Eteenpäin?

 

Edistyksen päämäärä ja tasa-arvon ikävät puolet

 

Edistys, progress (lat. pro eteenpäin gredior, astella) on se suuri historian mieli ja tarkoitus, jota ei tosiasiassa ole vakavasti kyseenalaistettu sitten Condorcet’n päivien.

 Hänhän luonnosteli ihmiskunnan kehityksen idean odotellessaan giljotiinivuoroaan. Yhden miehen pää sinne tai tänne ei voinut vaikuttaa historian järkähtämättömään kulkuun, joka merkitsi yhä suurempaa ihmiskunnan vapautumista kaikesta pakosta.

Valistuksen ja Ranskan vallankumouksen aatteelliseen patteriin kuului myös usko tasa-arvoon – égalité (ks. Vihavainen: Haun tasa-arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Aikoinaan sanalla oli mitä juhlallisin kaiku, sillä se oli syytös koko vanhaa, ansaitsemattomien etuoikeuksien järjestelmää vastaan. Nykyäänhän sen sisältö on muuttunut yhä vähäpätöisemmäksi, kun nuo menneen aikakauden privilegiot on hävitetty.  Kun saksalainen sanoo Das ist mir egal, hän voisi saman asian ilmaista myös nuorekkaasti kirjainyhdistelmällä EVVK.

Toki yhä on merkitystä myös sillä, ettei maallinen tai muukaan hyvä ole jaettu ihmisten kesken riittävän tasaisesti. Mikäli jaon epätasaisuus on liian räikeä, se voi vaarantaa yhteiskuntarauhan.  Toisaalta ihmiset saattavat suvaita hyvinkin suurta epätasaisuutta tietyissä oloissa.

Venäjä ja USA ovat esimerkkejä suunnilleen yhtä suuresta tulonjaon epätasaisuudesta, mutta kumpikaan niistä ei näytä olevan erityisen epävakaa valtio -ainakaan vielä. Jo huomenna voi kaikki olla toisin.

Mutta tietty taipumus pitää ehdotonta tai ainakin mahdollisimman pitkälle vietyä tasanjakoa tavoiteltavana ihanteena näyttää kytevän yksinkertaisissa ihmismielissä ikuisesti, onhan siitä paljon todisteita jo antiikin ajalta. Toki jo Aristoteles ymmärsi, että kyseessä on ääri-ilmiö ja siis tila, josta on syytä pysytellä kaukana. Kohtuus on tässäkin se ihanne, joka on vaikein ja myös tavoiteltavin.

Se on kuitenkin älyllisesti vaativa ihanne ja on hankalaa houkutella äänestäjien laumoja sitä kannattamaan. Simppeli demagogia myy aina paremmin.

Niin sanotun tasa-arvon ongelmista olen joskus jo kirjoittanut, joten en viitsi kirjoittaa samaa uudelleen, vaan liimaan tähän linkin kymmenen vuoden takaiseen tekstiin. Eipä asia ole siitä juuri muuttunut: Vihavainen: Haun tasa-arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kun kuulen sanan tasa-arvo, ymmärrän oitis, että sillä tarkoitetaan pyrkimystä tasata valtion toimesta joidenkin asioiden jakautumista sillä tavoin, että siitä tulee tasaisempaa kuin luonnollinen kehitys edellyttäisi. Kyseessä on siis radikaali ideologinen ja poliittinen tavoite, jonka merkityksen pohtimista ei kannata odottaa kuulevansa.

Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan olemme kaikki menossa absoluuttista tasoittumista kohti. Maailmankaikkeuden kohtalona on kerran tasoittua liikkumattomaksi ja absoluuttisen kylmäksi. Silloin ollaan tilanteessa, jossa ei enää ole taistelua eikä ristiriitoja eikä mitään muutakaan.

Tietoisuus kaiken olevaisen karusta kohtalosta tai maailmankaikkeuden syntyä koskevan teorian tunteminen ei riitä jokapäiväisen elämän ohjenuoraksi, mutta analogiat voivat avata ymmärrystä.

Merkittävä neuvostoliittolainen filosofi Aleksandr Zinovjev (ks. Vihavainen: Haun zinovjev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) uskoi kommunistisen järjestelmän olevan inhimillistä kulttuuria tuhoava nimenomaan sen takia, että se panosti ihmisen taipumukseen selvitä elämästä mahdollisimman vähäisin ponnistuksin.

Tämä tuskin on ainoa tai edes laajimmalle levinnyt psykologinen rakenne missään valtiossa, mutta se heijastanee hyvin sitä slummimentaliteettia, jota meilläkin jo yhä enemmän ihannoidaan.

