Herran voideltu Laitaatsillan taistelussa

 

Thukydideen ansa savolaisittain

 

Thukydideen ansa syntyy, kun pelätään tulossa olevaa sotaa, jossa voimistuva vihollinen on ehtinyt kasvaa voittamattomaksi. Ratkaisu on silloin preventiivinen hyökkäys. Onnellinenhan on se, joka kykenee näkemään nenäänsä kauemmas ja pystyy vastaamaan uhkaan jo ennen kuin se on paisunut liian suureksi ja tekee vastatoimista hyödyttömiä.

Mutta kenties onkin niin, etteivät muuttuvat voimasuhteet sellaisinaan merkitse tuhoa alakynteen jääneelle vallalle, joka sen sijaan voisi panostaa rauhanomaiseen kanssakäymiseen. Ja jos nousevan vallan resurssit joka tapauksessa vain kasvavat, tulee preventiivisestä sodasta vain selvä aihe selvittää tilit taantuvan vallan kanssa.

Vaihtoehtona olisi nousevan vallan niin perinpohjainen hävittäminen, että sen kehitys lakkaa. Antiikin aikana tällaista tapahtui ja vielä viime vuosisadallakin sellaista on yritetty, mutta kyseessä oli jo barbaarinen poikkeus sivilisaation kehityksessä. Toivottavasti se jää viimeiseksi lajissaan.

Kustaa III:n sodassa Thukydideen ansa viime kädessä selvästi koitui preventiivisen sodan aloittajan turmioksi, vaikka rauha saatiinkin aikaan ilman rajamuutoksia. Heti sodan jälkeen aloitettiin Venäjän puolella kalliin linnoituslinjan rakentaminen kenraali Suvorovin johdolla ja kun suurpoliittinen konstellaatio sitten salli, otettiin yksin tein koko Suomi Venäjän helmaan.

Mutta entäpä, jos Kustaa ei olisi hyökännyt? Eikö Venäjällä ollut jo pitkään tarkoituksena ohjailla Ruotsin politiikkaa ja sopivassa tilanteessa panna koko valtakunta lihoiksi yhdessä Tanskan ja Preussin kanssa? Kustaan sota ainakin todisti, että Ruotsin leijonalla oli vielä hampaat tallella ja varoitti liian rohkeasta politiikasta sitä vastaan. Ehkä Kustaa pelastikin Ruotsin kunnian sekä valtakunnan, ainakin toistaiseksi?

Kustaan hyökkäys Venäjälle on epäilemättä uudemman historian uhkarohkeimpia temppuja. Vuolteensalmen teatteriesityksen jälkeen Kustaa esitti serkulleen Katariina II:lle suoranaisen ultimaatumin, joka oli vieläpä hyvin loukkaavasti muotoiltu. Venäjä ei voisi selviytyä kunniaansa menettämättä, jos se kieltäyisi sotimasta.

Croyez-vous que çe fou m’attaquera? Luuletteko, että se hullu hyökkää kimppuuni kysyi Katariina ihmeissään sihteeriltään. Siitähän oli kysymys ja nyt Kustaa saattoikin pelata ylivoimapeliä. Hän sai kerätyksi Suomeen 33000 sotilasta, mikä oli enemmän kuin koskaan ennen. Sen huoltaminen sitten olikin tuskallinen velvollisuus.

Venäläiset olivat ryhmittäneet armeijansa Turkkia vastaan ja pystyivät kaapimaan Viipurin tienoille joukkoja vain noin 10000. Laivastot olivat jokseenkin tasavahvat, mutta Ruotsilla ei ollut koskaan ollut varaa harjoittaa sitä sotavoimaa, jonka se nyt onnistui keräämään kasaan. Sellaisen laivaston vieminen taisteluun olisi rikos, arveli lippukapteeni Nordenskiöld (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=merisankari+johnsson ).

