Matkamme sieltä tänne

 

Erään kansan tarina

 

Juhana Aunesluoma, Suomen historia. SKS kirjat 2026, 301 s.

 

      Aina silloin tällöin ihmisen -myös ryhmänsä edustajana- kannattaa pysähtyä ja kirjoittaa uudelleen tarinansa, joka on saanut uuden käänteen tai uusia sen ymmärtämistä edistäviä aineksia, kun menneisyydestä on paljastunut riittävän paljon uusia piirteitä. Sitä paitsi opiskelijat ja historian harrastajat tarvitsevat erikoisteosten ohella myös yhteenvetoja, joissa asiat liittyvät laajemmin yhteyksiinsä.

      Tarinan kirjoittajalla on paljon liikkumatilaa. Yhtäältä hän kyllä on kaikkitietävä kertoja, jonka tarinan tunnettua kulkua ei voida muuttaa, mutta toisaalta hän voi myös valikoida historian loputtomasta aarreaitasta varsin vapaasti niitä asioita, joita haluaa nostaa esille.

     Suuria Suomen historian moniosaisia esityksiä ei taas vähään aikaan ole ilmaantunutkaan, mutta varmaan pian saadaan sellainenkin taas nähdä. Suppeammat esitykset eivät yleensä ole läheskään yhtä kunnianhimoisia (loistavana poikkeuksen NKP:n historian ”Lyhyt kurssi” vuodelta 1938…), mutta niillä on puolellaan se etu, että kirjoittaja saa itse kuvata kaiken haluamansa omalla tavallaan eikä joudu jakamaan tehtäviä muden kanssa.

      Jos kirjan tehtäväksi määritellään toimiminen johdantotason tekstinä ja/tai kertauksen apuna, ei ole syytä odottaa kovin persoonallista näkökulmaa asioihin. Silloin on syytä vain muistaa ottaa mukaan ne asiat, joita voidaan pitää lukijan kannalta olennaisimpana.

      Vielä äskeisessä lähimenneisyydessä kuuli usein varsin huvittavastikin mainittavan ”kansallista historiankirjoitusta” jonkinlaisena kirosanana, joka aiheutti vääristymiä ja ohjasi tutkimista väärään suuntaan. Näinhän tietysti saattoi tapahtuakin, mutta kansallisen näkökulman puuttuminen kansakunnan historiaa kirjitettaessa, sikäli kuin se edes olisi mahdollista, aiheuttaisi varmasti paljon suuremmat vääristymät.

      Olennaista on välttää anakronistista nykyajan arvojen ja näkemysten heijastamista menneisyyteen ja siitä asiasta meillä taitaa olla esimerkkejä lähinnä muun kuin kansallisen historiankirjoituksen piiristä.

       Mikäli joku marxilaisuuden tai feminismin kaltainen ideologia pääsee liiaksi johdattelemaan historian kirjoittajaa, on tuloksena helposti pikemmin propagandaa kun historiaa, Sama tietenkin pätee muihinkin ideologioihin postkolonialismista ”kriittiseen teoriaan”.

Sanottakoon heti, ettei tässä esityksessä ole ainakaan silmiinpistävästi havaittavissa ideologisia lähtökohtia.

      Ymmärrämme, että historia ei ole ollut voittopuolisesti enempää suomalaisten urotekojen kuin heidän sortamisensakaan tarinaa, saati vuosisataista valmistautrumista Natoon liittymiseksi tai naisten vapauttamiseksi. Asiat tulevat historian lehdille aikanaan ja kuuluvat kukin aikakauteensa.

       Kansan ja kansakunnan historia voidaan aina esittää myös jännitysnäytelmänä, jossa yhä uudelleen ratkeaa sen edessä olevan polun valinta hyvässä tai pahassa.

       Se voidaan myös nähdä suurten ja usein nimettömien voimien matkaan saattamana kehityskertomuksena ja toki viimein myös joukkona erilaisia aikakausia, joista kullakin on omat pyrkimyksensä ja edellytyksensä.

      Pitkän linjan kokonaisesityksessä on epäilemättä suurikin houkutus piirtää huikeita kaaria savupirteistä Brysselin saleihin ja kaskisahran varresta tekoälyn kehittelijöiden työhuoneisiin, ehkäpä vallan tämän päivän maisemakonttoreihin.

     Aisoissahan on dramatiikkaa, jota ei itse asiassa tarvitse suinkaan keinotekoisesti keksiä. Muutamassa sukupolvessa myös Suomen maailma on mullistunut tavalla, jonka käsittäminen on meille tuskin edes mahdollista sanan aidossa merkityksessä.

      Tässä kirjassa ei briljeerata dramatiikalla. Kansikuvassa ovat silti rinnakkain niin Venäjän keisarin seurueen entinen kenraalimajuri Mannerheim siviiliin siirtyneenä kuin Huittisten kivikautinen hirvenpää ja niiden alapuolella Aarno Karimon (?) hansakauppiaita esittävä piirros ja Venäjältä naimakaupalla rikkautensa hankkinut Aurora Karamzin(a), syntyjään Stjernvall. Kaiken yllä hohtaa Naton tähti.

      Itse asiassa kerronta kuitenkin on sangen yllätyksetöntä ja myös siinä määrin abstraktin persoonatonta, että monista tunnetuista perusasioistakin jätetään tarkemmat tiedot mainitsematta, vaikka se ei olisi vaivaa vaatinut. Siten evakkoja kerrotaan saapuneen Karjalasta ”satatuhantinen” määrä, mikä saattaa jopa hämätä sellaista lukijaa, jonka lähtötaso on heikko.

      Muuten esimerkiksi talouden kehittymiselle annetaan asianmukaisesti tilaa, joskaan tuskin on oikein nimittää esimerkiksi tervaa tai edes lankkuja ”alkutuotannon” hyödykkeiksi. Kyllä kyseessä oli melko pitkän jalostusasteen tuote etenkin tervan kohdalla.

       Tarina Suomen siirtymisestä takapajuisesta maasta kehittyneeksi olisi minusta kaivannut enemmän konkretiaa ja vaikkapa suomalaisten ja länsieurooppalaisten merimiesten palkkojen vertailu olisi voinut antaa hyödyllisen viitteen.

       Se suuri hyppäys eteenpäin joka tapahtui 1800-luvun lopulla oli varsin dramaattinen ja mielestäni lukija saa väärän käsityksen, mikäli uskoo kirjan väitettä siitä, että teollisuuden perustajat tulivat enimmäkseen Venäjältä.

     Demografian kehitys tulee kyllä esille, mutta on jäänyt olennaisessa kohdin vajaaksi. Minusta olisi tärkeää tietää, että venäläisten osuus suuriruhtinaskunnan väestöstä jäi aina promilleluokkaan ja että olemme nyt 2000-luvulla parhaillaan kokemassa historiamme suurinta demografista mullistusta, joka on jo muuttanut maata paljon ja tulee sitä muuttamaan vielä paljon enemmän.

      Kansallista lähestymistapaa ei siis kirjassa ole erityisesti kammottu, mikä mainittakoon kiitoksena, mutta ei sitä kyllä aina ole tuotu esille siinä määrin kuin se voisi ansaita. Suomen nimittäminen ”Itämaaksi” kuuluu vain ja ainoastaan keskiaikaan, mikä olisi syytä huomioida ja suomalaisen identiteetin rakentuminen 1700-luvulla oli historiamme perusasioita.

      Lukija saattaisi kaivata esimerkiksi myös selitystä maamme ortodoksiväestön ilmaantumiselle historiaamme ja sille, että Kustaa III:n sodan taisteluissa kaatuneiden määräksi ilmoitetaan vain noin 1500, kun tappiot useissa meritaisteluissakin laskettiin tuhansissa.

      Kuten todettiin, tässä ei ole syytä varsinaisesti valittaa muoti-ideologioiden aiheuttamia vääristymiä, mutta haluan silti todeta, ettei Fredrika Runebergin kirjallinen tuotanto jäänyt historian kannalta mitättömäksi sen takia, että hän oli nainen, vaan siksi, että hän ei kirjoittanut  noita ”vänrikkejä”, joiden kansallinen merkitys oli valtava.

      Esille tuotu suhtautuminen Suomen kaiketi ensimmäiseen tunnettuun mustaihoiseen naiseen tuskin sekään ilmensi ”kolonialistista ajattelua” enempää kuin suomalaisten lähetystyö Ambomaalla yleensä.

       Se, että tämä Rosa ei palannutkaan jakamaan oppia ”pimeydessä vaeltaville siskoilleen”, vaan ”otti elämänsä omiin käsiinsä” ja lähti Amerikkaan tuskin taas voi todistaa muusta kuin itsekkyydestä ja solidaarisuuden puutteesta omia heimolaisia kohtaan. Millainen elämä mustaa naista odotti tuon ajan Amerikassa olisi kiinnostavaa tietää.

     Kirjan kuvitus teksteineen, josta tämän Rosan tarina on yksi esimerkki, on virkistävän tuoretta ja ansaitsee erityiskiitoksen. Ilmeisesti sekin on ollut tekijän vastuulla.

Sodan kulttuurinen merkitys

 

Sota ja eurooppalaisen kulttuurin tuho

 

     Kuten tunnettua, Venäjällä kansallisromanttinen lunatic fringe ihailee suuresti ominaisuutta, jota Lev Gumiljov on nimittänyt passionaarisuudeksi.

