Herran voideltu Laitaatsillan taistelussa

 

Thukydideen ansa savolaisittain

 

Thukydideen ansa syntyy, kun pelätään tulossa olevaa sotaa, jossa voimistuva vihollinen on ehtinyt kasvaa voittamattomaksi. Ratkaisu on silloin preventiivinen hyökkäys. Onnellinenhan on se, joka kykenee näkemään nenäänsä kauemmas ja pystyy vastaamaan uhkaan jo ennen kuin se on paisunut liian suureksi ja tekee vastatoimista hyödyttömiä.

Mutta kenties onkin niin, etteivät muuttuvat voimasuhteet sellaisinaan merkitse tuhoa alakynteen jääneelle vallalle, joka sen sijaan voisi panostaa rauhanomaiseen kanssakäymiseen. Ja jos nousevan vallan resurssit joka tapauksessa vain kasvavat, tulee preventiivisestä sodasta vain selvä aihe selvittää tilit taantuvan vallan kanssa.

Vaihtoehtona olisi nousevan vallan niin perinpohjainen hävittäminen, että sen kehitys lakkaa. Antiikin aikana tällaista tapahtui ja vielä viime vuosisadallakin sellaista on yritetty, mutta kyseessä oli jo barbaarinen poikkeus sivilisaation kehityksessä. Toivottavasti se jää viimeiseksi lajissaan.

Kustaa III:n sodassa Thukydideen ansa viime kädessä selvästi koitui preventiivisen sodan aloittajan turmioksi, vaikka rauha saatiinkin aikaan ilman rajamuutoksia. Heti sodan jälkeen aloitettiin Venäjän puolella kalliin linnoituslinjan rakentaminen kenraali Suvorovin johdolla ja kun suurpoliittinen konstellaatio sitten salli, otettiin yksin tein koko Suomi Venäjän helmaan.

Mutta entäpä, jos Kustaa ei olisi hyökännyt? Eikö Venäjällä ollut jo pitkään tarkoituksena ohjailla Ruotsin politiikkaa ja sopivassa tilanteessa panna koko valtakunta lihoiksi yhdessä Tanskan ja Preussin kanssa? Kustaan sota ainakin todisti, että Ruotsin leijonalla oli vielä hampaat tallella ja varoitti liian rohkeasta politiikasta sitä vastaan. Ehkä Kustaa pelastikin Ruotsin kunnian sekä valtakunnan, ainakin toistaiseksi?

Kustaan hyökkäys Venäjälle on epäilemättä uudemman historian uhkarohkeimpia temppuja. Vuolteensalmen teatteriesityksen jälkeen Kustaa esitti serkulleen Katariina II:lle suoranaisen ultimaatumin, joka oli vieläpä hyvin loukkaavasti muotoiltu. Venäjä ei voisi selviytyä kunniaansa menettämättä, jos se kieltäyisi sotimasta.

Croyez-vous que çe fou m’attaquera? Luuletteko, että se hullu hyökkää kimppuuni kysyi Katariina ihmeissään sihteeriltään. Siitähän oli kysymys ja nyt Kustaa saattoikin pelata ylivoimapeliä. Hän sai kerätyksi Suomeen 33000 sotilasta, mikä oli enemmän kuin koskaan ennen. Sen huoltaminen sitten olikin tuskallinen velvollisuus.

Venäläiset olivat ryhmittäneet armeijansa Turkkia vastaan ja pystyivät kaapimaan Viipurin tienoille joukkoja vain noin 10000. Laivastot olivat jokseenkin tasavahvat, mutta Ruotsilla ei ollut koskaan ollut varaa harjoittaa sitä sotavoimaa, jonka se nyt onnistui keräämään kasaan. Sellaisen laivaston vieminen taisteluun olisi rikos, arveli lippukapteeni Nordenskiöld (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=merisankari+johnsson ).

Napoleon sanoi aikoinaan, että hän pelkää enemmin sellaista armeijaa, joka koostuu lampaista, mutta jota johtaa leijona, kuin sellaista, joka koostuu leijonista, mutta jota johtaa lammas.