Kun tasoittaminen viedään maksimiinsa, se tappaa kaiken kehityksen ja ihminen painuu yhä lähemmäs apinan tasoa ja keskittyy ruumiinaukkojensa erilaiseen ärsyttämiseen ja muuhun vastaavaan, primitiivisiä palkintoja tuovaan toimintaan sen sijaan, että pyrkisi voittamaan tilaa erilaisten arvojen toteutumiselle, rakentamaan työllä ja vaivalla.

-Ja huomattakoon ettei tasa-arvo ole mikään varsinainen arvo sinänsä, vaan nimenomaan ilmentää niiden häviämistä. Sanojen näennäinen samanlaisuus suomen kielessä harhauttaa tässä helposti. Mutta en nyt rupea setvimään käsitteiden merkitystä, se on jo tehty asianmukaisen viitteen takana olevissa blogeissa.

Nyt juuri hiljattain pahoittivat jotkut mielensä -ja sellaistahan, kuten tiedämme ei valtio saisi missään nimessä päästää tapahtumaan. Syynä oli se, ettei Suomalainen klubi päättänyt ottaa naisjäseniä, vaan edellyttää yhä jäsentensä olevan miehiä, vaikka ei kielläkään naisten osallistumista tilaisuuksiinsa.

Jollakin minulle tuntemattomalla perusteella tämä on tulkittu naisten sortamiseksi. Jotkut edistyksellisimmät henkilöt ovat jopa kieltäytyneet astumasta klubin tilaisuuksiin niin kauan, kuin moinen taantumuksellinen sääntö on voimassa.

Tämän symbolisen asenteen älyllinen taso kuvaa hyvin aikakauttamme laajemminkin. Niin sanotun kansalaisyhteiskunnankin sisällä pitää kaiken maksimaalisesti tapahtua poliittisen korrektiuden mukaisesti Kaikki on poliittista: Tutto nello Stato, niente al di fuori dello Stato, nulla contro lo Stato.  Mussolinin jyhkeä hahmohan se sieltä pilkistää.

Mutta todellisuudessa Mussolini oli pikku käppänä, jonka valokuvaajat vain esittivät monumentaalisena järkäleenä. Mutta oli hänellä hyvä tai siis kova halu määrätä kaikesta. Ja auliita apureita riitti. Seuraajia on nyt meidänkin maassamme pilvin pimein.

Kysymys kuuluu: millä oikeudella sivulliset vaativat, millä tavoin jokin yksityinen klubi valitsee jäsenensä? Kas, kun ei jo vaadita valtion oikeutta tarkkailla sitä, mitä itse kunkin makuuhuoneessa tapahtuu. Jaa, etteikö muka vaadita…

Naisten yhteiskunnallinen ja valtiollinen esiinmarssi on muuan aikamme megatrendi ja sellaisena tietenkin aivan luonnollinen ja monessa suhteessa hyväksyttävä ja kiitettäväkin. Olisi kuitenkin kovin helppohintaista kuvitella, että tämä suuntaus tuo vain sitä parempia tuloksia, mitä äärimmäisemmäksi se tulee.

Liiallinen naisvaltaisuus tuottaa vahinkoa jo monilla aloilla, alkaen koulusta ja päätyen julkiseen sanaan. Naiivi aplodeeraus kaikelle sille, mitä tehdään naisten toimesta tai naisten nimissä ei ole enempää älyllisesti kuin moraalisesti kestävää. Kaikki asiat on kyettävä perustelemaan myös erillään sukupuolitekijästä.

Suvaitsemattomuus miesnäkökulmaa kohtaan saavuttaa yhä naiivimpia muotoja ja kuvaavaa on, että sitä saatetaan pitää jo a priori sallimattomana, kun taas vastakkaisessa tapauksessa ei edes kaivata mitään muita argumentteja.

Sukupuolten väliset erot ovat merkittävä ja kalisarvoinen asia, jota on jo ryhdyttävä aktiviisesti puolustamaan. Naisellisuuden kuten miehekkyyden arvoa on syytä yhä tarkemmin punnita sen mukaan, millaisia hedelmiä ne tuottavat. Sukupuolieron vähättely ja mitätöinti näyttää olevan tie kohti yhä matalampia kulttuurin tasoja, etenkin silloin kun se heijastuu perheessä.