Napoleon sanoi aikoinaan, että hän pelkää enemmin sellaista armeijaa, joka koostuu lampaista, mutta jota johtaa leijona, kuin sellaista, joka koostuu leijonista, mutta jota johtaa lammas.

Laivaston komentaja, Södermanlannin herttua Kaarle ei ollut leijona eikä ehkä ihan lammaskaan. Ehkä häntä voisi lähinnä luonnehtia vuoheksi. Sarvetkin löytyivät, mutta selkeästä ajattelusta taisi olla puutetta.

Venäjän puolella jouduttiin haalimaan miehiä kaikkialta, mutta eivät komentajat ihan vilttiketjua olleet. Kenraali Michelssohnen -joka on päähenkilönä Jaan Krossin romaanissa Keisarin hullu- oli sentään Pugatšovin kapinan kukistaja. Porrassalmella hän aluksi epäonnistui, mutta kyseessä oli vain viivytys. eteenpäinhän ne venäläiset menivät, Anjalan liiton ja suomalaisten itsenäisyysmiesten lamauttama Ruotsin armeija perääntyi aluksi, vaikka oli alun perin komeasti lähtenyt kohti Pietaria.

Porrassalmella Yrjö Maunu Sprengtporten sai kuulia nahkaansa, jopa nivusiinsa, mikä juuri tämän Venuksen palvojan kohdalla oli kohtalon ivaa. Savon joukot, joiden hän oli uskonut helposti nousevan kapinaan nimenomaan häntä seuratakseen, olivatkin moitteettoman uskollisia kuninkaalle.

Myös suomalaisten itsenäisyysmiesten liikkeellä oli thukydidesläisen ajattelun piirteitä: Sprengtporten pohdiskeli, että vahvistuva Venäjä joka tapauksessa ennen pitkää ottaisi Suomen. Jos se tapahtuisi yhteistyössä suomalaisten kanssa, voitaisiin suuriruhtinaskunnalle saada ehkä itsenäisyys, autonomia nyt ainakin. Mikäli taas jäätäisiin vain odottamaan kohtalon täyttymistä, jouduttaisiin liittymään maakuntana Venäjään.

Yrjö Maunu ei suinkaan ollut yksin pohdinnoissaan. Itse asiassa tätä henkeä oli nuoremman upseeriston piirissä paljon. Suomalainen talonpoika piti kuitenkin uskollisesti kuninkaansa puolta herroja vastaan. Sille ei tullut mieleenkään seurata maansa myynyttä Ringportia, Kyöstä-kuningas, joka vähän haasteli suomeakin ja oli useasti maassa käynyt, oli sen sijaan suuressa suosiossa.

Kun Kustaa-kuningas tuli Savonlinnan porteille, Laitaatsillan asemiin tarkastamaan sodan edistymistä vuonna 1789, hän saattoi olla varma savolaistensa tuesta ja sympatiasta. Kapean salmen takaa oli mahdollista ampua tappavaa ns. jääkäritulta rihlakivääreillä ja tietysti tykeillä, mutta venäläisten kanssa oli sovittu, ettei kuningasta ammuttaisi. Nyt, vallankumousten aikana se antaisi aivan liian ikävän esimerkin myös Venäjällä, jossa Pugatšovin kapina oli vielä tuoreessa muistissa.

Kansalle kuninkaan rohkeus sen sijaan oli mannaa. Moni kansan niskoilla elellyt upseeri oli pyytänyt eroa heti, kun sota syttyi ja rintamalla, kuten helvetissä, herrat usein pyrkivät johtamaan takaa eikä edestä, ainakin ne suuret herrat.

Kun Kustaa sitten murhattiin noissa kuuluisissa Tukholman Naamiohuveissa, syntyi asian johdosta Suomessa suuri parku ja valitus. Kustaan erinomaisuutta kuninkaana ja murhaaja Anckarströmin paholaismaista pahuutta laulettiin myös rahvaan arkkiveisuissa:

Hän werens ja Henges altixi

Pan Kuningas sota maalla

Waldakunnan ruhan pandixi

Kuin monelt kyll’ kuulla saadaan

Siell, Jesus händä autteli

Ja terwenä majollens saaddeli

Yhteisen kansan riemux.

