Militarismin taipaleelta

 

Armeijassa Venäjällä

 

Kun nyt tuli Kuprinista puhe, kannattaa muistaa, ettei hän ollut mikään yksiniitinen tendenssikirjailija, joka olisi keskittynyt vain aiheensa mustaamiseen. Sellaisethan harvoin ovatkaan kenenkään mielestä kiinnostavia.

Romaanissaan Junkkerit, joka ilmeisesti on omaelämäkerrallinen, Kuprin kiinnostavasti puhuu myös siitä, miten sotilaat ja upseerioppilaat nähtiin tuon ajan Venäjällä.

Venäjän intelligentsijahan oli kuuluisa leppymättömästä vihastaan koko vanhaa yhteiskuntaa kohtaan. Kuten Sergei Netšajevin ja Nikolai Bakuninin pamfetissa Nuori Venäjä, se useinkin leimattiin suorastaan saastaiseksi (poganyi). Sen aseelliset palvelijat olivat sitten vastaavasti ala-arvoista ainesta. Näin Kuprin:

Venäjän intelligentsija joka tapauksessa vihasi kaikkia Venäjän etuoikeutettuja luokkia ja esitti halveksuntansa avoimesti. Kuprin kuvaa, miten joskus opiskelijakapinan aikaan muuan kalpea ja rähjäinen ylioppilas huusi aidan raosta ohi käveleville junkkereille: Siat! Orjat! Ammattitappajat, tykinruoat! Vapauden riistäjät! Hävetkää! (ks. Vihavainen: Haun junkkerit tulokset).

Omissa piireissä oltiin toki sitäkin itsekylläisempiä ja etenkin kaartinrykmentit komeine univormuineen, perinteineen ja rituaaleineen nauttivat ylemmissä kansanluokissa suurta arvostusta. Paradoksaalisesti ne olivat sitten kärkijoukossa, kun koko tsaristinen Venäjä romahti (vrt.  Vihavainen: Haun hetken sankari tulokset ).

Venäjällä palveli tunnetusti myös jopa nelisen tuhatta suomalaista upseereina. Niistä kertoo seikkaperäisesti Mirko Harjulan vasta ilmestynyt väitöskirja, johon on vielä syytä palata. Mannerheim kuittaa muistelmissaan oman pitkän Venäjän-aikansa varsin lyhyesti, mutta kirjoittihan sieltä moni muukin muistelmansa. Esimerkiksi Väinö Haapanen:

 

 

torstai 30. tammikuuta 2020

Maanmiehemme

 

Yksi monista

 

Väinö Haapanen, Upseerielämää. Muistikuvia suomalaisen armeijaupseerin palvelusjalta Venäjältä. Otava 1928, 271 s.

 

Väinö Haapanen oli yksi niistä yli neljästätuhannesta suomalaisesta, jotka palvelivat upseereina Venäjän armeijassa. Ja niitä kenraalin- tai amiraalin arvoihin lopulta (yleensä eläkkeelle siirtyessään) päätyneitähän oli nuo nelisensataa. Mirko Harjulan mainio teos Ryssänupseerit kertoo asiat tarkemmin, mutta se ei nyt ole käytettävissäni.

Suhtautuminen tähän joukkoon oli kotimaassa vähän kahtalaista. Ruotsinkielisessä yläluokassa nämä våra landsmän olivat enimmäkseen omia poikia, joiden menestystä ihasteltiin. Suomenkielisenä Haapanen kuului tämän joukon pieneen vähemmistöön.

Jokseenkin samoista yhteiskunnallisista piireistä sitten 1900-luvun alussa levitettiin meillä kuitenkin myös aivan erityisen aktiivisesti ryssävihaa. Tilanne oli jokseenkin paradoksaalinen.

Mannerheimin perhe sopii esimerkiksi: Carl Gustaf meni Venäjälle palvelukseen ja pääsi jopa keisarin seurueeseen. Vanhempi veli, kreivi Carl Mannerheim sen sijaan oli perustuslaillinen vastarintamies ja karkotettiin maasta.

Suomen itsenäistyttyä ns. ryssäviha sai maassa paljon suosiota ja sitä käytettiin ahkerasti hyväksi, kun ns. ryssänupseerit savustettiin armeijasta, aliupseerikoulutuksen saaneiden jääkärien ottaessa heidän paikkansa.

Venäjällä palvelleet ehtivät kuitenkin suorittaa maallemme merkittäviä palveluksia vuonna 1918 ja pian sen jälkeen, jolloin tarvittiin kokeneita upseereita. Heidän mainettaan oli kuitenkin aktiivisesti mustattu.

Haapanen kirjoittaa kirjansa alkusanoissa, että hänen rehellinen kuvauksensa saattaa olla jonkin verran kiintoisaa ainakin niille, jotka eivät muodosta mielipiteitään summamutikassa, vaan vieläkin uskovat yhdessä minun kanssani, että useimmat niistä nuorista miehistä, jotka silloin ja sitä tietä astuivat keisarikunnan palvelukseen, pyrkivät tätä tietä, joka vastasi heidän luontaisia taipumuksiaan, saavuttamaan sellaisen aseman, missä voisivat hyödyttää isänmaataan.

No, kirjoittajan motiiveista ja niiden arvojärjestyksestä en voi sen enempää tietää, mutta jostakin syystä kirjoittaja oli kertomansa mukaan aina tuntenut vetoa sotilaselämään. Upseerin virkoja oli tarjolla Venäjällä ja ylioppilastutkinnon jälkeen kirjoittaja suuntasikin sinne.

Uranvalinta ei ainakaan tässä tapauksessa merkinnyt sitä, että mies olisi ollut luonteeltaan sadisti tai himomurhaaja. Siitä monet tämän kirjan kärsiville myötätuntoa ilmaisevat tekstikohdat saavat vakuuttuneeksi. Etenkin eläinten kärsimystä hän piti sietämättömänä, kuten niin moni muukin. Ainahan niillä ihmisillä sen sijaan jotakin syntiäkin oli tilillään…

Arkielämää armeijassa kuvataan aika samaan tapaan kuin kaunokirjallisuudessa. Itse asiassa kirjoittaja toteaakin, että Kuprinin Kaksintaistelu antaa tästä miljööstä hyvä ja aidon kuvan. Olihan senkin kirjoittaja upseeri.

Kuprin kuitenkin nousi aikanaan esille monen mielestä juuri armeijan häpäisijänä, vähän kuten Haanpää aikoinaan meillä.

 Ilmeisesti siinä miljöössä olikin paljon moitittavaa. Väkivaltaa alaisia kohtaan ei olisi saanut käyttää, mutta sellaiseen ei suinkaan aina puututtu. Itse upseerit taas usein laiminlöivät velvollisuutensa opiskella itse sotataitoa ja keskittyivät sen sijaan viinaan, naisiin ja pelaamiseen.

Japanin sota herätti huomaamaan, että jotakin oli vialla. Haapasen kokemukset siitä olivat varsin samanlaisia kuin monen muunkin. Hän kuvaa kiintoisasti paikallista miljöötä ja sen ihmisiä, mutta myös sitä kapinamielialaa, joka vallitsi niiden sodan jälkeen rintamalta pois kuljetettavien joukossa, jota hän joutui valvomaan.