Todellisten arvojen puolesta on aina taisteltava ja nähtävä vaivaa. Niiden perusta on ydinperheessä, jossa molempien sukupuolten omaleimaista kehitystä vaalitaan. Mikäli se hävitetään, ovat seuraukset ikäviä, kuten kokemuksesta tiedetään:

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Tasa-arvo ja perhemallit

 

Hupenevan tasa-arvon haasteet

 

Vastasyntyneisiin ihmislapsiin on usein liitetty monenlaisia ominaisuuksia. Jotkut olettavat heidän syntyvät ”vapaina” ja ”tasa-arvoisina”, jotkut arvelevat heidän muistuttavan tyhjiä tauluja ja jotkut peräti julistavat heidän olevan ateisteja.

Viimeksi mainittu väite saattaa oikeasti kuulua huumorin piiriin, mutta tiedän, että monet puhuvat synnynnäisestä ”tasa-arvosta” täysin vakavissaan ja ovat valmiit puolustamaan tätä aksiomaattisena pitämäänsä totuutta kaikin rehellisin ja jopa epärehellisin keinoin. Kysymys on näet sen luokan asiasta, jollaisia sanotaan elämää suuremmiksi. Kuten jumalallista ilmoitusta, tällaista totuutta puolustetaan keinoja kaihtamatta.

Hieno ajatus tasa-arvo onkin. Jos se tarkoittaa sitä, ettei ketään saa syntyperänsä takia sortaa, vihata eikä vähätellä, voi tälle asialle vain aplodeerata. Jokaisellahan on ihmisarvo, joka ei riipu esimerkiksi hänen kyvyistään, suvustaan tai asemastaan.

 Luulen, että a priori jokainen ansaitsee osansa siitä pyhästä kunnioituksesta, jota tunnemme ihmiselämän mysteeriä kohtaan. En kylläkään tiedä, miten asian perustelevat ne, joiden mielestä mitään pyhää ei ole olemassa. Ehkäpä perusteena voisi olla jokaisen yksilön potentiaalinen nautintojen määrä, mutta tässä taidamme olla vaarallisella tiellä, siellä tulee jo pyöveli vastaan, ainakin vanhoja ukkoja…

Mutta yhtä kaikki, niin pian kuin lapsi hieman kasvaa, havaitsemme hänen menettävän tasa-arvonsa muun vertaisryhmän kanssa. Aikuisena ihmiset ovatkin jo sitten kovin eriarvoisia eikä asia ole koskaan korjaantunut yhteiskunnan massiivisillakaan toimenpiteillä, kuten pakollisen tasapäistävällä koululaitoksella.

Eriarvoisuudella tarkoitan tässä erilaista yhteiskunnallista ja taloudellista menestystä. Sehän nyt ei lainkaan liity varsinaiseen ihmisarvoon, mutta kun tällainen puhetapa on tullut tavaksi, niin menköön nyt tässäkin.

Hitorioitsija Jerry Z. Muller on Foreign Affairs-lehden maalis-hutikuun numerossa analysoinut tasa-arvon ongelmaa erilaisten tuotantotapojen vallitessa. Kuten tunnettua, miesten aiemmin nauttima suhteellinen etu, joka perustui ruumiinvoimiin, on tietoyhteiskunnassa menettänyt merkityksensä.

Tärkeämmäksi on noussut sosiaalinen pääoma, johon liittyy sekä kognitiivisia että sosiaalisia ja moraalisia taitoja ja kykyjä. Tämä on nostanut naisten potentiaalia työelämässä.

Naiset ovat kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa olleet kovassa nousussa, kun taas tietty ryhmä miehiä on pudonnut ja joutunut kurjistuneeseen asemaan niin työ- kuin avioliittomarkkinoilla.

 Mullerin mielestä on näköharhaa kuvitella feminismin saaneen aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia, itse asiassa se vain heijastelee niitä. Tilanne on siis suunnilleen sama kuin kukolla, joka luulee auringon nousun johtuvan omasta kiekumisestaan.

 

Mutta mikäli uskomme Mulleria ja niitä runsaita tutkimuksia, joihin hän ilmoittaa johtopäätökset perustavansa, ei feministien kiekuminen ole pelkästään koomista.

Feministit, kuten kaikki itseään kunnioittavat radikaalit ovat leimanneet ydinperheen vanhanaikaiseksi.

Sehän haittaa yksilön itsetoteutusta ja uusintaa pikkuporvarillisia ja patriarkaalisia arvoja. Mahtaako nainen edes löytää todellista libidoaan pysyvässä heterosuhteessa? Mikäli ei löydä, olemme jo kaikkein perustavimpien arvojen äärellä ja niiden loukkaaminen tai rienaaminen on varma ja lyhyt tie arvokonservatiivien, taantumuksen ja äärioikeiston riveihin.