      Kyseessä on kyky ja hau uhrautua oman lauman (kansakunnan, imperiumin) puolesta ja sellainen on ominaista nimenomaan nuorille eli kehityksensä alkuvaiheessa oleville kansoille. Passionaariset kansat ovat ekspansiivisia ja työntävät tieltään syrjään vanhenevat ja seniilin hedelmättömiksi muuttuneet kansat.

     Jonkinlaisella älyllisellä akrobatialla nykyinenkin Venäjä on sitten saatu luokiteltua tähän nuorten ja nousevien kansojen dynaamiseen joukkoon huolimatta sen väitetystä tuhatvuotisuudesta ja siitä, että sen väestön uusiutumiskerroin on yhtä vähäpätöinen kuin läntisessä Euroopassa. Mutta uskottelihan Lenin aikoinaan takapajuisen Venäjän olevan itse asiassa myös johtava maa nykyaikaisen kapitalismin kehityksessä ja siis se, jossa sosialistinen vallankumouskin tapahtuisi, kuten kirjoitettu oli.

     Selvää joka tapauksessa on, että kyky ja jopa into sotaan on tämän passionaarisuuden keskeinen asia. Sitä Venäjällä luultavasti onkin saatu lietsottua esiin huomattavasti enemmän kuin lännessä. Nikolai Karamzin aikoinaan jopa väitti, etteivät venäläiset vain osanneet sotia, vaan myös rakastivat sotimista. Mutta siitä nyt on jo kaksisataa vuotta.

     Kysymys sodan merkityksestä kulttuurille on sangen aiheellinen, ja sen läheltä nähnyt filosofi Jussi Tenkku analysoi sitä mielestäni varsin uskottavasti (ks. Vihavainen: Haun tenkku tulokset ). Toinen filosofi, Friedrich Niedtzsche näki läheltä Saksan-Ranslan sodan 1870-1871 ja sijoitti näkemänsä  laajaan ja syvään, jos kohta runollisen hajanaiseen filosofiseen maailmankuvaansa.

     Nietzschen ajatuksia sodastakin on tutkinut Tarmo Kunnas, jonka teokseen ”Politik als Prostitution des Geistes” (1981) perustan seuraavat huomioni.

     Monelle varmaan yllättävästi Nietzsche oli monissa teeseissään kaikkea muuta kuin militaristi. Itse asiassa hän näyttää olleen voittopuolisesti antimilitaristi, vaikka hänen näkemyksensä kyllä olivat ambivalentit ja muuttuivat ajan mukana.

     Voitto Ranskasta oli Nietzschen mukaan antanut saksalaisille sen valheellisen kuvan, että myös saksalainen kulttuuri olisi voittanut ranskalaisen. Väärin kuviteltu. Ranskalainen kulttuuri oli saksalaiseen nähden ylivertainen ja ylistyspuheet sotaisille hyveille olivat onttoja. Itse asiassa militarismissa oli jopa dekadentteja aineksia ja sitä asiaahan Nietzsche erityisesti halveksi. Aito voimantunne ei kaivannut mitään sotakiihotusta.

     Itse asiasa Nietzsche halveksi suurta osaa saksalaista kulttuuria eikä asiaa peitellyt. Sodan jälkeisessä maailmassa kyttäsivät osapuolet toisiaan ”aseellisen rauhan” oloissa ja militarismi madalsi kulttuuria. Wagneria Nietzsche tunnetusti halveksin erityisesti: ”Ei makua eikä ääntä eikä lahjakkuutta: Wagnerin näyttämöllä tarvitaan vain yhtä: Germaaneja!... Germaanin määäritelmä: Kuuliaisuus ja pitkät jalat”.

     Militarismissa oli kuitenkin sotilasleirin syvää persoonatonta vihaa, murhaajan kylmäverisyyttä…ylpeää välinitämättömyyttä suurten tappioiden edessä ja oman ja läheisten olemassaolon uhan alla. Oliko tämä sittenkin myönteistä?

Joka tapauksessa sota teki voittajasta typerän ja voitetusta vihaisen. Sota barbarisoi molemmat ja teki itse asiassa heistä siät mukaa luonnollisempia. Mutta mitäpä kulttuuria monen oli. ”Sota on kulttuurille nukkumis- ja talviaikaa. Ihminen nousee siitä sekä hyvässä että pahassa vahvistuneena.”

     Nietzsche kertoi jossain kohtaa jopa iloitsevansa uudesta sotaisuudesta, joka on lopettanut Euroopan ”kiinalaistumisen”, millä tarkoitettiin kulttuurin kivettynyttä pysähtyneisyyttä. Se tarkoitti kyllä, että barbaari ja villieläin jokaisessa oli tunnustettu…

      Matka Saksan-Ranskan sodasta toisen maailmansotaan merkitsi sittemmin sellaista barbaarisuuden kasvua, joka aikoinaan suuresti ylitti villieläimen mahdollisuudet ja aikaansaannokset. Sen jälkeen militarismi olikin aallonpohjassa Euroopassa ja kukoisti lähinnä toisessa voittajavaltiossa, Neuvostoliitossa.

      Militarismin uusi aalto liittyy Ukrainan sotaan ja muuan kiinnostava uutuus siinä on nyt naisten militarisointi, joka luontevasti yhdistyy naisellisuuden yleiseen metamorfoosiin, jossa koko tuon sukupuolen asema ja merkitys kulttuurissa ja yhteiskunnassa on muutoksen alainen (vrt. Vihavainen: Haun schopenhauer tulokset ).

      Tämä ilmiö kuuluu kuitenkin läntisen Euroopan kulttuuriin eikä ainakaan vielä venäläiseen. Siinä riittää pohtimista pitkäksi aikaa, joten jätän sen nyt syrjään.

     Sen sijaan suosittelen tätä vanhaa blogiani, joka saattaa auttaa ymmärtämään sitä näkökulmaa Eurooppaan ja sotaan, joka Nietzschellä oli omana aikanaan:

 

tiistai 11. helmikuuta 2020

Vähän epäajankohtaista.

 

Se Saksa, jonka menetimme

 

       Stanislav Govoruhin teki joskus perestroikan kultaisina aikoina elokuvan nimeltä Venäjä, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali). Siinä hän rinnasti imperiumin entisen loiston ja kunnian nykyiseen surkeaan alennukseen, hieman epäreilusti, mutta sehän kuuluu lajityyppiin.

      Myös Saksa on maa, jolla voisi olla nyt aihetta haikailla suurta menneisyyttään, joka sattui samaan aikaan tuon tarumaisen ja sinänsä paljolta kuvitellun Venäjän loistokauden kanssa.

     Saksalaisilla oli kerran niin sanotusti elämän valttikortit, mutta kaikki menetettiin pelaamalla hasardia. Ylös syvimmästä alhosta on toki noustu, mutta Saksa 2. on jotakin muuta kuin ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt samanniminen maa. Venäjän kanssa on asia tietysti samoin.

     Friedrich Nietzsche kuuluu niihin klassikoihin, jotka ovat sen verran hapokkaita, ettei niihin viitsi joka päivä tarttua. Sitä paitsi Nietzschen teokset ovat poliittisesti niin epäkorrekteja, että on vain ajan kysymys, milloin ne kielletään. Ehkä Suomella olisi kylliksi kunnianhimoa tehdä tämä ensimmäisenä? Jotenkin olisin henkisesti valmis kuulemaan tällaisen uutisen.

      Itse en kuitenkaan aio luovuttaa Nietzscheäni kenellekään, en edes viranomaisille, jotka varmaan kerran ovat tässäkin asiassa huolehtimassa meidän omasta parhaastamme. On se sen verran hauska mies.

     Usein taitaa jäädä ymmärtämättä, miten tiiviisti Nietzsche oli aikaansa sidoksissa. Hänen maailmoja syleilevät runoelmansa saattavat tässä johtaa harhaan. Itse asiassa hän tulkitsi jatkuvasti oman aikansa ilmiöitä hyvin tiiviisti ja herkästi, eikä moniakaan hänen teoksiaan voi ymmärtää ilman kontekstia.

     Ottakaamme nyt vaikkapa Hyvän ja pahan tuolla puolen. Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. Luen sitä J.A. Hollon mainiona suomennoksena ja sehän ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1966 eli lähes sata vuotta alkuteoksen (1886) jälkeen.

     Nyt on sitten kulunut jo pian puolitoista vuosisataa sen ilmestymisestä, mutta se ei ole oleellista. Moderni ihminen oli tuolloin jo hyvin suuressa määrin sama kuin nyt ja tarkoitan tässä lähinnä ns. oppineen tasavallan kansalaisia ja heidän seurailijoitaan.

      Kirjan kahdeksas pääkappale Kansat ja isänmaat kertoo siitä maailmasta, jossa Bismarck jo oli yhdistänyt Saksan verellä ja raudalla ja entisen yömyssyisen Michelin tilalle oli noussut preussilainen upseeri, jonka kiinnostuksen kohteena oli suurpolitiikka: grosse Politik. –Näihin uusiin ilmiöihin Nietzsche suhtautui varsin epäluuloisesti.

      Vanha saksalaisuus oli nyt mennyttä ja sen mukana saksalaisten vanha itseymmärrys runoilijoiden ja ajattelijoiden kansana. Itse asiassa koko vanha myytti saksalaisesta syvällisyydestä saattoikin olla pelkkää petosta.

       Joka tapauksessa saksalaisuus oli jotakin vasta tulemassa olevaa ja hahmotonta. Juuri saksalaiset olivat se kansa, joka alinomaa kysyi itseltään, millaista se saksalaisuus oikein on.