Kertojaa vaivasi se outo sovinistinen asenne, jota etenkin papiston piirissä esiintyi japanilaisia vastaan. Joku teksti oli ilmeisesti itsensä pyhän Johannes Kronstadtilaisen laatima. Myös juutalaiset, joilla oli omat vainoojansa, sai hänestä ymmärtäjänsä.

Kirjoittaja, joka koki sodan olevan vain poliittinen toimi, johon ryhdyttiin, kun diplomatia ei riittänyt, paheksui moista demagogiaa, jota hänen mielestään voi verrata vain mustasotnialaisten ja nykyajan kommunistien puheisiin.

Joukko-osastoihin mahtui tietenkin väkeä laidasta laitaan. Ikävien tapausten yläpuolelle nousevat lämpimät ystävyyssuhteet, jollainen syntyi myös sotilaspalvelijan eli tenssikan (Denštšik) kanssa, tuon ajan suuresta säätyerosta huolimatta.

Myös korruptiota esiintyi ja siitähän Venäjän armeija on aina ollut kuuluisa, jos ovat olleet muutkin armeijat. Merkittävintä se tietenkin oli suurten hankkijoiden taholla, mutta pieni natsaiju saattoi usein auttaa pyöriä pyörimään myös ihan tavallisen kirjurin kanssa asioitaessa -ja sillä saattoi olla yksilölle hyvinkin suuri merkitys.

Venäläiset olivat tämän kirjan kuvauksissa hyvin sympaattista kansaa, joka mielellään ja usein kallisteli myös miestä väkevämpää. Silloin ei kuitenkaan syntynyt tappeluita, vaan humalainen venäläinen innostui sen sijaan suutelemaan ja halaamaan ihmisveljiään.

Suomalaisten ihmetyksen aiheena oli tuohon aikaan aina venäläinen pääsiäinen. Armeijassa se tarkoitti, että komppanianpäällikkö antoi kolminkertaisen pääsiäissuudelman kaikille miehilleen ja vielä myös kaikille upseereille. Siitäpä kertyi sitten useita satoja suukkoja yhteen syssyyn…

Haapanen haki, muiden ihmetykseksi, vielä palveluspaikkaa Kaukasukselta ja pääsikin sinne. Tuo ihmeellinen maa näyttää tehneen suuren vaikutuksen sekä luontonsa että ihmistensä puolesta. Paikallinen vieraanvaraisuuskin tuli tutuksi. Silti varsinaisella Venäjällä oli helpompaa.

Sivumennen sanoen, myös Moskovassa Haapasella oli suomalainen tuttavaperhe. Sen pää oli muuan Kijander, joka toimi siellä pankinjohtajana.

Ensimmäiseen maailmansotaan Haapanen lähti alikapteenina (štabs-kapitan) ja sai ennen pitkää komppanianpäällikön aseman. Upseeristo oli kansallisesti kirjavaa. Haapasen pataljoonan neljästä komppaniastakin vain yhden päälliköllä oli -ov -loppuinen sukunimi.

Kertoja haavoittui sodassa kaksi kertaa ja toisella kerralla menetti jalkansa. Sen jälkeen hän pääsi esikuntahommiin, joissa elintaso nousi valtavasti ja lopulta Suomeen, sotasensuuriin.

Ainakin hän säästyi näkemästä vuoden 1917 sekasortoa, joka oli useimmille upseereille kauhistus ja monelle lisäksi vielä hengenvaarallinen ja kohtalokaskin aika.

Haapaselle kävi siis kuten Goethen runossa eräälle sotilaan uralle antautuneelle:

Ich setzt' meine Sach' auf Kampf und Krieg, juchhe!

Und uns gelang so mancher Sieg, juchhe!

Wir zogen in Feindes Land hinein,

Dem Freunde sollt's nicht viel besser sein,

Und ich verlor ein Bein.

V.A.K. suomensi sitä jokseenkin näin:

 ”Panin arpani sotaan ja taisteluun, huhhei,

Näin ystävän kaatuvan viereltäin, minä jalkapuoleksi jäin”.

 

Ikävä asiahan se sota on, ihan perusluonteeltaan, mutta saattavat sitäkin joutua ihan kelpo miehet tekemään. Sellaisena Haapanenkin näyttäytyy ainakin omien muistelmiensa valossa.

On erikoista ajatella, että joskus yli sata vuotta sitten sotaa pidettiin yleisesti sivistyneen ihmisen arvolle sopimattomana muinaisjäänteenä ja suuret pasifistit olivat kunniassa samaan aikaan, kun Haagiin rakennettiin rauhanpalatsi ja neuvoteltiin sopimuksista sodan estämiseksi.

Nyt ovat sotaiset vaistot sitten taas heränneet jopa ihmissuvun naaraspuolisissakin jäsenissä ja niitä tunnutaan suorastaan ihailtavan ja palvottavan kuin suuriakin hyveitä. Selkeämpää todistetta barbarian paluusta ei tarvitse etsiä.

 

Euroopan suuruudenajalta

 

Kun sota oli mahdoton

 

On helppoa todistaa, että sota olisi nykyaikana mahdoton. Tämä tilanne vallitsi jo 1800-luvun lopulla ja kuten muistamme, se oli hyvin vaikutusvaltainen näkemys vielä aivan äsken, ennen Ukrainan sodan alkamista.

Tähän aksiomaattiseen oletukseen mahtaneekin liittyä se, ettei Ukrainassa virallisen venäläisen näkemyksen mukaan sotaa käytykään, erikoisoperaatiot ovat asia erikseen. Mutta maailmassa nyt vain on kilpailevia mahdottomuuksia ja välttämättömyyksiä, joiden kohtaaminen saattaa tuottaa mitä tuloksia tahansa.

Sotien mahdottomuuden rinnalla näyttää aina kulkevan myös käsitys erilaisista realiteeteista, jotka ehdottomasti vaativat joitakin tiettyjä asioita, mukaan lukien nuo niin sanotut erikoisoperaatiot. Tuhannet ammattimiehet ovat kuukausipalkalla käyttäneet tuhansia miestyövuosia niiden suunnitteluun, eikä ole mahdollista kuitata tätä työtä tarpeettomana ja tuosta vaan tuhota koko rakennelma.

Leo Tolstoin näkemys sodasta on tunnettu. Taistelun alkaminen johti kaaokseen, jossa suunnitelmat menettivät kaiken arvonsa ja kun läpitunkemattomien ruudinsavupilvien haihduttua ruvettiin päättelemään, kuka oli voittaja, ei olennaista niinkään ollut syntynyt tulos, vaan sen tulkinta.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa oli kymmenien divisioonien ja satojen tuhansien miesten liikkeet ja huolto suunniteltu detaljeja myöten ja rautateiden aikataulut sovitettu sen mukaan. Niitä ei olisi saanut muuttaa, mutta todellisuus oli valitettavasti hankalampi asia. Aluksi joka tapauksessa pidettiin suunnitelmat pyhinä.

Niinpä sodan alettua suoritti kaksi saksalaista divisioonaa pitkän junamatkan muistaakseni pohjoisesta Serbian rajalle, vaikka jo lähtiessä tiedettiin erinomaisesti, ettei niitä siellä tarvittu ja että ne olisi välittömästi tuotava sieltä takaisin. Matka oli kuitenkin tehtävä, koska se oli viimeistä piirtoa myöten suunniteltu ja sen peruminen olisi saattanut koko systeemin sekasortoon.

