Muuan invaasio

 

Testausta ja kauhukuvia

 

      Ceutan valtaus on kovin kiinnostava tapahtuma, ja sen herättämät reaktiot ovat yhtä kiinnostavia kuin itse spektaakkeli, jossa ehkäpä noin 60 000 ihmistä rynnäköi 80 000 asukkaan kaupunkiin ja otti sen haltuunsa yhdessä päivässä.

    Kun ajatellaan operaation logistisia edellytyksiä, on todettava, että tuollaisen ihmismäärän tuominen paikalle oli vaatinut tuhansia ja jopa kymmeniä tuhansia ajoneuvoja, riippuen siitä, missä määrin käytettiin yksityisautoja, mopoja, kameleita tai busseja.

     Tämän joukon ruokkiminen vähänkään pitemmäksi aikaa ei olisi onnistunut edes vallatun kaupungin ruokakauppojen varastoilla ja WC-tiloiksi olisi vaadittu ehkäpä noin tuhat bajamajaa, mikäli tulijat olisivat halunneet hoitaa asiansa ns. sivistyneellä tavalla.

     Suojautuminen helteeltä oli varmastikin yksi pääongelmista ja normaaleja nukkumapaikkoja ei kaupungista olisi riittänyt kaikille, vaikka asukkaat olisivat ottaneet tulijat avosylin koteihinsa, mitä he tuskin tekivät.

     Se, että valtaajat pian marssivat takaisin niihin tukikohtiin, joista heidät oli tuotu, oli epäilemättä suurelta osin pakon sanelema asia. Ei mikään maa eikä kaupunki voi kestää äkillistä invaasiota, jossa hyökkääjiä on suunnilleen saman verran kuin asukkaitakin. Sellaisissa oloissa normaalit palvelut lakkaavat toimimasta.

     Tämä luultavasti ymmärrettiin jo ennen operaation suorittamista. On tietenkin kysyttävä, miksi se kaikesta huolimatta suoritettiin.

     Höpinät siitä, että sellainen tapahtuma nyt vain syntyi, koska tulonjako maailmassa on epätasainen ja koska ilmastonmuutos pakottaa ihmisiä kodeistaan, eivät kuulu normaaliin, tätä tapahtumaa käsittelevään keskusteluun.

      Totta kai tässä on ollut taustalla niin vetovoimaa kuin työntövoimaa, ellei sitten yksinkertaisesti koko tapahtumaa ole hoidettu palkkioilla. Kannustimena on siirtolaisilla kautta historian useimmiten ollut pyrkimys päästä nauttimaan paremmasta elintasosta, kuin se, minkä oma maa on onnistunut luomaan ja kyllähän se ilmastonmuutoskin juuri nyt luo lisää paineita sinne, missä valtiot vain kannustavat suurempaan syntyvyyteen, maapallon riittävyydestä piittaamatta.

     Mutta ilmastoon ilmasto ja operaatio on operaatio. Tässä tapauksessa se oli myös aika suuri ja vaati merkittäviä resursseja. Marokon hallitus ei voi väistää asiassa vastuutaan.

     Espanjaa kohtaan kyseessä oli vihamielinen toimi, jonka  pitempiaikaiset seuraukset onnistuttiin tällä kertaa näköjään hyvin nopeasti torjumaan, julkisuudessa ei ole vielä kerrottu, miten se kävi.

Joka tapauksessa kyseessä oli eräänlainen ”voimannäyttö”, jota parhaiten voisi kuvata termillä ”shit test”: jos ne nielevät tämänkin kakistelematta, on tie auki loputtomalle kiristykselle.

     Muistettakoon, että esimerkiksi miljoonan miehen ja naisen huoltaminen kerralla olisi erittäin vaativa tehtävä siinäkin tapauksessa, että sille turvataan edes ruokahuolto, majoitus ja terveyspalvelut, vaikka aseita ja ammuksia ei enää tarvitakaan.

     Uhkakuvana kaikkinielevät, miljoonan ihmisen invaasiot ovat jääneet fiktioksi ja sellaiseksi jäänevätkin. Kaunokirjallisuudessa niistä on sen sijaan syntynyt jokunen irvokas kauhukuva, ainakin Jean Raspail’n kirjoittamana.

     Toki asteettainen siirtyminen uuteen valtaan on monin verroin todennäköisempi vaihtoehto, jota Michel Houellebecq on kuvannut mestarillisesti ja uskottavasti romaanissaan ”Alistuminen”(ks. Vihavainen: Haun alistuminen tulokset ).

      Se on myös aivan viime aikoihin saakka ollut tulijoille se helpoin tie, Euroopan vetovoimaa ovat suuresti lisänneet ne yksinkertaiset moraaliposeeraajat, jotka ovat avosylin olleet toivottamassa kaikkia tervetulleiksi (ks. Vihavainen: Haun horojen maa tulokset).

      Apokalyptiset kuvitelmat suuresta invaasiosta ovat tähän asti kelvanneet vain kauhufiktion aineksiksi muiden joukossa ja moraaliposeeraajat ovat saattaneet niiden perusteella selittää koko rajattoman maahanmuuton vastustamisen perustuvan naurettaviin kuvitelmiin.

Nyt saatiin havainto-opetusta siitä, etteivät jotkut Euroopan ulkopuoliset tahot häikäile tällaistenkaan operaatioiden edessä. Ceuta oli avoin uhkaus, joka näyttää liittyvän Euroopan maahanmuuttopolitiikan asteettaiseen muuttumiseen.

     Espanja, ehkä se heikoin lenkki osoittautui ainakin olevan yhä helppo saalis, joka epäilemättä saa vielä lisää havainto-opetusta, mikäli yrittää muuttaa linjaansa.

     Mutta tässä vielä vanha blogi sellaisesta kauhuskenaariosta, joka Euroopassa saattoi syntyä vielä sen suuruuden aikoina. Koko tarina on Hieronymus Boschin kuvituksen arvoinen ja, kuten huomataan, on nähnyt tulevaisuuden kehityksen monessa olennaisessa suhteessa väärin.

     Kuitenkin siinä on outoa profeetallisuutta, samassa mielessä kuin aikoinaan Dostojevskillä:

 

Torstai 4. maaliskuuta 2021

Ilmestyskirjan aikoja

 

Saatana saapui Ranskaan

 

Jean Raspail, Pyhien leiri. Suomentanut Mika Keränen. Kiuas 2021, 444 s.

 

     Tämän kirjan nimi on saatu Ilmestyskirjasta, jossa kerrotaan, miten saatana päästetään vankilastaan ja kokoaa kansat sotaan ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.

     Kuten aina Ilmestyskirjan kohdalla, houremaisten ennustusten merkityksestä on mahdotonta saada tolkkua, mikä luultavasti johtuu siitä, ettei sitä ole. Joka tapauksessa Ilmestyskirjan maalailemat kuvat ovat hyvin vaikuttavia ja ovat innoittaneet taiteilijoita jo parin vuosituhannen ajan.

      Kirjallisuudessa jo Dostojevski, erityisesti teoksessaan Riivaajat, otti myös vaikutteita Ilmestyskirjasta luodessaan modernin vallankumouksellisen kokovartalokuvan. Dostojevskille paholaisen kansaa olivat venäläiset vallankumoukselliset, joiden sielunliikkeitä ja maailmankuvaa hän kirjassaan tutki.

     Riivaajissa saatanan seuraaminen johtaa näennäisesti vain pienimuotoisiin rikoksiin, joku murha ja itsemurha, jotkut summittaiset tuhopoltot eivät vielä merkitse paholaisen voittoa laajalla rintamalla. Ilmeisesti se joka tapauksessa on odotettavissa, sillä aikakauden henki on jo saastutettu. Nihilistinen nuoriso on jo meikäläistä.

     Raspail’n kirjassa fokus on toisenlainen. Ranska, joka palvelee koko läntisen maailman symbolina, on henkisesti tyhjentynyt ja sen nihilismi on saanut masokistisen oikeaoppisuuden hahmon, jota kukaan ei uskalla vastustaa eikä edes kykenisi selittämään itselleen, miksi niin olisi tehtävä.

     Halveksittavinta roolia näyttelee katolinen kirkko, joka on kokonaan menettänyt uskonsa ja vääntänyt siitä jonkinlaisen muka-uskon joka kohdistuu omaan hyväntekeväisyyteen ja sen erinomaisuuteen. Myös isänmaallisuus on muuttunut jonkinlaiseksi postmoderniksi jargongiksi, jonka ylevät tunnukset pelkästään naurattavat kaikkia.

     Lyhyesti sanoen, Ranska ja siis länsi on kulttuurisesti kuollut ja vastustuskyvytön ruumis, joka kuitenkin on lihava ja houkuttelee paikalle niitä, jotka ymmärtävät voivansa siitä hyötyä.

     Tässä tapauksessa houkutukseen vastaavat ne miljoonaiset kansanjoukot, jotka asuvat Ganges-joen varrella, elämän ja kuoleman rajamailla, enimmäkseen apaattisina ja täysin eläimellisinä. Niiden elämässä omilla sijoillaan ei ole näkyvissä minkäänlaista valopilkkua siihen saakka, kunnes äkkiä syntyy idea muutosta pohjoiseen, sinne, jossa maito ja hunaja virtaavat.

      Kuin keskiaikainen kutsu ristiretkelle, tämä idea tempaa mukaansa miljoona köyhää. Kyseessä ei kuitenkaan ole tällä kertaa Herran tahto, vaan paholaisen johdatus.

     Itse paholainen ottaa gangesilaisen paarian, sonnansyöjän hahmon ja tarkemmin sanoen se antaa käskyjään ja ilmaisee tahtoaan sen hirviölapsen kautta, jota sonnansyöjä kantaa harteillaan kuin mikäkin Hristoforos Kristus-lasta.

     Miljoonapäinen (!) lauma valtaa sata laivaa ja suuntaa kulkunsa kohti Ranskaa. Laivat ovat kummitusmaisia hylkyjä, joita vain hyvä onni estää tuhoutumasta matkalla. Sekin on tietysti paholaisen aikaansaannosta.

