Kaupungeilla on kohtalonsa

 

Habent oppida sua fata

 

Kaupunkien väestö ei ole riippuvaista maanviljelystä ja maanomistuksesta, vaan ainoastaan siitä maanviljelyksen tuottamasta ylijäämästä, jonka tämä joukko saattaa saada käyttöönsä ja kuluttaa osallistumatta itse maataloustyöhön. Kaupunki on siis ollut eräänlainen joutilasyhteisö kehittymättömän yhteiskunnan perspektiivistä katsoen.

Niinpä on aivan normaalia, että kaupunki vetää puoleensa aivan muuta väkeä kuin sen ympäristössä asuu. Yleensä kaupungit ovat hyvien liikenneväylien varrella ja jatkuvassa yhteydessä kaukaisiinkin seutuihin.

Kaupunkeja on tietenkin monta sorttia, mutta arkkityyppinen menestyvä kaupunki on yleensä toiminut ennen muuta kaupan palveluksessa. Hallinto, sota, opinkäynti ja muut sellaiset asiat tuottavat yleensä vähän pienempiä yksiköitä, kun taas kauppakaupungin kasvu ei näyttänyt tuntevan rajoja muinaisuudessakaan.

Miljoonankin väkiluku ylitettiin, vaikka ongelmat olivat valtavia. Nikolai Karamzin kertoi 1700-luvun lopulla, että Pariisissa sai haistella sekä kaikkein hienoimpia hajuja, mutta myös inhottavinta löyhkää. Lontoo haisi joskus sanoin kuvaamattomasti ja sitä ympäröi lähes loputon savusumu.

Teollisuudesta tuli toki suuri kaupunkien elinkeino ja kasvun lähde sitten, kun se varsinaisesti syntyi, mutta siedettäviä asuinpaikkoja suurkaupungeista tuli vasta vähän yli sata vuotta sitten, kunnollisten vesi- ja viemäröintiverkostojen synnyttyä. Pitkään suurkaupungit olivat kansakuntien hautoja: epäterveellisissä oloissa niiden kuolleisuus oli syntyvyyttä suurempaa.

Kaupungeissa on kiinnostavaa niiden suhteellinen riippumattomuus välittömästä naapurustosta. Niiden huolto saatettiin jo kauan sitten perustaa kaukaisten alueiden ylituotantoon, kuten esimerkiksi Pietarissa, josta kaksi kolmasosaa asukkaista sitten joutui tavalla tai toisella lähtemään, kun huolto bolševikkivallan alkuaikoina romahti.

Kaupunkien erikoisuuksiin kuuluu myös niiden ympäristöstä poikkeava etninen koostumus. Monilla seuduin itäisessä Euroopassa kaupungeissa asui jo keskiajalla paljon sellaista väestöä, joka oli ympäristölle etnisesti aivan vierasta. Tallinna ja Riika ovat hyvä esimerkkejä tästä.

Vilna kuuluu tavallaan samaan sarjaan, mutta sillä on ollut omat, voimakkaat erityispiirteensä. Nykyäänhän noin 600 000 asukkaan Vilnan väestö on voittopuolisesti liettualaista (vuonna 2021 67%), puolalaisia on 15,4% ja venäläisiä 9,7%.

Vielä vuonna 1931 liettualaisia väestöstä oli vain 0,8%! Samaan aikaan puolalaisia oli 65,2% ja enimmäkseen jiddišiä puhuvia juutalaisia 33,5%.

Vuoden 1897 (väestönlaskenta) luvut ovat hyvin kiinnostavia nekin. Tuon ajan 154 000 asukkaasta etnisiä liettualaisia oli vaivaiset 2%, puolalaisia 31%, venäläisiä 20% ja juutalaisia 40%. Suotta ei kaupunkia nimitetty Pohjolan Jerusalemiksi, joka oli juutalaisuuden kenties tärkein keskittymä tuohon aikaan.

On selvää, että natsien toimeen panema joukkomurha, Shoah oli ratkaiseva tekijä juutalaisten häviämisen taustalla. Se ei kuitenkaan ole ainoa. Vuonna 1959 juutalaisia oli yhä peräti 6,9%.

 Venäläisten lukumäärälläkin on ollut rajut vaihtelunsa: vuonna1897 se oli 20%, vuonna 1931 3,8% ja vuonna 1959 29%. Nykyinen luku on 9,7%. Muutokset eivät selity pelkillä luonnollisilla syntyvyys- ja kuolleisuusprosenteilla. Kaupungin väkiluvun lisääntyminen toki on merkittävä taustatekijä, joka nopeasti muuttaa suurenkin joukon suhteellisesti pieneksi, ellei se kasva muiden mukana.

Tässä voimme miettiä oman Helsinkimme väestönmuutoksia: vuonna 1815 väkiluku oli 4276 henkeä, joista ehkäpä vain noin 200 oli suomenkielisiä suomalaisia. Suomenkieliset olivat siis vähemmistö, joka kuitenkin koko ajan kasvoi. Puolet helsinkiläisistä oli suomenkielisiä vasta 1900-uvun alkuvuosina, jolloin väkiluku myös ylitti 100000 rajan.