Tässä operaatiossa saattaa olla jotakin syvästi symbolista koko ensimmäisen maailmansodan kannalta. Toivoa sopii, että nykyään olisimme jo siirtyneet toisenlaiseen maailmaan.

Tässä vähän siitä vanhasta:

 

lauantai 13. elokuuta 2016

Elokuun tykit

 

Elokuun tykit

 

Barbara Tuchmanin Elokuun tykit (Guns of August, 1962) sai aikanaan kaksikin Pulitzer-palkintoa ja kuuluu myös suuresti vaikuttaneen John F. Kennedyn ajatteluun.

Kirja on reportaasi siitä, miten ensimmäinen maailmansota syttyi ja kehittyi elokuun 1914 kuluessa. Se kertoo pitkälti saman tarinan kuin monet muutkin kirjat, mutta poikkeuksellisen elävästi ja monipuolisesti.

 Kuudellesadalle sivulle saa mahtumaan kaikenlaista, mutta suurin osa tapahtuneesta tietenkin jää aina kertomatta ja tekijän sympatiat ja antipatiat, samoin kuin hänen muukin intellektuaalinen, kansallinen ja moraalinen laatunsa lyövät väistämättömän leimansa siihen mitä kirjoitetaan ja miksi.

Hyvän kirjan kirjoittaminen näin intohimoilla ladatusta aihepiiristä ei ollut helppoa vuonna 1962, kun vain vajaat viisikymmentä vuotta oli kulunut tapahtuneesta. Tuchmanin voidaan joka tapauksessa sanoa onnistuneen tässä tehtävässä varsin kelvollisesti.

Tuolloin monet sodan silminnäkijöistä ja sen osanottajista olivat yhä hengissä. Itse asiassa Tuchman itse oli ollut todistamassa sitä kuvaamaansa meritaistelua, jossa saksalainen taisteluristeilijä Goeben ja kevyt risteilijä Breslau ottivat yhteen englantilaisten kanssa. Hän sattui olemaan sen Turkista lähteneen matkustajalaivan kyydissä, joka kulki taistelevien alusten ohi.

Joskus kuulee syystäkin sanottavan, ettei ihmiskunta 1900-luvulla missään ratkaisevassa vaiheessa ymmärtänyt, mihin se oli menossa ja mitä tehdyt suuret päätökset tosiasiassa merkitsivät.

Kuluneen, mutta pätevän sanonnan mukaan ihmiset eivät siis tienneet mitä tekivät ja antautuivat yhä uudelleen anteeksiantamattoman toiveajattelun valtaan tai sitten, saksalaisen sotilasterminologian mukaisesti selittivät toimintaansa ”ehdottomalla välttämättömyydellä”.

Tuo viimemainittu liittyi erityisesti tunnettuun Schlieffenin suunnitelmaan, jonka katsottiin olevan Saksan ainoa mahdollisuus voittaa kahden rintaman sota voimakkaita vastustajia, Ranskaa ja Venäjää vastaan. Samaan välttämättömyyksien luokkaan kuului myös Ranskan kukistaminen hyökkäämällä Belgian kautta, huolimatta siitä, että tämä todennäköisesti aiheuttaisi Englannin liittymisen Saksan vihollisiin .

Puhumatta siitä, että väkivalta ketään uhkaamatonta Belgiaa vastaan oli sekä kansainvälisen oikeuden että yleisen moraalin kannalta anteeksiantamatonta, oli se saksalaisen logiikan mukaan välttämätöntä ja se pienempi paha, kuin oma tappio kahden vihollisen puristuksessa. Sama koski myös siviiliväestöön kohdistettua terroria, jonka tarkoituksena oli estää sotatoimien sabotointi.

Vain mielipuoli olisi voinut toivoa sitä, mitä sitten saatiin. Kuitenkin tähän lahtaukseen oli perusteellisesti valmistauduttu puolin ja toisin ja itse sotaan lähdettiin joka taholla euforisessa riemutunnelmassa. Olihan kansoille kertynyt yhtä ja toista hampaankoloon, myös saksalaisille, jotka puhuivat itseensä kohdistusta ”saarrosta” ja muusta pahansuopaisuudesta, jota saivat kokea aiemmin suurvalloiksi kehittyneiden maiden taholta.

Sellaisiakaan asiantuntijoita ei puuttunut, jotka todistivat, kuten Norman Angell teoksessaan ”The Great Illusion”, että sota oli mahdoton. Kansojen taloudellinen riippuvuus aiheutti sen, että voittaja kärsisi sodasta yhtä paljon kuin voitettukin. Tämä kirja näyttää olleen erittäin vaikutusvaltainen ja sitä paitsi todenmukainen mitä sodan ennustettuihin seurauksiin tuli. Mahdollinen se sota vain silti oli.

Tuchman kuvaa kiintoisasti niitä kiduttavia vaiheita, joissa kohtalokkaat päätökset tehtiin ja niitä viimeisiä, epätoivoisia yrityksiä, joilla koetettiin vielä torjua pahin vaihtoehto.

Loppujen lopuksi Saksan Schlieffenin suunnitelma oli se ”realiteetti”, joka jyräsi alleen kaiken muun. Itse asiassa varalla olisi ollut toinenkin suunnitelma, mutta jo aloitettu suunnitelman soveltaminen olisi todennäköisesti saanut aikaan sellaisen sekasorron, jota ei uskallettu edes harkita.

Saksan yleisesikunta oli vuosien mittaan valmistellut kaiken sitä silmällä pitäen, että murskaava ylivoima saataisiin nopeasti Ranskaa vastaan, kun taas idässä voitaisiin paljon hitaammiksi arvioituja venäläisiä pidätellä pienillä joukoilla siksi, kunnes voittoisat armeijat voitaisiin Ranskasta vyöryttää antamaan kuolinisku sille armeijalle, jota toiveikkaat liittolaiset nimittivät ”höyryjyräksi” ja jota saksalaiset taas pitivät lahona ja takapajuisena.

Tuhannet junat oli ohjelmoitu kulkemaan keskitysalueille kymmenen minuutin väliajoin ja kaikille asianosaisille oli varattu valmiiksi kaikki, mitä suinkin voitiin tarvita. Koneisto oli äärimmäisen monimutkainen eikä sen kulkua saanut häiritä missään kohdin.

Kuten tunnettua, Schlieffenin suunnitelma epäonnistui. Venäläisten mobilisaatio oli nopeampi kuin oli arvioitu ja Saksan ylin sodanjohto lähetti jo elokuussa itään kaksi armeijakuntaa, jotka olisi kipeästi tarvittu silloin, kun Saksan joukot olivat Marnella ja uhkasivat Pariisia.

Muistan, miten akateemikko Isaak Izrailevitš Mints, tuolloin jo yli yhdeksänkymppinen kansalaissodan veteraani, piti Helsingin yliopistossa luennon, jossa hän pateettisen kaunopuheisesti kertoi venäläisten hyökkäyksestä ja suurtappiosta elokuussa Soldaun eli Tannenbergin taistelussa. Nuo nuoret miehet kaatuivat, hän sanoi, mutta he pelastivat Pariisin!