     Näin siis Nietzsche. Hän olisi voinut siihen lisätä, että venäläisillä oli ja on aivan sama pysyvä, lähes maanisen mielenkiinnon kohde: oman itsensä ihmettely.

       Nietzschen äärimmäisen herkkä ja runollinen kieli pursuaa kielikuvia, joiden voi arvioida purkautuvan enemmän tai vähemmän sairaalloisen herkästä psyykestä. Niiden toistaminen tässä ei oikein tunnu järkevältä, mutta otetaan nyt muutama hajahuomio siitä huolimatta, että se ei tee oikeutta kirjoittajalle.

      Kirjoittaja puhuu aikalaisistaan eli ”meistä” ”hyvinä eurooppalaisina” ja oudoksuu sitä uutta itsetehostuksen nationalismia, joka on vallannut Euroopan siitä huolimatta, että sen halu yhdentyä on selvästi nähtävissä.

      Saksalaisuus näyttää nyt olevan velvoitettu harjoittamaan ”suurta politiikkaa”, jota varten se on huonosti valmistettu ja uhraamaan vanhat hyveensä uuden keskinkertaisuuden hyväksi.

       Saksalaisilla on ollut taipumus ihailla vieraita kansoja, mutta nyt tästä kainosta taipumuksesta halutaan tehdä rikos. Oliko Bismarck sitten suuri saadessaan tämän aikaan, kysyy Nietzsche ja näyttää vastaavan, että tästä seuraa henkinen latteutuminen, mutta se ehkä korvautuu sillä, että jokin toinen kansa syventyy –mikä se sitten onkin.

     On ilmeistä, että kyseessä voisi olla Ranska –tragedian toinen osapuoli, mutta se ei oikein näytä kirjoittajan tarkoitukselta.

      Ranskalaisia Nietzsche nimittää vain englantilaisten aatteiden apinoiksi ja näyttelijöiksi –mutta myös uhreiksi, sillä suuri vallankumous oli ehdottomasti englantilaisen hengen luomus. Toki Ranska on yhä Euroopan henkisimmän ja hienostuneimman kulttuurin tyyssija.

      Sen henkinen ylhäisö sulkee korvansa demokraattisen bourgeoisie’n kurjalta tyhmyydeltä ja suunpieksännältä –mutta todellisuudessa etualalle vyöryy nykyään tyhmistynyt ja karkeutunut Ranska… Mitähän nykinen Ranska olisi Nietzschen silmin?

       Joka tapauksessa ranskalaisuus on psykologian alalla saanut aikaan suurta ja koko kansa on puolittain onnistunut pohjolan ja etelän synteesi, sanoo Nietzsche –tuo italialaistunut saksalainen.

      Englantilaisuuteen kirjoittaja suhtautuu aika intohimoisesti –hän vihaa sitä.  Hän myös huomauttaa, että samalla kannalla olivat niin Goethe kuin myös sekä Hegel että Schopenhauer, jotka muuten olivat toistensa antipodeja. Saksalainen henki ei kerta kaikkiaan voi sietää englantilaista -he eivät tosiaankaan ole mikään filosofinen rotu…

      Tulkoon mainituksi, ettei tuossa rotu-sanassa liene biologialla suurtakaan merkitystä. Mitä saksalaisiin tulee, sanoo kirjoittaja, että sen kansan muodostaa mitä hirvittävin rotujen sekoitus ja yhteenvatvonta, ehkäpä vielä niin, että esi-arjalainen aines on siinä voitolla…

       Joka tapauksessa kirjoittaja ei ole kiinnostunut geeneistä, vaan siitä kulttuurista, jota kansa kantaa. Siinäkin suhteessa saksalaiset ovat myös sekava keitos, jos saksalainen tohtisi sanoa, että hänessä on kaksi sielua, hän yksinkertaistaisi asioita monella sielunmitalla.

       Tämä mainittu saksalais-englantilainen antipatiahan oli tunnetusti jo perinteistä ja molemminpuolista eivätkä englantilaiset filosofit aikoinaan ottaneet lainkaan vakavasti suurimpiakaan saksalaisia kollegoitaan, mutta tokihan aika on nyttemmin muuttunut.

     Englantilainen on, sanoo Nietzsche rakentaen kaikessa vihaisessa yksipuolisuudessaan nautittavan kansallisen stereotyypin, synkempi, aistillisempi, lujatahtoisempi ja brutaalimpi kuin saksalainen. Hän on juuri siksi, halpamaisempana, myös hurskaampi, sillä hän tarvitsee kristinuskoa vielä enemmän.

      Englantilaista karkeutta ja moukan-vakavuutta verhoaa, oikeammin tulkitsee ja selittää muuksi sentään yhä vielä siedettävimmin kristillinen elekieli ja virrenveisuu, joka sopii tuolle juoppporattien ja irstailijoiden karjalle, kirjoittaa Nietzsche aika ilkeästi, mutta hänellä on siihen syynsä.

     Nietzsche ei malta olla naljailematta jopa englantilaisille naisille ja kehottaa katsomaan, miten he kävelevät –kuin kyyhkyset ja joutsenet. Ja entäs laulu sitten…

     Juutalaisiin ja venäläisiin Nietzsche suhtautuu suurella arvostuksella. Kiihkeimmät antisemiittiset kirkujat hän ajattelee kenties parhaaksi karkottaa Saksasta. Sellainenhan oli myös Richard Wagner, jonka taiteellisia näkemyksiä vastaan Nietzsche kirjoitti jopa kirjan.

       Juutalaisten perintöön kuuluu mahtava moralismi, jolla kirjoittaja epäilemättä viittaa Vanhaan testamenttiin. Siitä on Eurooppa heille suuren kiitoksen velkaa, noiden äärettömien vaatimusten pelottavuudesta. Juutalaisen ja preussilaisen tyypin yhteiselo saattaisikin kukaties olla hedelmällinen yhdistelmä.

     Mutta saksalaisia vaivaavat nykyään tyhmistymisen puuskat: vihamielinen tyhmyys milloin ranskalaisille, milloin juutalisille, milloin puolalaisille, milloin wagnerilainen, milloin teutoninen, milloin preussilainen –nämä ovat saksalaisen hengen ja omantunnon (Gewissen? ehkä tietoisuus olisi parempi sana?) pienet himmennykset.

      Juutalaiset ovat kirjoittajan mielestä joka tapauksessa nykyisin Euroopassa elävistä roduista epäilemättä voimakkain, sitkein ja puhtain.

       Ajattelija, jolla on omallatunnollaan Euroopan tulevaisuus, ottaa epäilemättä, kaikissa tätä tulevaisuutta koskevissa suunnitteluissaan lukuun juutalaiset samoin kuin venäläisetkin lähinnä varmimpina ja todennäköisimpinä tekijöinä voimien suuressa leikissä ja taistelussa, arvioi Nietzsche.

     Kirjoittaja esittää tässä käsitellyssä luvussa myös paljon varauksia saksalaisen musiikin ja kirjallisuuden laatuun nähden. Jälkimmäisestä puuttuu yleensä se musiikki, jota kuunnellaan kolmannella korvalla: se on tyyliltään latteata ja ikävää.

     No, onhan tässä kirjassa ja luvussa paljon muutakin ja suotakoon nyt anteeksi, että edes nämä asiat on nostettu esille. En tässä millään muotoa halua esittää analyysiä Nietzschen ajattelusta sinänsä, vaan ainoastaan nostaa esille sen maailman, jossa kansallisuudet tuolloin –vielä-  elivät erään poikkeusihmisen ja herkän taiteilijasielun silmin katsottuina.

      Kansallisten stereotyyppien merkitystä ajattelullemme kannattaisi tutkia muutenkin kuin vain jonkun puolihullun stereotyyppien purkajan nipistelytieteellisestä näkökulmasta. Tokihan jokainen normaalijärkinen aikuinen ymmärtää, etteivät ne anna mitään tarkkaa informaatiota kohteestaan, eivät edes sinne päin.

     Parhaimmillaan ne silti voivat antaa meille eväitä ajatteluun ja niiden viittaamien asioiden analysointiin.

     Nietzschen tasolle tai edes hänen jotenkuten siedettäväksi jäljittelijäkseen ei normaalilla ihmisellä taida oikein olla pääsyä jos asiaakaan.

      Silti tietyn aikakauden nerojen ajatukset saattavat kukin tavallaan välittää meillekin jotakin siitä todellisuudesta, johon eivät vielä kuuluneet monet sellaiset ilmiöt, jotka nykyään pyrkivät kahlitsemaan ajatteluamme.

Tämän ymmärtäminen saattaisi auttaa meitä asettamaan myös oman aikakautemme sille kuuluvalle paikalle.

 

Kuuluimme kerran samaan valtakuntaan

 

Pelastettu Euroopalle?

 

Antti Blåfield, Erja-Outi Heino, Puola on samaa maata. Siltala 2025, 312 s.

 

Täytyy heti aluksi sanoa, että tämä kirja on sangen tarpeellinen ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa, jos nyt myös epäkiinnostavaa. Kullekin tarpeidensa mukaan, kuten vanha preussilainen maksiimi sanoi. Puutun itse vain sellaisiin paikkoihin, jotka kiinnostavat ja herättävät ajatuksia. En kirjoita tässä kirja-arvostelua.