Laivaston komentaja, Södermanlannin herttua Kaarle ei ollut leijona eikä ehkä ihan lammaskaan. Ehkä häntä voisi lähinnä luonnehtia vuoheksi. Sarvetkin löytyivät, mutta selkeästä ajattelusta taisi olla puutetta.

Venäjän puolella jouduttiin haalimaan miehiä kaikkialta, mutta eivät komentajat ihan vilttiketjua olleet. Kenraali Michelssohnen -joka on päähenkilönä Jaan Krossin romaanissa Keisarin hullu- oli sentään Pugatšovin kapinan kukistaja. Porrassalmella hän aluksi epäonnistui, mutta kyseessä oli vain viivytys. eteenpäinhän ne venäläiset menivät, Anjalan liiton ja suomalaisten itsenäisyysmiesten lamauttama Ruotsin armeija perääntyi aluksi, vaikka oli alun perin komeasti lähtenyt kohti Pietaria.

Porrassalmella Yrjö Maunu Sprengtporten sai kuulia nahkaansa, jopa nivusiinsa, mikä juuri tämän Venuksen palvojan kohdalla oli kohtalon ivaa. Savon joukot, joiden hän oli uskonut helposti nousevan kapinaan nimenomaan häntä seuratakseen, olivatkin moitteettoman uskollisia kuninkaalle.

Myös suomalaisten itsenäisyysmiesten liikkeellä oli thukydidesläisen ajattelun piirteitä: Sprengtporten pohdiskeli, että vahvistuva Venäjä joka tapauksessa ennen pitkää ottaisi Suomen. Jos se tapahtuisi yhteistyössä suomalaisten kanssa, voitaisiin suuriruhtinaskunnalle saada ehkä itsenäisyys, autonomia nyt ainakin. Mikäli taas jäätäisiin vain odottamaan kohtalon täyttymistä, jouduttaisiin liittymään maakuntana Venäjään.

Yrjö Maunu ei suinkaan ollut yksin pohdinnoissaan. Itse asiassa tätä henkeä oli nuoremman upseeriston piirissä paljon. Suomalainen talonpoika piti kuitenkin uskollisesti kuninkaansa puolta herroja vastaan. Sille ei tullut mieleenkään seurata maansa myynyttä Ringportia, Kyöstä-kuningas, joka vähän haasteli suomeakin ja oli useasti maassa käynyt, oli sen sijaan suuressa suosiossa.

Kun Kustaa-kuningas tuli Savonlinnan porteille, Laitaatsillan asemiin tarkastamaan sodan edistymistä vuonna 1789, hän saattoi olla varma savolaistensa tuesta ja sympatiasta. Kapean salmen takaa oli mahdollista ampua tappavaa ns. jääkäritulta rihlakivääreillä ja tietysti tykeillä, mutta venäläisten kanssa oli sovittu, ettei kuningasta ammuttaisi. Nyt, vallankumousten aikana se antaisi aivan liian ikävän esimerkin myös Venäjällä, jossa Pugatšovin kapina oli vielä tuoreessa muistissa.

Kansalle kuninkaan rohkeus sen sijaan oli mannaa. Moni kansan niskoilla elellyt upseeri oli pyytänyt eroa heti, kun sota syttyi ja rintamalla, kuten helvetissä, herrat usein pyrkivät johtamaan takaa eikä edestä, ainakin ne suuret herrat.

Kun Kustaa sitten murhattiin noissa kuuluisissa Tukholman Naamiohuveissa, syntyi asian johdosta Suomessa suuri parku ja valitus. Kustaan erinomaisuutta kuninkaana ja murhaaja Anckarströmin paholaismaista pahuutta laulettiin myös rahvaan arkkiveisuissa:

Hän werens ja Henges altixi

Pan Kuningas sota maalla

Waldakunnan ruhan pandixi

Kuin monelt kyll’ kuulla saadaan

Siell, Jesus händä autteli

Ja terwenä majollens saaddeli

Yhteisen kansan riemux.