     Kauhistuttava saattue seilaa viikkokaupalla Eurooppaan Hyväntoivonniemen kiertäen ja kuin ihmeen kautta ratkaisee logistiset ongelmat, jotka olisivat murskaavia mille tahansa nykyaikaiselle sotakoneistollekin.

     Mutta paholaisen joukot ovat kekseliäitä ja käyttävät polttoaineena omaa ulostettaan. Helvetillisen hajun nostattava viimeisen mahdollisuuden armada kauhistuttaa koko läntistä maailmaa, mutta kenelläkään ei ole mahdollisuutta torjua sitä väkivalloin. Se ei yksinkertaisesti käy päinsä.

     Niinpä valloittajat saapuvat Ranskaan kenenkään sitä voimatta estää. Heidän ainoa aseensa on heidän lukumääränsä -ja aseettomuutensa- mutta se riittää.

     Kysymys nimittäin tosiaan on siitä, että Ranska itse on täysin kyvytön torjumaan tuollaista hyökkäystä. Sen sijaan yhteistoimintamiehiä löytyy sitäkin enemmän. Itse asiassa jopa kansan syvät rivit, jotka normaalisti ovat tervejärkisiä, omaksuvat saman defaitismin.

      Ranskan normaali itsetunto ja kyky sotilaalliseen itsepuolustukseen näyttää hävinneen viimeistään jo toisessa maailmansodassa, itse asiassa se kai oli ensimmäisen maailmansodan teurastuksen seuraus. Siirtomaasodissa Ranska osoittautui pehmeäksi ja menetti kaiken. Nyt, aseettoman vihollisen edessä jopa erikoisjoukot heittävät aseensa ja pötkivät pakoon.

     Kirjan otsikossa mainittu pyhien leiri mahtanee olla koko Ranska tai sitten vain yksi pieni etelärannikon kylä, jota puolustamaan jää kourallinen vanhan maailman väkeä. Koko episodi vertautuu Konstantinopolin valloitukseen ja sattumoisin puolustajien joukossa onkin samannimisiä henkilöitä, jaloja kreikkalaisia, jotka ymmärtävät kutsumuksenaan olevan edes symbolisesti kuolla menetetyn asian puolesta.

     Mutta mitä kauheata nuo miljoona siirtolaista oikeastaan tekevät? Eikö viisikymmentä miljoonaa ranskalaista kykene heidät sulattamaan? Mitä kauheata lopultakin on koko invaasiossa? Me muistamme, miten Merkel, aikansa päätään raavittuaan sai sanotuksi: Wir schaffen das! Nyt harva enää huomaakaan sitä miljoonaa, joka hiljattain saapui Saksaan.

     Eikö arvokas gallialainen tervehdys olisi voinut olla: Allez, ça va! tai jopa perinteisemmin: Ah, ça ira, (ça ira, ça ira)! Siinähän suuren kansakunnan kulttuurinen itsetunto olisi lakonisesti ja perinteikkäästi esitetty koko komeudessaan!

      Mutta kun tuota itsetuntoa ei ollut, ei yhtään. Kulttuuri ymmärsi vain olevansa sairas ja osasi pelkästään ilottomasti nauraa omille symboleilleen. Se tunsi, että jonkun Frantz Fanonin houremainen ressentimentti ja vaatimukset kostosta olivat oikeutettuja.

     Käytännössä joka tapauksessa koko Etelä-Ranska tyhjeni sen inhimillisen mutavyöryn tieltä, jollaisen kirjailija maalaa eteemme.

     Koko kauhukuva ryysyläisarmadasta on tietenkin aivan puhtaasti myyttinen eikä pyri sen kummempaan realismiin kuin vaikkapa Rabelais’n teokset.

     Mitään tuollaista maihinnousua ei todellisuudessa voisi tapahtua, vaikka kirja kuvaa Ranskan tapauksen vain lähtölaukaukseksi, jota pian matkitaan kaikkialla: miljoonat ja kenties jo sadat miljoonat ovat nyt liikkeellä, ei pelkästään Intiasta, vaan myös Afrikasta ja jopa Kiinasta!

     Sen sijaan kuvaukset itse Ranskasta ja sen kulttuuripiirien reaktioista ovat yhtä uskottavia kuin herkullisia. Itse asiassa olemme viime vuosina saaneet todistaa juuri sellaisia näytelmiä niin Ranskassa kuin kaikkialla muuallakin lännessä.

     Ja siinähän se kirjan pihvi onkin. Monessa paikassa on länsimaiden klerkeillä aihetta kiljaista: touché! Mutta karikatyyrejähän ei enää erota malleistaan.

     Kun kirja on sentään kirjoitettu vuonna 1973, on aihetta pohtia sen sidonnaisuutta aikansa ympäristöön ja käsityksiin.

     Muistan mainiosti, miten juuri Intia ja Kiina olivat kehitysmaiden kurjuuden symboleita. Pöhöttyneitä luurankolapsia kuvattiin kaikkialla ja rikkaan pohjoisen ihmisiä kutsuttiin katumukseen sen takia, että he itse voivat paremmin ja saivat joka päivä mahansa täyteen.

     Vaikka oli keksitty kohtelias nimike kehitysmaa, ei kukaan uskonut, että nuo kuolemanloukot joskus todella kehittyisivät.

     Gangesilaisille oli tarjolla vain surkea kuolema, kurjan elämän jälkeen. Kiinassa asiat eivät olleet sen paremmin, vaikka osa länsimaiden älymystöstä uskoikin Maon mielipuoliseen evankeliumiin eikä sen sijaan uskonut Kiinan valtaviin nälänhätiin, joiden olemassaolon sen hallinto kielsi. He kai tunsivat olonsa autuaaksi, mutta se opi petollista.

     En tiedä, mitä viime vuonna kuollut kirjoittaja mahtoi ajatella Kiinan noususta maailmantalouden johtoon ja siitä, että Intia on nopeasti tulossa sen rinnalle. Uskon, että tässä oli kyseessä sellainen vallankumous, jonka mahdollisuutta ei viisikymmentä vuotta sitten yksinkertaisesti nähty.

     Mitä itse Ranskan ylitsevuotavaan rikkauteen tulee, oli sekin vuonna 1973 varsin paljon vaatimattomampaa kuin nykyään, vaikka sen suhteellinen asema olikin nykyistä korkeampi.

      Maailmantalouden nousu, jonka siirtomaaherruus pani alulle, on nyttemmin tuottanut lähes kaikkialle sellaisen yltäkylläisyyden, jota ei vielä hiljattain voitu kuvitella minnekään. Niinpä myös käsitykset yhteiskunnan muutosten mahdollisuuksista ja tarpeellisuudesta ovat mullistuneet.

     Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli öljykriisi vielä tulematta. Sehän sai alkunsa Jom Kippurin sodasta, joka käytiin vuoden 1973 lopulla ja vasta vuonna 1974 alkoivat valot sammua eri puolilla vaurasta pohjoista.

     Mutta pian nähtiin, että kepillä on kaksi päätä, eikä ole mahdollista kiristää loputtomia voittoja, mikäli haluaa myydä jotakin. Paljon sen sijaan voitiin heruttaa.

     Osa kehitysmaita rikastui pian tolkuttomasti ja muutti osaltaan käsitystämme siitä, mikä on normaali järjestys maailman kansojen keskuudessa.

     On totta, että kirjan asetelma on osittain toivottomasti vanhentunut, mutta yhtä totta on, että kansainvaellukset ovat hyvässä vauhdissa ja tuottavat peruuntumattomia muutoksia maailmaan.

      Länsimaiden vaarana voisi sanoa olevan niiden romahtanut itsetunto ja tyhjentynyt kulttuuri, mutta kysyä tietenkin myös voi, mitä virkaa sellaisella eurooppalaisella sivistyksellä voisi olla, joka ei kunnioita edes itseään?

     Dramaattinen kertomus paholaisen -tai Pedon- toiminnasta on laatuunkäypää kirjallisuutta eikä se ole vieläkään vailla ajankohtaisuuttaan. Pidän kuitenkin enemmän Dostojevskista.

     Kiuas-kustantamoa voi onnitella siitä, että se on ottanut kustantaakseen tämän järkäleen, joka on käännetty alkukielestä. Siinäpä melkoinen sankariprojekti pienelle yritykselle! Keräsen käännös vaikuttaa erinomaiselta ja kirjan lopussa oleva selventävä essee ja tiedot kirjoittajasta ovat hyvin tarpeellisia.

     Luulen, että tämä kirja kaikkine puutteineen ja ansioineen luetaan tulevaisuudessa niihin harvoihin kaunokirjallisiin esityksiin, joita toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta on syytä lukea. Ehkäpä se on aikamme Riivaajat, jota niin sanottu neuvostovalta yritti kaikin voimin pimittää pois kansan saatavilta? Yritetäänköhän tätäkin?

 

 

Puola ja demokratia

 

Ylpeys, demokratia ja Puola

 

Jos jokin asia on nykyään maassamme ja laajemminkin ”kollektiivisessa lännessä” kiistaton arvo, on se demokratia.

Kansan ääni on Jumalan ääni ja mikäli jotakin asiaa halutaan oikein perin pohjin moittia, sanotaan, ettei se ole demokraattista. Luulen, ettei useimmille tule edes mieleen ajatella, että demokraattisuus sinänsä voisi olla huono asia.

Näinhän ei asia ole aina ollut, eikä ole kaikkialla vieläkään. Demokratia ihanteena liittyy valistuksen ajan luonnonoikeuden periaatteen tunnustamiseen, mikä havainnollisesti ilmenee Yhdysvaltojen perustuslaista.

Kaiken keskellä kaiken mittana on ihminen tarpeineen ja tavoitteineen. Noihin jälkimmäisiin ajatellaan ilman muuta kuuluvan ”onnen”. Mitä muuta ihminen edes voisi tavoitella ja miksi? Eikö hän silloin jo poikkeaisi omasta luonnostaan?

Demokratian idea on kuitenkin perin juurin radikaali. Sen takana ovat valistuksen näkemykset rationaalisuudesta, jonka tulisi ihmistä ohjata. Ihmistä ja hänen onneaan suurempaa prinsiippiä ei tunnusteta. Jos Jumala olisi, olisi hänenkin pakko tunnustaa järki ja siihen perustuva moraalilaki.