Kirjan onnistunein ja tarpeellisin osa liittyy sen historiaosastoihin. Puolan historia ja Suomen/suomalaisten kosketuskohdat siihen on meillä nykyään lähes täysin unohdettu, vaikka niistä kirjoitettiin paljonkin ennen voime sotia. Otan esimerkiksi vain Pentti Renvallin tulkinnan Nuijasodasta ja Arvi Korhosen Hakkapeliittain hisyorian, jossa ehdittiin vain Puolan sotiin.

Myös puolalaisia historiaromaaneja julkaistiin suomeksi, esimerkiksi Sienkiewiczin ”Tulella ja Miekalla”, ”Ristiritarit” ja paljon muutakin. Sotien jälkeen Puolan historia on meillä palvellut lähinnä varoittavana esimerkkinä: juuri noin ei idänsuhteita pitänyt eikä saanut hoitaa…

Onhan suomeksi toki hyvinkin tarkoin kuvattu sitä Puolan suurta onnettomuutta, jonka ruotsalaisten invaasio 1600-luvulla aiheutti ja joka tunnetaan Puolassa nimellä ”Vedenpaisumus”. Sitä käsittelee ennen muuta Peter Englundin teos Kaarle X Kustaasta, ”Voittamaton”, mutta eihän sitä ymmärretä Suomen historian osaksi.

Meidän näkökulmamme Puolaan on ollut sen rooli aggressiivisena vihollisena Liivinmaalla ja toisaalta sen potentiaalinen rooli tukijana Venäjää vastaan. Tämän kirjan kirjoittajille Puola on ikuinen uhri ja suomalaiset mukana sen kiduttamisessa, ”vedenpaisumuksesta” karoliinien retkiin.

Myös Vaasan sukua pidetään tässä kirjassa Puolalle onnettomuutena, mikä on ilmeinen kärjistys, kuten voi havaita jo siitä Sigismundin pylväästä, joka seisoo Varsovan kuninkaanlinnan edessä. Kyllä kyseessä oli myös Puolan suuruuden aika, mikä siellä ymmärretään.

Kirja on muuten sangen Varsova-keskeinen, mikä saa unohtamaan sen, että aiemmin keskus oli Krakovassa ja Vilnassa n(ks. Vihavainen: Haun rautasuden kaupunki tulokset), joiden rooli ja näkökulma asioihin on ollut Puolan historiassa tärkeä ja omaleimainen.

Kirjan nimessä on tietenkin viittaus Jaakko Okkerin ja Juha Tantun kirjaan ”Puola on toista maata”, joka ilmestyi jo puoli vuosisataa sitten ja jota en ole lukenut. Joka tapauksessa jo sen nimi on huomionarvoinen. Kaikkien maiden historia on ainutlaatuinen, mutta Puolan on kyllä tavallista ainutlaatuisempi. Ja traagisempi. Se on ollut eri maata.

Kansakuntien historiatietoisuus vaihtelee. ei ole harvinaista, että yhteiskunnan äkkiä muuttuessa perusteitaan myöten saatetaan historia pääpiirteittäin jopa unohtaa. Sehän ei enää näytä nykypäivälle mitään antavan eikä mitään selittävän maailmassa, joka on perin juurin uudistunut.

Sitä paitsi historiaa saatetaan ruveta häpeämään, koska se paljastaa kiusallisesti sen, miten vanhentuneita asenteita ja arvoja menneiden vuosisatojen ihmisillä on ollut. Parasta olisi päästä siitä kokonaan eroon, mikä vaikuttaa helpolta vaihtoehdolta, koska se käy päinsä pelkän tyhmyyden avulla. Meillähän asiat ovat tällä mallilla.

Toisaalta menneisyydestä voidaan yrittää oppia kansallisen menestystarinan avaimia ja ainahan sieltä myös löytyy uhripääomaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Ei ole kansaa, jolle ei olisi vääryyttä tehty.

Venäjällä Nikolai Karamzin kiteytti Aleksanteri I:lle vuonna 1811 antamassaan muistiossa ”Muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä” (Zapiska o staroj i novoj Rossii, on suom., ks. Vihavainen: Haun karamzin tulokset) historian opetukset, jotka vaativat ehdottomasti itsevaltiuden jatkamista ja perustuslakihullutusten unohtamista.

Brežnevin Neuvostoliitto taas rakensi Suuren isänmaallisen sodan kulttia ja julisti yhtä falskisti kuin vaateliaasti: ”Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu”. Todellisuudessa puolet historiasta unohdettiin ja toinen puoli tungettiin äärimmäisen ahtaaseen Prokrusteen vuoteeseen.

Putinin Venäjän historiapolitiikka on nyt omaksunut nämä molemmat perinteet. Mitään ei ole opittu eikä mitään tunnustettu. Se on surullinen tarina.

Mutta Puola on toki toista maata. Se on vanha suurvalta, joka on elätellyt paluuta ”oikeaan” rooliinsa, jopa mahtavan ”Intermariumin” (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset) suuren alueen johtajana, niin idän kuin lännen haastajana. Sen voimat ja taito vain ovat olleet aivan riittämättömät.

Puolalaisten historiatietoisuuden voiman aistii Varsovassa joka askeleella, ainakin tuolla Kuninkaantiellä, joka sijaitsee uudelleen rakennetun kaupungin sydämessä. Sadat muistotaulut ja kymmenet patsaat eivät anna unohtaa menneisyyttä, josta rakennettu kuva keskittyy syystäkin kansakunnan marttyyriuteen, sankaruuteen ja ylösnousemukseen.

Käsillä oleva kirja selostaa Kuninkaantien historiallista sanomaa sivukaupalla ja täytyy todeta, että se tekee sen onnistuneesti. Varsovan-matkailijan kannattaa ehdottomasti lukea selostus.

Kuten käsillä olevan kirjan kirjoittajat huomauttavat, puolalaisten historiakuva on romanttinen. Se on Mickiewiczin (ks. Vihavainen: Haun mickiewicz tulokset) ja Kosciuszkon Puola, Kansojen Kristus (ks. Vihavainen: Haun kansojen kristus tulokset) ja vapauden ja oikeuden esitaistelija kaikkialla maailmassa. Olla puolalainen ja kapinallinen on sama asia.

Kansallislaulun, Dabrowski-masurkan sanat (ks. Vihavainen: Haun ne zginela tulokset) palauttavat mieleen jopa Napoleonin ajan poliittisen historian. Historiamaalarin kuvaama Grunwaldin (Tannenbergin) voitto saksalaisista ritareista 1410 oli taas historiallinen virstaylväs, johon teutonien itäinen ekspansio, Drang nach Osten, katkaistiin pitkiksi ajoiksi.

Puolalaisten harrastama monumentaalinen historiamaalaus tuo mieleen ranskalaisen 1800-luvun vastaavat ilmiöt. Vastaavalla tavalla, ihannoiden ja paisutellen käsittelevät historiaa myös Sienkiewiczin suuret historiaromaanit. Suuri menneisyys on rekonstruoitu romanttisiin kuviin, jotka jokainen tuntee.

Ranska on Puolalle läheisin ulkomaa. Maita ja kansoja ovat lähentäneet ennen muuta vihollisuus niin Saksaa kuin Venäjääkin kohtaan. Poliittisesti ja jopa kulttuurisesti maat ovat olleet yllättävän läheisiä ja sattuneesta syytä puolalaiset nimet ovat Ranskassa varsin yleisiä tänäkin päivänä.

Ranskassa tilanne historiarintamalla on muuttunut, kun havaittiin, että on tullut problemaattiseksi kertoa koulujen oppikirjoissa, että ”gallialaiset, muinaiset esi-isämme” tekivät sitä tai tätä. Ranskalaisista yhä suuremman osan esi-isät eivät olleet muinaisia gallialaisia.

Puolalaisten esi-isät sen sijaan ovat olleet puolalaisia niin usein, kuin voidaan kohtuudella vaatia. Puola on nyt maailman kansallisesti ”puhtaimpia” maita, vaikka se menneisyydessä oli tässä suhteessa aivan erityisen kirjava.

Nuorisolle Puolan historialla näyttää kuitenkin olevan yhä vähemmän merkitystä, samoin kuin katolisuudella, jota pitkiä aikoja pidettiin puolalaisuuden välttämättömänä kriteerinä.

Mutta onko Puola nyt ihan oikeasti ja perusteitaan myöten muuttunut? Onko se nyt ”samaa maata” kuin koko edistyksellinen Eurooppa, tuo arvojen suurvalta?

Eihän se ole, minkä osoittaa jo uskonnon rooli puolalaisten elämässä. Trendi on toki kohti maallistumista ja nuoriso johtaa muutosta, tietenkin. Kuitenkin uskonnollisuutta kuvaavat lukemat ovat Puolassa aivan toista luokkaa kuin muualla Euroopassa ja patriotismin ja nationalismin suhteen ero näyttää olevan varsin samansuuntainen.

EU:ssa Puola on ollut murheen lapsi ja se on rankaissut puolalaisia väärinajattelusta ja jopa demokratian vastaisuudeksi tulkituista synneistä, erityisesti oikeusvaltioperiaatteen loukkaamisesta.

Myös tiedonvälityksen alalla koettiin kauhistuttava ilmiö: valtion omistama yleisradio toimi puolueellisesti vanhoillisten piirien hyväksi. Tällainenhan olisi meillä ja yleensäkin Euroopassa (oikeassa) mahdottomuus.

Tekijät arvelevat puolalaisten kansallisen änkyröinnin lähteeksi alemmuudentunnetta ja närkästystä sen takia, että heitä pidettiin lännessä takapajuisina ja haluttiin pakottaa oikeinajatteluun, myös kansainvälisen rahan voimalla.