 

Murhaaja taas oli

 

 Yx akanainen öykkäri

Tarkka, se Turkki Syömäri

Sill’ oli kynsi korpinen

Ihme, jos oli ihminen…

Ja koko se oppositioporukka, nuo Suomen itsenäisyyden kannattajat mukaan lukien, ansaitsivat vain inhoa ja halveksuntaa jo järjettömyytensäkin takia:

Te mullit, te härjät, te naudat!

Ei -sudet, Te paha-kaulat!

 

Suomen suuriruhtinaskunnan Ruotsista irtautumisen aika ei ollut vielä koittanut. Kustaan sodan tapahtumissa sen sijaan olivat jo näkyvissä ne elementit, jotka vuosina 1808-1809 nousivat keskeisinä esille:

Suomen raja Kymijoella oli liian lähellä Pietaria, jonka kaunottaret saivat vielä pelätä joutuvansa heräämään mereltä kuuluvien ruotsalaisten tykkien jylinään, mistä Napoleon muistutti Aleksanteria. Pohjanlahti rajana muutti ns. geopoliittista tilannetta olennaisesti.

Sitä paitsi suomalainen kansallinen liike oli tosiasia. Kustaan sodassa siitä oli myös näyttöä sikäli kuin asia koski upseeristoa. Talopojat olivat kuningasmielisiä, mutta heidät saattoi aina hoitaa. Ajatus Suomen suuriruhtinaskunnan suuremmasta tai vähäisemmästä itsenäisyydestä irrallaan Ruotsista oli joka tapauksessa jo ajatus, johon oli totuttu ja jota osattiin odottaa.

Itse asiassa kenraali Sprengtportenkin oli yhä käytettävissä tätä asiaa edustamaan, vaikka pelasikin korttinsa huonosti ja sai pian potkut. Ruotsin kannalta hän oli petturi, mutta omasta mielestään tämän maankolkan George Washington, joka osasi tarttua historialliseen tilaisuuteen jo tulevia kohtaloita ennakoiden.

Tiedemies ja hänen aikansa

Vuorimiehen taival

Kristiina Kalleinen, Nils Gustaf Nordenskiöld -Vuorimiehen ja tiedemiehen elämä. Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 208, Helsinki 2019, 223 s.

Nils Adolf (N.A.) Nordenskiöldin nimi tunnetaan nykyään asiantuntijapiireissä kaikkialla maailmassa ja sata vuotta sitten se tunnettiin vielä paljon nykyistä laajemmin. Ihan turhan vuoksi ei erästä Helsingin valtakatua ole nimetty hänen mukaansa.

Nils Adolf eli lyhyesti Adolf joutui poistumaan Suomesta, kun tuli tervehtineeksi vierailulle saapuneita ruotsalaisia ylioppilaita hieman arveluttavin sanankääntein, jotka viittasivat skandinavismiin.

Adolfille oli jo petattu paikka mineralogian professorina ja hän oli saanut korkealta taholta stipendin matkustaa Ruotsiin. Ura Suomessa kuitenkin loppui, kun nuorimies ei suostunut edes pyytämään puhettaan anteeksi kenraalikuvernööri Bergiltä.

Toki hän sitten piankin sai vastaavan paikan Ruotsissa, jossa ura muutenkin urkeni ja nousi aivan uusiin korkeuksiin, uusillakin aloilla.

Kun Nordenskiöldin suku saapui 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa Suomeen, oli heidän nimensä Norberg. Eri vaiheissa se sitten muuttui Nordenbergiksi ja siitä Nordenskiöldiksi. Ruotsalainen haara otti tavakseen kirjoittaa nimen muodossa Nordenskjöld.