Muller todistelee kirjoituksessaan, että epätasa-arvo on väistämätöntä. Nyky-yhteiskunnassa pahnanpohjimmaisiksi ovat alkaneet pudota tietyt miesryhmät. Heidän ohellaan kelkasta jää suhteellisen tai suhteettoman, mikä on tässä sama asia, suuri osa tietyn etnisen alkuperän omaavia henkilöitä. Naisiakin joukkoon tummaan tietysti mahtuu runsain mitoin.

Mistä tämä johtuu? Perimmäistä syytä voi etsiä vaikkapa geeneistä tai voisi, ellei se olisi käytännössä kiellettyä. Mukana vaikuttavat varmasti kansalliset perinteet ja kuka ties mitkä muut tekijät.

 Joka tapauksessa yksi markkeri näyttää nousevan ylitse muiden. Se on perhe.

Ehjä ydinperhe on lapsen yhteiskunnallisen tulevaisuuden kannalta ylivoimainen etu. Perheessä ei saada pelkästään tiedollisia valmiuksia, joita tarvitaan koulussa. Sieltä saadaan myös asenteet, hyveet, sosiaaliset taidot, lyhyesti sanoen kasvatus.

Perheen varallisuus ennustaa lasten koulumenestystä, mutta vielä paremmin sitä ennustaa kirjojen määrä perheessä. Perhe on, kuten kirjoittaja asian ilmaisee, se ”työpaja, jossa inhimillistä pääomaa valmistetaan”.

Inhimillinen pääoma on tietoyhteiskunnassa keskeinen resurssi. koulutus on nyt kaikille avointa ja internet tuo valtavan tietomäärän kaikkien ulottuville. Kysymys on nyt siitä, onko yksilöllä valmiuksia käyttää tuota tietoa.

Muller toteaa, että avioerot ovat amerikkalaisen yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa kääntyneet laskuun. Alemmissa ne ovat hyvin yleisiä. Avioerolapsen sosiaalinen ennuste on huono. Erityisesti tämä pätee poikiin, jotka jäävät äidin hoteisiin. Asiaa pahentaa erityisesti sarjarakastaja-äiti, joka panostaa itsensä etsimiseen seksuaalisella alueella.

 

Epätasa-arvo näyttää olevan vain kasvamassa aivan riippumatta siitä, että sen torjumiseen ei ole koskaan panostettu yhtä paljon. Sikäli kuin asia koskee erilaisia pörssihuijareita ja heidän tähtitieteellisiä voittojaan, on lääkkeitä etsittävä kansainvälisestä yhteistyöstä, jotta oikeus ja kohtuus saataisiin edes jossakin määrin palautettua.

Sikäli kuin asia koskee menestystä nykyaikaisessa yhteiskunnassa, voidaan tilannetta helpottaa vain hiukan. Amerikassa kokeillut ”positiivisen” syrjinnän keinot ovat tehottomia ja jopa vahingollisia.

Voisi tietenkin kuvitella erilaisia radikaaleja keinoja ydinperheen suosimiseksi -vaikkapa haittaveroa avioeroille. Luultavasti sellainen olisi pantava myös ns. sateenkaariperheille, vaikka en tiedä, onko asiasta vielä tutkimuksia. Toistaiseksi tämä siis on vain ajatuskoe. En vaadi mitään enkä paheksu, kysyn vain.

Joka tapauksessa ”synnynnäisen” tasa-arvoisuuden ajatus ja vallankin siitä seuraavat johtopäätökset kannattaa ns. edistyspiireissä miettiä vielä kerran uudelleen. Maahanmuuton ja nykyisen avioliittokulttuurin myötä meillekin uhkaa syntyä alaluokka, joka ei ole nyky-yhteiskunnassa työllistettävissä.

Jos sellainen syntyy, niin se todennäköisesti vetäytyy omiin alakulttuureihinsa ja elää epäsosiaalista elämää sosiaaliturvan ja laittomien elinkeinojen tuella. Näin on asia monissa Euroopan maissa ja Amerikassa.

Tiedän, että ne, joiden hallussa on korkeampi totuus ja jotka luottavat aksiomaattisiin viisauksiin, sanovat, että meillä ei tapahdu näin. Muistan hyvin, miten se älymystö, joka halusi meillekin sosialismia, vain nauroi ajatukselle, että se toimisi meillä yhtä huonosti kuin muuallakin.

Pelkäänpä, että meillä on lupa epäillä, että sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka tasa-arvon nimissä sortaa miehiä ja kantakansallisuutta ja hehkuttaa moniarvoisten perheiden autuutta, ei välttämättä tuota sitä hyvää, mitä sillä tavoitellaan. Näin on ainakin muualla voitu todeta. Miksi asiat olisivat meillä toisin?