Luulen, että tässä ollaan oikeilla jäljillä. Niin sanotun itäblokin romahdettua esimerkiksi George Soros ”Avoimen yhteiskunnan säätiönsä” kautta pyrki miljardien rahoituksella levittämään modernin länsimaalaisuuden hyvää sanomaa myös entisiin kommunistimaihin.

Soroksen ansiosta Venäjälläkin rahoitettiin1990-luvulla hyvin avokätisesti muun muassa yliopistojen tietokonehankintoja ja uudenlaisten näkemysten opettamista. Moderni taide ja muu aiemmin kielletty kulttuuritoiminta oli nyt rahoittajien erityisessä suosiossa.

Reaktio tuli ennen pitkää. Venäjällä se merkitsi kirkollisesti värittyneen obskurantismin nousua chauvinistiseksi valtionuskonnoksi (vrt. Vihavainen: Haun sobor tulokset). Puolassa konservatiivinen nationalismi onnistui myös pääsemään vallan kahvaan, etenkin vanhemman maalaisväestön tuella.

Vuonna 2023 tuli valtaan toisenlainen hallitus. Tekijät selostavat pitkään ja hartaasti sisäpolitiikan koukeroita, joihin saivat työnsäkin puolesta perehtyä Suomen suurlähetystössä vietettyinä kolmena vuotena. He tekevät sen johtopäätöksen, että vaaleissa tapahtunut muutos on historiallinen: Puola on palannut eurooppalaiseen kotiin.

Puolan sisäpolitiikasta puhuen, en tietenkään tiedä murto-osaakaan siitä, mitä kirjoittajat, mutta en sittenkään usko, että suuri historiallinen käänne tapahtuu noin vain.

Kyllä Puola yhä on toista maata ja kannattaa vakavasti pohtia, miksi se on sellainen kuin on, eikä sen sijaan vaipua samanlaiseen historiallisen amnesian tilaan kuin esimerkiksi meillä on tapahtunut. Kirjan laajat historiaosuudet ja jopa Suomen ja Puolan historian rinnastukset antavat tähän hyviä eväitä.

Aivan epätodellisen vaikutelman sen sijaan tekee se kirjan osio, jonka nimenä on ”Omasta kokemuksesta: neuvoja Suomelle”. Kirjoittajat ovat nimittäin tehneet sen johtopäätöksen, että Puola onkin nyt siirtynyt poliittisessa kehityksessään koko Euroopan johtoon: se on palaamassa illiberaaleja piirteitä saaneesta järjestelmästä takaisin demokratiaan.

Suomessa ja monessa muussa Euroopan maassa polarisaatiokehitys sen sijaan näyttää vasta kiihtyvän….

Mitä ihmettä? Onko demokratiamme nyt tai äskettäin ollut vaarassa jonkin ”illiberaalin” suuntauksen vuoksi vai onko se jopa menetetty? Onko tässä nyt kyseessä väärien mielipiteiden julkisen esittämisen salliminen vai mikä se ongelma oikein on?

On oikeastaan kiusallista kysyä näinkin ansiokkaan kirjan lukemisen jälkeen, saako tälle nauraa vai ei ja jos, niin miten paljon?

Mutta mehän eletään uutta aikaa (toisin kuin ennen). Nykyään tällaiset kysymykset kuuluvat Euroopassamme kaikkein olennaisimpiin.

Kirja on silti lukemisen arvoinen ja tämä viimeksi mainittu lukukin on aivan hykerryttävän hauska. Suosittelen.

Kaupungeilla on kohtalonsa

 

Habent oppida sua fata

 

Kaupunkien väestö ei ole riippuvaista maanviljelystä ja maanomistuksesta, vaan ainoastaan siitä maanviljelyksen tuottamasta ylijäämästä, jonka tämä joukko saattaa saada käyttöönsä ja kuluttaa osallistumatta itse maataloustyöhön. Kaupunki on siis ollut eräänlainen joutilasyhteisö kehittymättömän yhteiskunnan perspektiivistä katsoen.

Niinpä on aivan normaalia, että kaupunki vetää puoleensa aivan muuta väkeä kuin sen ympäristössä asuu. Yleensä kaupungit ovat hyvien liikenneväylien varrella ja jatkuvassa yhteydessä kaukaisiinkin seutuihin.

Kaupunkeja on tietenkin monta sorttia, mutta arkkityyppinen menestyvä kaupunki on yleensä toiminut ennen muuta kaupan palveluksessa. Hallinto, sota, opinkäynti ja muut sellaiset asiat tuottavat yleensä vähän pienempiä yksiköitä, kun taas kauppakaupungin kasvu ei näyttänyt tuntevan rajoja muinaisuudessakaan.

Miljoonankin väkiluku ylitettiin, vaikka ongelmat olivat valtavia. Nikolai Karamzin kertoi 1700-luvun lopulla, että Pariisissa sai haistella sekä kaikkein hienoimpia hajuja, mutta myös inhottavinta löyhkää. Lontoo haisi joskus sanoin kuvaamattomasti ja sitä ympäröi lähes loputon savusumu.

Teollisuudesta tuli toki suuri kaupunkien elinkeino ja kasvun lähde sitten, kun se varsinaisesti syntyi, mutta siedettäviä asuinpaikkoja suurkaupungeista tuli vasta vähän yli sata vuotta sitten, kunnollisten vesi- ja viemäröintiverkostojen synnyttyä. Pitkään suurkaupungit olivat kansakuntien hautoja: epäterveellisissä oloissa niiden kuolleisuus oli syntyvyyttä suurempaa.

Kaupungeissa on kiinnostavaa niiden suhteellinen riippumattomuus välittömästä naapurustosta. Niiden huolto saatettiin jo kauan sitten perustaa kaukaisten alueiden ylituotantoon, kuten esimerkiksi Pietarissa, josta kaksi kolmasosaa asukkaista sitten joutui tavalla tai toisella lähtemään, kun huolto bolševikkivallan alkuaikoina romahti.

Kaupunkien erikoisuuksiin kuuluu myös niiden ympäristöstä poikkeava etninen koostumus. Monilla seuduin itäisessä Euroopassa kaupungeissa asui jo keskiajalla paljon sellaista väestöä, joka oli ympäristölle etnisesti aivan vierasta. Tallinna ja Riika ovat hyvä esimerkkejä tästä.

Vilna kuuluu tavallaan samaan sarjaan, mutta sillä on ollut omat, voimakkaat erityispiirteensä. Nykyäänhän noin 600 000 asukkaan Vilnan väestö on voittopuolisesti liettualaista (vuonna 2021 67%), puolalaisia on 15,4% ja venäläisiä 9,7%.

Vielä vuonna 1931 liettualaisia väestöstä oli vain 0,8%! Samaan aikaan puolalaisia oli 65,2% ja enimmäkseen jiddišiä puhuvia juutalaisia 33,5%.

Vuoden 1897 (väestönlaskenta) luvut ovat hyvin kiinnostavia nekin. Tuon ajan 154 000 asukkaasta etnisiä liettualaisia oli vaivaiset 2%, puolalaisia 31%, venäläisiä 20% ja juutalaisia 40%. Suotta ei kaupunkia nimitetty Pohjolan Jerusalemiksi, joka oli juutalaisuuden kenties tärkein keskittymä tuohon aikaan.

On selvää, että natsien toimeen panema joukkomurha, Shoah oli ratkaiseva tekijä juutalaisten häviämisen taustalla. Se ei kuitenkaan ole ainoa. Vuonna 1959 juutalaisia oli yhä peräti 6,9%.

 Venäläisten lukumäärälläkin on ollut rajut vaihtelunsa: vuonna1897 se oli 20%, vuonna 1931 3,8% ja vuonna 1959 29%. Nykyinen luku on 9,7%. Muutokset eivät selity pelkillä luonnollisilla syntyvyys- ja kuolleisuusprosenteilla. Kaupungin väkiluvun lisääntyminen toki on merkittävä taustatekijä, joka nopeasti muuttaa suurenkin joukon suhteellisesti pieneksi, ellei se kasva muiden mukana.

Tässä voimme miettiä oman Helsinkimme väestönmuutoksia: vuonna 1815 väkiluku oli 4276 henkeä, joista ehkäpä vain noin 200 oli suomenkielisiä suomalaisia. Suomenkieliset olivat siis vähemmistö, joka kuitenkin koko ajan kasvoi. Puolet helsinkiläisistä oli suomenkielisiä vasta 1900-uvun alkuvuosina, jolloin väkiluku myös ylitti 100000 rajan.

Kun Helsingissä vuonna 1875 23000 asukkaasta suomenkielisiä oli noin 6000, merkitsi se noin neljäsosaa. Samaan aikaan venäjänkielisiä oli noin 3000 eli noin 12%. Loput olivat ruotsinkielisiä.

Väkiluvun kasvaessa puolen miljoonan Helsingissä suomenkielisiä oli 1970-luvun alussa yli 90%, loput olivat etupäässä ruotsinkielisiä ja venäläisten osuus oli enää vaivaiset 0.2%.

Nythän Helsingin metropolialueella asuu noin puolitoista miljoonaa henkeä ja sen nimisessä kunnassakin jo lähes 700 000 asukasta. Suomenkielisiä tästä pien-Helsingin asukasmäärästä on noin 75% ja ruotsinkielisiä 5,5%. Ennusteen mukaan ulkomaalaisen aineksen määrä on jo vuonna 2035 26%. Kehityksen suuntahan on selvä.