Esimodernin länsimaisen yhteiskunnan kannalta tämä merkitsi kapinallisuutta, joka perustui ylpeyden syntiin. Evankeliumi tosin opetti, että ihmiset olivat Jumalan edessä yhtä arvokkaita syntyperästään riippumatta, mutta hänen edessään heidän arvonsa riippui siitä, tavoittelivatko he Jumalan tahdon toteuttamista vaiko sen sijaan omia päämääriään (”onni”).

En yritä ryhtyä ortodoksisen kirkon teologian ekspertiksi, mutta totean, että ainakin aatehistoriallisesti sen piirissä on ylpeyttä pidetty synneistä ensimmäisenä ja perustavimpana ja vastaavasti nöyryyttä hyveistä etummaisena.

Toki itse saatanakin edusti nimenomaan ylpeyttä. Hän nousi vastustamaan Herran tahtoa ja ne, jotka häntä seuraavat, jatkavat tuota traditiota.

Koko länsimaisen valistuksen perusidea oli siis saatanallinen venäläisten slavofiilien ensimmäisen, 1840-luvulla toimintansa aloittaneen sukupolven (Aksakovit, Homjakov, Kirejevskit) silmissä, kuten Nicholas Riasanovsky aatehistoriallisissa teoksissaan toteaa.

Aleksei Homjakovin historianfilosofiassa koko länsimainen (”kushilainen”) kulttuuri edustaa toista prinsiippiä kuin venäläinen (”iranilainen”). Sen nykyajassa ilmenevänä ytimenä on katolisuus, joka oli pesiytynyt myös Venäjän keisarikuntaan puolalaisuuden kautta.

Länsimaisuudelle ja siis myös puolalaisuudelle oli ominaista juuri tuo ihmisen ylpeydestä lähtevä kapinallisuus Luojaa ja hänen maanpäällisiä edustajiaan (keisaria) vastaan, mikä oli puolalaisuuden tunnus.

”Meidän ja teidän vapautenne puolesta” tuo puolalaisten iskulause nosti jumalallisen oikeudenmukaisuuden yläpuolelle ja niiden vastakohdaksi itse kuinkin yksilön pyyteet.

Kun kaikki riensivät niitä toteuttamaan, syntyi aito puolalaistyyppinen kaikkien sota kaikkia vastaan ja kun enemmistö voitti, se ei tarkoittanut sitä, että se olisi edustanut oikeudenmukaisuutta.

Enemmistövalta oli olemukseltaan pelkkää väkivaltaa, minkä Puolan valtiopäivät havainnollisesti osoittivat ”konfederaatioineen”.

Venäjällä ihmisten pyyteistä vapaa yksinvaltias sen sijaan saattoi toteuttaa Jumalan tahtoa ja hyvät alamaiset alistuivat siihen silloinkin, kun se oli vastoin heidän henkilökohtaisia etujaan. Totuutta ja oikeutta ei voitu saada selville äänestämällä ja enemmistöpäätöksillä. Siihen oli alistuttava yksimielisesti (sobornost).

Slavofiilisessa perinteessä, joka nykyään on Venäjällä kenties vankempi kuin koskaan, on suhtautuminen demokratiaan siis ollut periaatteellisen tuomitsevaa. Demokratian ja sen moraalisen kelvottomuuden esimerkkimaaksi taas on vanhastaan nostettu Puola.

Puolan aatelisdemokratia ei toki aikoinaan täyttänyt nykyaikaisen demokratian kriteereitä, mutta asian ydin olikin sen edustamassa periaatteessa.

Kiinnostavasti epädemokraattisuuden periaate (joka verhottiin ”todellisen” kansanvaltaisuuden valepukuun) kukoisti Venäjällä myös kommunistivallan aikana. Politbyroo teki salaisten istuntojensa päätökset aina yksimielisesti, ikään kuin slavofiilisen ”sobornostin” hengessä.

Jotta paradoksi olisi täydellinen, selitti slavofiilien suuri historiosofi Aleksei Homjakov, että venäläisyyden edustama ”iranilainen” prinsiippi olennoi nimenomaan vapautta ja väkivallattomuutta.

Länsimainen ”kushilaisuus” taas merkitsi mekaanisuutta ja pakonalaisuutta. Väkivalta oli koko länsimaisen yhteiskunnan perusta. Se ilmeni jo keskiajan ritarilaitoksessa, oka oli Venäjälle vieras, mutta Puolassa keskeinen osa yhteiskuntaa.

Ergo: itsevaltius luo pohjan todelliselle vapaudelle ja väkivallattomuudelle, demokratia sen sijaan edustaa niiden vastakohtaa…

Tässä muuan vanha blogi, jossa olen näitäkin asioita käsitellyt:

 

torstai 12. tammikuuta 2017

Puolan valtiopäivät

 

Puolan valtiopäivät

 

Koulun historiankurssista lienee ainakin jokaiselle vanhemman polven edustajalle jäänyt mieleen pienaateliston eli szlachtan nauttiman kultainen vapaus, joka halvaannutti päätöksenteon valtiopäivillä (Sejm). Koska jokainen oli vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin kuka tahansa toinenkin, oli hänellä oikeus esittää vetonsa mihin tahansa päätökseen.

Tämän seurauksena päätökset jäivät tekemättä. Sitä paitsi naapurimaat alkoivat sekaantua Puolan asioihin ja lopulta jakoivat sen kokonaan.

Ruotsin vapaudenajan valtiopäivillä oli samankaltaisia ongelmia, vaikka liberum veto olikin siellä tuntematon. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kauhistuttiin ulkomaiden puuttumista maan asioihin -mitä tapahtui varsin avoimesti- ja pelättiin syystäkin maan jakamista. Kustaa III:n vallankaappaus vuonna 1772 saattoi pelastaa maan, ainakin toistaiseksi.

Puolassa löydettiin omaperäinen tapa saada asiat sujumaan. Kyseessä olivat konfederaatiot eli yhteenliittymät, jotka lupasivat tarvittaessa käyttää asevoimaa asiansa ajamiseen. Valtakunnan yhtenäisyyden kannalta tuokaan ratkaisu ei ollut kovin onnistunut.

Joka tapauksessa konfederaation idea vaikutti myös Ruotsissa. Anjalan liitto oli aivan ilmeinen konfederaatio kuningasta vastaan, vaikka Ruotsin yhteiskunta olikin kovin toisenlainen kuin Puolan.

Puolan valtiopäivät on käsite, jonka symbolinen merkitys on helppo ymmärtää. Kyseessä on kaikkien sota kaikkia vastaan yhteisestä edusta välittämättä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tuominneet vanhaa puolalaista systeemiä. Itse asiassa se oli aikansa demokraattisin, sillä szlachta oli varsin lukuisa ryhmä ja tasa-arvon vaatimus myös pienaatelille oli tuolloin aika radikaalia. Puolan valtiopäivät symbolisoivat myös kansanvaltaa ja vapautta ja jopa suvaitsevaisuutta.

Kaiketi puolalaisen systeemin toimimattomuus kuitenkin osoitti oikeaksi Aristoteleen ajatuksen kaikkien valtiomuotojen rappeutumisesta. Liiallinen demokraattisuus ja vapaus ilman keskinäistä luottamusta sai sortumaan konfederaatioihin ja houkutteli sitten myös naapurit pistämään lihoiksi koko heikon valtion.

Venäläisten slavofiilien piirissä puolalainen systeemi edusti länsimaalaisuutta paljaimmillaan. Vaikka puolalaiset olivat slaaveja, he olivat katolisuuden kautta tulleen länsimaalaisen prinsiipin (Homjakovilla kushilaisuus) saastuttamia. Puolalaiset patriootit katsoivat, että heidän kansansa oli kansojen kristus, slavofiilien mielestä se oli slaavilaisten kansojen juudas.

Me, jotka olemme tottuneet pitämään demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta.

Itse asiassahan demokratia -esimerkiksi juuri siinä puhtaassa muodossa, kuin se ilmeni Puolan valtiopäivillä- merkitsi alastonta vetoamista vahvemman oikeuteen: kaikki ovat samanarvoisia, mutta meitä on enemmän, joten me määräämme. Viime kädessä päätökset tehtiin omaan etuun perustuen ja toteutettiin väkivallalla uhaten.

Oliko siis demokratia itse asiassa vain väkivallan yksi muoto? Mikäli enemmistöt päättivät asiat omaksi edukseen ja julistivat sen olevan oikeudenmukaisuutta, eikö se ollut pilkantekoa todellisesta, tasapuolisesta oikeudesta?

Slavofiilien vastaus oli myönteinen. Puolan valtiopäivien kaltaisen anarkian ja vahvemman oikeuden sijasta asiat tuli ratkaista ilman äänestystä, yksimielisesti. Puolalainen ylpeys ja röyhkeys, joka ajoi ihmisen näkemään vain oman etunsa, oli tukahdutettava nöyrtymällä jumalallisen oikeudenmukaisuuden edessä.

Yksimielisyys, joka tunnettiin nimellä sobornost, oli demokratiaa korkeampi periaate, sillä siinä ilmeni kristityn suurin hyve, nöyryys ja siinä ja vain siinä saattoi toteutua jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Hupaisaa kyllä, vanha venäläinen idea siitä, ettei totuutta ja oikeutta voida löytää äänestämällä, toteutui sittemmin myös kommunistisessa puolueessa. Oikeastaan mikään marxilaisuuden pykälä ei olisi edellyttänyt keskuskomitealta tai sen politbyroolta yksimielisyyttä, mutta aina näiden historian kulkua ohjaavien etujoukkojen kerrottiin tehneen päätöksensä yksimielisesti.

Kukaties tämän ajateltiin lisäävän asian uskottavuutta joissakin vähemmän epäluuloisissa piireissä.

