Puuhun nostettu fasisti

Puuhun nostettu fasisti

Nuorempi sukupolvi ei taida enää muistaa, että merkittävä humoristimme ja satiirikkomme Veikko Huovinen leimattiin aikoinaan fasistiksi. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun tasavallan kaljupäinen eminenssi oli lukenut hänen kirjansa Rasvamaksa, jonka nimikkonovellissa muuan afrikkalainen kannibaali nautti ateriakseen suomalaista viinaan menevää henkilöä, jonka rasvamaksa todettiin erityiseksi herkuksi, kuten asia on myös eläinveljillämme hanhilla.

No normaali lukija ei liene nähnyt asiassa mitään niin hirmuista rikosta, että sen takia olisi kannattanut kiinnittää asiaan huomiota. Erilaisia groteskeja kuvitelmia oli nerokkaan kirjailijan kynästä ennenkin pursunnut. Monet muistivat vielä hyvin hänen pasifistisen teoksensa Rauhanpiippu, joka epäilemättä oli mukaeltu Voltairen Candide’sta, mutta oli joka tapauksessa sekä riemullinen satiiri että myös omalla tavallaan vaikuttava ja vakuuttava puheenvuoro eräitä militarismin älyttömyyksiä vastaan. Niinpä olikin jotakin erityisen kieroa siinä, että Huovinen leimattiin lehdistössä fasistiksi. Leimaa vahvisti vielä hänen Suomen Kuvalehdessä julkaistu hauska matkakirjeensä Leningradista. Siinä hän ei vallitsevan tavan mukaisesti kiiruhtanut ihmettelemään ja ihastelemaan sosialistisen rakennustyön saavutuksia, vaan jutusteli tyylilleen uskollisena leppoisasti minkä sotalaivoista, minkä vessoista. Neuvostoliittoa edustava paikallinen suomalainen vallan vahtikoira –he vahtivat ja arvostelivat kansaa vallan puolesta- hyökkäsikin rajusti moista vihamielisyyden kylvöä vastaan. Huovinenhan oli erityisen sopiva kohde tultuaan korkeimman tason teilaamaksi.

Huovisen suurena ihailijana olin suutuksissani ansaitsemattomasta ja selvästi valheellisesta leimaamisesta. Jos ihmisen ei sallittu edes kaunokirjallisuudessa vapaasti leikkiä ajatuksillaan, niin mihin oikein olimme menossa? Mikä oikeus sitä paitsi kenelläkään oli vaatia, miten joku toinen kirjoittaa ja mihin asioihin kiinnittää huomiota? Uskoin, että jokainen rehellinen ihminen jakoi samat tuntemukset.

Hämmästykseni oli suuri, kun sain huomata, että jopa tuttavapiiristäni löytyi ihmisiä, jotka nielivät purematta sen, mitä heille syötettiin. Sellainen pikkuseikka kuin omakohtainen tutustuminen puheena oleviin artikkeleihin saati omaan harkintaa perustuva kannanotto ei näyttänyt eräille tulevan mieleenkään. Laumalla on lauman vaistot ja kun lauma liikkuu, ei yksilön ääni kauas kanna ellei se sulaudu yhteiseen touhuun.

Poikasena ammuin joskus variksia huuhkajalta. Huuhkajan kuva oli asetettu puuhun siten, että aamuaurinko heijastui sen silmistä. Kavala tarkk’ampuja vaani läheisen saranin[1] suojassa. Eipä aikaakaan, kun kului rääkäisy ja ensimmäinen varis hälytti pedosta. Muutamassa minuutissa lähipuiden oksat olivat täyttyneet lajitovereista ja ilma oli sakeana rääkyvistä linnuista. jotka kiihkoltaan eivät huomanneet, että tovereita tipahteli pikku hiljaa alas oksilta. Pienoiskiväärin napsahdukset eivät tuota urheata soturijoukkoa häirinneet. Vasta kotvan kuluttua kaamea totuus selvisi ja koko lauma pinkaisi matkaan jättäen kentälle useita kaatuneita.

Median toiminta muutamissa tapauksissa, erityisesti fasistien ja muun vapaan riistan ahdistelussa tuo elävästi mieleeni varisten laumakäyttäytymisen. Kohtuuttomaksi äitynyt ahdistelukiihko saattaa johtaa itsesuojeluvaiston heikkenemiseen ja toimittaja, joka yleisessä innossa lehahtaa mukaan jahtaamaan yhteistä saalista saattaa tehdä moraalisen ja ammatillisen itsemurhan. Siinä voikin mennä maine sekä kunnia myös ahdistelijalta eikä vain ahdistetulta. Verba volant, scripta manent.

---

[1] Savolais-venäläinen sana, turkkilaista alkuperää. Tarkoittaa eri kielissä mm. palatsia, latoa ja vastaavia laitoksia.