Asiassa ei tietenkään ole mitään ihmettelyn, saati pöyristymisen aihetta. Asukkaiden etnisenkin kokoonpanon muutokset kuuluvat kaupunkien olemukseen, ainakin kasvavien ja kehittyvien. Suomenkielisten kannattaa muistaa sekin, että he ovat Helsingissä olleet sinne muuttavaa vähemmistöä vielä 1800-luvulla. Vanhalla ruotsinkielisellä alueellahan tämä pääkaupunkiseutu sijaitsee.

Nykyaikana on toki normaalia, että jokaisen kansallisvaltion pääkaupungissa väestön enemmistö edustaa etnisestikin maan enemmistökansallisuutta. Aina ja kaikkialla näin ei ole ollut, kuten kai jo kävi selväksi. Muuan esimerkki vieraan kansallisuuden valta-asemasta toisen maan pääkaupungissa on Gruusian eli Georgian pääkaupunki Tbilisi, joka aikoinaan tunnettiin armenialaisella nimellä Tiflis.

Nyt tuossa 1,2 miljoonan asukkaan kaupungissa gruusialaisia on 89,9%, armenialaisia 4,8%, azereita 1,4% ja venäläisiä 1,2%. Yllättävän hyvin siellä joka tapauksessa tulee toimeen venäjällä, vaikka englantiakin jo väännetään.

Vuonna 1780 Tbilisissä arvioidaan olleen noin 50000 gruusialaista ja 10000 armenialaista. Venäläisten määrä oli mitätön.

Vuonna 1864 gruusialaisten määrä sen sijaan oli jo pudonnut 24,8 prosenttiin ja armenialaisia oli peräti 47,3%. Venäläisiäkin oli 20,7%.

Väestön nykyinen koostumus ei tietenkään ole syntynyt vasta Neuvostoliiton romahdettua. Armenialaisvoittoisessa kaupungissa gruusialaiset nousivat enemmistöksi jo bolševikkivallan vuosina ja venäläisten suhteellisen ja absoluuttisenkin määrän pieneneminen alkoi myös silloin.

Prosessi oli siis aivan päinvastainen kuin vaikkapa Tallinnassa ja Riiassa, jotka nopeasti venäläistyivät ns. neuvostovalan vuosina.

Kaupungeilla on kohtalonsa. Niiden väestökehitykseen vaikuttavat sekä taloudelliset tekijät, joista pienin ei nykyään ole maahanmuuttopolitiikka, että talouteen ja tekniikkaan liittyvät seikat, jotka ovat mahdollistaneen kaupunkien valtavan kasvun ja suosivat erityisesti tiettyjä kaupunkeja.

Kaupunki ei enää ole pelkkä kauppa- ja tuotantolaitos, vaan yhteisöjen summa, jossa syntyy sellaista vetovoimaa, joka parhaimmillaan houkuttelee kasvun ja kukoistuksen kannalta tärkeitä ihmisryhmiä.

Voihan siinä tietysti käydä niinkin, että se houkuttelee ihan toisenlaisia ryhmiä ja työntää keskuudestaan pois kehityksen kannalta arvokkaitakin aineksia.

Selvää ainakin on, että nyt menossa olevalla vuosisadalla kaupunkien kuva ja ilmapiiri tulee radikaalisti muuttumaan myös meidän suurkaupungeissamme. (suurkaupungeiksi luokitellaan yli 100 000 asukkaan taajamat).

Toivomme tietenkin, ettei muutos tuo mukanaan ainakaan kohtalokkaassa määrin irrationaalista radikalismia ja suhteiden kärjistymistä. Sellaisestakin on historiassa aivan liikaa esimerkkejä. Pelkällä maahanmuuttopolitiikallakaan näitä suuria prosesseja tuskin voidaan ratkaista, mutta täytyyhän sitä ainakin yrittää.

Sodat loppuvat rauhaan

 

Kun ollaan sodassa, niin missä silloin ollaan?

 

Nyt on Moskovasta kuuluut kovaa tekstiä. Kremlin tiedottaja itse on kertonut maansa olevan sodassa.

Vielä hiljattain tuollaisista puheista saattoi saada kovat rapsut ja moni saikin. Kyseessähän ei ollut mikään sota, vaan erikoispalveluiden tuottama erikoisoperaatio, toki sotilaallisin välinein, mutta mikäpäs nyt ei Venäjän virkakunnassa olisi sotilaallista.

 Itse presidenttikin on entinen everstiluutnantti, vaikka hänellä ei urallaan ollut mitään tekemistä armeijan kanssa, ennen kuin hänestä tui sen ylipäällikkö. Ei tässä mitään kummallista sinänsä ole, useimmat valtionpäämiehet ovat taustaltaan -onneksi- muuta kuin sotilaita ja yleensä myös muita kuin tiedustelupalvelujen everstiluutnantteja, mikä on vielä tärkeämpää.

Mutta eihän Venäjä siis ole sodassa ollutkaan, tähän saakka. Erikoisoperaatiota on toteutettu erikoismiesten toimesta ja suunnitelman mukaisesti, mutta nyt sen aika näyttää päättyneen. Kun kansakunta astuu sotaan, alkaa ollakin toinen ääni kellossa. Millainen se mahtaa olla?

Sota on asia, jolla on venäläiselle pyhä merkitys. Samaa on aikojen kuluessa voinut sanoa jonkinlaisella oikeutuksella sanoa monesta muustakin maasta, kuten omankin maanosamme loputtomat ratsastajapatsaat osoittavat, mutta Venäjä on vielä asia erikseen.

Venäjän militarismi on ollut omaa luokkaansa viimeistään Pietari Suuresta lähtien ja itse asiassa jo sitä ennen maa joutui ylläpitämään aivan poikkeuksellisen suuria sotavoimia eteläisen uhan takia. 1800-luvulla koko maa oli jo puettu univormuun eikä Pietarissa voinut kääntää päätään sellaiseen suuntaan, jossa ei olisi edes yhtä sotilasta ja/tai poliisia näkynyt.

Myytti venäläisten poikkeuksellisesta urhoollisuudesta ja voittamattomuudesta on elänyt etenkin Aleksandr Suvorovista lähtien ja aivan hiljattain on alettu hehkuttaa myös amiraalin ja ohjusjoukkojen suojelijan, pyhän amiraali Ušakovin (ks. Vihavainen: Haun ušakov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) esimerkkiä.

Jo Nikolai Karamzin 1800-luvun alussa sanoi: me venäläiset tiedämme olevamme urhoollisempia kuin monet muut, mutta emme tiedä ketään sellaisia, jotka olisivat meitä urhoollisempia.

Tappiot Krimin sodassa, Japanin sodassa ja ensimmäisessä maailmansodassa eivät ole koskaan pelottaneet kunnon patrioottia uskomasta siihen, ettei mitään varsinaisia tappiota ole koskaan ollutkaan, vain hetkellisiä epäonnistumisia.

Joka tapauksessa yli kaiken vaikuttaa Venäjällä Suuren isänmaallisen sodan kultti, joka varsinaisesti luotiin vasta Brežnevin aikana.

Kyseessä ei siis ole toinen maailmansota ja Venäjän rooli siinä, vaan nimenomaan Neuvostoliiton ja erityisesti Venäjän sota fasistista Saksaa vastaan, mikä ei ole sama kuin sota kansallissosialistista Saksaa, entistä liittolaista vastaan. Asia o pyhä eikä mitään pyhää saa loukata esittämällä se väärällä tavalla, olkoonkin, että faktat ovat paikallaan. Tabun loukkaajaa odottaa nyt vankila.

Suuressa iäsnmaallisessa vastakkain olivat hyvä ja paha, kuin valo ja pimeys, joka asiassa toistensa vastakodat, kertoo laulu Pyhä sota (Священная война, кс. Песня Священная война - Bing video ). Laulu oli jo ennen Krimin miehitystä ehdolla Venäjän tunnukseksi ja pääsi kärkisijoille.

Hyvän taistelu pahaa vastaan on Venäjän kansallinen idea, jota symbolisoi Pyhä Yrjö (ks. Vihavainen: Haun pyhä yrjö tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Pyhä Yrjö oli, paitsi sankari, myös marttyyri ja se on rooli, joka Venäjän historiassa on tavallista kunniakkaampi. Kun sota syttyy, sitä on nyt vapaasti tarjolla kaikille, mikä saattaa herättää euforiaa tai sitten ei…

Tuskin erehdyn, mikäli oletan, että usko omaan poikkeukselliseen erinomaisuuteen sotilaallisella alalla on Venäjällä yhä voimissaan tänäkin päivänä. Hitler ja hänen koplansa halveksivat rappeutuneita Englantia ja Ranskaa ja myös Yhdysvaltoja, mikä ei ihan perusteetonta ollutkaan. Venäjän halveksiminen sen sijaan oli karkea virhe.

Saattaa hyvinkin olla, että ”Gayroopan” sotilaallinen suorituskyky on käytännössä paljon heikompi kuin paperilla. Venäläiset ovat suurelta osalta tottuneet toisenlaiseen elämänmuotoon ja saaneet toisenlaisen kasvatuksen, jossa militarismi on aina ollut enemmän tai vähemmän läsnä. Meillähän se meni muodista jo 1950-luvulla.