 

Murhaaja taas oli

 

 Yx akanainen öykkäri

Tarkka, se Turkki Syömäri

Sill’ oli kynsi korpinen

Ihme, jos oli ihminen…

Ja koko se oppositioporukka, nuo Suomen itsenäisyyden kannattajat mukaan lukien, ansaitsivat vain inhoa ja halveksuntaa jo järjettömyytensäkin takia:

Te mullit, te härjät, te naudat!

Ei -sudet, Te paha-kaulat!

 

Suomen suuriruhtinaskunnan Ruotsista irtautumisen aika ei ollut vielä koittanut. Kustaan sodan tapahtumissa sen sijaan olivat jo näkyvissä ne elementit, jotka vuosina 1808-1809 nousivat keskeisinä esille:

Suomen raja Kymijoella oli liian lähellä Pietaria, jonka kaunottaret saivat vielä pelätä joutuvansa heräämään mereltä kuuluvien ruotsalaisten tykkien jylinään, mistä Napoleon muistutti Aleksanteria. Pohjanlahti rajana muutti ns. geopoliittista tilannetta olennaisesti.

Sitä paitsi suomalainen kansallinen liike oli tosiasia. Kustaan sodassa siitä oli myös näyttöä sikäli kuin asia koski upseeristoa. Talopojat olivat kuningasmielisiä, mutta heidät saattoi aina hoitaa. Ajatus Suomen suuriruhtinaskunnan suuremmasta tai vähäisemmästä itsenäisyydestä irrallaan Ruotsista oli joka tapauksessa jo ajatus, johon oli totuttu ja jota osattiin odottaa.

Itse asiassa kenraali Sprengtportenkin oli yhä käytettävissä tätä asiaa edustamaan, vaikka pelasikin korttinsa huonosti ja sai pian potkut. Ruotsin kannalta hän oli petturi, mutta omasta mielestään tämän maankolkan George Washington, joka osasi tarttua historialliseen tilaisuuteen jo tulevia kohtaloita ennakoiden.

Merisankari

Merisankari

Raoul Johnsson, Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut. John Nurmisen säätiö 2016, 246 s.

Kunnioitettavaan ikään saapuneet kansalaisemme muistavat C.S. Foresterin Hornblower-meriromaanit, jotka kertovat 1700-luvun jälkipuoliskon maailmasta.

Tuolloin elänyt tunnettu tohtori Samuel Johnson sanoi, että Englannin vankiloissa oli parempaa ruokaa, miellyttävämpi ympäristö ja parempaa seuraakin kuin Kuninkaallisessa laivastossa.

Siinä hän ei liioitellut lainkaan. Kauppalaivojen olot, etenkin miehistöllä maston etupuolella tuulissa ja myrskyissä, korkeassa aallokossa ja junnaavassa mainingissa eivät olleet hääppöiset. Kuitenkin sotalaivan epämukavuus oli vielä omaa luokkaansa, mikä johtui miehistön valtavasta määrästä. Edes ikiomaa makuupaikkaa tykin vieressä ei ollut, vaan sellainen vapautui vasta, kun toinen siirtyi vahtiin.

Sotalaivojen upseereilla laivan perässä oli hieman mukavampaa, mutta vain hieman. Kyllä hekin saivat kestää samat epämukavuudet ja kurja ravinto ja sairaudet vaativat nekin veronsa, puhumatta nyt meritaudista, joka joskus yllättää tottuneenkin. Oma makuusoppikin oli pienen pieni.

Samuel Johnson arveli, että se, joka huvikseen menee merelle, viihtyisi varmaan helvetissäkin. Huvipurjehdus lieneekin tuolloin ollut aika harvinaista, mutta suuri joukko joka tapauksessa seilasi ammatikseen tai pakosta, syystä tai toisesta.

Mäntsälän Frugårdisa syntyneelle Otto Henrik Nordenskjöldille merestä tuli joka tapauksessa hänen kotinsa ja kutsumuksensa. Hän liittyi Ruotsin sotalaivastoon, mikä vei hänet vuosiksi ulkomaille, sillä yleneminen edellytti kokemusta, mitä köyhän pikku suurvallan laivasto ei vuosittain paljoakaan tarjonnut.