Slavofiilien vanhin sukupolvi ei ihaillut itsevaltiutta, mutta myöhemmin osoittautui, että heidän ajatuksiaan voitiin kaikin mokomin käyttää myös sen pönkittämiseen. Olihan itsevaltias asemansa puolesta vapaa päättämään asioista oikeudenmukaisuuden hengessä ilman mitään puoluesidonnaisuutta eli puolueellisuutta.

Niinpä demokratiaa voitiin pitää perusluonteeltaan puolalais-länsimaisena epävenäläisenä ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, joka perustui väkivaltaan.

Todelliselle venäläisyydelle sen sijaan oli ominaista väkivallattomuus, joka ilmeni jo siinä, että itse valtio -väkivaltakoneisto- oli Venäjällä vierasta tuontitavaraa. Sehän tilattiin sinne kutsumalla varjagit, jotka tarvittaessa käyttivät tuota esivallan miekkaa. Sitäkin toki tarvittiin, ihmisten syntien tähden.

Venäjän historiassa on kiinnostavaa havaita, miten suurella innolla on ajoittain kielletty aivan ilmeisten asioiden olemassaolo. Sosialistinen valtio oli periaatteessa pitkä askel kapitalismista kohti vapautta ja kansandemokratioiden ystävyysliitto oli tietysti sekin täysin vapaaehtoinen.

Olennaista oli, että venäläisten instituutioiden nähtiin edustavan toisenlaista ja täydellisempää vapautta kuin läntisten, jotka olivat avoimesti vajavaisia ja raadollisia.

Kuten tiedämme, suuri joukko ihmisiä uskoi aikoinaan näihin tarinoihin. Osa teki niin asiantuntemattomuuttaan ja osa huolimatta siitä, mitä omilla silmillään näki.

Meillä on viime aikoina kirjoiteltu aika lailla Venäjän demokratian puutteista. Monen mielestä siellä ei ylipäätään ole minkäänlaista demokratiaa, vaan ainoastaan huonosti kätketty varkaiden ja huijarien valta, ellei pahempaa.

Älkäämme kuitenkaan antako sanojen viedä meitä mukanaan. Yhdysvalloissa vallitsee mielestämme ilman muuta demokratia, olipa sen toiminta kansan tahdon toteutumisen kannalta miten kurjaa tahansa. Myös Puolassa taidetaan uskoa demokratian vallitsevan, vaikka siellä merkittävä osa kansasta on asioista toista mieltä kuin monet läntiset toimittajat. Molemmissa maissa näyttää demokratia kuitenkin olevan vaarassa rappeutua.

Demokratia on herkkä asia, delo tonkoje, voisi venäjäksi sanoa. Puolan valtiopäivien arvostelijat olivat aikanaan oikeassa siinä, että kyseessä oli huono keino kansan tahdon toteuttamiseksi. Ellei maassa vallitse luja usko siihen, että demokratia viime kädessä parhaiten turvaa kaikkien oikeudet, on olemassa vaara sen rappeutumisesta.

Tällainen luottamus on ansaittava. Lienee mahdollista sanoa, että Suomessa demokratiaa on siinä määrin onnistuttu käyttämään myös äänestyksissä vähemmistöön jääneiden hyväksi, että se on lopulta nauttinut kaikkien piirien luottamusta.

Näin ei meilläkään ole ollut aina. Suuren kansanosan sulkeminen pois päätöksenteosta aiheutti aikanaan varsin jyrkkiä ristiriitoja ja parlamentarismin halveksijoita löytyi niin oikealta kuin vasemmalta.

Kuitenkin eduskunta ja demokratia, niin sanottuine ”lehmänkauppoineen” eli tekemällä tarpeellisia kompromisseja, onnistui aina säilyttämään arvovaltansa. Emme ole puolalaisia emmekä venäläisiä. Amerikkalaisia meistä ei toivottavasti tule.

Suurin ongelmamme lienee tällä hetkellä EU:n aiheuttama demokratiavaje. Tiedämme liiankin hyvin, ettei eduskuntamme pysty päättämään monista maamme kannalta keskeisistä asioista.

Tätä on vaikea korvata mitenkään. On erinomaista, ettei meillä ole tehty Ruotsin pahimpia virheitä eli suljettu peruskysymyksissä tyytymättömät päätöksenteon ulkopuolelle.

Herää silti kysymys, onko näissä oloissa mahdollista integroida parlamentarismin kannattajaksi se varsin huomattava joukko, joka on mainstreamin kanssa eri mieltä esimerkiksi EU- ja maahanmuuttopolitiikasta.

Asiaa ei ainakaan paranna se mediarummutus, jossa näiden mielipiteiden edustajat demonisoidaan sen sijaan, että heidän mielipiteilleen tunnustettaisiin niille kuuluva merkitys. Torikokousten järjestäminen omien mielipiteiden juhlimiseksi samanmielisten keskuudessa ei myöskään asiaa auta.

Vanhan sanonnan mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys. Se voi aina hukata mandaattinsa ylenkatsomalla vähemmistöön jääviä äänestäjiä, silloin luottamus voi olla vaikea palauttaa. Liberum vetoon ei kukaan halunne meillä siirtyä.

Demokratia voi myös lakata toimimasta ja silti pysyä muodollisesti demokraattisena. Symbolisesti kiinnostava tässä suhteessa on EU:n ytimessä sijaitsevan monikulttuurisen Belgian tarina. Toinen klassinen tapaus ovat Puolan valtiopäivät 1700-luvulla.

Suomen eduskunnan arvovalta lienee vielä aika korkealla. Sitä kannattaa varjella ja varoa sen maineen menetystä.

 

Kuuluimme kerran samaan valtakuntaan

 

Pelastettu Euroopalle?

 

Antti Blåfield, Erja-Outi Heino, Puola on samaa maata. Siltala 2025, 312 s.

 

Täytyy heti aluksi sanoa, että tämä kirja on sangen tarpeellinen ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa, jos nyt myös epäkiinnostavaa. Kullekin tarpeidensa mukaan, kuten vanha preussilainen maksiimi sanoi. Puutun itse vain sellaisiin paikkoihin, jotka kiinnostavat ja herättävät ajatuksia. En kirjoita tässä kirja-arvostelua.

Kirjan onnistunein ja tarpeellisin osa liittyy sen historiaosastoihin. Puolan historia ja Suomen/suomalaisten kosketuskohdat siihen on meillä nykyään lähes täysin unohdettu, vaikka niistä kirjoitettiin paljonkin ennen voime sotia. Otan esimerkiksi vain Pentti Renvallin tulkinnan Nuijasodasta ja Arvi Korhosen Hakkapeliittain hisyorian, jossa ehdittiin vain Puolan sotiin.

Myös puolalaisia historiaromaaneja julkaistiin suomeksi, esimerkiksi Sienkiewiczin ”Tulella ja Miekalla”, ”Ristiritarit” ja paljon muutakin. Sotien jälkeen Puolan historia on meillä palvellut lähinnä varoittavana esimerkkinä: juuri noin ei idänsuhteita pitänyt eikä saanut hoitaa…

Onhan suomeksi toki hyvinkin tarkoin kuvattu sitä Puolan suurta onnettomuutta, jonka ruotsalaisten invaasio 1600-luvulla aiheutti ja joka tunnetaan Puolassa nimellä ”Vedenpaisumus”. Sitä käsittelee ennen muuta Peter Englundin teos Kaarle X Kustaasta, ”Voittamaton”, mutta eihän sitä ymmärretä Suomen historian osaksi.

Meidän näkökulmamme Puolaan on ollut sen rooli aggressiivisena vihollisena Liivinmaalla ja toisaalta sen potentiaalinen rooli tukijana Venäjää vastaan. Tämän kirjan kirjoittajille Puola on ikuinen uhri ja suomalaiset mukana sen kiduttamisessa, ”vedenpaisumuksesta” karoliinien retkiin.

Myös Vaasan sukua pidetään tässä kirjassa Puolalle onnettomuutena, mikä on ilmeinen kärjistys, kuten voi havaita jo siitä Sigismundin pylväästä, joka seisoo Varsovan kuninkaanlinnan edessä. Kyllä kyseessä oli myös Puolan suuruuden aika, mikä siellä ymmärretään.

Kirja on muuten sangen Varsova-keskeinen, mikä saa unohtamaan sen, että aiemmin keskus oli Krakovassa ja Vilnassa n(ks. Vihavainen: Haun rautasuden kaupunki tulokset), joiden rooli ja näkökulma asioihin on ollut Puolan historiassa tärkeä ja omaleimainen.

Kirjan nimessä on tietenkin viittaus Jaakko Okkerin ja Juha Tantun kirjaan ”Puola on toista maata”, joka ilmestyi jo puoli vuosisataa sitten ja jota en ole lukenut. Joka tapauksessa jo sen nimi on huomionarvoinen. Kaikkien maiden historia on ainutlaatuinen, mutta Puolan on kyllä tavallista ainutlaatuisempi. Ja traagisempi. Se on ollut eri maata.

Kansakuntien historiatietoisuus vaihtelee. ei ole harvinaista, että yhteiskunnan äkkiä muuttuessa perusteitaan myöten saatetaan historia pääpiirteittäin jopa unohtaa. Sehän ei enää näytä nykypäivälle mitään antavan eikä mitään selittävän maailmassa, joka on perin juurin uudistunut.

Sitä paitsi historiaa saatetaan ruveta häpeämään, koska se paljastaa kiusallisesti sen, miten vanhentuneita asenteita ja arvoja menneiden vuosisatojen ihmisillä on ollut. Parasta olisi päästä siitä kokonaan eroon, mikä vaikuttaa helpolta vaihtoehdolta, koska se käy päinsä pelkän tyhmyyden avulla. Meillähän asiat ovat tällä mallilla.

Toisaalta menneisyydestä voidaan yrittää oppia kansallisen menestystarinan avaimia ja ainahan sieltä myös löytyy uhripääomaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Ei ole kansaa, jolle ei olisi vääryyttä tehty.

Venäjällä Nikolai Karamzin kiteytti Aleksanteri I:lle vuonna 1811 antamassaan muistiossa ”Muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä” (Zapiska o staroj i novoj Rossii, on suom., ks. Vihavainen: Haun karamzin tulokset) historian opetukset, jotka vaativat ehdottomasti itsevaltiuden jatkamista ja perustuslakihullutusten unohtamista.