Finland, my Finland

Finland, Your Finland

England, Your England on George Orwellin sodan aikana kirjoittama karhea rakkaudentunnustus vanhalle Englannille, Sen nimi sisältää viittauksen sekä William Ernest Henleyn pateettiseen runoon England, my England:

What have I done for You,

England, my England,

What is there I would not do,

England, my Own!

 että tuohon aikaan jo myös D.H. Lawrencen samannimiseen esseeseen. Kuten Orwellin kohdalla aina, tämäkin kirjoitus on kiinnostava sekä tyylinsä että sisältönsä puolesta. Kirjoittaja piirtää kuvan itsepäisestä, nurkkakuntaisesta ja irrationaalisesti käyttäytyvästä kansasta, joka vieroksuu ulkomaalaisia. Ne vuodet, jotka miljoonat englantilaiset sotilaat viettivät mannermaalla ensimmäisen maailmansodan aikana, eivät suinkaan tehneet heistä kosmopoliitteja. Orwellin väitteen mukaan miehet oppivat siellä vain vihaamaan kaikkia ulkomaalaisia pitsi saksalaisia, joiden urhoollisuutta he ihailivat.

Orwell lienee oikeassa siinä, että myös suurin osa eurooppalaisia pitää Englannin omituisuuksia raivostuttavina eikä voisi kuvitellakaan viettävänsä koko elämäänsä tuossa maassa. Englantilaisista taas se tuntuu useimmiten ainoalta kuviteltavissa olevalta vaihtoehdolta.  Orwellin essee on täynnä stereotypioita, jotka hän usein heti ilmoille heitettyään myös rikkoo. Jäljelle jää kuitenkin selkeä kuva maasta ja kansasta, joka sopii tiettyyn karsinaan ja jolle tietyt toisten eurooppalaisten maiden käytännöt olisivat mahdottomuus. Orwell on vakuuttunut siitä, että englantilaiset ylenkatsovat militarismia, vaikka sitä heillä perinteisesti ja mahtipontisesti yritetäänkin nostaa esille. Historia tuntee armeijan diktatuureja, mutta ei laivaston. Englantilainen tuntee tiettyä perusturvallisuutta omassa maassaan ja omassa kodissaan. Hän tietää, että ”ne eivät voi tehdä” monia sellaisia asioita, jotka kuuluvat vain yksilön omaan ratkaisuvaltaan ja hänen suvereeniin elämänpiiriinsä. Tekopyhyys ja epätäydellisyys ovat kiinteä osa englantilaista kulttuuria, mikä osataan ymmärtää sen sijaan että vaadittaisiin täydellisyyttä, nollatoleranssia ja tahdissa marssimista. Englantilainen ymmärtää, että demagogiset väitteet siitä, ettei puoli leipää ole leipää lainkaan, eivät voi pitää paikkaansa. Englanti oli Orwellin silmissä syvästi epäoikeudenmukainen luokkayhteiskunta, jonka puutteet olivat kaikkien nähtävissä. Silti sille oltiin lojaaleja, se oli ihmisten koti.

Kaikessa armottomuudessaan Orwellin kuvaus kansastaan on eräänlainen rakkaudentunnustus, joka antaa anteeksi ne monet moraaliset ja muut puutteet, jotka tuota kansakuntaa ovat aika vaivanneet. Suurpiirteisesti Orwell lukee kansaansa myös muut Britannian kansakunnat, joiden uskoo sietävän ja aina ennenkin sietäneen tämän menettelyn.

Se, joka on lukenut nykyisempiä englantilaisia itseanalyysejä, vaikkapa Theodore Dalrymplen teoksia tai Roger Scrutonin kirjan England: An Elegy, aavistaa että se maailma, jossa Orwell tuon mainitun tekstinsä kirjoitti, on jo ollutta ja mennyttä. Tilalle on yhä selvemmin nousemassa se maailma, jonka Orwell pelkäsi olevan tulossa jo vuonna 1984. Se on tulossa hitaammin, mutta yhtä perusteellisesti ja peruuttamattomasti, kuin kirjailija uskoi.

Olisiko mahdollista tehdä vastaavanlainen analyysi suomalaisista? Kansakuntana, jonka kulttuurisessa perinnössä on kansan kaikesta raadollisuudesta ja naurettavuudesta huolimatta jotakin pysyvästi arvokasta? Sellaista, joka ansaitsee vaalimista ja säilyttämistä tai vähintäänkin ymmärtämystä huolimatta siitä, ettei se noudattele kunkin aikakauden muodikkaita aatteita?

Sota-aikana kirjoittanut Orwell nostaa esille militarismin preussilaiset muodot alkaen paraatimarssista, jollainen hänen mielestään ei olisi kuviteltavissa Englannissa. Entä onko suomalaisessa kulttuurissa joitakin erityispiirteitä, jotka erottavat sen useimmista muista Euroopan maista? Mitkä muualla yleiset instituutiot evät olisi kuviteltavissa Suomessa?