Suvun kantatila oli Mäntsälän Frugård ja sieltä oli kotoisin myös Ruotsin suuri, joskin varsin unohdettu merisankari Otto Henrik Nordenskjöld (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=merisankari ).

Tämän kirjan keskushenkilö Nils Gustaf Nordenskiöld oli tutkimusmatkailija Nils Adolfin isä. Amiraali Otto Henrik oli Nils Gustafin setä.

Sukuun kuului muitakin kiinnostavia henkilöitä, jotka kirjassa mainitaan, Magnus Otto Nordenberg suunnitteli Sipoon Kaunissaareen hyvin merkillistä utopiakaupunkia, August Nordenskiöld suoritti alkemistisia tutkimuksia Uudessakaupungissa ja menehtyi aikoinaan Sierra Leonessa, jonne hän oli suunnittelemassa vapautettujen orjien muodostamaa ihannevaltiota.

Kuten otsikko kertoo, Nils Gustaf oli sekä Suomen vuoritoimen hallintovirkamies että tutkija, mineralogi. Hänen suuri tavoitteensa oli kartoittaa Suomen malmiesiintymät ja vapauttaa maa riippuvuudesta Ruotsin malmista.

Tässä hän sai vastaansa ruukinpatruunat, jotka pitivät kotimaista malmia heikkolaatuisena eivätkä uskoneet sen riittävyyteenkään.

Nils Gustafilla oli innokkaita ja korkeita suojelijoita, mutta tässä hän hakki itselleen myös mahtavia vihollisia ja hänen virkansakin joutui joksikin aikaa jäädytetyksi.

Tieteentekijänä Nils Gustaf joka tapauksessa menestyi ja hänet nimitettiin useiden ulkomaisten tieteellisten seurojen jäseneksi. Asianmukaisesti hän myös hankki runsaasti alan uusinta kirjallisuutta ja teki paljon opinto- ja kongressimatkoja, jotka venyivät kuukausiksi ja koettelivat budjettia.

Ulkomaanmatkoillehan oli tuohon aikaan hankittava peräti keisarin suostumus, joka yhä uudelleen myönnettiin Nordenskiöldille ja stipendit kattoivat osan matkakuluista. Matkat tehtiin enimmäkseen yhä diligenssillä, ellei laivareittiä ollut käytettävissä.

Matkat suuntautuivat usein Englantiin, joka oli tuo ajan metallurgian ja tekniikan ykkösmaa. Venäjälle sankarimme matkusti myös usein ja Pietariin liki vuosittain. Myös Uralille, Demidovien omistamaan Nižni Tagiliin vei matka parikin kertaa ja toisella kerralla mukana oli myös omistajatar, Aurora Karamzin(a), ent. Demidova, os. Stjernvall.

Tutkimustoiminta ja oppineiden artikkelien laadinta olivat tuohon aikaan varsin intensiivistä toimintaa. Venäjälläkin haluttiin tietää, millaisessa maassa oikein asuttiin, keitä siellä asui ja mitä kaikkia rikkauksia sen poveen kätkeytyi.

Nordenskiöld ystävystyi myös henkilökohtaisesti monien ajan suurten tieteen valojen kanssa, joista mainittakoon Karl von Baer, jonka patsas nykyäänkin koristaa Pietarin Tiedeakatemian kirjaston aulaa.

Nordenskiöldiä on nimitetty Suomen mineralogian isäksi ja epäilemättä hänen saavutuksensa tällä alalla olivat kansainvälistä tasoa. Suurta unelmaansa, Suomen geologista kartastoa hän ei kuitenkaan ehtinyt saada aikaan.

Tuollaiset kartastothan olivat ajan suuria luomuksia, jotka paitsi että olivat ja ovat käytännön kaivostoiminnan kannalta ensiarvoisen tärkeitä, myös antoivat suuria sysäyksiä uusille teorioille maapallon kehittymisestä.