Brežnevin Neuvostoliitto taas rakensi Suuren isänmaallisen sodan kulttia ja julisti yhtä falskisti kuin vaateliaasti: ”Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu”. Todellisuudessa puolet historiasta unohdettiin ja toinen puoli tungettiin äärimmäisen ahtaaseen Prokrusteen vuoteeseen.

Putinin Venäjän historiapolitiikka on nyt omaksunut nämä molemmat perinteet. Mitään ei ole opittu eikä mitään tunnustettu. Se on surullinen tarina.

Mutta Puola on toki toista maata. Se on vanha suurvalta, joka on elätellyt paluuta ”oikeaan” rooliinsa, jopa mahtavan ”Intermariumin” (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset) suuren alueen johtajana, niin idän kuin lännen haastajana. Sen voimat ja taito vain ovat olleet aivan riittämättömät.

Puolalaisten historiatietoisuuden voiman aistii Varsovassa joka askeleella, ainakin tuolla Kuninkaantiellä, joka sijaitsee uudelleen rakennetun kaupungin sydämessä. Sadat muistotaulut ja kymmenet patsaat eivät anna unohtaa menneisyyttä, josta rakennettu kuva keskittyy syystäkin kansakunnan marttyyriuteen, sankaruuteen ja ylösnousemukseen.

Käsillä oleva kirja selostaa Kuninkaantien historiallista sanomaa sivukaupalla ja täytyy todeta, että se tekee sen onnistuneesti. Varsovan-matkailijan kannattaa ehdottomasti lukea selostus.

Kuten käsillä olevan kirjan kirjoittajat huomauttavat, puolalaisten historiakuva on romanttinen. Se on Mickiewiczin (ks. Vihavainen: Haun mickiewicz tulokset) ja Kosciuszkon Puola, Kansojen Kristus (ks. Vihavainen: Haun kansojen kristus tulokset) ja vapauden ja oikeuden esitaistelija kaikkialla maailmassa. Olla puolalainen ja kapinallinen on sama asia.

Kansallislaulun, Dabrowski-masurkan sanat (ks. Vihavainen: Haun ne zginela tulokset) palauttavat mieleen jopa Napoleonin ajan poliittisen historian. Historiamaalarin kuvaama Grunwaldin (Tannenbergin) voitto saksalaisista ritareista 1410 oli taas historiallinen virstaylväs, johon teutonien itäinen ekspansio, Drang nach Osten, katkaistiin pitkiksi ajoiksi.

Puolalaisten harrastama monumentaalinen historiamaalaus tuo mieleen ranskalaisen 1800-luvun vastaavat ilmiöt. Vastaavalla tavalla, ihannoiden ja paisutellen käsittelevät historiaa myös Sienkiewiczin suuret historiaromaanit. Suuri menneisyys on rekonstruoitu romanttisiin kuviin, jotka jokainen tuntee.

Ranska on Puolalle läheisin ulkomaa. Maita ja kansoja ovat lähentäneet ennen muuta vihollisuus niin Saksaa kuin Venäjääkin kohtaan. Poliittisesti ja jopa kulttuurisesti maat ovat olleet yllättävän läheisiä ja sattuneesta syytä puolalaiset nimet ovat Ranskassa varsin yleisiä tänäkin päivänä.

Ranskassa tilanne historiarintamalla on muuttunut, kun havaittiin, että on tullut problemaattiseksi kertoa koulujen oppikirjoissa, että ”gallialaiset, muinaiset esi-isämme” tekivät sitä tai tätä. Ranskalaisista yhä suuremman osan esi-isät eivät olleet muinaisia gallialaisia.

Puolalaisten esi-isät sen sijaan ovat olleet puolalaisia niin usein, kuin voidaan kohtuudella vaatia. Puola on nyt maailman kansallisesti ”puhtaimpia” maita, vaikka se menneisyydessä oli tässä suhteessa aivan erityisen kirjava.

Nuorisolle Puolan historialla näyttää kuitenkin olevan yhä vähemmän merkitystä, samoin kuin katolisuudella, jota pitkiä aikoja pidettiin puolalaisuuden välttämättömänä kriteerinä.

Mutta onko Puola nyt ihan oikeasti ja perusteitaan myöten muuttunut? Onko se nyt ”samaa maata” kuin koko edistyksellinen Eurooppa, tuo arvojen suurvalta?

Eihän se ole, minkä osoittaa jo uskonnon rooli puolalaisten elämässä. Trendi on toki kohti maallistumista ja nuoriso johtaa muutosta, tietenkin. Kuitenkin uskonnollisuutta kuvaavat lukemat ovat Puolassa aivan toista luokkaa kuin muualla Euroopassa ja patriotismin ja nationalismin suhteen ero näyttää olevan varsin samansuuntainen.

EU:ssa Puola on ollut murheen lapsi ja se on rankaissut puolalaisia väärinajattelusta ja jopa demokratian vastaisuudeksi tulkituista synneistä, erityisesti oikeusvaltioperiaatteen loukkaamisesta.

Myös tiedonvälityksen alalla koettiin kauhistuttava ilmiö: valtion omistama yleisradio toimi puolueellisesti vanhoillisten piirien hyväksi. Tällainenhan olisi meillä ja yleensäkin Euroopassa (oikeassa) mahdottomuus.

Tekijät arvelevat puolalaisten kansallisen änkyröinnin lähteeksi alemmuudentunnetta ja närkästystä sen takia, että heitä pidettiin lännessä takapajuisina ja haluttiin pakottaa oikeinajatteluun, myös kansainvälisen rahan voimalla.

Luulen, että tässä ollaan oikeilla jäljillä. Niin sanotun itäblokin romahdettua esimerkiksi George Soros ”Avoimen yhteiskunnan säätiönsä” kautta pyrki miljardien rahoituksella levittämään modernin länsimaalaisuuden hyvää sanomaa myös entisiin kommunistimaihin.

Soroksen ansiosta Venäjälläkin rahoitettiin1990-luvulla hyvin avokätisesti muun muassa yliopistojen tietokonehankintoja ja uudenlaisten näkemysten opettamista. Moderni taide ja muu aiemmin kielletty kulttuuritoiminta oli nyt rahoittajien erityisessä suosiossa.

Reaktio tuli ennen pitkää. Venäjällä se merkitsi kirkollisesti värittyneen obskurantismin nousua chauvinistiseksi valtionuskonnoksi (vrt. Vihavainen: Haun sobor tulokset). Puolassa konservatiivinen nationalismi onnistui myös pääsemään vallan kahvaan, etenkin vanhemman maalaisväestön tuella.

Vuonna 2023 tuli valtaan toisenlainen hallitus. Tekijät selostavat pitkään ja hartaasti sisäpolitiikan koukeroita, joihin saivat työnsäkin puolesta perehtyä Suomen suurlähetystössä vietettyinä kolmena vuotena. He tekevät sen johtopäätöksen, että vaaleissa tapahtunut muutos on historiallinen: Puola on palannut eurooppalaiseen kotiin.

Puolan sisäpolitiikasta puhuen, en tietenkään tiedä murto-osaakaan siitä, mitä kirjoittajat, mutta en sittenkään usko, että suuri historiallinen käänne tapahtuu noin vain.

Kyllä Puola yhä on toista maata ja kannattaa vakavasti pohtia, miksi se on sellainen kuin on, eikä sen sijaan vaipua samanlaiseen historiallisen amnesian tilaan kuin esimerkiksi meillä on tapahtunut. Kirjan laajat historiaosuudet ja jopa Suomen ja Puolan historian rinnastukset antavat tähän hyviä eväitä.

Aivan epätodellisen vaikutelman sen sijaan tekee se kirjan osio, jonka nimenä on ”Omasta kokemuksesta: neuvoja Suomelle”. Kirjoittajat ovat nimittäin tehneet sen johtopäätöksen, että Puola onkin nyt siirtynyt poliittisessa kehityksessään koko Euroopan johtoon: se on palaamassa illiberaaleja piirteitä saaneesta järjestelmästä takaisin demokratiaan.

Suomessa ja monessa muussa Euroopan maassa polarisaatiokehitys sen sijaan näyttää vasta kiihtyvän….

Mitä ihmettä? Onko demokratiamme nyt tai äskettäin ollut vaarassa jonkin ”illiberaalin” suuntauksen vuoksi vai onko se jopa menetetty? Onko tässä nyt kyseessä väärien mielipiteiden julkisen esittämisen salliminen vai mikä se ongelma oikein on?

On oikeastaan kiusallista kysyä näinkin ansiokkaan kirjan lukemisen jälkeen, saako tälle nauraa vai ei ja jos, niin miten paljon?

Mutta mehän eletään uutta aikaa (toisin kuin ennen). Nykyään tällaiset kysymykset kuuluvat Euroopassamme kaikkein olennaisimpiin.

Kirja on silti lukemisen arvoinen ja tämä viimeksi mainittu lukukin on aivan hykerryttävän hauska. Suosittelen.

Kuviteltuja yhteisöjä

 

Ukraina elää ja on olemassa

 

Kuten vielä ehkä muistamme, julisti itäisen naapurimme suuri johtaja kolme vuotta sitten, ettei mitään Ukrainaa ole olemassa.

Venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa ja Ukrainan valtion loivat vasta bolševikit, hän päätteli. Nyt katala länsi sitten yritti luoda sinne anti-Venäjän.

Kuten muuan venäläinen historioitsija heti huomautti, presidentti teki tässä alakoululaisen virheen todistellessaan nykyajan asioita yli tuhannen vuoden takaisilla olosuhteilla, joista hän ei mitään edes ymmärtänyt.

Kansat ovat olemassa, mikäli ne tahtovat olla olemassa. Valtiot taas syntyvät ja häviävät eikä mikään valtio ole ollut olemassa ikuisesti. Usein melko erilaisetkin kansat haluavat elää yhdessä saadakseen pahassa maailmassa synergiaetua.

