunsa.

Älymystön mobilisointi Vienan meren kanava-kirjan palvelukseen oli klassinen totalitarismin temppu. Pakotuksen sijasta siinä todennäköisesti riittivät nuo runsaat houkuttimet, joita kirjan tekijöille ilmeisesti tuhlatttiin ja toisaalta sen ymmärtäminen, että kieltäytyminen veisi pian turmioon.

Talvisodan aikana älymystön mobilisointi onnistui uskomattomassa laajuudessa ja käytännöllisesti katsoen koko sen terävä kärki, muista puhumatta, saatiin mukaan toinen toistaan irvokkaampiin julkaisuihin.

Tämä värväys ulottui myös ulkomaille ja saavutti huomattavaa menestystä.

Venäläisen älymystön osalta olen sitä lyhyesti käsitellyt kirjassani Marssi Helsinkiin. Viime kuukausina se on tuotu lähes päivittäin esille internetissä.

On itse asiassa skandaali, ettei meillä tunneta tuota ilmiötä juuri lainkaan. Itseänihän siitä kai saan syyttää, mutta nyt on joka tapauksessa aika kypsynyt sille, että tutkimme tarkasti sitä, mihin, miksi ja miten älymystö saattaa mennä mukaan, kun se elää totalitaarisen tietoisuuden piirissä.

Huomautan, että kyse on nimenomaan tietoisuudesta. Neuvostoliitossa älymystö kyllä ymmärsi, että jossakin taustalla sitä aina uhkasi myös väkivalta. Lännessä tällaista uhkaa ei ollut eikä ole, mutta totalitaarinen ajattelu on tehnyt ja tekee kyllä täälläkin tehtävänsä. Sen historiasta täytyy yrittää oppia edes jotakin.