Kun Helsingissä vuonna 1875 23000 asukkaasta suomenkielisiä oli noin 6000, merkitsi se noin neljäsosaa. Samaan aikaan venäjänkielisiä oli noin 3000 eli noin 12%. Loput olivat ruotsinkielisiä.

Väkiluvun kasvaessa puolen miljoonan Helsingissä suomenkielisiä oli 1970-luvun alussa yli 90%, loput olivat etupäässä ruotsinkielisiä ja venäläisten osuus oli enää vaivaiset 0.2%.

Nythän Helsingin metropolialueella asuu noin puolitoista miljoonaa henkeä ja sen nimisessä kunnassakin jo lähes 700 000 asukasta. Suomenkielisiä tästä pien-Helsingin asukasmäärästä on noin 75% ja ruotsinkielisiä 5,5%. Ennusteen mukaan ulkomaalaisen aineksen määrä on jo vuonna 2035 26%. Kehityksen suuntahan on selvä.

Asiassa ei tietenkään ole mitään ihmettelyn, saati pöyristymisen aihetta. Asukkaiden etnisenkin kokoonpanon muutokset kuuluvat kaupunkien olemukseen, ainakin kasvavien ja kehittyvien. Suomenkielisten kannattaa muistaa sekin, että he ovat Helsingissä olleet sinne muuttavaa vähemmistöä vielä 1800-luvulla. Vanhalla ruotsinkielisellä alueellahan tämä pääkaupunkiseutu sijaitsee.

Nykyaikana on toki normaalia, että jokaisen kansallisvaltion pääkaupungissa väestön enemmistö edustaa etnisestikin maan enemmistökansallisuutta. Aina ja kaikkialla näin ei ole ollut, kuten kai jo kävi selväksi. Muuan esimerkki vieraan kansallisuuden valta-asemasta toisen maan pääkaupungissa on Gruusian eli Georgian pääkaupunki Tbilisi, joka aikoinaan tunnettiin armenialaisella nimellä Tiflis.

Nyt tuossa 1,2 miljoonan asukkaan kaupungissa gruusialaisia on 89,9%, armenialaisia 4,8%, azereita 1,4% ja venäläisiä 1,2%. Yllättävän hyvin siellä joka tapauksessa tulee toimeen venäjällä, vaikka englantiakin jo väännetään.

Vuonna 1780 Tbilisissä arvioidaan olleen noin 50000 gruusialaista ja 10000 armenialaista. Venäläisten määrä oli mitätön.

Vuonna 1864 gruusialaisten määrä sen sijaan oli jo pudonnut 24,8 prosenttiin ja armenialaisia oli peräti 47,3%. Venäläisiäkin oli 20,7%.

Väestön nykyinen koostumus ei tietenkään ole syntynyt vasta Neuvostoliiton romahdettua. Armenialaisvoittoisessa kaupungissa gruusialaiset nousivat enemmistöksi jo bolševikkivallan vuosina ja venäläisten suhteellisen ja absoluuttisenkin määrän pieneneminen alkoi myös silloin.

Prosessi oli siis aivan päinvastainen kuin vaikkapa Tallinnassa ja Riiassa, jotka nopeasti venäläistyivät ns. neuvostovalan vuosina.

Kaupungeilla on kohtalonsa. Niiden väestökehitykseen vaikuttavat sekä taloudelliset tekijät, joista pienin ei nykyään ole maahanmuuttopolitiikka, että talouteen ja tekniikkaan liittyvät seikat, jotka ovat mahdollistaneen kaupunkien valtavan kasvun ja suosivat erityisesti tiettyjä kaupunkeja.

Kaupunki ei enää ole pelkkä kauppa- ja tuotantolaitos, vaan yhteisöjen summa, jossa syntyy sellaista vetovoimaa, joka parhaimmillaan houkuttelee kasvun ja kukoistuksen kannalta tärkeitä ihmisryhmiä.

Voihan siinä tietysti käydä niinkin, että se houkuttelee ihan toisenlaisia ryhmiä ja työntää keskuudestaan pois kehityksen kannalta arvokkaitakin aineksia.

Selvää ainakin on, että nyt menossa olevalla vuosisadalla kaupunkien kuva ja ilmapiiri tulee radikaalisti muuttumaan myös meidän suurkaupungeissamme. (suurkaupungeiksi luokitellaan yli 100 000 asukkaan taajamat).

Toivomme tietenkin, ettei muutos tuo mukanaan ainakaan kohtalokkaassa määrin irrationaalista radikalismia ja suhteiden kärjistymistä. Sellaisestakin on historiassa aivan liikaa esimerkkejä. Pelkällä maahanmuuttopolitiikallakaan näitä suuria prosesseja tuskin voidaan ratkaista, mutta täytyyhän sitä ainakin yrittää.