Mitä tulee Suomen teollisuusmineraalien määrään ja laatuun, pidettiin niitä sen verran toisarvoisina, että Runebergin Maamme-laulun sanat tuntuivat valitettavan tosilta.

Kuitenkin maassamme oli suuret määrät suo- ja järvimalmia, joita hyödynnettiin aina 1900-luvun alkuun saakka. Jopa kehityksen kärkeä edustava Putilovin tehdas osti itselleen muutaman itäsuomalaisen ruukin 1800-luvun lopulla.

Hankinnat, samoin kuin ruukkien hylkääminenkin liittyivät teknologian kehitykseen. Vanhat mellotustavat, joilla valmistettiin takkiraudasta terästä, olivat työläitä ja siis kalliita. Hehkutettua takkirautaa jouduttiin pitkään takomaan vasarapajoissa hiilipitoisuuden vähentämiseksi. Myöhemmät menetelmät taas hyödynsivät sähkövirtaa, mikä sittemmin houkutteli rautatehtaan myös Imatralle.

Suomen 1800-luvun historian erinomainen tuntija Kristiina Kalleinen on tässä kirjassa osoittanut vaikuttavaa paneutumista myös oppihistoriaan ja tekniikan historiaan. Nils Gustaf Nordenskiöld ei kenties kuulunut kaikkein suurimpiin aikansa merkkihenkilöihin enempää oppineena kuin hallintomiehenä, mutta kyllä hän oli omilla aloillaan merkittävä henkilö, jonka vaiheissa ajan monet instituutiot kiinnostavasti heijastuvat.

Merkittävä kirja aikakaudesta, miljööstä ja henkilöstä!

Rintamamiesten muistiinpanoja

Pusikoiden tasalta

Pekka Kilpinen, Valistunutta sodankäyntiä. Sotilaiden kertomuksia Kustaan sodasta. Yliopistopaino 2003, 225 s.

Kustaa III:n sota on todella nimensä ansainnut, kuten sen erinomainen tuntija Jussi T. Lappalainen on kiteyttänyt.

Ilman hallitsijan uskomatonta avanturismia ja suorastaan rokollista kevytmielisyyttä olisi tämäkin kymmeniätuhansia kuolonuhreja ja suurta kärsimystä puolin ja toisin vaatinut sota jäänyt käymättä. Mutta kuten kreivi von Fersen asian ilmaisi ”mais q’un cerveau un peau dérangé on peut tout attendre”.

Kun vika on päässä, ei sen tarvitse olla kovinkaan iso.

Sodan aloittamisesta ja vallankin sitä vastustamaan nousseesta Anjalan konfederaatiosta on kirjoitettu paljonkin. Nykyään löytyy myös itse sotatapahtumista maalla ja merellä sangen hyviä teoksia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kustaan+sota ), mutta silti tuntuu, että jotakin on vielä tekemättä.

Tarkoitan lähinnä venäläisen näkökulman tekemistä myös suomalaiselle lukijalle saavutettavaksi sekä sen selvittämistä, millaisia keskusteluja sodan mahdollisesta koordinoinnista oli Ruotsin kuninkaan ja Turkin sulttaanin välillä ja Tukholman ja Pariisin välillä.

Onhan etenkin Matti Klinge meilläkin hyvin painokkaasti esittänyt, että Viaporin rakentamiseen ranskalaisilla rahoilla liittyi myös velvoite uhata Pietaria, kuten itse Pietarin kaupunki puolestaan ”uhkasi ruotsalaista”, Puškinin sanoja käyttääkseni.

Käytettävissäni ei juuri tällä hetkellä ole suomalaisia alan perusteoksia, mutta kyllä sen sijaan M.M. Borodkinin Suomen historia, jossa kerrotaan sekä Ludvig XVI:n että Turkin sulttaanin antamasta rahoituksesta, joka oli todella mittavaa.