Espanja räätälöitiin yhteen monesta hyvinkin erilaisesta palasesta ja samahan koskee Englantia, Ranskaa ja Italiaa, Saksasta puhumatta. Pari eri kieltä Suomeenkin mahtuu.

On totta, ettei Lontoossa pidetä siitä ajatuksesta, että Skotlanti itsenäistyisi ja Madridissa on haluttu suorastaan kieltää Katalonian itsenäistyminen, vaikka siihen osoitettaisiin olevan haluakin. Yhdysvaltojen sisällissotakin käytiin vain toissijaisesti orjuudesta. Olennaisempaa oli unionin säilyttäminen.

Epäilemättä tässä valtiollisuuden priorisoinnissa loukataan joidenkin kansallisia tunteita, mutta yleisesti ottaen on Euroopassa sentään jo aika kauan selvitty ainakin ilman massiivista väkivaltaa. En nyt ryhdy muistelemaan tiettyjen terrorijärjestöjen toimintaa.

Onhan niitä pommeja paukkunut, mutta eipä nyt sentään ole ollut yrityksiä tuhota kokonaisten suurkaupunkien infrastruktuuria ja hävittää kokonaisia kaupunkeja asukkaineen.

Valta on huume, joka koukuttaa. Kun sen makuun pääsee, ei sitä saa koskaan riittävästi. Eikö Saksan pitänytkin olla maailmanvalta, tai sitten ei mitään, kysyi Hitler. Eikö Venäjänkin pitäisi olla supervalta, jos kerran Neuvostoliittokin oli, kysyvät risupartaiset Izborskin klubin slavofiilit retorisesti.

Ongelmana on, että ne kansat, jotka jo ovat maistaneet tuon suurvaltaisuuden hedelmiä, eivät halua enää siihen palata. Mistä on kysymys? Onko niille manipuloitu ”väärä tietoisuus”? Yrittävätkö ne taistella valheella totuutta vastaan?

Kysymykseen, onko jokin kansakunta olemassa, löytyy yksinkertainen vastaus: on se olemassa, mikäli se tahtoo olla.

Kun naapurivaltiot pyyhkivät Puolan kokonaan pois kartalta, syntyi 1700-luvun lopussa myöhempi kansallislaulu ”Puola ei vielä ole tuhoutunut” ( Jeszcze Polska nie zginęła). Runoilija on hiukan epäonnistuneesti kääntänyt ”tuhoutumisen” tai ”kuolemisen” ”sortumiseksi”.

 Puolahan nimenomaan oli sortunut valtiona. Mickiewiczin romanttisen vertauksen mukaan se oli nimenomaan jopa kuollut: Puola oli kansojen Kristus, joka kuoli, mutta nousisi jälleen ylös kuolleista.

Asia voidaan nähdä niinkin, että Puola oli yhä olemassa sen ihmisissä: Kiedy my żyjemy. Niin kauan kuin puolalaiset elivät, eli Puolakin. Myös väkivalloin otettu valloitettaisiin takaisin. Olihan katolinen uskonto, oli puolan kieli ja tietoisuus omasta historiasta ja erikoislaadusta.

Niitä kaikkia vastaan hyökättiin erittäin törkeästi uudelleen vielä 1800-luvun lopulla. Samaan aikaan Suomen kansallinen olemassaolo edistyi valtavasti valtiollisen elämän heräämisen ja suomen kielen oikeuksien myöntämisen ansiosta. Puolan kapinahan oli kaiken takana.

Mutta se on jo toinen juttu. Puolan kansallislaulu antoi sysäyksen myös Ukrainan kansallislaulun synnylle. Sen alkusanojen perusideakin oli sama, Ukraina ei vielä ole kuollut: Ще не вмерла Україна, ні слава, ні воля. Myöhemmin sanoja on hieman muunneltu.

Putinin röyhkeä väite, ettei Ukrainaa ollut lainkaan olemassa, osoittautui hyvin nopeasti tragikoomiseksi kuvitelmaksi. Ukraina todella kouriintuntuvasti osoitti olevansa olemassa, eikä enää ole mahdollista esittää vakavalla naamalla tuollaista väitettä.

Ukraina ei ole yksikielinen valtio eikä edes yksikielinen kansakunta ja epäilemättä maan hallitus teki suuren virheen käydessään taisteluun venäjän kielen oikeuksia vastaan. Aikoinaan oli sielläkin puhetta Suomen mallista, mikä hyvin todennäköisesti olisi tarjonnut ihanteellisen ratkaisun kielikysymykseen.

Monet venäjänkieliset ovat aina olleet ukrainalaismielisiä, kuten aikoinaan monet ruotsinkieliset olivat aikoinaan niin sanotusti suomenmielisiä. Ilman heidän rooliaan myös suomalaisen kansallisen sivistyksen kehittyminen olisi ollut erittäin vaikeaa.

Puola, joka toisen maailmansodan jälkeen sai nauttia lähihistorian perusteellisimmasta etnisestä puhdistuksesta, on nyt lähes sataprosenttisesti puolalainen. Onko tilanne ihanteellinen vai ei, voi tietenkin kysyä.

Ainakaan ei enää tarvitse yrittää väittää, että puolalaiset olisivat vain huonoa venäjää puhuvia lähisukulaisia, joita pitää kasvattaa asianmukaisella kielellä ja oikeassa hengessä. Puolan ja Venäjän välinen raja aukeaa railona ja asian taustalla on satojen vuosien historia.

Mutta jos Puola ja Ukraina ovat siellä, missä heidän kieltään puhutaan, eikö samaa ole sanottava myös Venäjästä? Niinhän tosiaan on sanottu. Neuvostoliiton hajotessa jäi 25 miljoonaa venäläistä emämaan ulkopuolelle ja uusi Venäjä lupasi valvoa heidän etujaan.

Baltian maat ovat epätoivoisesti pyrkineet sulauttamaan venäläisväestöään myös pakkotoimin, sen sijaan, että olisivat yrittäneet jatkaa helläkätisempää integraatiota.

Monista entisistä neuvostotasavalloista venäläiset ovat poistuneet suurin joukoin. Joihinkin aivan uusiin maihin heitä sen sijaan on asettunut asumaan suuriakin määriä.

Neuvostoaikana venäläisiä asui esimerkiksi Gruusiassa (Sakartvelo) suuria määriä, Tbilisissäkin heidän osuutensa oli vuonna 1959 18%. Vuonna 1989 venäläisten määrä maassa oli yli 341000, mutta vuonna 2014 enää vain 26453.

Parin viime vuoden aikana on maahan tullut lisää venäläisiä, joita putinistinen kulttuurin regressio ei syystä tai toisesta miellytä. Heidän oleskelunsa jäänee yleensä lyhyeksi.

Kuten tunnettua, gruusialaisilla oli merkittävä roolinsa jo vallankumousta edeltävällä Venäjällä ja etenkin Neuvostoliitossa ja venäjän kieltä osattiin ja osataan siellä hyvin, vaikka venäläiset pilkkaavatkin sikäläistä ääntämystä.

Suomessa taas venäläisten määrä oli vähimmillään 1970-luvulla, jolloin se oli niin pieni, ettei sitä tilastoissa yleensä edes mainittu. Nykyään se on jo lähes 100000, missä luvussa ovat myös ns. paluumuuttajat ja muut venäjänkieliset, jotka eivät aina identifioidu venäläisiksi.

Kun ajattelemme, että Suomen väkiluku on noin 5,5 miljoonaa ja Gruusian (Sakartvelo) 3,7  miljoonaa, saatamme innostua pohtimaan sellaistakin asiaa kuin kansallisten vähemmistöjen synnyn ja katoamisen nopeutta.

Olen aina silloin tällöin sanonut, että venäläiset maahanmuuttajat kuuluvat periaatteessa ongelmattomimpiin: he ovat kristittyjä, valkoihoisia ja indoeurooppalaista kieltä puhuvia. Sitä paitsi heillä oli kokemusta totalitarismista ja uskoin sen tuoneen mukanaan myös rokotuksen uusia vastaavia yritelmiä vastaan. Taisin erehtyä.

Venäläisten sijasta kannattaisikin maahanmuuttajina ehkä suosia ukrainalaisia. Heillä on yleensä muuttohalukkaiden joukossa samat hyvät puolet kuin venäläisillä, samaan aikaan kuin heidän valtionsa on sopivan kaukana omista rajoistamme.

Asia, mitä en koskaan ole ymmärtänyt, on kaksoiskansalaisuus (vrt. Vihavainen: Haun moninaisuuden rikkaus tulokset), jollaisia jaettiin takavuosina oikealle ja vasemmalle sen enempiä miettimättä.

Nythän tuuli näyttää kääntyneen, mikä pantakoon tyydytyksellä merkille. Totean vielä, että jokainen kansa, joka muuttaa ulkomaille, pyrkii säilyttämään jotakin omaansa ja muodostaa yleensä seuroja, joissa vanhan isänmaan muistot nostetaan esille.

Näinhän tekivät jopa nuo sinänsä erinomaisesti integroituneet, uskolliset Venäjän saksalaiset, joiden kiintymyksen kohteena oli samaan aikaan myös tuo suuri isänmaa. Grosse Vaterland, venäläisten harmiksi.

Moninaisuus voi tosiaankin olla myös rikkaus, mikäli se pysyy tietyissä mielekkäissä rajoissa. Ei ole mitään syytä vainota kansallisia teattereita, musiikkiyhtyeitä ja kynäilijöitä. Integroituneellekin emigrantille on aina nautinto päästä puhumaan äidinkieltä oman kansan jäsenten seurassa ja sellaisen paheksuminen saati vainoaminen edustaisi jo sivistymättömyyden alinta astetta.

Aivan toisella tasolla olemme silloin, kun kaukaisesta synnyinmaasta halutaan tuoda uuteen kotimaahan lakeja ja perinnäistapoja, jotka astuvat paikallisten instituutioiden yli. Mutta se on jo laajempi juttu.

Edellisestä voinee tehdä sen johtopäätöksen, että olipa kansakunta kuinka ”kuviteltu” yhteisö tahansa, ei sitä voi hävittää kuvittelemalla jotakin muuta. Edes pommien ja luotien voimaa ei tässä yhteydessä kannata kuvitella liian suureksi.