Englannilla on aina ollut ongelmia Britannian kanssa ja poliittinen korrektius on johtanut siihen, että koko sanan käyttämistä aletaan hävetä ja vältellä. Sen sijaan ollaan brittejä, tai ylpeästi walesilaisia tai skotteja. Roger Scrutonin mielestä on havaittavissa kummallinen ilmiö: Englannin kieltäminen (the forbidding of England). Tämä on ilmeistä sukua Venäjällä suositulle venäläisyyden (russkost) korvaamiselle venäjäläisyydellä (rossijanstvo). Savolaiset ja hämäläiset ovat meillä vielä suostuneet olemaan suomalaisia, sama on koskenut jopa ruotsinkielisiä, joiden parissa Freudenthalin evankeliumi näyttää väljähtyneen.

Mielestäni suomalaisilla on näihin asti ollut muuan harvinainen ja merkittävä kansallinen erikoispiirre: meiltä on puuttunut rasismi. Tämä ei ole erityisen suuri ansio sikäli, että on vaikea syrjiä ketään rodullisesti valtaväestöstä poikkeavia, ellei heitä ole mailla eikä halmeilla. Sen sijaan meilläkin on kyllä klikkiydytty monella muulla perusteella: kielen, asuinpaikan, ammatin ja niin edelleen. Olisi luonnotonta ellei näin olisi. Ihmisten liittyminen toisiinsa tiettyjen tunnusten perusteella on ilmeisesti ikiaikainen taipumus eikä siitä kannata kenenkään pahentua. Maahanmuuttajat etsivät toistensa seuraa eikä tätä vapaassa maassa voida estää. Näin syntyy keskittymiä. jotka erottautuvat ympäristöstään.

Tämä ei vielä ole rasismia, ei myöskään se, ettei kantaväestö hakeudu noiden enklaavien yhteyteen ja pura niiden raja-aitoja. Sitä tuskin sallittaisiin. Rasismi on sosiaalinen konstruktio, jota käytetään tilanteessa, jossa yhteiskunta on siinä määrin jakaantunut etnisten tuntomerkkien perusteella, että siitä on tullut yhteiskunnallinen ongelma. Rasistiseksi nimitetty käyttäytyminen on siis sidoksissa yhteiskunnan rakenteeseen, joka tekee sen mahdolliseksi. Rasismipuhe moraalisena ja poliittisena aseena kohdistuu käytännössä aina enemmistöihin. Kantaväestön nimi saa näin automaattisesti huonon kaiun, samoin sen instituutiot, jotka ovat tulokkaiden kannalta hankalia.

Tukevatko tutkimukset sitä näkemystä, että rasistiset ”viharikokset” olisivat Suomessa lisääntyneet? Onko niitä kansainvälisesti ottaen paljon? Poliisin tilastot taitavat antaa päinvastaisen kuvan. Miksi suomalaisuus sitten on aivan hiljattain saamassa rasismin leiman, jota tarmokkaasti levitetään myös ulkomailla? Miksi siis muka olisimme erityisen rasistinen kansa?

Vanha venäläinen sananparsi väittää, että jos tähdet taivaalla tukkivat, niin jokuhan sitäkin silloin tarvitsee. Sama taitaa olla suomalaisten rasismin kanssa. Joku sitä ainakin luulee tarvitsevansa, koska se on kaikilla muillakin sivistyskansoilla, joiden seurassa meidän on pakko olla. Vuosi 1984 on takana, mutta Orwellin ennustuksen mukaan uusi uljas maailma onkin valmis vasta vuonna 2050.

Kaiken uhallakin uskallan väittää, että suomalaiset ovat perinteisesti olleet hyvin vähän taipuvaisia niin militarismiin kuin rasismiin, äärioikeistolaisuuteen kuin äärivasemmistolaisuuteen tai yleensäkin mihinkään äärimmäisiin ja kiihkeisiin poliittisiin tai kulttuurisiin virtauksiin. Suomalaisten merkittävä kansallinen piirre on päinvastoin nuivuus kaikkea liian korkealentoista, valheellista ja korusanaista kohtaan. Osatkaamme arvostaa tätä kansallista aarretta. Englantilaisten pahe on perinteisesti ollut tekopyhyys, meidän paheemme voi sen sijaan olla liian pitkälle menevä nuivuus: penseys, jota ilmestyskirjassa kuvataan paheista suurimmaksi. Mutta kaikki on suhteellista ja ne kansat, jotka tietävät olevansa tämän vuoksi meitä parempia, heittäkööt ensimmäisen kiven.

Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja

Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja

Toistuvat mediarepäisyt ja massiiviset ”keskustelut” siitä, mitä saa julkisesti sanoa, ovat tänä armon vuonna 2011 luoneet epätodellisen ilmapiirin. Miten on edes mahdollista asettaa kyseenalaiseksi täysivaltaisen Suomen kansalaisen, saati kansanedustajan oikeutta sanoa ja ajatella, mitä haluaa. Mikäli kyseessä on rikoslain tarkoittama sanavapauden väärinkäyttö, asia muuttuu, mutta kansanedustajan kohdalla kynnyksen pitäisi olla aivan erityisen korkea, kuten asiaan perehtynyt juristi Jukka Kemppinen on blogissaan todennut. Varmuuden vuoksi vielä kerran: kansanedustajan sananvapaus ei ole normaalia alhaisempi vaan korostetusti suurempi ja suojellumpi.

Tänä vuonna on voitu havaita, että kuka tahansa kadunmies katsoo oikeudekseen asettua tuomaroimaan, millaiset sanat saattaisivat pahoittaa vaikkapa Kreikan kansan mielen, mikä toki lienee kauhea asia sinänsä. Kylmäävää on se, että jonkinlaista jokamiehenoikeutta sensuuriin pidetään itsestäänselvyytenä.

Se, että jotakin aivan normaalia ja perusteltua epäilyä demokraattisen järjestelmän varjopuolista pidetään ajatusrikoksena, on ajassamme jälleen kerran jotakin uutta, vaikka sille löytyykin paralleeleja sekä 1930-luvulta että 1970-luvulta. Taistolaisopiskelijoiden surullisenkuuluisa Musta kirja luki imperialistisen ja siis kiellettävän propagandan pariin länsimaisen ajattelun klassikoita Freudista lähtien. Pari vuotta sitten kirja muuten julkaistiin uudestaan. Tänä vuonna John Stuart Mill näyttää jo joutuneen edistyksellisimmän aineksen vihoihin, koska joku norjalaislurjus siteerasi häntä. Jos uusimman kohun implikaatiot otetaan vakavasti, hän näköjään saa tässä maassa seurakseen kaikki muutkin vakavat demokratian teoreetikot Aristoteleesta lähtien. Onpahan ainakin hyvää seuraa.

Toinen asia on, että täytyy olla aivan luvallista joka ainoalle Suomen kansalaiselle ja lisäksi vailla kansalaisuutta oleville täällä asuville ja lisäksi vielä muillekin sanoa asioita, joista joku voi pahoittaa mielensä. Näin on asia jopa siinä tapauksessa että tämä joku on esimerkiksi feministi, muslimi tai vaikkapa kepulainen. Enemmänkin, pidän oikeutenani sanoa vaikkapa niin, ettei aluepolitiikka maassamme muutu, ellei Helsinkiin pudoteta ydinpommia. Jos tämän vuoksi ruvetaan kauhistelemaan, että vaadin viattomien pääkaupunkiseudun naisten ja lasten ja jopa herttaisten kotieläinten kärventämistä kuoliaaksi, katson että minulla on oikeus närkästyä.

Intellektuellin ja poliitikon ero on siinä, että edellinen joutuu yhä uudelleen perustelemaan itselleen mielipiteensä ja myös sen päämäärän, johon pyrkii. Tämä siksi että hänen maailmansa on avoin ja jokainen tärkeä uutuus pakottaa järjestämään sitä ainakin jossakin määrin uudelleen, jotta uutuudelle, joka on pakko tunnustaa realiteettina, voitaisiin antaa sille kuuluva sija ja merkitys. Poliitikko pyrkii tiettyyn päämäärään ja kaikki muu on hänelle välinettä. Niinpä uusi tieto ei ole hänelle intellektuaalinen vaan poliittinen haaste: miten sitä voidaan käyttää hyväksi?

Poliitikon klooni hieman alemmalla valtiollisella tasolla on älymystön liepeillä pyörivä hangaround-porukka, joka ei muodosta omaa mielipidettä, vaan kannattaa, kannustaa ja fanittaa poliitikkoja ja muita älyllisinä johtajina pitämiään. Vastaavasti se on sotatilassa näiden vastustajia vastaan. Tälle ainekselle jokainen itsenäinen ajatus on vaarallinen ja sille on ominaista varislaumaefekti. Kun haukka ilmestyy variksen näköpiiriin, tämä kiljaisee ja heti syöksyy paikalle kokonainen lauma samoja intressejä edustavaa ainesta, joka yrittää poistaa rauhanhäiritsijän. Varislauma ei käy keskustelua, vaan sen huudoilla on toisenlaisia funktioita: yhtäältä niiden tarkoitus on tietenkin pelottaa tunkeutujaa, mutta toisaalta ne myös antavat laumalle turvaa ja tiedon siitä, ettei kukaan sen jäsen ole yksin.