Rahaahan sodassa tunnetusti myös tarvitaan. Pelkästään Ruotsin valtavan -ja aivan ylimitoitetun- laivaston sotakuntoon saattaminen oli pienen maan resursseille äärimmäinen ponnistus. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=merisankari ).

Kustaan sotahan tunnetusti aloitettiin Venäjän ja Turkin sodan vauhdittamana ellei suorastaan koordinoidusti. Niinpä joutuivat Savon jääkäritkin itse asiassa taistelemaan noiden kauhisteltujen kristikunnan vihollisten, turkkilaisten aseveljinä tai vähintäänkin kanssasotijoina. Vai liitossako oltiin?

Turkkilaisten kauhistelu kyllä taitaa meilläkin alkaa lähinnä niistä ajoista, kun itse jouduimme heidän vihollisikseen Venäjän keisarien alamaisina. Sekä Suuressa Pohjan sodassa, Hattujen sodassa että Kustaan sodassa Korkea portti oli ollut Ruotsin kanssa samalla puolella.

Yksi näkökulma Kustaan sotaan, joka suomalaiselta lukijalta yhä puuttuu, on venäläinen. Varsin kelvollinen esitys aiheesta on kenraali M.M. Borodkinin moniosaisessa Suomen historiassa.

Borodkinilla on kyllä syystäkin maine Suomen-syöjänä ja aikansa taantumuksellisena nationalistina, vaikka hänen äitinsä olikin ahvenanmaalainen ja hän osasi suomea ja ruotsia. Kuitenkin hän kuuluu aikansa arvostetuimpiin venäläisiin sotahistorioitsijoihin ja sitä paitsi kirjoittaa hyvin elävästi ja kiinnostavasti.

Tämän sanon hänen historiateoksestaan. Ne sovinistiset pamfletit, joita hän kirjoitteli sortokausien aikana, kuuluvat sitten toiseen kontekstiin ja kannattaa ymmärtää ajan poliittisten jännitteiden näkökulmasta.

Mitä tulee noihin mainittuihin ”uusiin” eli viimeisten kolmenkymmenen vuoden mittaan ilmestyneisiin Kustaan sodan historioihin, löytyy niistä itse asiassa myös aika lailla rivimiehen näkökulmaa.

Siitä huolimatta Kilpisen kokoelma päiväkirjauistiinpanoja puolustaa paikkaansa. Hänen kirjassaan on etsitty nimenomaan aikakauden konkreettisiin oloihin ja tapahtumiin liittyvää kuvausta ja siksi pidättäydytty ottamasta mukaan korkeamman portaan laatimia esityksiä, jollaisissa on aina hallitsevana, paitsi oman toiminnan puolustelu, strategiset ja poliittiset kysymykset.

Rivimiehille, pastoreille ja alemmille upseereille niillä oli vähemmän merkitystä. He eivät nyt ihan ruohonjuurten tasalta maailmaa tarkkailleet, mutta pusikoiden korkeudelta kyllä.

Itse asiassa tämän pienen kirjan tekstivalikoima olisi voinut olla paljon laajempi, kuten tekijäkin toteaa ja kyseessä ovat tietenkin vain näytepalat sodan moninaisilta näyttämöiltä.

Aivan arkiset tapahtumat ovat kuitenkin kiinnostavia: Ruotsista purjehtinut laivasto joutui myrskyyn ja sen jälkeen voimakkaaseen, mylläävään maininkiin, jota teki miehet merikipeiksi. He eivät näet olleet tienneet sitä ainoaa varmaa keinoa meritaudin välttämiseksi, joka on paloviinan nauttiminen.

Suomessa ei ruotsalainen armeija välttämättä aina nauttinut vieraanvaraisuutta. Fagervikin ruukki ei halunnut sallia minkään otukseen pyydystämistä joukoille tai edes katajapensaan kaatamista polttopuiksi. Seudun talonpojatkin olivat yhtä valmiita myymään tuotteensa venäläisille kuin ruotsalaisille.