Mikäli Naton hajanaisista voimista koottaisiin armeija, ei se Venäjälle välttämättä olisi kovinkaan pelottava ainakaan miehistönsä tasolla. Tosin Napoleon sanoi aikoinaan, että hän pelkäisi enemmän sellaista armeijaa, joka koostuu lampaista, mutta on leijonan johtama, kuin sellaista, joka koostuu leijonista, mutta jota johtaa lammas.

Luoja suokoon, ettei synny tilannetta, jossa Venäjän ja Euroopan/Naton armeijat ovat vastakkain. Euroopan kansat ja vielä paljon enemmän Venäjän, ovat jo kovin syvällä uuden militarismin suossa.

 Sota, joka nyt tunnustetaan realiteetiksi, voi aina muuttua entistä enemmän itsensä kaltaiseksi eli totaaliseksi. Tappioilla ja uhrauksilla on taipumus ruokkia yhä uusia ja vaatia yhä enemmän ja viimein kaiken, mitä on vaadittavissa.

Sota on kuitenkin toisaalta sellainen kansainvälisen oikeuden tuntema tila, joka voidaan päättää tietyillä ehdoilla, jotka ovat eri osapuolten hyväksymiä, vaikka eivät välttämättä toisen tai kummankaan innokkaasti kannattamia.

Erikoisoperaatio sen sijaan on yhden osapuolen politiikkaa, joka voi vain onnistua tai epäonnistua ja jonka päättäminen on vaikeampaa, koska se n sitoumus, josta irti sanoutuminen vaatii koko oman konseptin tunnustamista valheelliseksi ja epäonnistuneeksi, jopa naurettavaksi.

 

 

 

 

 

 

torstai 7. toukokuuta 2020

Uusimman ajan airut

 

Muuan tärkeä kirja

 

Хью Стрэчен, Карл фон Клаузевиц, «О войне». Аст, Москва 2009, 319 с.

 

Kuten tunnettua, Johann Wolfgag von Goethe, joka oli vuonna 1792 seuraamassa Valmyn taistelua, sanoi nähneensä aikakauden vaihtuneen. Taistelussa heikosti koulutettu Ranskan vallankumousarmeija kukisti vanhan vallan kannattajien äkseeratut armeijat.

Ranskan vallankumouksesta onkin laskettu uusimman ajan alkaneen. Murroksena sitä siis on verrattu kolmesataa vuotta aiempiin suuriin muutoksiin, joihin kuuluivat löytöretket, kirjapainotaito ja uskonpuhdistus.

Kuitenkin sotaa käytiin yhä entisillä välineillä. Julius Caesar olisi mainiosti tuntenut useimmat niistä ongelmista, joita Napoleonin armeijoilla oli, vaikka hänellä ei Gallian sodassa tykkejä ollutkaan. Silti myös sodankäynnissä vaikuttivat nyt uutuudet. Ne olivat ennen muuta ideologis-sosiaalisia, sillä kansakunnat pyrkivät nyt historian subjekteiksi.

Hew Strachanin kirjan aiheena on toinen, itse asiassa keskeneräiseksi jäänyt kirja, Carl von Clausewitzin ”Sodasta” (Vom Kriege), joka alun perin ilmestyi kolmena niteenä Berliinissä vuosina 1832 ja 1834.

Tässä käsitelty Strachanin kirja on ilmestynyt alun perin englanniksi sarjassa Kymmenen kirjaa, jotka muuttivat maailmaa. Se on näköjään saatavilla myös suomeksi.

On melkoinen kunnia päästä mukaan tuollaiseen kirjavalikoimaan, olkoonkin, että noita valikoimia on nykyään kaikenlaisia, joukossa aivan uskomattoman heppoisia. Tässä tapauksessa Clausewitz joka tapauksessa on seurassa, johon hänen lisäkseen kuuluvat mm. Adam Smith, Karl Marx, Platon ja Darwin, raamattua unohtamatta. Ei siis mitään kevytsarjalaisia.

Clausewitzin (1780-1831)  ymmärtämiseksi on tunnettava pääpiirteet hänen elämästään ja aikakaudestaan. Siihen kuuluivat keskeisesti Napoleonin sodat ja niiden puitteissa erityisesti tarina siitä, miten Napoleon murskasi Preussin pelätyn armeijan kuin pähkinänkuoren ja oli vähällä hävittää koko halveksimansa Preussin valtion.

Clausewitzin nimi, muuten, näyttää viittaavan Preussin alueen slaavilaissukuiseen väestöön, mikä ei toki mitenkään haitannut hänen ylenpalttista preussilaista patriotismiaan.

Napoleonin Venäjän-retken jälkeen Preussi luotiin uudelleen ja tähän työhön osallistui keskeisesti myös Clausewitz, joka oli taistellut Napoleonia vastaan Venäjän armeijassa ja sittemmin osallistui myös muun muassa Waterloon taisteluun, jossa ranskalaiset lopullisesti lyötiin.

Clausewitz toimi sen jälkeen Preussin sotakorkeakoulun johtajana. Samanlainen oppilaitos luotiin hieman myöhemmin myös Venäjälle, jossa sen perustajaksi nousi toinen Napoleonin sotien veteraani, ranskalaisissa joukoissa palvellut sveitsiläissyntyinen Antoine-Henri Jomini.

Jominin nimellä on Venäjällä yhä tietty glooria ja Mannerheiminkin muistetaan silloin tällöin juoneen hänen maljansa. Tähän sisältyi ironiaa siitä, ettei marsalkka koskaan päässyt tuohon yleisesikunta-akatemiaan.

Joka tapauksessa niin Clausewitz kuin Jomini tunsivat tarvetta tehdä sodankäynnistä tiedettä tai ainakin käyttää sen ymmärtämiseksi tieteellisenä pidettyä ajattelua.

Tämä ei sinänsä ollut uutta, sillä sotateoreetikkoja on ollut olemassa jo maailman sivu. Venäjällä kuuluisin alan teos oli Aleksandr Suvorovin pikku kirjanen Voittamisen taito (Nauka pobeždat), joka itse asiassa pyrki osoittamaan sen, ettei teorioista ole taistelukentällä mitään hyötyä.

Itse asiassa Clausewitz tulee jopa aika lähelle Suvorovin ajatuksia korostaessaan sodanjohdon merkitystä taisteluille ja keskitetyn hyökkäyksen ja taisteluhengen ratkaisevaa osuutta.

Toki Clausewitz pyrkii teorioissaan kauemmas ja häneltä periytyy myös ajatus strategian ja taktiikan erillisyydestä ja niiden vaihtelevasta keskinäisestä suhteesta.

Clausewitzia pidetään myös totaalisen sodan käsitteen keksijänä. Itse hän käytti absoluuttisen sodan (Der absolute Krieg)käsitettä. Se on yleensä ymmärretty siten, ettei väkivallan käytöllä sodassa ole rajoja.

Clausewitzin teoriat ovat usein moniselitteisiä ja niitä on todellakin tulkittu eri aikoina eri tavoin, mikä oikeuttaa hänen teokselleen tuon mainitun paikan mainitussa maailmaa muuttaneiden kirjojen luettelossa. Kukaties juuri häntä voidaan pitää viime vuosisadalla niin surullisiin tuloksiin johtaneen tuhoamissodan, Vernichtungskrieg, idean isänä?

Clausewitz puhuu usein käsitteillä, jotka tuntuvat nykyään triviaaleilta. Hänen mukaansa esimerkiksi sota on taistelua. Nykyaikaisen lukijan mieleen tuskin edes juolahtaa, että se voisi olla jotakin muuta, mutta vielä 1600-1700-lukujen suuret sotapäälliköt, kuten Turenne, saattoivat pitää parhaana sellaista sotaa, jossa ei tarvitse tuhota vihollista tai edes taistella sen kanssa, mikäli siitä voitiin onnistuneilla manöövereillä tehdä niin sanotusti matti, jolloin antautuminen olo kunniallista.

Käytännössä taistelut saattoivat myös tuolloin olla aivan tavattoman verisiä.

Entäpä kaikkien tuntema lause, jonka mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin? Tarkoittaako tämä sitä, että sota on yhä perusluonteeltaan politiikkaa vai sitä, että se ei ole enää sitä, vaan toimii nyt toisella logiikalla?

On totta, että totaalisen sodan toteuttajat Leninistä Ludendorffiin ja Hitleriin saivat innoitusta Clausewitzilta. Ensimmäiseen maailmansotaan saakka hän oli ilmeisesti kaikkialla länsimaissa merkittävin sotateoreetikko.

Strachey on erinomainen Clausewitzin tuntija ja osoittaa myös tutkimuskohteensa monitulkintaisuuden. Itse asiassa Clausewitz näyttää uskoneen, että tulevaisuudessa palattaisiin rajoitettuihin sotiin totaalisen sijasta. Sopii toivoa, että ainakin nykyään tehdään niin, mikäli sotia nyt syystä tai toisesta yhä tullaan käymään myös ns. sivistyneellä aikakaudella, jollainen tämäkin aikakausi ainakin jossakin mielessä haluaa olla.

Clausewitzin teos oli ja on myös yksipuolinen oman aikansa hedelmä. Sellaisetkin keskeisen tärkeät alueet kuin talouden ja laivaston merkitys jäävät siinä käsittelemättä.

Kiinnostavaa on, että tämän teoreetikon ajatukset on ensimmäisen maailmansodan jälkeen useaan otteeseen julistettu kuolleiksi. Ne ovat kuitenkin sen verran monitulkintaisia, että ovat aina pystyneet ainakin jossain määriin heräämään henkiin.