Reviiri, jota lauma puolustaa, on rajattu poliittisella korrektisuudella. Eivät ainoastaan väärät johtopäätökset, hankalat tiedot ja epätoivottavat stereotypiat pane laumaa raakkumaan. Yksi ainoa väärä sana riittää nykyään aiheuttamaan äänekkään reaktion, jonka äänimaisemasta on turha etsiä älyllistä avoimuutta ja pyrkimystä keskusteluun. Totuus on jo tiedossa ja sen loukkaajat on vain löydettävä ja karkotettava. On tärkeää huomata, ettei edes yritetä ymmärtää, mitä sanoja tarkoitti, vaan kaikki huomio keskittyy siihen, mitä hän sanoi.

Joskus maailmassa toimittajia verrattiin sopuleihin, jotka juoksivat kritiikittömästi lauman johtajan perässä. Vertauksen havaittiin pian ontuvan, sillä sopulilaumalla ei ole johtajaa. Muutenkin sen käytös on mystisellä tavalla päätöntä ja itsetuhoista. Vaikka poliittisesti korrektiin puoliälymystöön osittain sopiikin sama luonnehdinta, on sen käyttäytymiskaava kuitenkin toisenlainen: ei se pelkästään lyllerrä päämäärättömästi eteenpäin (mitä pitemmälle sitä parempi), vaan myös reagoi nopeasti ja rajusti reviirin häirintään, minkä aiheuttavat niin hankalat tiedot kuin pelkästään väärät sanat.

Luulin jo hetken, että uusimmassa raakkujaisnäytelmässä kyse oli kyynisyydestä. Nyt ymmärrän, että totuus on karumpi. Suuri enemmistö niistä, jotka ovat reagoineet, eivät ole osoittaneet minkäänlaista pyrkimystä ymmärtää sanottua, vaan tulkitsevat sitä mielivaltaisesti ja mielettömästi lietsoen moraalista suuttumustaan ja sepittäen toinen toistaan hurjempia tarinoita ilman vähäisintäkään perustetta. Poikkeukset ovat olleet erittäin harvinaisia. Helsingin Sanomien Ville Blåfield oli harvinainen poikkeus, joka jutussaan ”Siis mä kuolen!” (HS 17.9.) osoitti normaalia todellisuudentajua. Hänen tulkintansa mukaan ”sen sijaan että Jussi Halla-Ahon otsikoidaan vaatineen Kreikkaan sotilasjunttaa, tulisi otsikoida Halla-ahon pitävän demokraattista yhteiskuntamallia Kreikan kriisin ongelmana. Ja sitten olisi mahdollista kysyä: voisitteko hieman tarkentaa?” Blåfield sai netissä melkoisen ryöpytyksen.

Blåfieldin vastapainoksi sama HS:n numero toki julkaisikin Sami Sillanpään jutun ”Peruspelkurit”, jossa runoiltiin Halla-ahon ihailleen fasismia ja vaatineen panssarivaunujen käyttöä kansaa vastaan, mikä todistaa pelkurimaisesta piiloutumisesta panssarin turvaan, josta kelpaa ammuskella suojattomia. Tällaista kun itse asiassa on myös nimetön nettikirjoittelu.

Onko kyse enää edes pelkästä älyllisestä epärehellisyydestä? Pikemminkin näyttää olevan niin, että kiihtynyt lauma menettää todellisuudentajunsa eikä halua ajatella, mitä viholliseksi koettu sanoo. Tämä ei enää tunnu epärehellisyydeltä, koska koko oma lauma ei voi olla epärehellinen ja ainakin se on oikealla asialla ja vihollinen väärällä, joten koko kysymys on joutava. Tämä asenne on liiankin tuttu taistolaisuuden ja suomettumisen kaudelta. Kehityksen suunta on selvä ja kiinnostavaa on vain se, mihin asti se voi jatkua ennen kuin yleisemmin tajutaan koko asian irrationaalisuus ja tuhoisuus. Viimeksi muutos tapahtui vasta sitten, kun Neuvostoliitto romahti.

Kun ympäristö on tällainen, ei voi muuta kuin toivottaa onnea rasisimin ja fasisimin vastaiselle taistelulle vanhaan saksalaiseen tapaan: ”Hals-und Beinbruch!” Helppoa ei tule olemaan.

Vapauden hinta ja totuuden arvo

Vapauden hinta ja totuuden arvo

Ketkä ovat Suomen kaksi vaarallisinta ihmistä kautta aikojen? Ellette tiedä, niin antakaa median kertoa se itsellenne. Se pahuuden jättiläinen, joka ensimmäisenä sai kunnian koristaa potretillaan kokonaista Helsingin Sanomien sivua, oli aikoinaan Jokelassa joukkomurhan tehnyt nulkki, jonka herostraattinen maineenjano näin sai täyttymyksensä. Hänen nimensä koituu siinä määrin koko suvun ja siis syyttömienkin häpeäksi, että on parempi yrittää se unohtaa. Toinen palstamillimetreillä mitaten vastaavaan saavutukseen lähes yltänyt hahmo on tuore kansanedustaja, joka rajoitetussa facebook-kaveripiirissä kirjoitti, että tarvittaisiin uusi sotilasjuntta tekemään Kreikassa tarvittavat päätökset, kun demokratian vallitessa sellaisten tekeminen näyttää mahdottomalta. Kovia juttuja molemmat!

