Murroksia

 

Nuori mies ja kuu

 

Antonio Muñoz Molina, Kuun tuuli. (El viento de la luna 2006). Suomentanut Tarja Härkönen. Tammi 2011, 323 s.

 

Atonio Molina (ks. Vihavainen: Haun molina tulokset) on minua kymmenen vuotta nuorempi kirjailija, joka siis on nähnyt oman maansa suuren modernisaatiomurroksen, kuten minäkin omani.

Kun Espanjan maaseutu oli kehityksessään suomalaista aika lailla jäljessä, oli kirjailijan nuoruuskin vielä ainakin samassa määrin vanhaan, traditionaaliseen elämänmenoon sidottua, kuin se, mitä itse sain katsella suunnilleen vuosikymmentä aiemmin.

Jos haluamme edes jonkinlaisen olkoonkin, että hyvin karkean mittarin maan modernisaatiolle ja sen tahdille, voimme vilkaista syntyvyystilastoja.

Espanjassa syntyi vielä vuonna 1975 noin 670 000 lasta. Siitä käyrä lähti jyrkkään laskuun ja vuonna 1995 määrä oli jo pudonnut lähes puoleen. Syntyneitä oli enää noin 36000, vaikka väkiluku olikin kasvanut vähän nopin 32:stä 40:een miljoonaan. Nythän se on yli 47 miljoonaa.

Heilahdettuaan sen jälkeen ylöspäin, käyrä on taas laskenut ja nyt lapsia syntyy noin 333 000 vuodessa. Vuonna 2100 määrän arvioidaan olevan vähän yli 24000.

Syitä on tietenkin monenmoisia: katolisen uskonnon merkityksen (ehkäisykielto) hiipuminen yhteiskunnassa, uudet ehkäisymenetelmät, pyrkimys korkeampaan elintasoon vähentämällä lasten määrää ja panemalla vaimo töihin kodin ulkopuolelle ja ylipäätään naisen muuttunut asema, jonka on mahdollistanut uusi tekniikka.

Kaikki tämä on merkinnyt myös elintason huimaa ja nopeaa nousua. Suomalaisille turisteille oli Espanja vielä 1960-luvulla köyhyyden ja oppimattomuuden leimaamaa ”alkuperäistä” seutua, mutta se oli jo silloin nopeasti muuttumassa, kuten tästäkin kirjasta ilmenee.

Kirja rakentuu kahden teeman ympärille: toinen on päähenkilön, murrosikäisen (13 v.) pojan maailma ja siinä tapahtuvat muutokset ja toinen on modernisaatio, jonka keihäänkärkenä on ihmisen lähettäminen kuuhun. Modernisaation aallot huuhtovat samaan aikaan myös espanjalaista pikkukaupunkia ja sitä ympäröivää maaseutua.

Poika elää kolmetoistavuotiaana hämmentävää lapsuuden jättämisen vaihetta ja pysyy samaan aikaan vielä kuritettavana koulupoikana ja pikkusiskonsa kanssa riitelevänä kakarana. Mielen valtaavat kuitenkin jo amerikkalaisen elokuvatähdet ja masturbaatioon liittyvä synnintunto, jota hän aluksi yrittää hoitaa keskustelulla papin kanssa.

Mutta tieteellinen maailmankuva voittaa ja sitten koko mielenkiinto alkaa kohdistua kuulentoon, jota seurataan lähes reaaliajassa lehtien, radion ja television kautta.

Väritelevisio on uusi tulokas, ja niiden myynnillä muuan sukulainen nyt rikastuu. Samaan aikaan oma isä jatkaa puutarhaviljelyään primitiivisin keinoin, hankkimatta edes vesijohtoa tai jääkaappia. Onhan kylmä kaivo ja muuli.

Nuori mies elää astronauttien jokaisen hetken kuin omansa. Kaikki ne ongelmat ja vaarat, joita nuo rohkeat miehet kohtaavat, ovat hänenkin mielessään. Hän tuntee muutenkin astronomian varsin hyvin ja on paljon lukenut.

Hänen vanemoansa ja monet sukulaisensa sen sijaan ovat hädin tuskin luku- ja kirjoitustaitoisia. Vanhemman sukupolven ajatukset kohdistuvat yhä alituisesti sisällissotaan, osta sentään on jo yli kolmekymmentä vuotta. Eikös se ole hirveän paljon?

Eihän se ole, ymmärtää nuori mieskin varmasti aikanaan. Murrosikäiselle se kuitenkin on käsittämättömän paljon, vuosi 2000 tuntuu kuuluvan pikemmin fiktioon kuin oikeaan tulevaisuuteen. Vanhimmalle sukupolvelle se on vähän ja se elää muistellen, mitä kukin teki sodan (kansaslaissodan) aikana.

Aikakausi on joka tapauksessa vaihtumassa, vaikka kuusta ei ihmiskunnalle paljon hyötyä herukaan. Ihmeellisen lennon on joka tapauksessa tehnyt mahdolliseksi uusi tiede ja tekniikka, ennen muuta hämmästyttävät tietokoneet, jotka kukaties vielä joskus hallitsevat maailmaa ihmisen sijasta.

Elintasotuotteita valmistetaan yhä enemmän, valtavia määriä. Miljoonas Seat-auto tulee nyt tehtaalta. Entäpä, kun niitä on koko maailmassa kymmeniä ja satoja miljoonia? Kuinka käy luonnon? Sitä on jo kysytty jossakin romaanissa.

 Ja miljoonas turistikin saapuu jo Espanjaan lentäen. Sattuupa vielä olemaan hurmaava nuori nainen.

Paljon on muuttumassa ja uuden ja vanhan välinen raja on aukenemassa railoksi. Katolisen kirkon valta ei ole kiistatonta nytkään. Oma isä suhtautuu epäluuloisesti pappeihin, mutta sallii pojan mennä heidän kouluunsa, koska he ainakin antavat hyvää opetusta.

Eno jättää maatyöläisen hommat ja ryhtyy asentajaksi, saa viikoittain palkkaa (ihmeiden ihme) ja hitsailee tarvittaessa kotonakin. Täti menee naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ajelee skootterilla. Kodinkoneliike tuottaa hyvin ja pariskunta rikastuu, mutta tarvitaanko taloudessa oikeasti koneita?

Kahden hehtaarin palstansa säästämällä ja kieltäymyksellä itselleen lunastaneen isän mielestä koneita ei tarvita ja piste. Vielä ei hänen kohdallaan ole niiden aika, mutta muutos on jo vahvasti ilmassa.

Itse kävin ensi kertaa Espanjassa vasta 1980-luvun lopulla tai ehkäpä vasta 1990-luvun puolella. Yhä se oli meidän näkökulmastamme halpa matalapalkkamaa. Sen perinteistä eksotiikkaa myytiin omansa jo hyvän aikaa sitten kadottaneille pohjoismaalaisille, jotka olivat jo ehtineet vaurastua ennen espanjalaisia. Toki hekin vielä muistivat yhä sen oman vanhan yhteiskuntansa.

Nythän ne, jotka ovat tuon muutoksen kokeneet, alkavat olla hyvin harvassa niin meillä kuin pian heilläkin. Enpä edes usko, että tuon murroksen merkitystä on mahdollista uusille sukupolville ymmärrettävästi edes selittää.

 

Hurjia joka lähtöön

 

Maanikko Andalusiassa

 

Antonio Muñoz Molina, Täysikuu. Suomentanut Tarja Härkönen, Tammi 2003. 475 s.

 

Suomen kielessä sana maanikko saattaa tarkoittaa ihan harmitonta fakki-idioottia tai intohimoista harrastajaa. Venäjässä ja englannissakin sillä on pahempi kaiku. Tässä tapauksessa tarkoitan sillä himomurhaajaa, joka on tavallaan tämän kirjan keskushenkilö.

Tämän kirjan tapahtumat on paikallisesti sijoitettu Andalusiaan, johonkin pikkukaupunkiin, jossa ei mainita olevan turisteja. Päähenkilöistä toinen tulee Madridista ja toinen Baskimaasta, minkä ymmärrän hyvin merkittäväksi asiaksi.

Andalusia ei enää ole se rutiköyhä lukutaidottomien talonpoikien ja kalastajien junttila, jollainen se oli vielä pari vuosikymmentä sitten, ennen turistien tuloa, mutta jotakin tuosta vanhasta imagosta tuntuu leijailevan seudulla ja etenkin vanhemman sukupolven maailmassa.

Vanhemmat puhuvat maalaismaisesti, ajattelevat ahtaasti ja koko heidän olemassaolonsa on kirjan roistolle jonkinlainen loukkaus. Sitä samaa on myös naissukupuolen asenteissa ja tekopyhyydessä. Murhaajalla on taustansa.

Mutta kiinnostavampaa kuin murhaaja tai murhat, joita kirjassa on ainakin yksi toteutunut ja yksi yritys, on niitä selvittävän komisarion ja hänen naisystävänsä rakkaustarina.

Itse asiassa se ja sen esittämistapakaan ei ainakaan minusta ole erityisen kiinnostava muutoin, kun kulttuurin ilmentymänä, enkä voi sanoa, että se erityisemmin poikkeaisi meikäläisestä. Vanha mies herää seksuaalisesti. No entäs sitten. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Mutta päähenkilöiden elämäntarinassa ja siihen kuuluvassa kokemusmaailmassa on paljon kiinnostavia paralleeleja suomalaisten ikätovereiden kohtaloon, mutta myös merkittäviä eroja.

Kirja on alun perin ilmestynyt espanjaksi vuonna 1997 ja näyttää kuvaavan tuolloista nykyhetkeä, johon kuuluu jo matkapuhelin, mutta ei vielä internettiä, joka toki oli jo olemassa.

Kenraali Franco oli kuollut vuonna 1975 ja hänen mukanaan hävisi ennen pitkää se reaktionäärinen ideologia, jota Espanjassa oli yritetty ylläpitää ja joka sai ilmauksensa erityisesti klerikalismissa.

Espanjaa voi pitää yhtenä niistä maista, joissa modernisaatiota yritettiin kieltää mahtikäskyllä. Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan maat olivat samalla asialla, mutta vain paljon tehokkaampia.

Katolisuus, joka oli hyvin merkittävä osa latinalaisten maiden identiteettiä, menetti nopeasti, etten sanoisi yht’äkkiä otteensa muuallakin Euroopassa, mutta Espanjassa se oli vielä liittynyt kansalaissodan veriseen terroriin ja saanut varsin irvokkaita rooleja. Diktatuuri oli sen tukipylväänä ja sekin puolestaan palveli diktatuuria.

Joka tapauksessa tuo aika oli 1990-luvun puolivälissä vielä hyvin lähellä. Vanhan komennon arvostamat pyövelit olivat useinkin vielä hengissä, kuten asia oli Neuvostoliitossakin.

Tämä aikakausien muutos ei kuitenkaan kuulu kirjan keskeisiin teemoihin, vaikka sen päähenkilö, poliisikomisario olikin opiskeluaikoinaan toiminut ilmiantajana ja naispuolinen päähenkilö, opettajatar, taas oli olut aktiivinen vasemmistolaisissa piireissä.

Jälkimmäinen oli muuttanut Madridista Andalusiaankin voidakseen toteuttaa opetuksessaan antiautoritaarisia, emansipatorisia oppeja, edellinen taas oli paennut ETA:n terroristeja, jotka olivat uhanneet hänenkin henkeään eivätkä tehneet sitä leikkiäkseen.

Tuo nuoren opettajattaren muutto, yhdessä kiihkeän anarkistin kanssa oli tapahtunut puolitoista vuosikymmentä aiemmin eli joskus vuoden 1980 tienoilla. Neuvostoliitto oli tuolloin yhä voimissaan ja radikaalit muodit Leninistä ja Maosta Sartreen ja Che Guevaraan korvasivat urbaanille nuorelle polvelle vanhan ajattelun ja elämäntavan.

Poroporvarillisen onnen sijasta oltiin kapinallisia ja vallankumouksellisia ja päätettiin muuttaa koko maailma, omasta itsestä aloittaen.

Nyt, vain puolitoista vuosikymmentä myöhemmin koko maailma oli sitten muuttunut. Se näkyi aineellisesti vanhojen rakennusten purkamisena ja uusien rakentamisena, mutta jo myös innolla tehdyn uuden rappeutumisena.

 Suosittu puistokin oli jo vajonnut muodikkaan paseon näyttämöstä lasinsirujen ja ryteikön valtaamaksi kolkaksi.

Millaista sitten oikein oli ollut se edistyksellinen ja emansipatorinen elämäntapa, jota nuoripari oli noudattanut?

Tahdin saneli miesystävä, jonka kanssa mentiin jopa maistraatissa nopeasti naimisiin ilman sen kummempia seremonioita.

Ylkämies oli onnettomuudeksi auttamaton narsisti ja mikäli sanaa voisi käyttää, täydellinen mulkku, joka käytti vallankumouksellisuuttaan vaimonsa henkiseen nujertamiseen.

Tämä taas oli alistuva tossukka, joka ei uskaltanut edes ajatella omilla aivoillaan: ”Kuinka olisin voinut sanoa… että se niin kuuluisa Sartre-Beuvoir-pariskunta suureksi häpeäkseni herätti minussa inhoa, puhtaasti fyysistä inhoa. Beauvoir en-koskaan-pese-tukkaani -turbaanissaan ja Sartre vanhan irstailijan naamioineen, se roikkuva kostea alahuuli ja ne lahot hampaat”.

Vastarinta ei kuitenkaan ollut pelkästään naisellisen vaistomaista, jossakin vaiheessa nainen oppi ymmärtämää, että jotakin oli pielessä, kun kaikki muut vain olivat aina syyllisiä tuon jalon olennon kärsimyksiin: ”Hän on yksi niistä ihmisistä, jotka valittavat aina, että ’tässä maassa’ sitä ja tätä, tämä on paska maa, tässä maassa ei ole ainesta, tämä maa on alle arvostelun…”.

No, itse asiassa mies itse ratkaisi asian menemällä yksiin naisen parhaan ystävättären kanssa. Nyt tämä sitten jäi yksin poikansa kanssa, kunnes isä sitten teini-ikäisenä kaappasi itselleen. Hän kelpasi mainiosti poikansa isähahmoksi ja sankariksi.

No, mitäpä sanoakaan, elämä on. Vastaavia tarinoita löytää varmasti muistakin maista ja radikaalit opit tarjoavat kehittymättömälle, narsistiselle psyykelle loputtomasti aarteistoa, josta ammentaa. Näinhän se oli jo Venäjän 1800-luvun narodinikeilla.

Mutta Espanja ei ollut mikään Suomi eikä ole vieläkään. Siellä ei rajoituttu vihapuheisiin, vaan pantiin ruuti palamaan. Toki se oli 1990-luvulla jo perin harvinainen poikkeus, mutta meillähän ei vastaavaa tapahtunut lainkaan muualla kuin edistysväen mielikuvituksessa.

Joku tarina nimeltä ”Laukaus tehtaalla”, jossa havainnollisesti esitettiin yhteiskunnallisen ristiriidan muuntuminen konkreettiseksi teoksi, piti kaivaa kokonaan mielikuvituksesta, kun eläviä esimerkkejä ei ollut.

Toivokaamme nyt, ettei niitä tulekaan.

Jauhamisesta

Jauhamisen ihanuus ja kurjuus

Kaikki jauhaminen ei ole  tässä maailmassa yhtä tärkeää ja ns. tyhjän tai vastaavan jauhamisesta puhumisella kai halutaan korostaa juuri sitä, että sinänsä tärkeä asia saatetaan alentaa palvelemaan jonninjoutavuuksia. Tulee ihan tämä nykyinen valtamedia mieleen.

Jauhamisen symbolisen merkityksen totesi eräs sukulaiseni, kun kylän akat vouhottivat sitä, että maailmanloppu olisi pian tulossa. ”Ei tule niin kauan, kuin myllyt jaohaa ja miehillä kalu kovenoo!”

Unirytmin männä yönä häiriinnyttyä oli pakko vähän miettiä jauhamisen eurooppalaisia ulottuvuuksia.

Tuli mieleen, että niin jauhaminen kuin jauhot taitavat olla ihan niitä suomalais-ugrilaisia sanoja jotka ovat itse asiassa aika harvinaisia. Mylly taas muistuttaa kovasti idoeurooppalaisia (mill, Mühle, moulin, molina), vaikka naapurilla onkin käytössä kvarn.

Muuten, Suomen mustalaiskielen ortografiakomitean mietinnössä 1960-luvulta todetaan myllyn olevan sikäläisittäin kvaarna. Mylläri on kvaarnakiero.

Venäläisilläkin mylly on melnitsa ja kyllähän myös ilmeisesti samaa kantaa oleva ruotsin mjöl kertoo, että indoeurooppalaisiahan sitä siellä ollaan. Yleensä ne tunnistaa jo kaukaa.

Kuitenkin venäjässä jauhamista tarkoittava sana on molotit, joka vie ajatukset vasaraan, molot. Sananhan me kaikki muistamme erään herran nimestäkin.

Ovatko venäläiset siis ajatuksissaan hakanneetkin viljansa vasaralla hienoksi? Onhan niitä vasaramyllyjäkin, toki, mutta kyllä vanhat myllynkivet ovat aina pyörineet päällekkäin kuin karusellisorvi. Pitäisikö siis oikeastaan puhuakin karesellimyllystä? Se kuulostaisi jotenkin hilpeältä.

Mutta sitten on niitä nykyaikaisia valssimyllyjäkin. Sanan kantana on valssi, saksalaisittain Waltz, joka pyörii vaakasuoran akselinsa ympäri eli tekee pyörähdyksiä, Umwältzungen. Tanssiessa Waltzeria toki ollaan pystyssä. Siinä tapahtuu rolling pystysuorassa ja ilman rockia.

Vai onko se niin, että roll tarkoittaa vain jyräämistä, pitkällään lattialla? Sekö olisi vain jäänyt pois rokkaamisen valtavirrasta?

Tämä Umwältzung muuten olisi oiva sana, jota vallankumousta jostakin syystä kannattavien olisi syytä käyttää revolutionin asemesta.

Kun latinan pyörimistä tarkoittavaan sanaan volvo lisätään etuliite re- päästäänkin sanaan, joka merkitsee 360 asteen pyörähdystä. Siinä siis sellainen vallankumous, joka palaa lähtöpisteeseensä.

Näinhän tekee myös revolverisorvi ja jatkaa. Niin sanottu rivollipyssy pyörähtää sekin täyden kierroksen, mikäli kaikki paukut ammutaan tai muuten vedellään kuusi kertaa liipasimesta. Sellainen kyllä on aika lapsellista ja saattaa suotta rasittaa aseen herkkää mekanismia.

Umwältzung sen sijaan ainakin minun korvaani tarkoittaa muljahtamista vain toisin päin eli 180 astetta, vaikka valssimylly tehneekin loputtoman näköistä pyörimisliikettään siihen asti, kunnes pysäytetään.

Joka tapauksessa Marx mielestäni valitsi hyvä termin otsikoidessaan ns. Anti-Dühringinsä Herr Eugen Dührings Umwältzung in Wissenschaften. Siis hra D:n tieteellinen vallankumous.

Mutta tämä alkaa jo mennä kauas itse jauhamisesta ja jauhoista, ellei nyt pidä koko marxismia yhtenä p:n jauhamisena, mihin ei oikeastaan ole syytä.

Joka tapauksessa venäjässä jauhot ovat kummallisesti melkeinpä sama sana kuin tuskat: muka. Paino vain on eri tavulla.

Niinpä ei ihme, että suomalainen opiskelija joskus käänsi Aleksei Tolstoin tunnetun teoksen Hoždenie po mukam eli tuskien taival suomeksi: Jauhonhakijat. Mielessä lienee ollut Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa venäjäksi eli Za spitškami.

No, tämä menee samaan sarjaan kuin Pietari Suuren ratsastajapatsaan eli vaskiratsastajan –mednyi vsadnik kääntäminen hunajatarhuriksi. Jos siinä ensimmäinen ”e” olisikin painollinen ja siis oikeastaan äännearvoltaan” jo” ja toisesta sanasta otettaisiin suomalaisittain pois ensimmäinen kirjain, niin oikeinhan se menisikin, ehkä vähän omaperäisesti.

Mutta kummallinen on tämä jauhoja ja tuskaa tarkoittavien sanojen yhtenevyys. Jospa kuvannee sitä, että ne joskus olivat työn ja tuskan takana. Ensin oli jyvät hankittava ja sitten ne vielä sillä karusellimyllyllä hienonnettava.

Mutta se oli tehtävä, jotta maailma seisoisi. Vielä 1900-luvullahan sitä paitsi tuo jyvien saanti saattoi joskus olla mahdotonta: kolhoosilaisten itse tuottama vilja kun pakkoluovutettiin, mutta tämä menee jo eri asiaan.

Ja se oli sentään ollut Venäjä, josta niitä jauhomattoja Suomeenkin tuotiin aina vallankumoukseen saakka. Omilla viljoilla ei olisi pärjätty, kun ne syötettiin karjalle ja myytiin voi Pietariin.

Mutta se viljasta. Hilpeää oli pulakauden jälkeen päästä jauhamaan oikeaa kahvia, josta suomalaisille oli tullut välttämättömyystarvike jo 1800-luvulla.

Silloin, kun iskelmät vielä olivat iskelmiä, ylistettiin kahvin jauhamista Venezuelassa (joka vielä oli Venezuela) seuraavalla mainiolla kappaleella: https://www.youtube.com/watch?v=KvQWmFF93fE.

Siis Moliendo cafe.