Vaihteeksi Puolasta

 

Puola ideologiana

Matti Klinge-vainaa sanoi joskus, että Puolan historia on avain koko Euroopan historiaan. Onhan se vähän näinkin ja sen vuoksi on vahinko, mettä meillä sitä tunnetaan niin vähän.

 Puola on taas noussut ripeästi ja sitä voi nimittää keskikokoiseksi suurvallaksi, kuten tehtiin myös maailmansotien välisenä aikana. Perustavampaa kuin talous tai sotilaat, on maan itseymmärrys, sen kulttuuri.

Olemme saaneet todistaa Puolan omapäisyyttä ja ylpeää piittaamattomuutta EU:sta, joka meistä mallioppilaista on ollut pöyristyttävää. Puolan kunnianhimona on sen sijaan ollut olla vapaa ja itsenäinen. Yli sata vuottahan valtio joutui sen sijaan olemaan naapuriensa sortamana ja jopa kartalta pois pyyhittynä.

Suotta ei Puolan kansallislaulussa, Dabrowski-marssissa lauleta, ettei Puola vielä ole kuollut. Näinhän naapurit luulivat ja halusivat asian olevan.

Puolasta voi sanoa, että se on jo käsitteenä poikkeuksellisessa määrin ideologisesti latautunut. Valtiohan se oli 1700-luvun lopulle saakka ja sitten taas 1900-luvulla, ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän ja Puolan sodan jälkeen.

Näiden välisenä aikana, 1800-luvulla ja aivan erityisesti sen jälkipuoliskolla Puola oli ennen muuta idea, jolla ei ollut vastinetta aineellisessa maailmassa. Se oli Venäjän valtakunnan katolisten yhteys, vapauteen pyrkivien henkien yhteys, jopa kansojen Kristus, joka oli astunut alas tuonelaan, mutta tulisi ylösnousemaan, kuten kansallisrunoilija Mickiewicz vertasi.

Venäjään Puola oli sidottu orjuutuksen ja vastarinnan sitein. Puolalaiset eivät pitäneet vastarintaansa pelkästään kansallisen sorron vastustamisena vaan ymmärsivät asian laajemmin ja julistivat venäläisille: ”Meidän vapautemme puolesta ja teidän vapautenne puolesta”!

 Se oli kuuluisa tunnus. Julistettiin jopa, että Puola on kaikkialla, missä taistellaan vapauden puolesta. Puolalaisia nähtiinkin aina niin Amerikan vapaussodassa kuin Ranskan eri vallankumouksissa.

Puolalaisuus tunsi olevansa eurooppalaisuutta, läntisyyttä, joka ilmeni selkeimmin katolisuudessa ja siihen liittyvässä kulttuuriperinnössä. Tämä ei miellyttänyt slavofiilejä, jotka lanseerasivatkin käsitteen ”slaavilaisten kansojen juudas”. Kansa, joka oli läheistä sukua, mutta leppymättömän vihamielinen kaikelle sille, mitä Venäjä edusti eli ortodoksialle, itsevaltiudelle ja venäläiselle kansallisuudelle.

Tsarismi, vieläpä meillä palvotun Aleksanteri II:n hahmossa ryhtyi vuosien 1863-1864 kapinan jälkeen kitkemään puolalaisuutta ja venäläistämään maata. Kymmenet tuhannet lähetettiin Siperiaan ja Kaukasukselle, tilat takavarikoitiin, szlachtan vaikutusvalta pyrittiin murskaamaan ja tukeuduttiin samalla köyhiin talonpoikiin.

Puolan kielen virallinen käyttö lopetettiin. Vilnan yliopisto ja Varsovan yliopisto oli suljettu jo edellisen kapinan jälkeen. Varsovan yliopisto oli sittemmin avattu, mutta suljettiin nyt uudelleen.

Puolasta yritettiin tehdä pelkkä rahvaan kieli, jota pyrittiin venäläistämään. Puolalaisista tuli epäluotettavaa väestöä koko Venäjällä ja ylemmät upseerin arvot suljettiin heiltä.

Puolan historiasta tuli jo jakojen yhteydessä vastarinnan ja kapinoinnin historiaa. Vallankumoukselliseen Ranskaan solmittiin suhteet ja Ranska säilyi myös geopoliittisista syistä Puolan tärkeimpänä tukena politiikassa. Puolalaisten emigranttien vaikutus Pariisissa oli suuri sekä maan politiikkaan että koko läntisen russofobian kehitykseen.

Puolan kansan suuri yritys oli Napoleonin retki Venäjälle 1812. Suureen armeijaan kuului noin 100000 puolalaista, suurelta osalta Venäjän armeijasta lähteneitä. Venäjälle tämä oli pyhä sota ja puolalaisille tuskin sen vähemmän pyhä. Napoleon nimitti sitä ”Toiseksi Puolan sodaksi”.

Siinä kävi huonosti ja samoin tapahtui kapinoissa 1830-1831 ja 1863-1864. Puolalaiset survottiin yhä alemmas sorron yöhön. Eurooppa ja erityisesti Ranska yrittivät julkisesti tukea puolalaisia ja valmistautui jopa interventioon, mikä johti Venäjällä suureen chauvinismin aaltoon molemmilla kerroilla. Aleksandr Herzen kertoo asiasta elävästi (ks. Vihavainen: Haun herzen puola tulokset).

Vuonna 1831 jopa Puškin antoi värvätä itsensä puolalaisten vastaiseen rintamaan, mikä teki lähtemättömän tahran hänen maineeseensa vapauden esitaistelijana. Venäläisistä klassikoista Dostojevski osoittaa monessa kohdin olevansa puolalaisuuden suuri vihaaja. Tämä on luonnollista, he edustivat länttä ja katolisuutta Venäjän valtakunnassa.

Myös Puškinille puolalainen on kerskaileva polakki, kitšlivyi ljah. Hänellä oli toki puolalaisia ystäviäkin, mutta länsimaisia ”Venäjän parjaajia” hän ei sulattanut. Faddei Bulgarinista hän sanoi, että puolalaisuus ei sinänsä ole synti, tämä voisi olla vaikka jutku (žid), monet polakit (ljah) olivat kelpo väkeä, mutta kun tuo filuurityyppi (vidocq) ei ollut.

Kun Puola ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi uudestaan, ei kukaan tiennyt, missä sen rajojen pitäisi oikeastaan olla. Vanha Puolan valtio oli ollut tilkkutäkki, joka aikoinaan oli käsittänyt myös Ukrainan ja Valko-Venäjän ja tietenkin Liettuan, joka aluksi olikin ollut johtava osa konglomeraattivaltiota. 1700-luvullahan Puola oli jopa unionissa protestanttisen Saksin kanssa.

Jozef Pilsudski näki Puolan jälleensyntymisen tai ylösnousemuksen suurena kutsumuksena muinaisen mereltä merelle ulottuvan valtakunnan restauroimiseksi. Sitä kutsuttiin nimellä Intermarium, Miedzymorze. Se yhdistäisi Venäjästä, kansojen vankilasta vapautuneet kansat ja ulottuisi lisäksi vielä Balkanillekin. Itse asiassa se yhdistäisi kolme merta: Itämeren, Mustan meren ja Välimeren (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset).

Niin sanottu reunavaltiopolitiikka maailmansotien välisenä aikana kompastui heti riitaisuuksiin: Puola vei Liettualta Vilnan alueen, minkä vuoksi Liettua ei koskaan osallistunut reunavaltioyhteistyöhön. Myös Suomi jäi siitä näkyvästi pois vuonna 1922, kun ns. Varsovan sopimus kaatui eduskunnassa ja kaatoi hallituksenkin. Suomessa ei luotettu Puolaan, joka oli Saksan luonnollinen vihollinen.

Käytännössä Pilsudskin Puola sai puolalaisalueiden lisäksi vain osia Valko-Venäjästä ja Ukrainasta. Se, kuten Puola aina historiansa aikana, oli silmätikkuna sekä Venäjälle että Saksalle ja niinpä maa jaettiin neljännen kerran vuonna 1939.

Tuon ”Versailles’n (!) rujon lapsen” uudelleensyntymistä ei tapahtuisi koskaan, vakuutteli Molotov syksyllä 1939 raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa. Hän viittasi Puolaan sanoilla бывшая Польша entinen Puola. Tämä näyttää tarkoittaneen sitä, että tuo maa oli taas kokonaan ja pysyvästi lakannut olemasta.

Intermariumia kannatti myös Puolan pakolaishallituksen pääministeri Sikorski, joka brittien iloksi sai sitten surmansa lento-onnettomuudessa. Myös länsiliittoutuneet kannattivat puolalaista Puolaa vahvistettuna saksalaisilla alueilla ja ilman noita itäisiä ukrainalasia ja valkovenäläisiä alueita.

 Niinpä Puola siirrettiin parisataa kilometriä länteen, niin sanotulle Curzonin linjalle, jota Englannin ukoministeri oli kannattanut o vuonna 1920.

”Puolassa otimme omaamme”, sanoi Stalin, viitaten siihen, että Neuvostoliitolla hänen mielestään oli oikeus kaikkiin valkovenäläisiin ja ukrainalaisiinkin alueisiin. Kyseessä oli siis kansallisilla perusteilla tehty aluevaatimus, jollaisia myös Hitler harrasti.

Kommunistivalta piti Puolan rivissä ja suhteet Neuvostoliittoon olivat julkisesti hyvät, mutta pinnan alla huonot. Kun Itä-Eurooppa vapautui Neuvostoliiton holhouksesta, syntyi Intermariumin idea tavallaan uudelleen, nyt valtioiden välisen liiton muodossa.

Vyšegrad-ryhmä, johon kuuluu noin 65 miljoonaa ihmistä, edustaa EU:ssakin melkoista voimaa ja on sitä paitsi omapäinen. Sillä on perinteitä jo keskiajalta, joten pohjaa itsetietoisuudelle riittää (ks. Vihavainen: Haun visegrad tulokset).