Tuo mainittu mielipide nyt joka tapauksessa on poliittisesti mitä epäkorrektein, tai ainakin olisi, jos se virallisesti esitettäisiin arvovaltaisena poliittisena lausuntona Kreikan edustajille. Niinpä puolueen puheenjohtaja kiiruhti esittämään väärinajattelijan rankaisemista ja nuolaisi näin hallituspuoluetta, joka oli jo aiemmin kunnostautunut sananvapauden rajoittamista vaativilla lausunnoillaan.

On aivan turhaa edes todistella, miten absurdia on kieltää historiallisten paralleelien ja ajatuskokeiden julkinen esittäminen, saati niiden esittäminen kaveripiirissä, jossa itse kukin on vapaaehtoisesti mukana. Vetoaminen siihen, että henkilö on vastuullisessa asemassa, kun hänet on kansan äänillä valittu sen edustajaksi ja sen vuoksi sananvapautensa puolesta rajoitettu, ei voi vakuuttaa ketään. Kyseessä on yksinkertaisesti arvoton näytelmä, jossa käytetään aseena sitä tekosyytä, joka käteen sattuu. Ikävä vain, että hyökkäyksen kohteena ei ole vain yksi hankala ihminen, vaan paljon enemmän. Näinä poliittisen korrektiuden aikoina sananvapaus ei ole enää korkeassa kurssissa ja toimittajat ovat ensimmäisinä sitä kaventamassa, takaahan tämä hovikelpoisuuden niin sanotuissa älymystöpiireissä. Poliitikot ovat luku sinänsä ja heiltä on tässä suhteessa saanut tottua odottamaan mitä tahansa. Jos jonkun mielestä näin sanomalla loukkaan suomalaista demokratiaa, niin tällä perusteella otan tämän leiman mielelläni vastaan. Demokratia, joka korottaa päivänkohtaiset tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat perustavien vapausperiaatteiden yläpuolelle ansaitsee ylenkatseemme samoin kuin omassa muodikkaassa edistyksellisyydessään hautuva lehdistö, joka vakain tuumin ja läpinäkyvin konstein yrittää muokata yleistä mielipidettä omien tarkoitustensa mukaiseksi.

Ajatusleikkien täytyy demokratiassa aina olla sallittuja joka ainoalle kansalaiselle. Sen sijaan on asioita, joilla ei sovi leikkiä ja niihin kuuluu myös sanavapaus lyhentämättömänä ja kaventamattomana. Kyynikko on määritelty ihmiseksi, joka tietää jokaisen asian hinnan, mutta ei minkään asian arvoa. Poliitikot ja journalistit näyttävät nyt olevan kovin kiinnostuneita hinnoista. En tiedä, mitä tämä näytelmä on maksanut ja mitä sen luullaan tuottavan, enkä ole siitä edes kiinnostunut. Luulen vain, että pitemmän päälle ne, jotka eivät arvoja tunne eivätkä niistä välitä, saavat vielä opetella niihin tutustumista sekä politiikan että journalismin piirissä. Tällaisia asioita ei unohdeta.

Mitä poliittinen korrektisuus ei ole

Mitä poliittinen korrektisuus ei ole

Korrektisuus eli moitteettomuus on lähtökohtaisesti myönteinen asia.  Lujuuslaskelmat voivat olla oikeita eli korrekteja, samoin oikeinkirjoitus. Näissä asioissa korrektisuus on luonteeltaan absoluuttista ja se on riidattomasti todettavissa. Korrekti käytös on vaikeampi asia, puhumatta siitä, että kenelläkään ei edellytetä olevan korrektia makua, vaikka hyvästä mausta puhutaankin. Korrekti käytös on sopusoinnussa vallitsevien käytöstapojen kanssa. Sana viittaa tässä yhteydessä myös muodollisuuteen, jopa onttouteen. Jos ollaan hyvin korrekteja, pysytään myös läheisyyden piirin ulkopuolella.

Entä poliittinen korrektisuus? Se tietenkin tarkoittaa, että asiat ovat moitteettomasti tietyn poliittisen päämäärän kannalta. Koska politiikassa ei voida olla samassa mielessä korrekteja kuin matematiikassa, on myös poliittinen korrektius moitteetonta vain suhteessa johonkin eli jonkin asian kannalta hyödyllistä. Olisi peräti typerää etsiä poliittisesta korrektisuudesta totuutta, hyvyyttä,  kauneutta tai yleensä mitään pysyvää. Se on politiikan funktio.