Aluksi Otto Henrik seilasi neljä vuotta kauppalaivoissa valtameripurjehduksilla. Sen jälkeen hän teki parikin matkaa Pohjois-Afrikan barbareskivaltioihin tarkoituksella lahjoa merirosvot kunnioittamaan Ruotsin lippua.

Pitkistä merimatkoista on säilynyt kiinnostavia kirjeitä, joista ilmenee sekä työn vaikeus ja vaarallisuus että kirjoittajan köyhyys.

Frugård ei toki ollut mikään kurjala, mutta ei sen rahoista liiennyt paljoakaan monille lapsille. Ruotsi oli köyhä maa, joka yritti ylläpitää suurvallan kulisseja ja laivasto oli pakko ylläpitää omin varoin. Toisin kuin 30-vuotisessa sodassa, ei sen elättäminen vihollisen maaperällä ollut mahdollista.

Niinpä valtio säästi kaikessa mahdollisessa. Yleneminen virkaportaikossa oli vaikeaa ja ylempi arvoaste tuotti varmuudella lisämenoja. Kapteenin oli ylläpidettävä kapteenin pöytää, hankittava univormuja ja niin edelleen. Palkkaa sen sijaan maksettiin lähes aina alemman vakanssin mukaan.

Köyhyys, joka joskus ilmeni jopa päällystakin puutteena, oli tavallaan aatelismerkki. Sehän osoitti, ettei kapteeni sortunut kavaltamaan valtion varoja, mikä eräissä maissa oli maan tapa. Toisaalta sankarimme ei myöskään rikastunut kaappauksella, kuten niin moni muu tuohon aikaan.

Joka tapauksessa elämä tarjosi ainakin seikkailuja. Palveltuaan ensin Englannin laivastossa Otto Henrik siirtyi Ranskan laivastoon. Ruotsalaisiahan Ranskan asevoimissa palveli perinteisesti paljonkin.

Joka tapauksessa nyt saatiin haistaa ruutia. Lukuisissa taisteluissa englantilaisia vastaan, jotka tapahtuivat niin Afrikassa kuin Karibialla, Otto Henrik kunnostautui muun muassa maihinnousuoperaatiossa.

Hänen tietonsa ja taitonsa nykyaikaisesta merenkulusta kiinnostivat kovin Tukholmassa ja Karslkronassa ja sen takiahan hänet oli ulkomaille lähetettykin.

Otto Henrik osallistui myös Englannin vastaisen aseellisen puolueettomuusliiton toimintaan, joka suojeli kaappauksilta niitä laivoja, jotka kävivät kauppaa Amerikan itsenäisiksi julistautuneiden siirtokuntien kanssa. Silloin oltiin Venäjän kanssa samalla puolella.

Venäjästä tuli joka tapauksessa vihollinen, kun osoittautui, ettei Katariina II suostunut antamaan serkulleen Kustaa III:lle Norjaa.

Huikea idea Venäjän pakottamisesta luovuttamaan takaisin valloittamansa alueet perustui ennen kaikkea ajatukseen, että sen laivasto voitaisiin eliminoida.

Niinpä Ruotsi panosti valtavia summia avomerilaivastoon, josta tulikin Venäjän laivaston veroinen, mutta ei ylivoimainen. Sen lisäksi rakennettiin erittäin suuri saaristo- eli armeijan laivasto, joka ei ollut avomerikelpoinen, mutta pystyi hallitsemaan rannikoita ja siirtämään nopeasti joukkoja. Samanlainen oli kyllä venäläislläkin.

Kuten tunnettua, laivastoa johti Kustaan sodassa kuninkaan veli, herttua Kaarle. Hänen lippukapteeninaan oli kuitenkin Nordenskiöld, jonka neuvoja ei kuunneltu ratkaisevissa kohdin, mutta joka kyllä kelpasi syntipukiksi.