Venäläisten rökäletappiota tuolla Itä-Preussin sotaretkellä on usein käsitelty myös kaunokirjallisuudessa, erityisen vaikuttavasti sen tekee Aleksandr Solženitsyn teoksessaan Elokuu neljätoista. Kyseessä olivat venäläiset valiojoukot, joiden urhoollisuutta ei kannata vähätellä. Sen sijaan materiaalinen valmius oli jo tässä vaiheessa riittämätöntä. Tappioita voidaan verrata siihen, mitä saksalaiset myöhemmin kärsivät Stalingradissa.

Tuchman korostaa Hindenburgista ja Ludendorffista luodun myytin onttoutta ja esittää saksalaisten voiton lähinnä onnenkantamoisena. Sitä se saattoi ollakin. Niin sanotut sodan ”nerot” ovat usein jälkikäteisluomuksia. Itse asiassa sotaa muka johtavat kenraalit eivät usein edes ymmärrä, mitä on tapahtumassa ja mikä merkitys heidän käskyillään on, mikäli niitä edes jossakin vaiheessa noudatetaan.

Tämähän on se näkökulma, jonka Leo Tolstoi antoi Napoleonin sotiin ja epäilemättä se varsin suuressa määrin toimi vielä ensimmäisessä maailmansodassa ja kukaties myös sen jälkeisissä sodissa.

Kirjoittajan, joka kuvaa niin monisyistä tapahtumakokonaisuutta kuin oli ensimmäisen maailmansodan syttymisvaihe ja sen ensimmäiset taistelut, tuskin voi odottaa olevan yksityiskohdissaan tarkka. Fabulointia kirjoittaja joka tapauksessa ilmoittaa koettaneensa välttää, vaikka suureen luettavuuteen onkin pyritty ja päästy. Niinpä kirjassa on vältetty löysiä kuvitelmia tyyliin ”Katsoessaan taakse jäävää Euroopan rantaviivaa Saint Helenan saarta kohti suuntavan laivan kannelta Napoleon varmaan ajatteli…”

Toisaalta monet sangen elävät ja usein myrkylliset kuvaukset erinäisten henkilöiden luonteesta ja ulkonäöstä, jotka antavat kirjalle luettavuutta ja satiirin suolaa, eivät välttämättä ole aivan oikeudenmukaisia, mutta sitä lukija tuskin edes odottaa.

Myös yksityiskohdissa voi havaita kummallisuuksia. Tuchman mainitsee, että Itä-Preussin taisteluissa ”venäläisten viimeinen ja uljas hyökkäys” tapahtui 31.8. kenraali Sireliuksen, erotetun kenraali Artamonovin seuraajan johdolla.

Sireliuksen mainitaan keränneen hajanaisista joukoista divisioonan verran miehiä, murtautuneen kenraali Francoisin linjojen läpi ja vallanneen Neidenburgin takaisin. Hyökkäys tapahtui kuitenkin liian myöhään eikä sitä voitu jatkaa.

Koska kyseessä ei voinut olla kukaan muu kuin maanmiehemme Leonid-Otto Sirelius, piti katsoa venäläisiä näkemyksiä asiasta. Sikäläisen I maailmansotaprojektin nettisivujen mukaan Sirelius itse asiassa erotettiin tehtävästään juuri siksi, että hän oli omavaltaisesti perääntynyt Neidenburgista.

Venäläinen alan perusteos A.A. Kersnovskin Istorija russkoj armii mainitsee Sireliuksen ryhmän kyllä vallanneen Neidenburgin, mutta jättäneen sitten kehittämättä hyökkäystä, joka oli jo muutenkin myöhästynyt. Seuraavana päivänä hän jo myös peräytyi. Seurauksena oli erottaminen tehtävästä ja siirto Minskin sotilaspiirin esikunnan reserviin.

Sireliuksen ura ei kuitenkaan tähän tyssännyt, hän toimi vielä muun muassa armeijakunnan komentajana ja sai aikanaan eron eläkkeen kera ja oikeudella käyttää univormua. Hänen kunniamerkeistään mainittakoon vuonna 1915 saatu pyhän Vladimirin risti miekkojen kera.

Sirelius siis vaikuttaa kelpo upseerilta, joka kunnialla edusti armeijaansa ja taisteli keisarinsa puolesta valansa velvoittamana. Sen sijaan Tuchmanin viittaus sankaritarinaan Neidenburgissa kannattaa ottaa suolahippusen kera. Luultavasti kirjoittaja ei ole tiennyt siitä sen enempää kuin lukijakaan.

Yhtä kaikki, Elokuun tykit on laadukkaasti kirjoitettu reportaasi inhimillisestä heikkoudesta, joka matkaan saattaa hirveyksiä, mikäli sodan ja rauhan kysymyksiä ratkaisevat toimijat eivät aina ja kaikkialla ota huomioon sitä, että toteutua saattaa nimenomaan se huonoin vaihtoehto. Se jopa saattaa olla huonompi kuin koskaan edes oli kuviteltu mahdolliseksi.

 

Season's greetings

 

Pääsisäissuudelmat

 

Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaisia Venäjällä ihmetytti yhä uudelleen pääsiäinen kaikkine seremonioineen.

Niistä suomalaisille kummallisin oli ilman muuta pääsiäissuudelma, joita kaikki kristityt antoivat toisille Jumalan orjille. Erään suomalaisen upseerin todistuksen mukaan komppanian päällikkö joutui antamaan satoja suudelmia (3/alainen) (Vihavainen: Haun maanmiehemme tulokset). Rykmenttitasolla ilmeisesti tyydyttiin upseeriston keskisiin suuteluihin.

 Siviilissä suudeltiin myös naiset siinä kuin miehetkin. En ole ihan varma, miten aloitteellisuus käytännössä määräytyi kussakin tapauksessa, mutta periaatteessa se ei mennyt normaalien arjen hierarkioiden mukaisesti, vaan alempiarvoisella oli etusija. Sitä paitsi spontaanisuus muutaman vodkan jälkeen on syytä olettaa.

 Joka tapauksessa kyseessä oli sen luokan juhlapäivä, että kaikki normaalit arkiset käytännöt voitiin unohtaa, paasto nyt etenkin, koska siihen ei enää ollut syytä.

Tänään on vielä pitkäperjantai, mutta pääsiäistä odotellessa pistän tähän vanhan blogin, jossa on sentään jotakin myönteistä myös Venäjästä. Kirjoitin juuri myös yhdet madonluvut, mutta julkaisen ehkä myöhemmin.

Ilojuhlaa odotellessa:

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Totisesti on ylösnoussut!

 

Hristos voskrese!

 

Vanhoissa suomalaisissa aikakauslehdissä, joita nykyään voi mukavasti lukea kotisohvalla, on runsaasti myös Venäjää koskevaa aineistoa. Erityisesti voi suositella vuoteen 1890 ulottuvan artikkelikortiston perusteella tehtyä luetteloa Matkakirjeitä eri maista/Pietarista.

Naapurin metropoli, tuo Venäjän eurooppalaisin kaupunki, tarjosi suomalaisille loputtomasti eksotiikkaa, joka suurelta osalta liittyi ortodoksiseen kirkkovuoteen.