Tämä ei tarkoita, että poliittinen korrektisuus olisi sinänsä pahaa tai vahingollista, sillä voi hyvinkin olla myönteinen tehtävä omassa rajallisessa ajassaan. Muiden aikakausien kannalta se kiinnostaa vain tutkimuskohteena. Kun poliittinen korrektisuus on aikansa elänyt, on sen arvo mennyt täydellisesti ja kokonaan. Se kelpaa vain historiaa ymmärtämättömien harjoitusmaaliksi, osoittamaan heidän oletettua älyllistä ja moraalista erinomaisuuttaan, he kun pystyvät nousemaan sen yläpuolelle post festum. Tämä ei tosin ole erityisen vaativa tehtävä. Jo Paasikivi pilkkasi asiaa kabareelaulun sanoin:

Jag fattar inte just så snart, men det är underbart

hur efteråt blir mig allt så klart!

Suomettuminen oli tyypillistä poliittista korrektisuutta. Suomi oli menettänyt noin satatuhatta ihmishenkeä kahdessa sodassa, joiden ainoa syypää oli sangen uskottavan selityksen mukaan Neuvostoliitto. Neuvostoliiton täytyi sitä paitsi katsoa yrittäneen noissa sodissa valloittaa Suomen ja alistaa se pakkovaltaan, jonka vallitessa olisi tuhottu kansallisen kulttuurin ja sitä kantavan eliitin lisäksi niin poliittiset ja juridiset vapaudet kuin myös uskonto ja jopa koti sen perinteisessä mielessä. Kaiken kukkuraksi naapuri saarnasi ehdottomana totuutena ilmiselviä valheita ja julisti mielettömästi olevansa maailman vapain, kehittynein ja ainakin pian myös vaurain valtio.

Tämän hölynpölyn uskominen onnistui aikanaan vain henkisesti takapajuisille tai muutoin tasapainottomille aineksille, muun muassa osalle älymystöä. Se suomalaisen älymystön valtaosa, jolla oli omakohtaista kokemusta itäisestä naapurista, pysyi sen sijaan sen houkutuksille immuunina ja sama koski myös valtaosaa muita kansankerroksia. Näin oli asia 1960-luvulle saakka.

Sodan jälkeen Suomi joka tapauksessa oli yhä vaarassa. Muiden samassa asemassa olleiden maiden kohtalolta sen pelasti reaalipolitiikka. Talvisota oli ollut kova reaalipolitiikan oppitunti ja jatkosodan aikana siitä oli tullut politiikan peruskauraa..

Niinpä kaukonäköinen Paasikivi ja hänen hyvä oppilaansa Kekkonen saattoivat jatkaa totuttua tietä nähdessään pelastuksen siinä, että heitettäisiin syrjään moraaliset näkökohdat ja lainausmerkeissä ”liittouduttaisiin” sen kanssa, mitä ei voitu voittaa.  Paasikivi valitteli sitä, että Suomen oli heittäydyttävä rähmälleen ja otettava vastaan moitteita, joita se ei suinkaan ansainnut. Neuvostoliitosta ja sen politiikasta ei sen sijaan saanut sanoa totuutta. Tällainen totuudesta erkaneminen voisi pitemmän päälle tappaa kansan sielun, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut näköpiirissä ja sitä paitsi sodanaikainen rokotus kommunismia vastaan toimi toistaiseksi varsin hyvin. Vasta uuden, sotaa näkemättömän sukupolven maailmassa poliittinen korrektisuus ja totuus kävivät mahdollisiksi sovittaa keskenään.

Niin sanottu suomettuminen poliittisena kulttuurina syntyikin siinä vaiheessa, kun poliittisesti epäkorrektit mielipiteenilmaisut voitiin siirtää marginaaliin ja demonisoida. Tapahtunut mullistus oli erittäin merkittävä.  Itäinen naapuri, joka Suomen yleisessä mielipiteessä oli toiminut sielunvihollisen agenttina maan päällä, muuttui ihmisten mielissä melkeinpä vastakohdakseen ja sen propagandaa voitiin levittää täysin salonkikelpoisesti ja varmana aplodeista. Hyvin harva oli oikeasti vakuuttunut siitä, että se oli totta, mutta sen nimenomainen kritisointi ei olisi ainoastaan osoittanut huonoa makua, vaan myös ollut varma tapa hankkia julkitaantumuksellisen rettelöitsijän maine. Niitä ilmoittautuikin vain pari. Luultavasti oli hyvä, etteivät ainakaan olleet enemmistönä.