Suomalaisten joukkojen ”tunnettu suhtautuminen” sotaan tarkoitti aatelisten upseerien vihamielisyyttä sitä kohtaan. Talonpojat taas saivat osakseen nyrpeyttä, kun kannattivat kuningasta.

Mitä kuninkaaseen tulee, hänen hyvin tunnettuja käyntejään rintamalla Laitaatsillassa ja Kymijoella kuvataan tässäkin konkreettisesti.

Harvemmin esitetään kuvauksia Venäjän puolelta tulleista loikkareista, joita oli melkoinen määrä, samoin kuin sodan lopulla vankejakin. Pahimmassa maineessa naapurin sotajoukosta olivat kasakat ja ilmeisesti jonkin verran paremman maineen ansaitsivat baškiirit. Säännöllisten joukkojen taso vaihteli ja osittain se kuvataan kurjaksi.

Valistuneen aikakauden oloissa upseerit kävivät aina silloin tällöin vierailulla toistensa leirissä tai tapasivat rajasillalla. Joskus saatettiin lähettää naapurille herkkujakin, kuten vadelmia.

Ajan hengelle kuvaavaa on, että kenraali Michelssonin kerrotaan kauhistuneen nähtyään, miten joku ruotsalainen sotilas oli taistelussa ruhjottu muodottomaksi ja lupasi hirttää syyllisen, mikäli sellainen löytyisi.

Naapurin sotaväen ylettömän ankaraa keppikuria kauhisteltiin Ruotsin puolella yleensäkin ja muitakin barbaarisuuden osoituksia arveltiin löydettävän. Kiinnostavaa kyllä, samaan aikaan Turkin rintamalla vaikuttanut ja menestynyt Aleksandr Suvorov oli itse puolestaan nimenomaan -preussilaisen- keppikurin suuri vastustaja.

Sotavankeuteen joutuivat tässäkin sodassa monet molemmilta puolilta. Muuan sotavanki kuvaili kokemuksiaan pitkältä taipaleelta, joka vei aina Katariinan juuri valloittamaan Novorossijaan saakka. Sinne sotavankeja houkuteltiin myös jäämään suurilla eduilla ja useat kymmenet noudattivatkin kutsua.

Katariinahan sai noille seuduille uudisasukkaita erityisesti Saksasta.

Kun sotatoimet päättyivät, tuli asia suurena yllätyksenä kaikille, myös sille osastolle, joka juuri tuolloin oli Pirttimäellä ja valmistautui hyökkäämään Puumalaan.

Tieto rauhasta aiheutti yleisen riemun ja veljenmaljoja juotiin ylenpalttisesti. Myös Puumalassa esittelivät baškiirit taitoratsastusta ja ampumista jousella ilmaan heitettyyn hattuun. Tässä tapauksessa tuli enimmäkseen huteja, mikä saattoi olla yhteydessä tilaisuuden kosteaan luonteeseen.

Kaiken kaikkiaan tämä kokoelma ei ole mitenkään poikkeuksellisen antoisa verrattuna suomeksi nyt saatavilla oleviin teksteihin, mutta aivan paikallaan lisätessään tietoa sodan varsinaisen suoritusportaan oloista ja mielialoista.

 Ruotsiksihan tätä ainesta on myös viime aikoina julkaistu. Venäläistä vastaavaa teosta en sen sijaan ole huomannut, vaikka sellainen olisi varmasti kohtuullisella vaivalla koottavissa.

Itse asiassa alussa mainittu Borodkinin kirja voisi olla ihan hyvä vaihtoehto myös tämän suomenkielisessä kirjallisuudessa olevan aukon täyttämiseksi. Toinen vaihtoehto on A.G. Briknerin (Brückner) teos Война России со Швецией в 1788-1790 гг., josta on hiljattain otettu uusintapainos.