Laskiaisviikon juhlinta, omituiset paastosäädökset ja viimein pääsiäiskemut olivat yhä uudelleen kuvausten kohteena.

Aivan erityisesti suomalaisia kiinnosti niin sanottu pääsiäistervehdys eli hristosovanie (http://www.vidania.ru/slovar/hristosovanie.html ), joka on kolminkertainen poskisuudelma. Sen yleensä aloittaa arvossa tai hengellisyydessä alempi, joka sanoo ”Kristus on ylösnoussut!” ja johon toinen vastaa: ”Totisesti on ylösnoussut”.

Siihen voi vielä liittyä keitettyjen munien lahjoittamista ja siunauksen toivotuksia vastauksineen (papeille).

Joka tapauksessa kyseessä on rituaali, joka koskee kaikkia ihmisiä, niin lapsia kuin aikuisia, naisia kuin miehiä ja aikoinaan myös niin maaorjia kuin vapaita. Siinä siis käytännössä näkyy kristittyjen veljeys.

1800-luvun lopulla luterilaiset suomalaiset eivät lakanneet ihmettelemästä sitä, miten yhteiskunnalliselta asemaltaan  erilaiset ihmiset tuosta vaan menivät toisiaan suutelemaan ja erityisesti herätti huomiota se, että molemmat sukupuolet (niitä oli kaksi) eivät lainkaan kainostelleet toisiaan tässä pyhässä tervehdyksessä.

Samaan aikaan useampikin kirjoittaja esitti noissa lehtiartikkeleissa sen hämmästyttävän väitteen, että niin sanottu säätyerotus oli Venäjällä paljon vähäisempi kuin Suomessa. Pari vuosikymmentä maaorjuuden lopettamisen jälkeen asia ei voi olla herättämättä suurta ihmetystä.

Omasta puolestani ole selittänyt asiaa sillä, että juuri maaorjuuden aikana venäläiset herrat (barin) olivat alaisiinsa patriarkaalisessa eli siis isä-lapsisuhteessa. Juuri sen takia suhde oli intiimimpi kuin suomalaisessa kylässä, jossa suurin osa oli omia isäntiään, palkollisia lukuun ottamatta. Lisäksi meillä asuttiin hajallaan, isonjaon räjäytettyä lännessäkin ryhmäkylät.

Toisaalta myös ortodoksisen kirkon rituaalit, kuten juuri pääsiäistervehdys, lähensivät ihmisiä toisiinsa niin sanotusti yleisinhimillisellä tasolla. Kaikki kävivät samoja ikoneja suutelemassa ja hartaus oli muutenkin luonteeltaan kollektiivisempaa kuin luterilaisessa kirkossa.

Mieleeni muistuu tässä yhteydessä asia, jota voinee pitää jotenkin kuvaavana.

Ilmari Kianto muistelmakirjassaan Moskovan maisteri, kuvaa kohtausta, joka sattui eräänä pääsiäisenä Moskovassa.

Punanaamainen tuttu venäläisherra astui nuoren maisterin luo ja pyysi saada luvan pääsiäissuudelmaan. Tämä kuulostaa sinänsä hieman omituiselta, kun olisi voinut vain odottaa hänen vain sanoneen Hristos voskrese! Kianto joka tapauksessa esittää hänen sanoneen: Iljmari Aavgustovitš,  Pozvolte hristosovatsja! Suvaitkaa pääsiäissuudella!

Oli miten oli, tuo nuori tolstoilainen radikaali kieltäytyi ja vastasi: En halua, ei haluta pilkata Jumalaa…

Kak? Kak? Kak vui skazaali? kiljui venäläinen herra perinpohjaisesti hämmästyneenä. Mitä ihmettä te oikein puhutte!

Olen suomalainen, lisäsi toinen jäykästi haluamatta jatkaa keskustelua.

Muistelija jatkaa vielä, että söi aamupalansakin kajoamatta venäläisten pääsiäisherkkuihin …

Näin vaikeaa saattoi kulttuurien kohtaaminen olla radikaalille suomalaiselle patriootille pääsiäisenä vuonna 1902. Mutta tällä anekdootinomaisella tapauksella saattaa kyllä nähdä laajempaakin symbolista merkitystä.

Ortodoksisen uskonnon monet menot ovat kaikessa epä-älyllisyydessään luultavasti tavoittaneet enemmän ihmisen uskonnollisiin tarpeisiin vetoavia elementtejä kuin se luterilaisuuden aggressiivinen rationalismi, jollaista myös Nuoren Kiannon moukkamainen reaktio muistuttaa.

Koska kristinuskolla olisi tässä maailmassa vielä paljon tehtävää, olisi varmaankin suotavaa, että se muistuttaisi enemmän vanhoja esikuviaan kuin nykyinen luterilainen kirkkomme, jonka edustajien härski politikointi taitaa pain karkottaa loputkin sen ylläpitäjät.

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Meidän vapautemme ja teidän vapautenne

 

Meidän ja teidän vapautenne puolesta! (Za naszą i waszą wolność) oli ja on muuan puolalaisuuden tunnuslauseista, joka yhä tunnetaan ja on käytössä.

Puolahan kapinoi 1700-luvulta lähtien yhä uudelleen sen jakaneita valtoja ja erityisesti Venäjää vastaan. Puolalaisuus alkoi monien kansallisten romantikkojen mielestä merkitäkin jo samaa kuin vapauden puolustaminen tyranniaa vastaan. Kaikkialla, missä taisteltiin vapauden puolesta, olivat eturivissä mukana myös puolalaiset.

Mutta maailma on monimutkainen. Tuo lause oli alun perin osoitettu venäläisille ja sillä haluttiin sanoa, että suurimmat arvot olivat molemmille yhteisiä. Venäläisten sotilaiden ei siis tullut sotia puolalaisia vastaan.

Kun Napoleon lähti vuonna 1812 hyökkäämään Venäjälle, hän nimitti sotaretkeä toiseksi Puolan sodaksi, jonka tarkoituksena oli tuon kansan vapauttaminen orjuudesta. Puolalaisia tulikin hyökkäykseen mukaan sankoin joukoin.

Venäläisille kyseessä oli kuitenkin isänmaallinen sota maahantunkeutujaa vastaan ja puolalaiset saivat otsaansa petturin leiman, joka heillä siitä lähtien Venäjällä oli. Toki kansojen keskinäinen vihamielisyys juontui jo kaukaa ja suurta osaa siinä näytteli Puolan sitoutuminen länteen, mikä konkreettisesti kaikila tasoilla näkyi katolisuudessa.

Joka tapauksessa Eurooppa vastasi Puolan huutoihin yhä uudelleen ja kun Puola kapinoi vuosina 1830-31 ja 1863-64, uhattiin Venäjään eurooppalaisella interventiolla, mikä aikalaistodistajien mukaan kiihdytti venäläistä chauvinismia äärimmilleen. Kaikkien venäläisten tuntemana todisteena siitä on tänä päivänä Aleksandr Puškinin runo Venäjän parjaajille (ks. Vihavainen: Haun кичливый лях tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kuten Puškin esittää, eurooppalaisilla ei ole mitään oikeutta sekaantua slaavien perheriitoihin, joista he eivät mitään ymmärräkään. Tämä oli sinänsä outo poikkeama tämän runoilijan tuotannossa, jossa taistelu tyranneja vastaan ja vapaudenrakkaus saivat ilmeisen universaaleja ja samalla eurooppalaisia piirteitä.

Puolalaiset, jotka tunsivat kuuluvansa länteen, olivatkin siis sitten Venäjän valtakunnassa osa jakamatonta, pyhää Venäjää, jota puolustamaan löytyi kyllä miehiä aina Suomen kallioita Kaukasuksen vuorille, kuten Puškin maalaili. Ja olihan siellä puolalaisia kukistamassa myös Suomen kaarti, joka siten hankki keisarin silmissä merkittävä luottamuspääomaa suuriruhtinaskunnalle.

Asetelma Puolasta tyrannien sortamana ja Euroopasta sen auttajana jatkui sitten aina 1900-luvulle saakka, kuten tiedämme ja taitaapa se monien mielestä jatkua tänäkin päivänä.

Kiinnostavaa kyllä teema meidän ja teidän vapauden puolesta menetti jossakin vaiheessa sen universaalisen valistusfilosofisen luonteen, joka sillä aluksi oli, kun alkuun liitettiin sanat Jumalan nimessä ( 'W imię Boga za Naszą i Waszą Wolność' ).

Tottahan toki myös Jumala on periaatteessa universaalinen, mutta kuten tiedetään, tulkinnat sen oikeasta palvelemisesta vaihtelevat kovin jyrkästi. Venäjän Jumala on mahtava, sanoo sikäläinen sananlasku ja ymmärrettävästi se myös pitää omiensa puolta.

Näyttä siltä, ettei puolalaisten vetoaminen universaaliseen oikeuteen päästäkseen vapaaksi suuren sukulaisensa holhouksesta koskaan saavuttanut Venäjällä suurta vastakaikua. Toki puolalaiset olivat aktiivisia siinä liikehdinnässä, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla suuntautui yksinvaltiutta ja koko vanhaa komentoa vastaan, mutta mitään erityisen suurta sympatiaa ei ajatus molemmille osapuolille yhteisestä vapaudesta näytä saavuttaneen.

Dostojevskin oli vaikea sietää puolalaisia, niin kauniisti kuin hän puhuikin venäläisyyden kyvystä asettua kaikkien kansallisuuksien asemaan. Venäläinen oli kaikki-ihminen (vsetšelovek), joka sisällytti itseensä koko ihmisyyden kirjon (Vihavainen: Haun kaikki-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän suuruus oli Dostojevskille kuten niin monille muillekin arvo sinänsä, epäjumala, jota palvottiin. Mauno Koiviston kirjalle Venäjän idea on joskus vähän naureskeltu sen takia, että hänen johtopäätöksensä on hyvin yksinkertainen: Venään idea on olla suuri. Siitä huolimatta tässä on luultavasti tavoitettu jotakin olennaista.

Venäjän suuruuden katsottiin aikoinaan edellyttävän niin Puolan kuin monien muidenkin kansallisuuksien hallitsemista ja Putin, joka katsoo Ukrainan kuuluvan Venäjälle jatkaa tässä vanhaa perinnettä.

Suuruus on epäilemättä joillekin kansoille olennainen osa identiteettiä, se voi liittyä vaikka orjuuteen, kunhan on mahtavaa. Muistakaamme, että myös Abraham Lincoln selitti unionin eli Yhdysvaltojen suuruuden säilymisen olevan hänen päätavoitteenaan Amerikan sisällissodassa. Ei sillä, vapautettiinko orjat tai ei, ollut niin suurta merkitystä.

Ukraina on nyt samassa roolissa kuin Puola aikoinaan. Sekin haluaa kuulua länteen ja vetoaa sen apuun eikä turhaan. Aivan vastaavasti myös Venäjällä on syntynyt suuri isänmaallisuuden aalto, jollaisen aikoinaan Puolan kohdalla herätti Euroopan vaötojen uhkaus sekaantua vuosien 1863-1864 kapinaan Puolan vapauden hyväksi. Lainaan vanhaa blogia:

Euroopassa siis kiehui samaan aikaan: Kirjoja, artikkeleita, vihkosia kirjoitetaan ranskaksi, saksaksi, englanniksi; pidetään puheita, aseita kiilloitetaan… Yksi asia kuitenkin unohdetaan: Venäjän kunnollinen tutkiminen. Rajoitutaan vain innokkuuteen, tulisuuteen, tunteiden ylevyyteen. Oletetaan, että säälin tunteminen Puolaa kohtaan merkitsee Venäjän tuntemista.

Herzenin mielestä lännessä ei tunnettu Venäjää eikä Puolassa taas haluttu tuntea sitä. Moni teki sen virheen, että uskoi puolalaisten olevan parhaita Venäjän tuntijoita.

Venäjää muuten yritettiin myös kaikin tavoin loukata, jopa ajamalla se pois niin sanottujen iranilaisten kansojen perheestä. Muuan Duchinski esitti, että isovenäläisten raakalaisuus pohjautui nimenomaan suomalaiseen verenperintöön. Oikeita slaaveja moskoviitit eivät olleet.

Herzen kertoi venäläisten suhtautuvan rauhallisesti väitteisiin puutteellisesta rotupuhtaudestaan: Olemme tyytyväisiä siihen, että suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri; se asettaa meidät sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja. Emme valita myöskään turanilaisesta elementistä. Olemme saavuttaneet enemmän kuin Bulgarian, Serbian ja muiden maiden puhdasveriset slaavilaiset.

Muuten, nuori Venäjä ei enää rajattomasti ihaillut Eurooppaa. Se arvosti siinä vain tiedettä. Ja juuri tätä nuorta Venäjää Euroopan olisi tullut lähestyä, eikä tehdä myös sitä vihollisekseen, selitti Herzen. Hänen mielestään venäläiset tunsivat Euroopan ja rakastivat sitä, eurooppalaiset taas eivät tunteneet Venäjää ja kielsivät sen.

Herzenin mielestä venäläiset kuitenkin olivat pohjimmiltaan valmiimpia astumaan uuteen, entistä vapaampaan maailmaan kuin eurooppalaiset. Käsitys työn arvosta oli siellä säilynyt. He olivat viljelijäkansaa eivätkä korskeita valloittajia: Tässä syntyperässä ei ole mitään sankarillista tai eeppistä –uudismaan raivausta, työtä ja sekoittumista säälittäviin turanilaisiin, joita kohtaan länsimaiden lehtimiehet tuntevat niin suurta vastenmielisyyttä…

Itse asiassa, väittää Herzen, vuonna 1861 –siis suurena maaorjien vapautuksen vuonna- Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Nyt asiaan sekaantui kuitenkin Euroopan käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi valtasi yhteiskunnan.

Vasta nyt hallitus tunsi olevansa kyllin vahva aloittaakseen kauhean prosessin ihanteita vastaan, loputtoman prosessin, joka nielaisi uhrin toisensa perään, levisi koko maahan ja jatkuu yhä vieläkin (1867).

Ongelman ydin oli siinä, että länsi tyrkytti Venäjälle omaa vapauttaan, kykenemättä ymmärtämään sitä, että asiat olivat siellä toisella tavalla ja niiden tulikin olla. Herzenin mielestä se Venäjän länneltä salattu ydin, joka teki siitä toisenlaisen, oli venäläinen kyläyhteisö, mir, jossa vallitsevat periaatteet olivat kaukana läntisestä roomalaisesta oikeudesta.

Mutta entäpä se onneton Puola? Eikö Venäjä nyt joka tapauksessa raa’asti sortanut sitä ja eikö Puola joka tapauksessa kuulunut perinteidensä puolesta länteen? Melko läheinen kielellinen sukulaisuus ei tässä ollut olennaista eikä ainakaan syy tuhota kansakuntaa.

Mikäli Venäjä nyt halusi olla osa sivistynyttä maailmaa eli Eurooppaa, sen kai kuitenkin olisi ollut hyväksyttävä siellä vallitsevat arvot. Vai eikö se halunnutkaan? Ehkä sitä ei olisi kuitenkaan otettu vastaan mistään hinnasta?

Näitähän sitä joutuu kyselemään myös tämän uuden Ukrainan kriisin vuosina. Lännen kiivas reagointi siihen, että Venäjä, omia sääntöjään soveltaen, otti sen, mitä katsoi itselleen kuuluvan, oli tietenkin mitä eurooppalaisinta. Ja Venäjällä se aiheutti taas isänmaallisuuden myrskyn.

Vuonna 1867 Venäjä näyttikin olevan jonkinlainen hylkiö Euroopassa, mutta eihän se tilanne kauan kestänyt.

Kun Ranska tarvitsi kumppania uhatakseen yhdistynyttä Saksaa ja suorittaakseen kerran suuren kansakunnan arvoisen revanssin (Saksalta aikoinaan ryöstettyjen alueiden uudelleenpalautuksen alkuperäiselle ryöstäjälle), kelpasi venäläinen apu mitä mainioimmin.

On opettavaista lukea, miten hurmoksellisesti Venäjän ja Ranskan ystävyyttä juhlittiin 1890-uvulla. Siinä sai myös maanmiehemme, amiraali Avellan, opetella korkealentoista puheenpartta päästäkseen samalle tasolle innostuneiden ranskalaisten kanssa.

Sellaista se on, kansojen ystävyys. (lainaukset ovat Vesa Oittisen toimittamasta kokoomateoksesta Venäjä ja Eurooppa, Vastapaino 2007).

 

 

Nyt, 2000-luvulla on kovasti ihmetelty sitä, että Venäjän kansa, joka vielä muutama vuosi sitten näytti olevan valmis viskaamaan niskoiltaan huijarien ja varkaiden hallituksen, kannattaakin jo peräti 80-prosenttisesti maansa sotaponnisteluja veljeskansaa vastaan.

Lännessä selitetään yhä uudelleen, että kyseessä on vapauden ja orjuuden välinen taistelu, jossa venäläisten pitäisi olla mukana vastustamassa tyranniaa. En ole huomannut, että ukrainalaiset olisivat käyttäneet iskulausetta ”meidän ja teidän vapautenne puolesta”, mutta se johtuu varmaankin vain siitä, että tämä tunnus on leimautunut voimakkaasti puolalaiseksi, ja puolalaisten kansa ukrainalaisilla on omat perheriitansa.

Selvältä joka tapauksessa näyttää, että tässä ollaan jälleen jouduttu venäläisten kannalta isänmaalliseen sotaan, jollaista myös ukrainalaiset käyvät. Vastustajana nähdään taas kollektiivinen länsi, jolla ei ole oikeutta sekaantua slaavien perheriitoihin, saati yrittää kukistaa Venäjän mahtavuus, joka on sen suuruudessa.

Putin ei tietenkään voinut arvata joutuvansa tällaiseen tilanteeseen, mutta venäläisten alttiudessa nousta puolustamaan omaa tyranniaan viis veisaten universaaleista vapausaatteista ei kyllä ole mitään erityisen yllättävää.

Asiat vain näyttävät eri suunnalta katsoen erilaisilta: Venäläisille vuoden taisteluista tuli 1812 Isänmaallinen sota, kun se taas puolalaisille oli epäonninen vapaussota.

Putinin aloittama sotilaallinen erikoisoperaatio Ukrainassa oli rikollinen aggressio ja ennen sitä suurin osa venäläisiä torjui jyrkästi ajatuksen sotilaallisesta sekaantumisesta Ukrainan asioihin ja jopa Ukrainan painostamisen sinänsä (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt tuo operaatio on muuttunut sodaksi, jolla monen läntisen kommentoijan mukaan pitäisi lopettaa koko Venäjän suurvalta-asema. Tämä merkitsee venäläisten kannalta aivan uutta tilannetta. Heille on yhä vaikeampaa myydä ajatusta siitä, että voitaisiin taistella samalla puolella, molempien osapuolten vapauden puolesta.

 

Muuan aikamme erikoisuus

 

Kriittisyyden vaikeus

 

Kriittisyys on sivistyneelle ihmiselle välttämätön ominaisuus. Se ei kuitenkaan ole niin helppo asia, kuin kriittisyyttään toitottavista tiedotusvälineistä voisi päätellä.

Kriittisyys ei tarkoita jonkin asian vieroksumista, vihaamista tai parjaamista tai näiden yhdistelmää. Se tarkoittaa tutkivaa suhtautumista asiaan, sen pohdiskelemista, onko kyseessä oleva asiain tila hyvä vai vähemmän hyvä, onko se kukaties joissakin oloissa paras mahdollinen tai peräti ainoa mahdollinen ja mitä ja millaisia vaihtoehtoja sillä voisi olla. 

Asioiden suhteuttaminen on kaiken Α ja Ω. Ilman sitä päästään helposti aivan mielettömiin johtopäätöksiin. Tämä kyvyttömyys saattaa ilmetä nykyisyydessä, kun vaikkapa uskotaan Suomen hiilidioksidipäästöjen rajoittamisella saatavan jotakin merkittävää aikaan ilmaston lämpenemisen estämiseksi. Prosentit ja promilletkin menevät tässä iloisesti sekaisin. Historiankäsityksissä tolkuttomuudet ovat sitäkin suurempia.

Kun asioita ei aseteta yhteyksiinsä, saadaan etevä valtioviisaus näyttämään rikokselta, suhteellinen hyvinvointi kurjalta orjuudelta ja tasa-arvo ankealta sortojärjestelmältä.

Aikoinaan ns. kulttuurivallankumouksen vuosina muotiin tuli nimittää kriittisyydeksi kaikkea negatiivista suhtautumista oleviin oloihin, noudatettuun politiikkaan, herroihin, rouviin, valkoisiin miehiin ja niin edelleen. Samaan aikaan tuota negatiivisuutta alettiin pitää huomattavana älyllisenä suorituksena ainakin omissa piireissä. Asiaa kuvaa mainiosti Simo Salmisen Rotestilaulu:

 Se se vaan on sillä lailla

että tässäkin maassa on niin paljon mälsää,

ei sitä edes tartte kavereilta kysellä,

kun vaan viittii vähänkin tsiikata ympärilleen…

 

Kuten huomamme, Simo halusi tässä riisua gloorian niiltä ns. älyköiltä, jotka esittivät suurena intellektuaalisena saavutuksenaan sen, että pitivät tämän maan oloja ihan p*skoina. Kyllä hän sen asian ihan itsekin ymmärsi. Liksatkin olivat nyt sellaiset, että nälkä oli vieraana joka päivä, aina muutaman tunnin välein. Mikseivät asiat voisi olla paremmin esim. muijan työtilaisuuksien kannalta?

No, tätä samaa rotestilauluahan me nyt saamme joka päivä kuulla taas tuutin täydeltä ja äänessä ovat yleensä sellaiset tahot, joiden mielestä koko maamme historia on kunniaton, sen nykyisyys surkea ja tulevaisuuden kauhujen tarkastelu olisi niin ankeaa, etteivät siihen enää normaalit kiroukset ja inhon osoitukset riitä.

Tämähän on toki aivan sallittu, joskaan ei mitenkään fiksu lähtökohta. Se on luonteva ihmiselle, jonka sisäistä maailmaa hallitsevat suuri ankeus, kauna ja viha ja niiden ohella taipumus historiattomuuteen eli radikalismiin.

Yleensä nämä älyköt jollakin tavoin perustelevatkin näkemyksiään ja vertailua varten heillä on etenkin takavuosina ollut käytössään mielikuvituskuva jonkinlaisesta anti-Suomesta eli maasta, jossa asiat ovat ihan oikeasti aivan päinvastoin ja siis mitä järjellisimmin järjestettyjä ja loistavaa tulevaisuutta valmistelevia.

Tällainen anti-Suomi oli aikoinaan monelle Neuvostoliitto. Sen hillitön omakehu ja häikäilemätön valehtelu otettiin tietyillä tahoilla aivan täydestä. Siinä se oli maa, jota meidän k*sipäiset herramme olivat aina kohdelleet väärin, siitä valehdelleet ja sortaneet sen puolustajia.

Moni uskoi aikoinaan Petroskoin radion valheita ja houkutuksia ja suorastaan matkusti ihannemaahan kokemaan sen oloja käytännössä. Niskalaukaus tuli useamman kuin kymmentuhannen osaksi.

Juuri nyt on tai ainakin oli Suomeenkin saapumassa ns. woketus, jota typeristön eturintama heti sen synnyttyä kiiruhti kannattamaan ja ilmoittautui siihen Senaatintorilla makaamalla rähmällään kylmällä kiveyksellä. Siitä ei sen enempää.

Mutta nuo makailijat ovat vain osa sitä niin sanoakseni tosiasiakriittistä joukkoa, joka pitää tärkeänä myös hyökätä maamme -ja jokaisen muunkin eurooppalaisen maan- historiaa vastaan aivan tietyssä hengessä.

Historiaa voidaan aina haluttaessa tarkastella myös sorron ja alistamisen historiana. Ei ole koskaan ollut sellaista maailmanhallitusta ja yhteiskuntajärjestelmää, joka olisi toiminut absoluuttisen oikeudenmukaisuuden normien mukaisesti. Itse asiassa riisto on joskus ollut hyvinkin kovaa ja ihmisiä on jopa uhrattu järjettömästi ja epäoikeudenmukaisesti, etenkin utopiaan pyrittäessä.

Kun me vertaamme tuota puutteellista menneisyyttä kehittelemäämme ihannekuvaan, tekee tietenkin mieli tuomita moinen sikamaisuus. Kriittisyys eli järki, mikäli sitä on käytettävissä, pakottaa kuitenkin kysymään, millaisia vaihtoehtoja oli joskus todella ollut olemassa ja mitä niiden noudattamisesta olisi voinut seurata.

Toimivan maailmanhallituksen puuttuessa useimpien ihmisten on ollut pakko kuulua jonkin valtion, siis esivallan alaisuuteen. Sellaiset taas ovat kansojen konsertissa yleensä tavoitelleet kuviteltua etuaan ja maksattaneet kunnianhimonsa kansalaisillaan. Elämä on ollut kovaa, eikä vain tuon tai tämän valtion politiikan takia. Koko vallitseva systeemi jätti vähän vaihtoehtoja. Toinen ja ehkä vielä paljon pahempi herruus oli eteismatoksi heittäytyvän valtion kohtalona.

Miten kauheaa olikaan kuulua Ruotsin valtakuntaan ja menettää valtava määrä miehiä sen suurvaltasodissa! Naistenkaan olot eivät olleet hääppöiset ja rikkaudet kerääntyivät muutamien mahtisukujen rosvottaviksi.

Eikö meidän ole syytä kirota tuo kausi historiassamme ja puhua hurrista vain hammasta purren? Kuka korvaa kansallemme sen uhraukset ja kärsimykset?

Kriittinen, siis oikeasti kriittinen tarkastelija joutuu kuitenkin pakosta tekemään vastakysymyksen: mikä olisi ollut, siis voinut olla vaihtoehto? Vastaus on tietenkin selvä: Venäjä.

Vanhana russofiilinä ymmärrän Venäjän kansan ja venäläisen kulttuurin hyviä puolia, joista todella pidän. Suomen kansan suuri enemmistö oli kuitenkin aikoinaan talonpoikia, joille Venäjän valta ei mitään hyvää tarjonnut. Se olisi merkinnyt useinkin alentamista lähes elukan asemaan.

Oikeusvaltio oli myös meillä Ruotsin valtakunnassa vielä kauan kovin kehittymätön, ainakin nykyajan mittapuiden mukaan, mutta Venäjällä siitä ei voinut 1700-luvulla edes puhua. Tilanherran mielivalta ja rajoittamaton jopa 35 vuoden palvelus armeijassa oli laadullisesti toista kuin kotiolot Suomessa, jotka olivat niukat ja ankarat, mutta sentään omat ja siedettävämmät. Myös lain mukaan pyrittiin meillä elämään.

Toki Venäjän vallan kausi sitten toteuduttuaan 1800-luvulla oli Suomessa itse asiassa paljonkin parempi talonpojan näkökulmasta kuin se entinen Ruotsin vallan kausi (ja yhteisen kansan elämä oli yleensä parempaa, kuin muualla Venäjän valtakunnassa), mutta se selittyy sillä, ettei Suomea liitettykään Venäjän provinssiksi. Siitä taas oli paljolta kiittäminen sitä vastarintaa, jota suomalaiset, eikä vähiten talonpojat tekivät valloitussodan aikana. Lepyttelypolitiikka ostettiin osittain myös yhteisen kansan uhrauksilla.

Mutta kukaties me olimmekin riistäjiä joka sorkka? Tervaa ja puuta myytiin imperialismia ja kolonialismia toteuttavien laivastojen tarpeisiin, muutama miesoletettu toimi myös konemestarina tai kipparina peräti Kongo-joella. Ambomaalla maanmiehemme opettivat alkuasukkaita lukemaan ja siten osallistuivat heidän perinteisen kulttuurinsa tuhoamiseen…

Mutta tämä on jo liian primitiivistä, että siitä viitsisi enää sanoa mitään. Olemme tainneet siirtyä aikakauteen, jossa valitsevana ei enää ole edes normaali älyllinen vetelyys, vaan suorastaan taisteleva epäkriittisyys, joka ylpeilee julistamiensa tolkuttomuuksien asteella. Se on tila, jolle ei enää pääse normaalilla tyhmyydellä, paradoksaalisesti näyttää siltä, että siihen vaaditaan korkeakoulutusta.