Mikäli ihminen kannatti molemminpuolisesti edullisia hyviä naapuruussuhteita, hän pysyi hiljaa asioista, jotka eivät hänelle kuuluneet. Jokainen tiesi, ettei neuvostopropaganda varsinaisesti ollut totta, mutta monien mielestä se oli totuuteen verrattavaa ja suuren enemmistön mielestä sen kritisointi oli sopimatonta, epäkorrektia. Tylsä totuudenmukaisuudesta jankkaaminen ei ollut suosiossa. Jokainen tiesi, että Neuvostoliitossa oli ns. ongelmia ja monet olivat varmoja, etteivät heidän näkemänsä asiat olleet merkityksettömiä yksittäistapauksia. Mutta typerä totuuden vaatiminen oli epäsuosiossa sekä moraaliseksi että älylliseksi alamittaisuudeksi leimattuna.

Kummallista kyllä, ”neuvostovastaisuuden” vastustamisesta tuli meillä miltei kansalaisuskonto, vaikka maamme ei kuulunut Neuvostoliittoon. Puolivirallisen valtioideologian mukaan julkinen neuvostovastaisuus merkitsi asettumista niiden rintamaan, jota halusivat vaalia sodan ja verenvuodatuksen perinteitä, jotka juoksuhaudoissaan hautoivat vihaa ja kukaties vaikkapa revanssia tulevassa suursodassa. Se merkitsi kaiken sen myönteisen halventamista ja torjumista, jonka ystävälliset naapurisuhteet ja rauhanomainen rinnakkaiselo tarjosivat. Neuvostokansan valtavat kärsimykset ja urotyö fasismin lyömisessä olivat objektiivisesti ottaen tällaisen henkilön pilkan ja panettelun kohteena, vaikka hän ei mitään niistä sanoisikaan, sillä asiat kytkeytyivät toisiinsa aivan tietyllä logiikalla, joka ei ollut neuvostovastaisten rienaajien määriteltävissä. Kaikki tämä oli tietenkin poliittisesti virtaviivaistettua totuuden tulkintaa, jolla ei välttämättä ollut mitään tekemistä Neuvostoliittoa kritisoivan henkilön ajattelun kanssa. Mutta sen omaksuivat melkein kaikki, sitä noudattivat melkein kaikki ja, mikä hulluinta, melkein kaikki myös melkein uskoivat, että totuuden sanominen oli itse asiassa moraalitonta. Siitähän kärsivät Suomen etu ja kansojen keskinäinen luottamus. Ja luottamuksen puute oli sentään maksanut pelkästään suomalaisille satatuhatta ihmishenkeä ja naapureille vieläkin enemmän.

No, sapienti sat, jokainen ymmärtää, että myös nykyisen poliittisen korrektisuuden voi nähdä suomettumisen analogiana. Suomettuminen ei ollut pelkästään negatiivinen ilmiö, se ei ollut pelkkää valehtelua, kuten typerästi kuvitellaan. Se oli paljon enemmän: miellyttävien ja hyvien asioiden varjolla siinä korotettiin epätotuus totuudeksi ja viekkaus viisaudeksi. Häiriköitä paheksuttiin oikeasti. Poliittinen korrektisuus ei perustu tyhmyyteen, vaikka se auttaakin sen omaksumisessa. Myös älyllisesti merkittäviä suorituksia saatiin  nähdä sen puolustamisessa. Omana aikanaan poliittinen korrektius eli valtavirran poliittinen kulttuuri on merkittävä voima, joka matkaan saattaa historiallisia muutoksia. Ryssäviha oli aikanaan huomattava virtaus, jolla saattoi historian viekkaassa suunnitelmassa olla myönteinenkin antinsa ja sama koskee suomettumista, jonka huomassa vapauduttiin tuosta moraalisesti arveluttavasta perinnöstä älykkään reaalipolitiikan ja aidon hyväntahtoisuuden, mutta myös likinäköisen typeryyden ja alhaisen opportunismin myötävaikutuksella. Suomettuminen, jonka ytimessä oli sovinto Neuvostoliiton kanssa, oli joka tapauksessa kansallinen saavutuksemme, josta aidosti ylpeiltiin.

Ja nyt. parinkymmenen vuoden jälkeen, kaikesta tästä ei ole mitään jäljellä, sikäli kuin asia koskee Neuvostoliittoa. Tämä tietenkin johtuu siitä, ettei Neuvostoliittoakaan ole ja sen hyysäämistä on helppo pilkata.  Mutta ellei historia ole loppunut, saa kansamme vielä uuden näkökulman myös nykyiseen poliittiseen korrektisuuteemme. Sillä se ei ole moraalista korrektisuutta eikä se etsi totuutta, hyvyyttä eikä kauneutta, vaan poliittista tulosta tietyn kaavan mukaan ja tämä kaava on aikaansa sidottu uskomusten järjestelmä, jolla todennäköisesti on oma elinkaarensa, Sen jälkeen on sen vuoro menettää arvonsa. Pilkkaajat saattavat jo teroitella kirveitään.