 Ryhmän voimakkain valtio on tietenkin Puola, jolla yhä on kansallisessa muistissaan säilynyt idea omasta länsimaisuudesta ja jyrkästä kulttuurirajasta itään. Se on maa, jolla on kutsumus ja siinä mielessä se muistuttaa toista katolista maata, Kroatiaa, joka katsoo olevansa antemurale christianitatis -kristillisyyden etuvartio.

Intermarium on kaikkea muuta kuin harmonisen historian omaavien maiden kokoelma. Se on osa kuuluisaa ”tappotannerta”. Ukrainalaisten ja puolalaisten suhteet olivat toisen maailmansodan aikana hyvin vihamieliset ja puolalaisten massamurha Volyniassa ja Itä-Galitsiassa lienee vaatinut 60000-120000 henkeä. Siinä on kansalliselle muistille selvitettävää.

Puola tänään on hyvin nationalistinen maa, kuten muutkin Itä-Euroopan maat. Varsovassa törmää joka askeleella kyltteihin ja patsaisiin, joissa kerrotaan Puolan marttyyriudesta ja vapaustaistelusta, aina Puolan jaoista ja Napoleonin sodasta alkaen, toiseen maailmansotaan saakka.

Historiallinen ja kulttuurinen vihollinen on yhä sama: Venäjä. Saksa on nyt taka-alalla.

 

Meillä suomalaisilla on oma kokemuksemme Venäjästä ja se lähtee eri asetelmista kuin puolalaisten. Puolalaisten ja etenkin sen hallitsevan pikkuaatelin ylpeys oli legendaarista. Alistuminen Venäjän valtaan oli tuskallista ja alentavaa. Meillähän ruotsinkielisetkin lahjottiin lahjoittamalle heille virkatalot vailla velvollisuuksia ja samalla suuret etenemismahdollisuudet Venäjällä.

Suomenkieliset lahjottiin tukemalla heitä kielitaistelussa ja kaiken kaikkiaan autonomia, jonka ei tarvinnut maksaa Venäjälle mitään oli jossakin määrin suorastaan vapaamatkustamista, kuten Suomen-syöjät valittivatkin.

Kuten Agathon Meurman muistelee, Puolan kohtelusta luettiin samaan aikaan kirjoja salaa peiton alla ja pelättiin mahdollista Venäjän vihaa. Kuitenkaan sitä ei lopulta sanan koko merkityksessä koskaan tullut, vaikka sortokaudet olivatkin venäläistämisen alkusoitto. Itse ooppera jäi katsomatta.

En tiedä, millainen maine Puolassa on omilla myöntyvyysmiehillä, Aleksandr Wielopolski ei liene aivan kirotuimpia historian hahmoja. Puolalla ei kuitenkaan ollut Snellmania eikä hän kai olisi siellä menestynytkään.

Itse asiassa Snellman sai kiittää menestyksestään Puolaa, joka samaan aikaan tuhottiin. Snellmanin ja Suomen suosiminen oli näyteikkunapolitiikkaa. Euroopassa kohistiin kovasti puolalaisten kohtelusta.

Meillä on ollut vuosikymmenet tapana onnitella itseämme viisaasta Venäjän-politiikasta, joka todella toi hyvä tuloksia. Kun kelkka on nyt kääntynyt, lienee aika koko menneisyyden uudelleenarvioinnille? Siinä taitaa riittää työkenttää…

Muuten: Puola on hyvin monoetninen valtio 98,84% väestöstä on puolalaisia. Lieneekö jo Euroopan ennätys? Katolisia on 71,30% Venäläisiä 0,04%. Tilanne muistuttaa Suomea 1970-luvulla. Tämäkin asia kaivannee selitystä.

Jos itse kirjoittaisin kirjan reunavaltioista, ottaisin Puolan vertailukohdaksi, johon muita rinnastettaisiin. Me suomalaiset vain olemme pysyneet ja pysytelleet Puolasta niin kaukana, ettei suomeksi löydy siitä paljoakaan kirjallisuutta. Senkin takia kannattaisi ehkä nostaa sitä esille.

Tässä pari kirjallisuusvinkkiä:

Kalervo Hovi, Puolan historia

-Cordon sanitaire ou barriére de l’est

-Interessesphären im Baltikum

Vesa Oittinen (toim). Venäjä ja Eurooppa (Herzenin artikkeli)

Adam Mickiewicz, Puolan kansan aikakirjat maailman alusta Puolan kansan marttyyriuteen saakka (suom. J. Iivonen)

Johannes Remy, Higher education and national identity: Polish student activism in Russia 1932-1963

 

 

 

 

Puolan kärsimykset

 

Marttyyrien kansakunnan historia

 

Jyrki Iivonen takavuosina suomensikin Puolan kansallisrunoilijan Adam Mickiewiczin teoksen Puolan kansan aikakirjat maailman alusta Puolan kansan marttyyriuteen saakka (Konrad Wallenrod and other writings of Adam Mickiewicz); suomentanut Jyrki Iivonen. Helsinki : Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti 1998.

Nimi sanoo paljon. Puola, joka vielä 1600-suvulla oli suurvalta, joskin Ruotsin Kaarle X Kustaan pahasti retuuttama, hävitettiin 1700-luvun lopulla maan pinnalta jakamalla se naapurien kesken.

Viimeinen jako oli vuonna 1795, ellei oteta lukuun Saksan ja Neuvostoliiton suorittamaa jakoa vielä vuonna 1939. Joka tapauksessa jo Mickiewiczin aikana 1800-luvulla oli riittävästi koossa aineksia sille hänen romanttiselle kielikuvalleen, että Puola oli kansojen Kristus, joka ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, mutta tulisi nousemaan kuolleista.

Näinhän sitten ensimmäisen maailmansodan yhteydessä tapahtuikin.

Jokaisen Puolan jaon yhteydessä, kuten sittemmin myös kapinoissa vuosina 1830-1831 ja 1863-1864 puolalaiset tekivät epätoivoista vastarintaa. Puolalaisten kuva omasta itsestään muodostui arkkityyppisen vapaustaistelijan hahmoksi: kaikkialla, missä taistellaan vapauden puolesta on myös puolalaisuutta, siellä on Puola.

 Puolan kansallislauluksi tuli Dabrowskin marssi ”Ei Puola vielä ole hävinnyt” (Jeszcze Polska ne zginela). Venäjällä se tietenkin oli ankarasti kielletty. Sattumoisin Ukrainan kansallislaulun alkusanoissa on aivan sama idea: Ще не вмерла України і слава, і воля.

Toinen maailmansota ei ollut uusi ja kammottava vaihe Puolan kansan elämässä, vaan jatkoa vanhalle martyrologialle. Kärsimys ja koskaan hellittämätön vastarinta ovat tarinan punainen lanka. Katolinen kirkko oli ollut puolalaisuuden ydin silloin, kun sen nimikin hävitettiin kartalta ja koko kansa yritettiin venäläistää.

Geopoliittisesti Puolalla on aina ollut ympärillään vihollisia: erityisesti Saksa kuin Venäjä. Kauempana sillä taas on ollut ystävä, Ranska, jota myös on yhdistänyt vihollisuus Saksaan ja jota sen lisäksi vielä ovat elähdyttäneet vapausaatteet, jotka ovat merkinneet konkreettistakin apua Puolalle monessa tilanteessa, esimerkiksi vuosina 1792,1812 ja 1920 ja myös saanet puolalaisten emigranttien virran suuntautumaan Ranskaan.

Vihollisiaan Puola ei ole voinut valita. Niihin on kuulunut myös Itävalta, jonka ote puolalaisalueista on kuitenkin ollut lempeämpi. Suomalaisille, Snellmanista lähtien Puola oli varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos asetutaan poikkiteloin Venäjän itsevaltiuden kanssa.

Mahtava Napoleon läksi vuonna 1812 niin sanottuun toiseen Puolan sotaan ja sai Venäjän armeijan hurraavat puolalaisrykmentit mukaansa, mutta se tie päättyi katkerasti.

Kuitenkin vuonna 1815 muodostettiin Wienissä Venäjän yhteyteen kongressi-Puola, joka nautti suuria kansallisia oikeuksia, mutta menetti ne vuoden 1831 kapinassa, jota Suomen kaartikin omalta vähäiseltä osaltaan marssi kukistamaan. Vuoden 1863 kapinassa Puola jo menetti kaiken, mitä se kansalliselta kannalta saattoi menettää.

Suomalaisilla on ollut jo kauan tapana onnitella itseään siitä, että he ovat valinneet toisen tien kuin Puola. Syytä on ollutkin. Puolalais-venäläinen vastakohtaisuus, joka tietenkin on vielä paljon 1800-lukua vanhempaa, on meille suomalaisille ollut yleensä vaikeasti käsitettävissä.

Onko tilanne nyt muuttumassa? Tuskin se niin äkkiä käy. Puolan monisatavuotinen historia on aivan toisenlainen kuin Suomen eikä niitä voi muuttaa. Suomen kausi Venäjän yhteydessä oli kuin olikin menestystarina ja olisi pelkästään helppohintaista opportunismia kiistää se nyt jälkeenpäin.

Puolan historia on joka tapauksessa yhä meille sangen opettavaista. Kansan loputtomien kärsimysten edessä on paljastettava päänsä samalla kuin ihailee puolalaisen isänmaallisuuden kuolematonta kipinää.

Kansallisuusaate ei ole mikään intellektuellien keksaisema kuvitelma, joka yhtä hyvin voitaisiin unohtaa tai muuttaa vaikka vastakohdakseen. Kuten jo Lenin hoksasi, sen kiistäminen on täysin tyhjänpäiväinen asia. Se on olemassa ja pakottaa itsensä tunnustamaan.

Se kannattaa muistaa myös meillä Suomessa, jossa kaikenkarvaiset helppoheikit olisivat mielellään myymässä koko maata kansoineen kenelle tahansa tarpeeksi tarjoavalle, kuten ne jo myyvät kaiken parhaan ja toimivimman teollisuutemme.

Suuret koettelemukset eivät välttämättä tuhoa kansallistunnetta, vaan saattavat päinvastoin suurestikin sitä vahvistaa. Luulen, että se on yksi asia, jonka voimme Pulan historiasta oppia.