Kirjoittajan todistuksen mukaan Nordenskiöldin neuvoja noudattaen olisi kyetty välttämään ratkaisevat virheet, joita tehtiin. Jos Tallinnan lahdella olisi hyökätty päivää aiemmin, olisi saatu murskavoitto sen sijaan, että kärsittiin ehkä kohtalokkaita menetyksiä.

Mikäli olisi luovuttu mielettömästä ideasta viedä laivasto itäisen Suomenlahden karikkoisille vesille, jossa se joutui loukkuun Viipurinlahdelle, olisi vältytty joutumasta katastrofin partaalle.

Mikäli vielä lisäksi muutama tolvana ei olisi humalapäissään päästänyt polttolaivoja tuhoamaan omia yksiköitä, olisi myös Viipurin läpimurto voinut olla suuri menestys. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa ruhjotun avomerilaivaston pääosa saatiin pois Viipurinlahdelta, mikä oli suuri saavutus sekin. Se oli jo edellisenä vuonna joutunut tosiasiassa loukkuun Viaporiin, missä sen saattaminen taistelukuntoon ei olisi seuraavana keväänä onnistunut. Silloin uhkarohkea purjehdus yli jäätyvän Itämeren Karlskronaan selvitti tilanteen.

Viipurin jälkeen saaristolaivasto pääsi valtakunnan pelastajan rooliin, mutta kaikki oli hiuskarvan varassa. Käydyt taistelut kuuluvat aikakauden ja maailmanhistorian suurimpiin meritaisteluihin.

Kuten kirjoittaja vakuuttavasti kuvaa, avomerilaivasto, joka käsitti 20000 miestä ja jonka huolto vaati valtavia määriä köysiä, kankaita, ruutia, kuulia, juomavettä ja muonaa ja kaikkea kuviteltavissa olevaa materiaalia, oli erittäin vaativa työmaa. Sen taistelukuntoon saattaminen vaati joka kevät valtavia ponnisteluja.

 Lisäksi kapteenit ja miehistöt oli opetettava toimimaan tarkasti kuin kello. Taistelulinjassa purjehdittaessa laivojen välimatka sai olla vain puoli kaapelinmittaa eli noin sata metriä. On helppo kuvitella, millaista taitoa saattoi vaatia noiden talonkokoisten kolossien hallitseminen oikullisella tuulella. Myös tykistön oli hallittava aseensa käyttö keinuvassa laivassa, vaikka kalliita ampumatarvikkeita ei ollut juuri varaa tuhlata harjoitteluun.

Haasteita siis riitti ja juuri tuon laivaston vaatiman valtavan panostuksen takia sen komentajalla oli mahdollisuus hävitä sota yhden iltapäivän kuluessa. Nordenskiöldin panosta sen hyväksi, ettei niin tapahtunut, voi pitää merkittävänä.

Muuan kiinnostava seikka on se, ettei Ruotsi, kuparin suurvalta, ollut aluksi päällystänyt laivojen pohjia kuparilevyillä toisin kuin venäläiset. Koska kupari esti vesikasvien kiinnittymisen, nousi venäläisten laivojen nopeus ruotsalaisia suuremmaksi, mikä toi niille tärkeän edun ja ilmeisesti pelasti eskaaderin Öölannin luona.

Köyhä, mutta kunniallinen Otto Henrik kohosi lopulta vara-amiraaliksi, ohi lukuisten kadehtijoiden. Kotinsa hän perusti Karlskronan lähelle eikä myöhempinä vuosinaan enää käynyt Suomessa, vaikka kävi siellä asuvien sukulaistensa kanssa kirjeenvaihtoa ja nautti jonkin verran tuloja tiluksistaan.

Sankari sai toki huomionosoituksia, muun muassa vapaaherran arvon, mutta merisankarina hänen maineensa kärsi toivottomasta tilanteesta: hän joutui toimimaan sekä majesteetin että kuninkaallisen korkeuden alaisena voimatta toteuttaa niitä ratkaisuja, joita itse olisi pitänyt oikeina.

Hänen tarinansa on kerrottu ansiokkaasti ja kiinnostavasti, ilmeisellä meriasioiden asiantuntemuksella.