Onhan se aikamoinen saavutus mieheltä, joka sentään kirjoitti hevosvetoisen armeijan aikakaudella, jolloin pistintä vielä voitiin pitää sotien ratkaisevana aseena.

Keskeinen sodankäynnin tekijä saattaa kyllä tänäkin päivänä joissakin tapauksissa olla sotivan osapuolen henkinen kantti, kuten uutisista voisi päätellä. Paljon puhuttu sodanjohtajan nerous voisi kai nykyään jo saada ylivoimaisen kilpailijan tekoälystä ja kukaties sellainen myös voi jo johtaa robottiarmeijaa.

Lienee pelättävissä, että myös tekoäly saattaa löytää clausewitziläiset ajatukset siitä, ettei sodan käyttämällä väkivallalla voi olla rajoituksia. Luoja meitä silloin armahtakoon!

Tuo kelpo preussilainen saattoi aikanaan löytää Pandoran lippaan, jota ei enää voi sulkea.

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.41 9 kommenttia:   

perjantai 27. toukokuuta 2022

Uusinta aikaa

 

Totaalinen sota

 

Ajatus siitä, että sodassa väkivallan käyttö olisi rajoittamatonta, esiintyy jo historian kenties tunnetuimmalla sotateoreetikolla Carl von Clausewitzilla, joka vaikutti uusimman ajan alussa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=clausewitz ).

Olipa idean isä kuka tahansa, totaalinen sota on eräs aikakautemme kehityksen hedelmiä. Ne sukupolvet, jotka edelsivät ensimmäistä maailmansotaa, olivat vielä siinä autuaassa uskossa, että kehitys tuo väistämättä mukanaan edistyksen, eikä vähiten eettisellä alalla. Mielettömiä sotia ei enää tulisi.

Maailmansodat tekivät selvää tästä uskomuksesta. Jo ensimmäisessä maailmansodassa nähtiin valtavien massa-armeijoiden eläimellistyvän petomaisiksi tappajiksi, joille ei siviilienkään likvidointi tuottanut ongelmia.

Toisessa maailmansodassa Hitler sitten vielä julisti sodan itärintamalla olevan luonteeltaan aivan erilaista sotaa kuin se, mihin oli totuttu. Saksalaisten piti harjoittaa maksimaalista kovuutta, muuten he eivät pärjäisi, kun olivat määrällisesti heikompia.

Tuhoamissota, Vernichtungskrieg oli kuin olikin saksalainen keksintö. Sitä sai Saksan siviiliväestökin sitten erotuksetta maistaa, kun liittoutuneet aloittivat systemaattiset terroripommitukset. Mutta olihan kansa sitä nimenomaan halunnut. Goebbels ihmetteli päiväkirjassaan, miten raivohulluksi yltynyt yleisö huusi ”Ja-a-a-a”, kun propagandaministeri kysyi, halusivatko he totaalista sotaa, ”Wollen sie den totalen Krieg?”

”Se oli hullu hetki. Jos olisi käskenyt heitä hyppäämään ikkunasta, he oisivat sen tehneet”, pohti yliagitaatttori mielissään. Lainaus on muistinvarainen.

No, eihän se paikalle kertynyt porukka välttämättä ollut mikään Saksan kansan pienoiskuva, mutta tapahtuma ainakin todisti siitä, että valmiutta kaikkein äärimmäisimpäänkin tuhoamissotaan oli ainakin joissakin piireissä olemassa.

Vielä yllä viitattua Clausewitz-blogia kirjoittaessani huomaan olleeni aika optimistinen. Onhan ihmiskunta nyt sentään jo jotakin oppinut. Eihän rajattoman pahuuden irti päästäminen ketään lopultakaan hyödytä ja miten paheksuukaan oma arvoyhteisömme kaikkea vääryyttä, ihan pelkästä väärien sanojen käyttämisestä lähtien! Me osaamme pöyristyä ja vaikka itkeä jo miltei mistä syystä tahansa.

Nyt tiedotusvälineet kertovat itsepäisesti sotarikoksista, joihin Venäjän armeija on syyllistynyt. Juuri se sama armeija, jonka erityinen humaanisuus nostettiin jalustalle Neuvostoliiton propagandassa. Kiltti Aljoša -poika oli rintamalla vapauttaakseen viattomat ihmiset verenhimoisten fasistipetojen kynsistä, mutta muisti auttaa vanhaa äitiäänkin. Hän oli ennen muuta hyvän puolustaja ja marttyyri, ei väkivallan tekijä.

Nyt veljeskansan edustajat nimittävät Aljošan seuraajia örkeiksi ja kertovat, miten nämä tuhoavat järjestelmällisesti kaiken edessään olevan ja vielä sadistisesti piinaavat käsiinsä saamiaan rauhallisia ukrainalaisia.

O que mutatio rerum, kuten saksalaisessa ylioppilaslaulussa sanotaan. Till tidernapas har man levat! sanoi jatkosodan radioääni Jahvetti.

Aivan erityisesti on korostettu sitä, että örkit raiskaavat naisia ja poikiakin ja vieläpä julkisesti ja näytösluontoisesti. Onko tässä sitten jotkin uutta?

Nykyviisauden adeptit näyttävät usein olevan sitä mieltä, että tällainen käytös on itse asiassa normaalia. Siinähän pyritään häpäisemään vihollisen miehet, jotka eivät kykene suojelemaan naisiaan. Itse asiassa käytös on siis täysin luonnonmukaista ja juontunee jopa perimmältään itse ihmisen ja tarkemmin sanoen miehen eläimelliseen luontoon.

Mutta ei toisessa maailmansodassa ole tietoa suurista raiskausorgioista lukuun ottamatta puna-armeijan saavutuksia Saksassa. Kun suomalaiset etenivät Itä-Karjalaan, pidettiin tässä suhteessa kova kuri ja mikäli raiskauksia tapahtui, ne taatusti olivat poikkeuksia ja rikolliseksi katsottua toimintaa, josta myös rankaistiin.

Itse asiassa en ole kuullut siitäkään, että saksalaisetkaan olisivat edes Venäjällä, saati muualla erityisesti syyllistyneet tuollaiseen toimintaan. Kyseessä taitaakin olla itse asiassa oman aikamme innovaatio totaalisen sodan alalla.

Mutta eihän tämäkään erikoisoperaatio ole vielä totaalista sotaa sen ankarimmassa mielessä. Ukrainalaiset ovat, tiettyjä vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, pidättäytyneet suorittamasta sotatoimia hyökkääjän omalla alueella, mikä on erittäin merkittävä rajoitus.

Itse asiassa rajoittamattoman väkivallan käytön idea edellyttäisi runsasta väkivallan käyttöä myös Venäjän logistiikkaa ja sodanjohtoa vastaan sen omalla alueella. Miksei Moskovaa ole pommitettu enempää kuin Pietariakaan? Jopa Mustalla merellä näyttäisivät Venäjän laivaston alukset saaneet Moskvan upottamisen jälkeen olla melko rauhassa.

Muutama hyvin tähdätty ohjus valtakunnanduumaan, Kremliin ja pariin ministeriöön tuottaisi epäilemättä hyökkääjälle tappioita juuri niissä piireissä, jotka ovat sen parhaiten ansainneet. Vastaavasti tietenkin pommeja sataisi myös Kiovaan. Ehkäpä kauhun tasapaino pitelee tässä molemmin puolinvallanpitäjien kättä.

Joka tapauksessa sota Ukrainassa on kaikesta päätellen äärimmäisen häikäilemätöntä ja rikollista hävityssotaa, jossa uutena piirteenä on avoin, sadistinen siviiliväestön terrorisointi. Venäjän viimeisten parinsadan vuoden aikana käymistä sodista se poikkeaa juuri tällä kyynisellä ja tarpeettomalla julmuudellaan.

Siinä suhteessa se toki muistuttaa 1600-1700-lukujen sotia, joissa useinkin harjoitettiin ns. poltetun maan taktiikkaa: laajat alueet tuhottiin tulella ja miekalla niin perusteellisesti, ettei vihollisarmeija niillä voinut operoida. Näinhän meilläkin tehtiin Suuren Pohjan sodan aikana Pohjanmaalla.

Sama ideahan oli, Stalinin kaikille osoitetun käskyn mukaan, voimassa myös Neuvostoliitossa toisessa maailmansodassa ja toki suomalaisetkin toteuttivat poltetun maan taktiikkaa omalla maaperällään, mutta eivät toki tuhonneet omaa väestöään.

Sotapropaganda tietenkin pyrkii luomaan tapahtumista sellaista kuvaa kuin sen levittäjille on edullista. Mitä Ukrainassa nyt todella tapahtuu, tiedämme kunnolla vasta kenties kymmenien vuosien kuluttua.

Selvää joka tapauksessa on, että se, mitä tapahtuu, on, samoin kuin jo itse hyökkäys, suorastaan rikollista toimintaa, joka entisestään pahoin rumentaa Venäjän kuvaa ja tietenkin venäläisten omasta sotahistoriastaan rakentamaa kuvaa. Sota ei silti ainakaan vielä ole totaalista sanan ankarimmassa mielessä. Toisin kuin Clausewitz ajatteli, väkivallan käyttö on kuin onkin edes jollakin tavoin rajoitettua ainakin toistaiseksi.

 Ehkäpä tämä on rohkaiseva merkki? Tai sitten kaikki onkin vielä edessäpäin, vsjo vperedi, kuten venäläinen sanoo.

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.47 24 kommenttia: