Groteskin mestari

 

Laatokan hevoset ja aikakauden loppu

 

Curzio Malaparte tuli meilläkin tunnetuksi, kun vuonna 1967 julkaistiin hänen teoksensa ”Kaputt”, jossa oli melko lailla tarinaa myös Suomesta. Erityisen bisarri oli kirjan kuvaus Laatokkaan ajetuista hevosista, jotka olivat jäätyneet rantaveteen ja joiden turvat törröttivät ylös, jään päälle. Suomalaiset sotilaat saivat niistä itselleen väliaikaisia istumapaikkoja.

Joku arvostelija osoitti koko kuvauksen täysin keksityksi ja vastaavaa tavaraa kirjassa oli sen lisäksi ties kuinka paljon. Silti se epäilemättä oli varsin kiinnostavaa kerrontaa.

 Kaputtin jälkeen ilmestyi Malapartelta suomeksi vielä kirja ”Edessä palaa Leningrad”, joka ei muistaakseni juuri vastannut otsikkoa ja koostui aika hajanaisista osista. Mutta siitä on jo aikaa, kun senkin luin.

New York Review of Booksin 26.2. ilmestyneessä numerossa on Rachel Donadion kirjoittama Malapartelle omistettu essee  nimeltä ”A Student of Power”. Se käsittelee kolmea Malaparten kirjaa, Maurizio Serran kirjoittamaa elämäkertaa, kirjailijan englanniksi ilmestyneitä teoksia ”The Kremlin Ball” ja ”Diary of a Foreigner in Paris” sekä TV-sarjaa Mussolini: Son of the Century.

On kiinnostavaa, että fasistien tähtitoimittaja on nyt saanut noin suurta huomiota Amerikassa. Tai fasistien ja fasistien. Donadion mukaan Malaparte osasi olla aina oikeaan aikaan sekä fasisti, että antifasisti ja yleensä menestyi molemmissa rooleissaan.

Itse hän kirjoitti, että häntä vaivaa kysymys yhteiskuntien rappiosta ja sen syistä. Siinä oi hänen mukaansa koko hänen kirjailijanuransa tarkoitus.

Kirjailijana tai siis journalistina Malaparte kirjoitti italialaisten kenraalien skandaalimaisista munauksista Caporetton taistelussa, johon hän osallistui, sekä vallankaappausten tekniikasta. Nuo kirjat toivat hänelle kuuluisuuden, vaikka hän ennustikin väärin Hitlerin kyvyn vallankaappaukseen ja kuvasi tämän feminiiniseksi hahmoksi, joka pelkäsi ryhtyä väkivaltaan.

Malaparte kirjoitti myös 1920-luvun lopun Neuvostoliitosta, erityisesti ensimmäisen viisivuotissuunnitelman hullusta vuodesta 1929, mikä mahtanee olla hyvin kiinnostavaa lukemista. Hänen kirjojensa ongelmana kuitenkin on niiden luotettavuus. Näin kirjoitin blogissani 20.10.2014:

Arvostan kyllä Olavi Paavolaisen tyyliä, enkä leimaa hänen kirjoituksiaan jonninjoutaviksi. Arvostan myös Curzio Malaparten tyyliä, joka mielestäni on jopa parempaa. Molemmissa tapauksissa lukija tuntee olevansa hienon aterian äärellä.

Mutta suhtaudun hyvin epäillen Malaparten kuvauksiin Leningradin rintamasta Suomen puolella ja muuallakin. Varmasti hän puhuu joskus silkkaa totta ihan sanan banaalissa merkityksessä, mutta milloin, ah milloin? Thukydides pani henkilöidensä suuhun puheita, joita heidän oikeastaan olisi pitänyt kuvatuissa tilanteissa pitää, mutta joita he eri syistä eivät ilmeisesti pitäneet ja ehkä kyenneetkään pitämään, ainakaan tuon suuren auktorin tyylillä. Ilman noita komeita oraatioita kulttuurimme joka tapauksessa olisi köyhempi.

Myös sekä Paavolaisen että Malaparten hienojen tekstien äärellä nousee mieleen sama kysymys. Onkohan kuvaus paljonkin parempi kuin originaali?

Pidän kysymystä suorastaan olennaisena, vaikka ymmärränkin, ettei mikään toimittaja pysty ainakaan usein tuottamaan sellaisia kuvauksia, joissa yhdistyisivät ehdoton todenmukaisuus ja objektiivisuus ja joita sen lisäksi viitsisi vielä lukeakin.

Malaparte oli dandy niin kirjoituksissaan kuin yhteiskunnassakin. Hänen nimensäkin oli alun perin Kurt Erich Suckert, saksalaisen isän mukaan. Äiti oli italialainen. Nimen Malaparte hän valitsi Bonaparteen liittyvänä sanaleikkinä. Sehän viittaa häijyyteen ainakin minun korvissani ja sitä häneltä löytyy.

Mussolinin kukistumisen jälkeen Malaparte toimi liittoutuneiden yhdysupseerina ja sodan jälkeen hän oli lähellä tuolloin muodikkaita ja jopa mahtavia kommunisteja. Koskaan hänestä ei kuitenkaan tullut enempää vakaumuksellista fasistia kuin kommunistiakaan, vaikka hän tunsi molempia kohtaan vetovoimaa ja oli sellaisen piirissä.

Ranskaa ja ranskalaisia Malaparte ihaili ja myös arvosteli, esimerkiksi heidän kartesiolaisesta hengestään. Malaparten mukaan se oli Ranskan suuri sairaus, eikä siellä mitenkään voitu ymmärtää, että Descartesin metodi auttoi vain tutkimaan asioita, mutta ei sen sijaan niitä ymmärtämään.

Ymmärtäminen siis kaiketi oli kirjoittajalle saksalaisen ”Verstehen”-perinteen mukaista eläytymistä kohteeseen. Sellaiseen kuuluu kohteen luokittelun ja tunnistamisen lisäksi siihen liittyvän affektiivisen puolen tunteminen.

Sinänsä tämä ei oikein sovi siihen kuvaan Malapartesta narsistina, jonka hänen elämäkerturinsa Serra ilmeisesti esittää, mutta tiedäpä häntä.

Jos yhteiskuntien ja valtioiden rappio siis oli tämän kirjoittajan suuri tutkimusaihe, tarjoaisi tämän päivän maailma töitä enemmän kuin riittävästi uusille samanlaisille kirjoittajille.

NYRB:n kirjoittaja päättääkin esseensä kysymällä, kuka voisi olla tämän päivän maailman Malapartre, aikakauden lopun kronikoitsija, ”meemisotien” kuvaaja. Millaisista yhteisistä asioista tulevaisuudessa kirjoitettava tämän ajan historia koostuu? Mistä tässä edes voisi aloittaa?

 

Eteenpäin?

 

Edistyksen päämäärä ja tasa-arvon ikävät puolet

 

Edistys, progress (lat. pro eteenpäin gredior, astella) on se suuri historian mieli ja tarkoitus, jota ei tosiasiassa ole vakavasti kyseenalaistettu sitten Condorcet’n päivien.

 Hänhän luonnosteli ihmiskunnan kehityksen idean odotellessaan giljotiinivuoroaan. Yhden miehen pää sinne tai tänne ei voinut vaikuttaa historian järkähtämättömään kulkuun, joka merkitsi yhä suurempaa ihmiskunnan vapautumista kaikesta pakosta.

Valistuksen ja Ranskan vallankumouksen aatteelliseen patteriin kuului myös usko tasa-arvoon – égalité (ks. Vihavainen: Haun tasa-arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Aikoinaan sanalla oli mitä juhlallisin kaiku, sillä se oli syytös koko vanhaa, ansaitsemattomien etuoikeuksien järjestelmää vastaan. Nykyäänhän sen sisältö on muuttunut yhä vähäpätöisemmäksi, kun nuo menneen aikakauden privilegiot on hävitetty.  Kun saksalainen sanoo Das ist mir egal, hän voisi saman asian ilmaista myös nuorekkaasti kirjainyhdistelmällä EVVK.

Toki yhä on merkitystä myös sillä, ettei maallinen tai muukaan hyvä ole jaettu ihmisten kesken riittävän tasaisesti. Mikäli jaon epätasaisuus on liian räikeä, se voi vaarantaa yhteiskuntarauhan.  Toisaalta ihmiset saattavat suvaita hyvinkin suurta epätasaisuutta tietyissä oloissa.

Venäjä ja USA ovat esimerkkejä suunnilleen yhtä suuresta tulonjaon epätasaisuudesta, mutta kumpikaan niistä ei näytä olevan erityisen epävakaa valtio -ainakaan vielä. Jo huomenna voi kaikki olla toisin.

Mutta tietty taipumus pitää ehdotonta tai ainakin mahdollisimman pitkälle vietyä tasanjakoa tavoiteltavana ihanteena näyttää kytevän yksinkertaisissa ihmismielissä ikuisesti, onhan siitä paljon todisteita jo antiikin ajalta. Toki jo Aristoteles ymmärsi, että kyseessä on ääri-ilmiö ja siis tila, josta on syytä pysytellä kaukana. Kohtuus on tässäkin se ihanne, joka on vaikein ja myös tavoiteltavin.

Se on kuitenkin älyllisesti vaativa ihanne ja on hankalaa houkutella äänestäjien laumoja sitä kannattamaan. Simppeli demagogia myy aina paremmin.

Niin sanotun tasa-arvon ongelmista olen joskus jo kirjoittanut, joten en viitsi kirjoittaa samaa uudelleen, vaan liimaan tähän linkin kymmenen vuoden takaiseen tekstiin. Eipä asia ole siitä juuri muuttunut: Vihavainen: Haun tasa-arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kun kuulen sanan tasa-arvo, ymmärrän oitis, että sillä tarkoitetaan pyrkimystä tasata valtion toimesta joidenkin asioiden jakautumista sillä tavoin, että siitä tulee tasaisempaa kuin luonnollinen kehitys edellyttäisi. Kyseessä on siis radikaali ideologinen ja poliittinen tavoite, jonka merkityksen pohtimista ei kannata odottaa kuulevansa.

Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan olemme kaikki menossa absoluuttista tasoittumista kohti. Maailmankaikkeuden kohtalona on kerran tasoittua liikkumattomaksi ja absoluuttisen kylmäksi. Silloin ollaan tilanteessa, jossa ei enää ole taistelua eikä ristiriitoja eikä mitään muutakaan.

Tietoisuus kaiken olevaisen karusta kohtalosta tai maailmankaikkeuden syntyä koskevan teorian tunteminen ei riitä jokapäiväisen elämän ohjenuoraksi, mutta analogiat voivat avata ymmärrystä.

Merkittävä neuvostoliittolainen filosofi Aleksandr Zinovjev (ks. Vihavainen: Haun zinovjev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) uskoi kommunistisen järjestelmän olevan inhimillistä kulttuuria tuhoava nimenomaan sen takia, että se panosti ihmisen taipumukseen selvitä elämästä mahdollisimman vähäisin ponnistuksin.

Tämä tuskin on ainoa tai edes laajimmalle levinnyt psykologinen rakenne missään valtiossa, mutta se heijastanee hyvin sitä slummimentaliteettia, jota meilläkin jo yhä enemmän ihannoidaan.

Kun tasoittaminen viedään maksimiinsa, se tappaa kaiken kehityksen ja ihminen painuu yhä lähemmäs apinan tasoa ja keskittyy ruumiinaukkojensa erilaiseen ärsyttämiseen ja muuhun vastaavaan, primitiivisiä palkintoja tuovaan toimintaan sen sijaan, että pyrkisi voittamaan tilaa erilaisten arvojen toteutumiselle, rakentamaan työllä ja vaivalla.

-Ja huomattakoon ettei tasa-arvo ole mikään varsinainen arvo sinänsä, vaan nimenomaan ilmentää niiden häviämistä. Sanojen näennäinen samanlaisuus suomen kielessä harhauttaa tässä helposti. Mutta en nyt rupea setvimään käsitteiden merkitystä, se on jo tehty asianmukaisen viitteen takana olevissa blogeissa.

Nyt juuri hiljattain pahoittivat jotkut mielensä -ja sellaistahan, kuten tiedämme ei valtio saisi missään nimessä päästää tapahtumaan. Syynä oli se, ettei Suomalainen klubi päättänyt ottaa naisjäseniä, vaan edellyttää yhä jäsentensä olevan miehiä, vaikka ei kielläkään naisten osallistumista tilaisuuksiinsa.

Jollakin minulle tuntemattomalla perusteella tämä on tulkittu naisten sortamiseksi. Jotkut edistyksellisimmät henkilöt ovat jopa kieltäytyneet astumasta klubin tilaisuuksiin niin kauan, kuin moinen taantumuksellinen sääntö on voimassa.

Tämän symbolisen asenteen älyllinen taso kuvaa hyvin aikakauttamme laajemminkin. Niin sanotun kansalaisyhteiskunnankin sisällä pitää kaiken maksimaalisesti tapahtua poliittisen korrektiuden mukaisesti Kaikki on poliittista: Tutto nello Stato, niente al di fuori dello Stato, nulla contro lo Stato.  Mussolinin jyhkeä hahmohan se sieltä pilkistää.

Mutta todellisuudessa Mussolini oli pikku käppänä, jonka valokuvaajat vain esittivät monumentaalisena järkäleenä. Mutta oli hänellä hyvä tai siis kova halu määrätä kaikesta. Ja auliita apureita riitti. Seuraajia on nyt meidänkin maassamme pilvin pimein.

Kysymys kuuluu: millä oikeudella sivulliset vaativat, millä tavoin jokin yksityinen klubi valitsee jäsenensä? Kas, kun ei jo vaadita valtion oikeutta tarkkailla sitä, mitä itse kunkin makuuhuoneessa tapahtuu. Jaa, etteikö muka vaadita…

Naisten yhteiskunnallinen ja valtiollinen esiinmarssi on muuan aikamme megatrendi ja sellaisena tietenkin aivan luonnollinen ja monessa suhteessa hyväksyttävä ja kiitettäväkin. Olisi kuitenkin kovin helppohintaista kuvitella, että tämä suuntaus tuo vain sitä parempia tuloksia, mitä äärimmäisemmäksi se tulee.

Liiallinen naisvaltaisuus tuottaa vahinkoa jo monilla aloilla, alkaen koulusta ja päätyen julkiseen sanaan. Naiivi aplodeeraus kaikelle sille, mitä tehdään naisten toimesta tai naisten nimissä ei ole enempää älyllisesti kuin moraalisesti kestävää. Kaikki asiat on kyettävä perustelemaan myös erillään sukupuolitekijästä.

Suvaitsemattomuus miesnäkökulmaa kohtaan saavuttaa yhä naiivimpia muotoja ja kuvaavaa on, että sitä saatetaan pitää jo a priori sallimattomana, kun taas vastakkaisessa tapauksessa ei edes kaivata mitään muita argumentteja.

Sukupuolten väliset erot ovat merkittävä ja kalisarvoinen asia, jota on jo ryhdyttävä aktiviisesti puolustamaan. Naisellisuuden kuten miehekkyyden arvoa on syytä yhä tarkemmin punnita sen mukaan, millaisia hedelmiä ne tuottavat. Sukupuolieron vähättely ja mitätöinti näyttää olevan tie kohti yhä matalampia kulttuurin tasoja, etenkin silloin kun se heijastuu perheessä.

Todellisten arvojen puolesta on aina taisteltava ja nähtävä vaivaa. Niiden perusta on ydinperheessä, jossa molempien sukupuolten omaleimaista kehitystä vaalitaan. Mikäli se hävitetään, ovat seuraukset ikäviä, kuten kokemuksesta tiedetään:

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Tasa-arvo ja perhemallit

 

Hupenevan tasa-arvon haasteet

 

Vastasyntyneisiin ihmislapsiin on usein liitetty monenlaisia ominaisuuksia. Jotkut olettavat heidän syntyvät ”vapaina” ja ”tasa-arvoisina”, jotkut arvelevat heidän muistuttavan tyhjiä tauluja ja jotkut peräti julistavat heidän olevan ateisteja.

Viimeksi mainittu väite saattaa oikeasti kuulua huumorin piiriin, mutta tiedän, että monet puhuvat synnynnäisestä ”tasa-arvosta” täysin vakavissaan ja ovat valmiit puolustamaan tätä aksiomaattisena pitämäänsä totuutta kaikin rehellisin ja jopa epärehellisin keinoin. Kysymys on näet sen luokan asiasta, jollaisia sanotaan elämää suuremmiksi. Kuten jumalallista ilmoitusta, tällaista totuutta puolustetaan keinoja kaihtamatta.

Hieno ajatus tasa-arvo onkin. Jos se tarkoittaa sitä, ettei ketään saa syntyperänsä takia sortaa, vihata eikä vähätellä, voi tälle asialle vain aplodeerata. Jokaisellahan on ihmisarvo, joka ei riipu esimerkiksi hänen kyvyistään, suvustaan tai asemastaan.

 Luulen, että a priori jokainen ansaitsee osansa siitä pyhästä kunnioituksesta, jota tunnemme ihmiselämän mysteeriä kohtaan. En kylläkään tiedä, miten asian perustelevat ne, joiden mielestä mitään pyhää ei ole olemassa. Ehkäpä perusteena voisi olla jokaisen yksilön potentiaalinen nautintojen määrä, mutta tässä taidamme olla vaarallisella tiellä, siellä tulee jo pyöveli vastaan, ainakin vanhoja ukkoja…

Mutta yhtä kaikki, niin pian kuin lapsi hieman kasvaa, havaitsemme hänen menettävän tasa-arvonsa muun vertaisryhmän kanssa. Aikuisena ihmiset ovatkin jo sitten kovin eriarvoisia eikä asia ole koskaan korjaantunut yhteiskunnan massiivisillakaan toimenpiteillä, kuten pakollisen tasapäistävällä koululaitoksella.

Eriarvoisuudella tarkoitan tässä erilaista yhteiskunnallista ja taloudellista menestystä. Sehän nyt ei lainkaan liity varsinaiseen ihmisarvoon, mutta kun tällainen puhetapa on tullut tavaksi, niin menköön nyt tässäkin.

Hitorioitsija Jerry Z. Muller on Foreign Affairs-lehden maalis-hutikuun numerossa analysoinut tasa-arvon ongelmaa erilaisten tuotantotapojen vallitessa. Kuten tunnettua, miesten aiemmin nauttima suhteellinen etu, joka perustui ruumiinvoimiin, on tietoyhteiskunnassa menettänyt merkityksensä.

Tärkeämmäksi on noussut sosiaalinen pääoma, johon liittyy sekä kognitiivisia että sosiaalisia ja moraalisia taitoja ja kykyjä. Tämä on nostanut naisten potentiaalia työelämässä.

Naiset ovat kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa olleet kovassa nousussa, kun taas tietty ryhmä miehiä on pudonnut ja joutunut kurjistuneeseen asemaan niin työ- kuin avioliittomarkkinoilla.

 Mullerin mielestä on näköharhaa kuvitella feminismin saaneen aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia, itse asiassa se vain heijastelee niitä. Tilanne on siis suunnilleen sama kuin kukolla, joka luulee auringon nousun johtuvan omasta kiekumisestaan.

 

Mutta mikäli uskomme Mulleria ja niitä runsaita tutkimuksia, joihin hän ilmoittaa johtopäätökset perustavansa, ei feministien kiekuminen ole pelkästään koomista.

Feministit, kuten kaikki itseään kunnioittavat radikaalit ovat leimanneet ydinperheen vanhanaikaiseksi.

Sehän haittaa yksilön itsetoteutusta ja uusintaa pikkuporvarillisia ja patriarkaalisia arvoja. Mahtaako nainen edes löytää todellista libidoaan pysyvässä heterosuhteessa? Mikäli ei löydä, olemme jo kaikkein perustavimpien arvojen äärellä ja niiden loukkaaminen tai rienaaminen on varma ja lyhyt tie arvokonservatiivien, taantumuksen ja äärioikeiston riveihin.

Muller todistelee kirjoituksessaan, että epätasa-arvo on väistämätöntä. Nyky-yhteiskunnassa pahnanpohjimmaisiksi ovat alkaneet pudota tietyt miesryhmät. Heidän ohellaan kelkasta jää suhteellisen tai suhteettoman, mikä on tässä sama asia, suuri osa tietyn etnisen alkuperän omaavia henkilöitä. Naisiakin joukkoon tummaan tietysti mahtuu runsain mitoin.

Mistä tämä johtuu? Perimmäistä syytä voi etsiä vaikkapa geeneistä tai voisi, ellei se olisi käytännössä kiellettyä. Mukana vaikuttavat varmasti kansalliset perinteet ja kuka ties mitkä muut tekijät.

 Joka tapauksessa yksi markkeri näyttää nousevan ylitse muiden. Se on perhe.

Ehjä ydinperhe on lapsen yhteiskunnallisen tulevaisuuden kannalta ylivoimainen etu. Perheessä ei saada pelkästään tiedollisia valmiuksia, joita tarvitaan koulussa. Sieltä saadaan myös asenteet, hyveet, sosiaaliset taidot, lyhyesti sanoen kasvatus.

Perheen varallisuus ennustaa lasten koulumenestystä, mutta vielä paremmin sitä ennustaa kirjojen määrä perheessä. Perhe on, kuten kirjoittaja asian ilmaisee, se ”työpaja, jossa inhimillistä pääomaa valmistetaan”.

Inhimillinen pääoma on tietoyhteiskunnassa keskeinen resurssi. koulutus on nyt kaikille avointa ja internet tuo valtavan tietomäärän kaikkien ulottuville. Kysymys on nyt siitä, onko yksilöllä valmiuksia käyttää tuota tietoa.

Muller toteaa, että avioerot ovat amerikkalaisen yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa kääntyneet laskuun. Alemmissa ne ovat hyvin yleisiä. Avioerolapsen sosiaalinen ennuste on huono. Erityisesti tämä pätee poikiin, jotka jäävät äidin hoteisiin. Asiaa pahentaa erityisesti sarjarakastaja-äiti, joka panostaa itsensä etsimiseen seksuaalisella alueella.

 

Epätasa-arvo näyttää olevan vain kasvamassa aivan riippumatta siitä, että sen torjumiseen ei ole koskaan panostettu yhtä paljon. Sikäli kuin asia koskee erilaisia pörssihuijareita ja heidän tähtitieteellisiä voittojaan, on lääkkeitä etsittävä kansainvälisestä yhteistyöstä, jotta oikeus ja kohtuus saataisiin edes jossakin määrin palautettua.

Sikäli kuin asia koskee menestystä nykyaikaisessa yhteiskunnassa, voidaan tilannetta helpottaa vain hiukan. Amerikassa kokeillut ”positiivisen” syrjinnän keinot ovat tehottomia ja jopa vahingollisia.

Voisi tietenkin kuvitella erilaisia radikaaleja keinoja ydinperheen suosimiseksi -vaikkapa haittaveroa avioeroille. Luultavasti sellainen olisi pantava myös ns. sateenkaariperheille, vaikka en tiedä, onko asiasta vielä tutkimuksia. Toistaiseksi tämä siis on vain ajatuskoe. En vaadi mitään enkä paheksu, kysyn vain.

Joka tapauksessa ”synnynnäisen” tasa-arvoisuuden ajatus ja vallankin siitä seuraavat johtopäätökset kannattaa ns. edistyspiireissä miettiä vielä kerran uudelleen. Maahanmuuton ja nykyisen avioliittokulttuurin myötä meillekin uhkaa syntyä alaluokka, joka ei ole nyky-yhteiskunnassa työllistettävissä.

Jos sellainen syntyy, niin se todennäköisesti vetäytyy omiin alakulttuureihinsa ja elää epäsosiaalista elämää sosiaaliturvan ja laittomien elinkeinojen tuella. Näin on asia monissa Euroopan maissa ja Amerikassa.

Tiedän, että ne, joiden hallussa on korkeampi totuus ja jotka luottavat aksiomaattisiin viisauksiin, sanovat, että meillä ei tapahdu näin. Muistan hyvin, miten se älymystö, joka halusi meillekin sosialismia, vain nauroi ajatukselle, että se toimisi meillä yhtä huonosti kuin muuallakin.

Pelkäänpä, että meillä on lupa epäillä, että sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka tasa-arvon nimissä sortaa miehiä ja kantakansallisuutta ja hehkuttaa moniarvoisten perheiden autuutta, ei välttämättä tuota sitä hyvää, mitä sillä tavoitellaan. Näin on ainakin muualla voitu todeta. Miksi asiat olisivat meillä toisin?

 

 

Yksityinen on poliittista?

 

Arkipäivän totalitarismia

 

Motto:

“Tutto nello Stato,

 niente al di fuori dello Stato,

nulla contro lo Stato”

 

Mussolini

 

Klassisen liberalismin tavoitteena on ollut ja on vapaa yhteiskunta, jossa itse kullakin on oikeus ja mahdollisuudet elää omien arvojensa mukaan, kenenkään sitä estämättä. Ongelmana on tietenkin sovittaa erilaisten ihmisten erilaiset arvot toisiinsa siten, etteivät ne estä toisia toteuttamasta omia arvojaan vastaavalla tavalla.

Viimeistään Ranskan suuren vallankumouksen aikana jouduttiin havaitsemaan, että tällainen vapaa yhteiskunta ei kaikkia miellyttänyt. Monien mielestä ainoa oikea ja järjen vaatima kansanvalta edellytti sitä, että kaikkien toistenkin oli haluttava juuri heidän haluamiaan ratkaisuja.

Hirmuvalta jäi aikakirjoihin tämän kansanvallan aikaansaannoksena. J.L. Talmon nimitti sen aiheuttanutta poliittista suuntausta totalitaariseksi demokratiaksi, mikä tietenkin kuulostaa paradoksilta, mutta on mitä todellisin ja historiassa paljon vaikuttanut ilmiö (ks. Vihavainen: Haun lyon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Klassinen liberalismi erotti yhteiskunnan ja valtion toisistaan ja katsoi, että ne ovat enemmän tai vähemmän keskenään vihamielisiä. Valtio on pakotuskoneisto, jonka keinot ovat tarpeellisia, jotta yhteiskunnassa säilyisi vapaus, eivätkä sen ihmiset ja ryhmät pakottaisi toisia elämään omien mieltymystensä vastaisesti.

Ihanteellisessa demokratiassa itse kullakin oli ja on oikeus elää valtiossa, joka on mahdollisimman vapaa eikä turhaan astu oman roolinsa ulkopuolelle: valtiolla ei ole oikeutta määrätä ihmisten ajattelusta eikä edes heidän toiminnastaan sikäli kuin se ei merkitse estettä toisten vapaudelle. Valtion tehtävät ja oikeudet rajoittuvat julkiseen elämään eli poliittiseen alueeseen, jota taas erottaa yksityisyyden sfääristä jyrkkä raja.

Teoreettiset ihanteet toteutuvat käytännössä harvoin puhtaina. On paljonkin tilanteita, joissa valtion ja siis politiikan väliintulo yksityiselle alueelle on toivottavaa ja niin sanotusti pienempi paha. Emme elä enää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa jumalallisen vallan ja vastuun ajateltiin perheen tasolla kuuluvan sen päämiehelle, kuten esimerkiksi tunnetussa 1500-luvun venäläisessä Domostroi- käsikirjassa.

Raja yksityisyyden ja julkisen välillä ei ole kauttaaltaan itsestään selvä, mutta sen perusidea on liberaalissa demokratiassa aina pyhä ja sellaiseksi jää: kenelläkään ei ole normaalioloissa oikeutta tunkeutua ihmisten yksityiselle alueelle. Tämä koskee myös ihmisten oikeutta pitää ajatuksensa ja sanansa omana tietonaan, ellei hän nimenomaan toisin halua. Posti- ja puhelinsalaisuus kuuluvat usein perustuslain suojelemiin asioihin.

Toisten yksityiskirjeiden ja viestien luvaton lukeminen ovat siis rikollista toimintaa puhtaimmillaan, puhumattakaan nyt niiden tahallisesta levittämisestä asiaankuulumattomille. Ainoastaan sota-aikoina tai vakavan rikoksen tapahduttua voidaan oikeusvaltiossa myöntää viranomaisille lupa tämän kiellon rikkomiseen tietyissä, rajoitetuissa puitteissa.

Lainsäätäjältä on aikoinaan luonnollisista syistä jäänyt mainitsematta, että yksityisyyden suoja koskee myös sähköposteja ja tekstiviestejä, koska sellaisia ei lakia säädettäessä ollut olemassa. Periaate on kuitenkin aivan selvä: kenelläkään ulkopuolisella, edes valtiolla ei ole oikeutta rikkoa kansalaisen oikeutta yksityisyyteen, ellei tämä siihen anna nimenomaista lupaa.

Tunnemme tämän periaatteen jopa terveyden- ja sairaanhoidon alalta: sivullisten oikeutta tietää kansalaisten sairaushistoriaa on rajoitettu niin paljon, että siitä on uhannut tulla jopa terveydellisiä riskejä.

Nyt meneillään olevassa loanheittokampanjassa ovat nykyisen hallituksen vastustajat sen sijaan kilvan julkistaneet yksityisiä viestejä ja jopa esittäneet ne aivan harhaanjohtavasti ilman kontekstiaan tai sitä vielä nimenomaisesti vääristellen.

Sikäli kuin olen havainnut, on ylivoimaisesti suurin osa somessa ilmestyneistä reaktioista tähän rikosluontoiseen toimintaan ollut jyrkän paheksuvia, mikä kuulostaa lohdulliselta liberaalin yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta.

Huolestuttavaa toki on, että tällaiseen on yleensä alennuttu, vieläpä suurten medioiden toimesta ja että asian kannattajat enimmäkseen näyttävät olevan akateemisesti koulutettuja ja itsensä älymystöön lukevia henkilöitä.

Tässä ilmene se sama taipumus totalitaariseen demokratiaan, joka vietti riemujuhliaan Ranskan vallankumouksen suuressa terrorissa, sen jälkeen Venäjän narodnikkien piirissä ja sittemmin Stalinin Neuvostoliitossa ja Hitlerin Saksassa. Mussolinin Italiassa se näyttää jääneen lähinnä utopistiseksi tavoitteeksi.

Suomen historiasta tunnemme liiankin hyvin niitä ilmiöitä, joissa nimenomaan akateemisesti perusteltu epä-älyllisyys on saanut mukaansa ihmisiä, joille liberaali yhteiskunta ja valtio ovat liian vähäpätöisiä tavoitteita ja jotka sen sijaan ovat halunneet tehdä yksityisestä poliittista ja päästä määräämään toisten ihmisten ajattelua ja jopa tunteita.

Mitä Suomeen tulee, on terveen talonpoikaisjärjen laaja levinneisyys toistaiseksi aina estänyt suuria katastrofeja tapahtumasta sitten vuoden 1918 kapinan, joka toki syntyi poikkeusoloissa, joissa demagogialla oli erityisen hyvät mahdollisuudet.

Millaista on nykyajan totalitaarinen ideologia, on asia, jota on aivan liian vähän käsitelty julkisuudessa. Palaan siihen, kunhan kerkiän. Näin parhaan kesän aikana sitä tuntee kiusausta elellä enemmän tuolla yksityisessä elämänpiirissä, kun se vielä tuntuu mahdolliselta.

Kun Juppiter haluaa tuhota.

 

Suuressa voiman tunnossa

 

Olen parhaillaan lukemassa Tatu Vaaskiven kirjaa Rooman tie (Gummerus 1940, 335 s.). Siinä kirjoittaja harvinaisella tavalla kuvaa Saksan ja etenkin Italian perspektiivistä sitä hetkeä ennen toisen maailmansodan syttymistä, jolloin kaikki oli valmista Euroopan tyytymättömien valtioiden eli Berliinin-Rooman akselin aloittamaa sotaa varten, mutta vain harva ymmärsi, mitä oli tulossa. Moni kyllä uskoi sotaan, mutta ei sellaiseen, joka oli jo aivan ovella.

Kirja syntyi pääosin jo vuonna 1938, mutta meni painoon vasta syksyllä 1940, joten siinä ovat läsnä sekä akselivaltojen sodanedellinen uho että ajankohdan propaganda ja henkinen sotavalmistelu, johon kuuluivat huhut akselivaltoja ja niiden edustajia, nimenomaan Saksaa ja saksalaisia vastaan suuntautuvan aggression valmistelusta, terroriteoista ja ylimielisyydestä.

 Saksa ja Italia olivat voimansa tunnossa. Saavuttuaan neljän tunnin pituisen, kuoppaisen lennon jälkeen Königsbergiin ja jatkettuaan sieltä mahtailevaan, viisimiljoonaiseen Berliiniin ja sitten Baijeriin kirjoittaja vakuuttuu siitä, että uusi Saksa on todellakin Hitlerin Saksa. Loputtomat erilaiset univormut, puoluetervehdys (oikeastaan roomalainen tervehdys) ja kantapäiden kapse todistaa maan henkisestä mobilisaatiosta.

On syntynyt sotilaallisen yhdenmukaisuuden maailma, joka haluaa yksinkertaistaa kaiken. Se on kvantiteetin voittoa kvaliteetista, nykyaikainen sivilisaatio pakene elähtäneenä  yksinkertaisuuteen. Uhma on se perustunne, joka kuvastuu uuden nuorison kasvoilta. Työleireille vyöryvistä kuorma-autoista kuuluva nauru ja marssinsävelet kumpuavat syvältä nykysaksalaisesta yhteistunnosta, mutta niiden iloisuus on persoonatonta, vapautumatonta…

Uhma kohdistuu nimenomaan onnellisiin omistaviin, ensimmäisen maailmansodan voittajiin, jotka ovat pahoinpidelleet ja väärin syyttäneet Saksaa kaikin tavoin. Hitler-Jugendin jäseniä kuhisevat kadut näyttävät virtaavan jotakin kaukaista putousta kohti, jonka kumea kohina on soinut korviini sotilasautojen jyrinästä ja kiväärien kalahtelusta. Mihin tämä maa valmistautuu?

Kysymys oli tietenkin retorinen. Kun kirja jätettiin painoon, olivat akselivallat jo riemuvoittojensa tiellä. Saksa oli marssinut Puolaan ja Ranskaan, Italia oli liittänyt itseensä Albanian. Mutta matkan aikana tätä ei vielä voitu tietää eikä liioin sitä, mitä tästä kaikesta vielä seuraisi.

 Vaaskiven ollessa Italiassa, siellä paheksuttiin sitä, että Ranska ja Englanti hallitsivat ansiotta sellaisia siirtomaita, jotka oikeastaan kuuluvat Italian uudelle roomalaiselle imperiumille. Italialaiset uhkuivat voimantuntoa ja voitonvarmuutta. Lakkaamattomat sotilasjunat kuljettivat materiaalia, redillä makasi mahtava laivasto…

Italia näytti aivan erityisen vakuuttuneelta sotilaallisesta mahdistaan ja kahvilassa joku rouvakin suhtautui väsyneen ironisesti Ranskan ja Englannin mahdollisuuksiin uutta Rooman valtakuntaa vastaan. Menneisyyden esikuvat olivat uudessa Italiassa heränneet henkiin. Vielä 1800-luvulla maa oli ollut tuskin muuta kuin ulkomuseo.

 Il Ducen johdolla maa oli jo ennen maailmansotaa näyttänyt leijonankyntensä ja vallannut Etiopian Kansainliiton pakotteista huolimatta. Nyt Englanti ja etenkin Ranska olivat rakentuvan imperiumin tiellä. Se tarvitsi turvatun yhteyden Afrikan sarveen ja kuka voi estää, jos se ottaa sen? Olivatko muut suurvallat kyselleet, oliko heillä oikeutta hallita muita?

Vaaskiven kirja muistuttaa mieleen, millainen tilanne Venäjällä oli vielä hetki sitten. Putin oli nostanut Venäjän polviltaan, kuten propaganda ahkerasti muistutti. Sotilaallisesti Venäjä oli kaikkia muita vahvempi ja taloudellisesti se oli haavoittumaton.

Kuka uskaltaisikaan nousta vastustamaan Putinin marssia historiaan, Venäjän maiden keräilyä, joka ajasta aikaan tulee suurten hallitsijoiden tehtäväksi sekasorron ja alennuksen vuosien jälkeen. Kuten Il Duce, Putin esiintyi ylimielisen voimantuntoisena.

Salajuoniin erikoistuneen pikkumiehen esiintyminen ei tietysti sellaisenaan läheskään tavoittanut Mussolinin mahtailevaa retoriikkaa, mutta propagandahan onnistui tekemään jopa Leninistä, sekavasti kimittävästä äijänkäppyrästä suuren oraattorin.

Oli vain osattava kuunnella, mitä puhuja edusti ja pianhan siihen opittiin. Putinin tapauksessa kyseessä oli sen luokan sotilaallinen voima, joka riittäisi tappamaan ja orjuuttamaan kaikki sitä vastustavat ja tietenkin myös ne, jotka eivät vastustaneet. Putin puhui rauhallisesti, mutta hänellä oli hallussaan vastustamaton voima – asiat sanottiin voimakkaan äänellä: s pozitsii sily.

Mussolini, jota myös Hitler suuresti ihaili, oli vähän aikaa aikansa napa ( ks. Vihavainen: Haun mussolini tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Hänen sortumisensa, kun totuuden hetki sitten koitti, oli sitäkin täydellisempi. Nykyään hänen hahmonsa muistetaan lähinnä koomisen Tartuffen tapaisena. Kontrasti toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei voisi olla suurempi.

Mitä Putiniin tulee, hänellä, kuten Mussolinillakin on ollut suuri hetkensä. Nyt se on jo auttamattomasti takana päin, selviääpä h-n sodastaan hengissä tai ei.

Mutta vielä muutama vuosi sitten kaikki oli mahdollista:

maanantai 5. marraskuuta 2018

Näin naapurissa

 

Johtaja-ainesta

 

Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika!

(Runeberg, Hirvenhiihtäjät)

 

Sattuipa hiljattain Moskovassa käteen kirja, jolla oli hieman kummallinen nimi: Путин наши ценности eli siis Putin meidän arvomme, ilman pilkkuja tai konjunktioita.

Se toi heti mieleen Aleksandr Zinovjevin kirjan Сталин, нашей юности полет, jossa siis Stalin otetaan oman nuoruuden innoittuneen työn symboliksi.

Kuten aina venäläisissä kirjoissa, tässäkin on lyhyt lööppi (engl. blurb) kirjan alussa, jossa sen perusideat selostetaan muutamalla rivillä.

Tässä tapauksessa kirjan sankarin kerrotaan olevan itse Venäjän kansa ja se on omistettu sille luonteenomaisten arvojen käsittelemiselle. Kysymyksinä ovat toisin sanoen: keitä ”me” olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Miksei lännen kanssa vain synny yhteisymmärrystä? Ja miksi juuri Vladimir Putin on arvojemme tärkein puolustaja ja ilmentäjä?

Kirjoittaja on Aleksei Tšadajev, jonka kerrotaan olevan myös bestsellerin Putin ja hänen ideologiansa, kirjoittaja.

Hän on wikipedian poistettavaksi ehdotetun(!) artikkelin perusteella arvioiden sangen monipuuhainen nuori mies, journalisti, joka on uransa varrella ollut sekä Boris Nemtsovin hommissa, että jonkinlaista uusoikeistoa puuhaamassa.

No, putinisti kirjoittaja nyt ainakin on. Tämän kaltaisella kirjalla on ainakin se etu puolellaan, että se voi ikään kuin ulkopuolelta käsin esittää Putinin ja Venäjän kansan yhteisiksi arvoiksi kaikkia arvostettuja ja miellyttäviä asioita olematta samalla Kremlin virallinen ääni, jolla on jonkinlainen vastuu sanomisistaan.

Kirjoittajan tarkoittamat arvot, joille kullekin on omistettu yksi kappale, ovat avoimuus, vastuullisuus, jatkuvuus (преемственность), elämä, hyvinvointi, riippumattomuus, traditio, usko, kunnioitus ja moninaisuus.

Sellaisinaan nämä käsitteet ovat toki niin abstrakteja, että ne voitaisiin liittää mihin tahansa, joten kirjoittaja avaa niistä kutakin konkreettisissa yhteyksissä, joissa Putin (ja Venäjän kansa) ovat erityisesti kunnostautuneet niiden edistämisessä.

Hieman yllättävästi nuo mainitut arvot formuloidaan asianomaisissa kappaleissa vielä uudestaan ja kiteytetään inserteissä muutamalla lauseella.

Siten ensimmäinen kappale, jonka aiheena on avoimuus, onkin nimeltään Uudet mediat ja uusi Venäjä ja sen motossa kerrotaan aiheena olevan dialogi.

Avoimuus ja internet sopivat mainiosti Putinille, kerrotaan tässä, siis vastoin yleistä luuloa. Internetin tulo venäläisten elämään nimittäin sattui samaan aikaan kuin Putinin suosion kasvu: mitä enemmän internet levisi, sitä enemmän kasvoi myös Putinin suosio!

Sivumennen sanoen: zapadnikkien ja slavofiilien riita on yhtä tyhjän kanssa, ratkaisee kirjoittaja vanha dilemman. Venäjä on osa eurooppalaista sivilisaatiota, vaikka onkin samalla omaperäinen ja itsenäinen.

Toisen luvun nimi on Keskiluokka, millainen siitä olisi voinut tulla, mutta ei tullut. Ja arvo on vastuullisuus.

Ongelma on, että toisin kuin Putin visioi, ei syntynyt vastuullista keskiluokkaa, vaan rituaalis-demonstratiivisesti kuluttava yhteiskuntakerrostuma (прослойка).

Vjatšeslav Surkov väitti jo kymmenen vuotta sitten, että 2000-luvun alkuvuosien suurin saavutus oli Venäjällä laaja keskiluokka, joka otti itselleen sosiaalisen hegemonian ja poliittisen vallan: heidän patriotisminsa ja arvonsa määräsivät venäläisen elämänmuodon ja demokratian. He olivat maan suola, kultainen keskitie ja yhteiskunnan silmäterä…

Mutta ei tästä joukosta tullutkaan poliittista subjektia, valittaa kirjoittaja, sen sijaan se alkoi järjestää kaikenkarvaisia suoaukion (Bolotnaja ploštšad) mielenosoituksia sen sijaan, että olisi vaalinut enemmän isänmaan etua ja kunniaa kuin omaa lompakkoaan.

Siitä seurasi rangaistus: keskiluokan vaalimiseen ajateltuja varoja alettiinkin nyt suunnata muille aloille. Mutta kansa (se oikea ja varsinainen) ryhmittyi nyt Yleisvenäläisen kansanrintaman taakse valvoakseen sieltä käsin maan etuja, vastustaen byrokratiaa ja korruptiota.

Krimin palauttaminen (Krimin kevät) puolestaan edustaa jatkuvuuden arvoa ja tunnuslause Krim on meidän, kertoo jotakin siitä, keitä nuo ”me” olemme.

Lyhyesti sanoen Krimin palautus johtui kirjoittajan formuloinnin mukaan välttämättömyydestä vastustaa aluetta laittomalta, paljolti uusnatsilaiselta vallalta. Näin syntyi Putinin rauhantekijän hahmo, joka läheisesti liittyy monarkian ideaan…

No, näitä ajatuskulkuja taitaa harva läntinen lukija hyväksyä tai edes pystyä seuraamaan ja taitaapa siinä vaikeuksia olla monilla venäläisilläkin. Mielestäni tiettyä mielenkiintoa joka tapauksessa on sillä, että niitä esitetään ilmeisen vakavassa mielessä, joskaan nyt ei ihan Kremlin nimissä.

Kremlin ideologiasta kiinnostuneille oin tarjolla vaikkapa Vladimir Putin, Patriotizm -natsionanaja ideja Rossii, Knižnyj mir 2017, 510 s. Siihen on koottu Putinin esiintymisiä. Niistä tosin puuttuvat Putinin vuoden 2012 ”toukokuun ukaasit” (майские указы), joita Tšadajev pitää suurena historiallisena käännekohtana. Niissähän hahmoteltiin Venäjän kehityksen tehtävät vuoteen 2024 saakka.

No, tämähän on propagandakirja, joten ylistykset Putinille hänen nerokkaasta ja aina käsittämättömän onnistuneesta politiikastaan kuuluvat asiaan. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, etteivät kiitokset tyhjän päällä lepää, mikä saattaa tuntua epäreilulta ja vastenmieliseltä, mutta, kuten sanotaan: elämä on.

Kyllä niitä kehuja on tullut läntisiltäkin asiantuntijoilta, vaikka yleensä aina muistetaan tähdentää, ettei talouden rakenteita ole uudistettu ja monen mielestä romahdus on aina ollut tulossa viimeistään kahden vuoden kuluttua.

Joka tapauksessa Putin ja venäläiset arvot ovat tämän kirjoittajan mielestä niin läheisiä, ettei niitä sovi erottaa toisistaan edes välimerkillä. Niinpä presidentin persoonassa täytyykin olla jotakin erityisen venäläistä (vaikka meillä taidetaankin arvella merkittäväksi tuota (Tverin)karjalaista komponenttia).

Viimeinen luku onkin sitten omistettu Putinin persoonalle: miksi juuri hän? Mitkä ominaisuudet ovat tehneet Putinista Putinin? Onhan ihmeellistä, että Putin aina ilmestyy sinne, missä näyttävät olevan mahdottomat tehtävät ja sitten ratkaisee ne.

Näin kävi Venäjän syntyvyyden kohdalla, näin kävi liberaalin globalismin väitetyn vaihtoehdottomuuden kohdalla, näin kävi sille väitteelle, että Venäjä on korkeintaan alueellinen suurvalta. Myös Tšetšenian kriisin ratkaisemista pidettiin mahdottomana ja niin edelleen.

Putinista on kirjoittajan mukaan nyt tullut maailmanpolitiikan ratkaisujen symboli ja samalla syntipukki. Vastustajat syyttävät häntä, kun Ukraina ei pidä Minskin sopimuksia tai kykene vastustamaan korruptiota, kun ”väärä” henkilö voittaa USA:n presidentinvaalit tai Englanti eroaa EU:sta… Onhan miehellä ainakin vaikutusvaltaa myös läntisten auktoriteettien mielestä.

No, sitä paitsi Putin on myös manööverien mestari ja osaa aina kiertää sääntöjä, tunnustaa ihaileva kirjoittaja, mutta täytyyhän systeemiä osata hyödyntää. Mikäs mies se hölmönä jokaista sääntöä totteleva presidentti oikein olisikaan.

Joka tapauksessa Putin edustaa rauhaa eikä sotaa ja Venäjä on stabilisoiva tekijä maailmassa, julistaa kirja. Presidentti on konservatiivien ensimmäinen ja kannatta legitiimejä hallintoja kaikkialla maailmassa. Putin välttää riskejä, kuten liikenteessä: ohittaa saa vasta, kun on selvää, että tie on vapaa…

Ja lopuksi, mutta ei vähäisempänä: Putin on ja pysyy tiedustelijana Stirlitzinä, huudahtaa kirjoittaja viitaten aikoinaan huippusuosittuun TV-sarjaan Kevään seitsemäntoista hetkeä, jonka sankarina oli vihollisen joukkoihin soluttautunut neuvostotiedustelija Stirlitz. Putin oli sitä paitsi ensimmäinen Venäjän johtaja, joka ymmärsi jotakin aivan olennaista: sen, ettei Venäjän ongelma ollut maassa, vaan siinä viivottimessa (mittakepissä), jota siihen oli yritetty soveltaa jo pian kaksi vuosisataa.

Tämä keppi heitettiin pois ja alettiin keskustella maailman kanssa sillä kielellä, jota ymmärrettiin maapallon joka kulmalla…

Tämä hagiografia päättyy siis hieman verhottuun, mutta melko ymmärrettävään teesiin, jonka mukaan Venäjä on ja sen pitääkin olla erilainen kuin länsi, vaikka kuuluukin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Lännen kanssa joka tapauksessa joudutaan keskustelemaan suurta keppiä heiluttaen, mikä ei millään tavoin tee tyhjäksi Venäjän rauhanomaista missiota.

Siinähän sitä oli sananselitystä Venäjän kansalle ja olihan kirjassa yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi konservatiivisista arvoista, joita Venäjä edustaa läntisen radikalismin vastapainona.

Tuskinpa tätä hyvää sanomaa Venäjän ulkopuolella on kovinkaan helppo myydä ja tietyissä naapurimaissa saatetaan olla jopa huolestuneita viittauksista Putinin etevyyteen sopimusten ja niiden porsaanreikien tulkitsemissa ja vaikkapa hänen filosofiastaan ohittajana.

Onhan se toki ilman muuta tärkeää, että varmistetaan tien olevan selvä, mutta mitäpä kaikkea muuta tuo ohittaminen mahtaakaan sisältää…?

 

Saataisiinko meillekin New York?

 

Sylttytehtaan munapäät

 

Lewis Perry, Intellectual Life in America. A History. Franklin Watts 1984, 461 s.

 

Intellektuelleja kutsutaan Amerikassa usein nimellä eggheads, munapäät, joka ei varsinaisesti ole kunnioittava ilmaus, jos nyt ei välttämättä haukkumasanakaan. Puhujan tarkoituksestahan se riippuu ja tuo ryhmä on aina herättänyt monenlaisia tunteita.

Tämän kirjan teemana on intellektuaalinen elämä ja uudemmalla ajalla se tarkoittaa nimenomaan noiden, tuon niin sanoakseni munapäiden pyhän veljeskunnan luoman henkisen maailman elämää ja kehitystä.

Kirja loppuu 1980-luvun alkuun, mutta yhtä hyvin se voisi jatkua nykyhetkeen. Tuohon aikaan liikkeellä olivat jo kaikki ne amerikkalaiset henkiset sairaudet, joiden oireita nykyäänkin saamme tiedotusvälineistä seurata. Yhdysvaltain tarina monietnisenä liittovaltiona oli synnyttänyt omannäköisensä kulttuurin, joka sitten, näennäisen yhtäkkisesti 1960-luvulla, poiki ne jälkeläiset, jotka nykyään tunnemme liiankin hyvin.

Tässä ja seuraavassa kerron sitten vain omista vaikutelmistani, en Perryn tutkimuksista ja hänen tavoitteistaan, jotka sinänsä ovat kaiken kunnioituksen ansaitsevia ja useimpien mielestä epäilemättä paljon mielenkiintoisempia.

Amerikkalaisuuden vaikutus koko läntisen ja muunkin maailman intellektuaaliseen historiaan ei suinkaan ole ollut vähäinen, etenkään toisen maailmansodan jälkeen. Sitä ennen se voitiin kuitata filosofian historioissa lyhyellä maininnalla kahdesta ajattelijasta, jotka olivat John Dewey ja William James.

 Pragmatismi oli amerikkalaisista amerikkalaisin filosofia, jonka vaikutusta voitiin havaita myös Italian fasismissa, vaikka Mussolini ei tosiasiassa tiennyt esikuvastaan juuri mitään.

1950-luvulla ideologioiden ehtyminen, poliittisten järjestelmien tuleva sulautuminen, tylsä edistys konsensuksen merkeissä, kaikki tuo oli aidon munapään mielestä raivostuttavaa ja hän kadehti niitä, jotka olivat saaneet elää suurten ristiriitojen ja taisteluiden maailmassa, kuten Aleksanteri Makedonialainen kadehti isänsä Filippoksen laakereita ja pelkäsi, ettei hänelle enää jää sankaritöitä tehtäväksi.

Sitten, kuin tyhjästä, sukelsivat esille niin yhteiskunnan kuin yksilön loputtomat ja vakavat ongelmat. Zen-buddhismi ja tajunnan laajenemisen ja supistumisen problematiikka oli itse asiassa jo suppeissa piireissä kypsynyt hyvän aikaa ja toisissa piireissä yllättävän suosittu kommunismi oli tehnyt maaperän valmiiksi uusvasemmistolaiselle nuoren Marxin spekuloinnille vieraantumisesta ja sen voittamisesta.

Kaiken kuohunnan takana oli sentään yhteiskunnallinen muutos: suuret ikäluokat, koulutuksen vallankumous ja intellektuellien potentiaalisen ja aktuaalisen määrän eli uuden joutilasluokan valtava lisääntyminen. Intellektuelleja elättivät nyt niin valtio kuin lukuisat muut instituutiot, yliopistoista tiedotusvälineisiin.

Tarinan puitteethan olivat heillä, meillä ja monessa muussa maassa olennaisesti samanlaiset. Professorien määrä moninkertaistui, mutta pappien määrä kasvoi vain hitaasti ja heidän arvovaltansa hiipui. Akateemisten ammattilaisten vaikutusvalta sen sijaan laajeni kauas heidän omien tiedekuntiensa ulkopuolellekin.

Amerikassa oli kuitenkin jotakin hyvin erikoislaatuista, joka edesauttoi sekä sen kulttuurin kehittymistä monenmoisten kummallisuuksien suuntaan että leviämistä koko maailmaan.

Amerikassa oli ajatus erilaisista kulttuureista ja kulttuuristen arvojen ja normien suhteellisuudesta syntynyt ja kasvanut vahvasti jo kulttuuriantropologien Franz Boasin, Margaret Meadin ja Ruth Benedictin ajoista saakka. Benedict kirjoitti sitten armeijan tarpeisiin myös kiinnostavan kirjan Japanin kulttuurista: The Crysanthemum and te Sword. Olen kuullut japanilaistenkin arvostavan sitä.

Yhtä kaikki, ajatus arvojen suhteellisuudesta ja primitiivisten kulttuurien itse asiassa tasavertaisesta tasosta mihin tahansa muuhun verrattuna valmisti hyvän pohjan sille, mitä tuleman piti. Nykyisessä munapäiden anti-intellektuaalisessa liikehdinnässä on tuskin mitään sellaista, joka olisi enää 1970-luvun alussa hätkähdyttänyt uutuudellaan.

Intellektuellin ja valtion suhde on aina tärkeä asia. Olennaista on, ettei oikea intellektuelli ole koskaan pelkkä valtion käsikassara ja toimeenpanija, hänen on oltava myös enemmän tai vähemmän itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva yksilö. Näin siis klassisen määritelmän mukaan.

Amerikassa ei alun perin ollut riippumatonta joutilasluokkaa, joka olisi ollut kiinnostunut enemmän tai vähemmän pyyteettömästi hoitamaan julkisia asioita. Bisnesmiehillä sen sijaan oli liian selvästi oma lehmä ojassa. Amerikkalaisesta älymystöstä tuli sitten jonkinlainen eurooppalaisen ylimystön korvike ja tietysti paljon muutakin.

On kiinnostavaa havaita, mitä kaikkea uutta itse asiassa intellektuaaliseen maailmaan ilmaantui 1960-luvun lopulta lähtien, noin kymmenen vuoden aikana. Rotukysymys, joka toki oli kärjistynyt jo hieman aiemmin, nousi nyt älymystön arvoiseksi teemaksi, kaikkine natsilaisuudesta tuttuine Blut -mystiikkoineen. Siihen verrattavana alettiin käsitellä myös naiskysymystä, mille myös Gunnar Myrdal olikin valmistanut tietä. (Myrdalista ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=myrdal ).

Paradoksaalisesti anti-intellektualismia voidaan pitää sen amerikkalaisen radical chic kulttuurin ytimenä, joka kehittyi täyteen mittaansa 1970-luvun kuluessa. Muuan sen avainsanoista on narsismi, sekä ryhmän että yksilön määreenä. Jo Perry tässä kirjassa toteaa tämän: For the aesthetic, moral, and political systems of the past the American was substituting a desperate concern for how he or she felt…

Toki Amerikassa riitti moisten typeryyksien kriitikoitakin, vaikka millä mitalla. Totta kai. Oma suosikkini tässä joukossa on Tom Wolfe. Mutta tyhmyyden tiivistyminen joukossa on tavattoman suuri voima, eikä mikään järjen kritiikki pysty siihen. Paradoksihan se on, että näin tapahtuu juuri niin sanottujen intellektuellien tai ainakin sellaiseksi haluavien keskuudessa, mutta näin se vain on.

Amerikan, tarkoittaen siis Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja, historia on hyvin omalaatuinen ja suorastaan ainutlaatuinen kaikkine neekeriorjuuden tapaisine instituutioineen. Sitäkin omituisempaa on, että sen erikoisissa oloissa syntyneet intellektuaaliset virtaukset leviävät nyt aivan tavattoman helposti jopa Skandinaviaan ja Suomeen, ehkäpä meille kaikkein helpoimmin, en tiedä, onko asiaa edes tutkittu.

Seurauksena on sitten yhä uudelleen eräänlainen parodian parodia, mielipuolisuus toisessa potenssissa.

Muistan hyvin, kun Markku Lahtela poltti sotilaspassinsa, minkä kai piti jotenkin liittymän protestiin Vietnamin sotaa vastaan. Olen itse nähnyt, miten jonkun meidän maassamme täysin merkityksettömän Pink Floydin menehtymisen takia protestoivat nuoret ovat heittäytyneet makuulle Senaatintorille ja valittaneet, etteivät pysty hengittämään… ehkäpä asia noteerattiin valtioneuvoston linnassa ja otettiin opiksi.

Sitä paitsi, olenhan minä myös nähnyt senkin, miten oikeuslaitoksemme hyökkää täysin häikäilemättä sananvapautta vastaan ja niin sanotun älymystön jäsenet puolustavat asiaa suurella innolla. Järjetön maahanmuuttopolitiikka saa niin sanotun älymystön  varauksettomat aplodit lähtiessään siitä, ettei ihmisten kulttuurilla ole eikä voi olla mitään merkitystä ja samaan aikaan julkinen hallinto vaatii kaikkialla sovellettavaksi suoraan Amerikasta omittua Affirmative Action-politiikkaa…

Mitäpä näitä luettelemaan. Kaikkihan nämä asiat tuntevat ja ovat jo oppineet pitämään niitä yhteiskunnan, ellei peräti luonnon normaaliin järjestykseen kuuluvina. Kuitenkin ne ovat kaikki sangen tuoretta amerikkalaista alkuperää. Yhtä vähän ne ovat osa meidän omaa ja tänne kuuluvaa kulttuuriamme kuin se ranskalaisuus, jota Venäjän yläluokka 1800-luvulla matki, oli aidosti venäläistä.

Kun nyt muuan nykyisistä tai ainakin äskettäisistä muodeista oli postkolonialismi, luulisi älymystön olevan hyvinkin kiinnostunut siitä, millä tavoin kulttuuristamme on tullut amerikkalaisuuden kolonisoima ja mitä kaikkea se merkitsee, olipa se sitten hyvää tai pahaa.

Ehkäpä kannattaisi hakea tätä varten vaikkapa Koneen säätiön apurahaa? Jätän idean ilmaiseksi nuoremmille.