Aikamme papistojen haasteet ja tehtäväkenttä
Lueskelin hämmästyneenä taannoisia Suomen lehtiä,
joissa toinen toistaan korkeammat tahot esittivät juhlallisesti kantanaan,
ettei ole hyväksyttävää uhkailla toisia hengenmenolla poliittisten
mielipiteiden takia saati sen vuoksi, että he puhuvat omaa äidinkieltään.
En ole tästä asiasta eri mieltä, en suinkaan. Sen
sijaan kyllä ihmettelen sitä, miksi asiaa pitää ikään kuin voimallisesti
todistella ja kutsua kokoon sitä puolustavia henkilöitä. Eikö se ole itsestään
selvä asia? Eihän meillä myöskään kerätä adresseja sen puolesta, ettei toisten
laillista omaisuutta saa tulla yöllä hänen kodistaan varastamaan. Jos joku niin
tekee, niin se on poliisiasia. Soitto konstaapelille, haaste käräjille ja
rapsut.
Mutta onko meidän aikanamme mikään itsestään
selvää? Minä konservatiivina olen aina lähtenyt siitä, että niin kauan kuin
maailma seisoo, tulevat mies ja nainen saamaan toisensa, siittämään lapsia ja
keräämään syksyisin marjoja ja sieniä, rakentamaan kotiaan ja kasvattamaan
lapsiaan nuhteettomaan elämään eläen kunniallisesti ja lakeja noudattaen. Jos
jonkun mieleen juolahtaa aivan erilaisia hankkeita ja hän keksii ruveta
kuluttamaan aikaansa juopottelemalla, ryöstelemällä toisten omaisuutta ja
tappamalla lähimmäisiään, niin hänet pannaan ilman muuta kuriin ja pidetään
lukkojen takana väkivalloin. Näin tehdään, koska suuren enemmistön etu sitä
vaatii ja on aina vaatinut.
Mutta tarkemmin ajatellen, lehdistön etummaisimman
osan vaahtoaminen aivan normaalin asiantilan puolesta ei taida olla sattumaa.
Elämme postmodernia aikaa eikä mikään ole enää normaalia. Jos joku saa
päähänsä, että hänellä on oikeus vaikkapa poltella toisten autoja, ei häntä
sovi asiasta syyllistää, ennen kuin on selvitetty, millä tavoin yhteiskunnan
paineet ovat saaneet hänet tekemään tuollaisen ratkaisun. Kuten demokratia on
jatkuva kansanäänestys, on postmoderni elämä jatkuvaa pähkäilyä siitä, mitä ei
saa keneltäkään vaatia ja miksi näin ei saa tehdä.
Dostojevski arveli, että jos Jumala on kuollut, on
kaikki luvallista. Niinpä ihmisen vaikeana osana on luoda itselleen lait ja
määräykset ihan itse. Ongelmaksi muodostuu jo heti sellainenkin asia kuin sukupuoli.
Ennen maailmassa niitä oli vain kaksi ja oli äärimmäisen harvinaista, että
asiasta syntyi epäselvyyttä. Nyt niitä on toistatuhatta ja jokainen joutuu itse
valitsemaan omansa. Ehtiikö tässä enää muuta tekemäänkään?
Kirkkokaan ei tarjoa turvaa säikähtäneelle ihmiselle,
joka haluaisi vain elää rauhassa ja luottaa siihen, että sellaista meininkiä
pidetään normaalina ja hyväksyttävänä asiana. Mutta kun tarkemmin ajattelen,
niin mieleen tulee, että itse luterilaisessa kirkossa on suorastaan
sisäänrakennettuna ajatus, ettei mitään väitettä saa hyväksyä ilman sen
omakohtaista pohdiskelua pyhän raamatun valossa. Jopa kirkolliskokousten suuret
päätökset ovat vailla apriorista todistusvoimaa. Niinpä hyvä luterilainen ei
saa uskoa, että naisella on sielu, ennen kuin hän on asian itselleen
todistanut. Muistaakseni Nikean kirkolliskokous oli kyllä aikanaan tehnyt
asiassa myönteisen päätöksen, mutta se velvoittaa vain katolilaisia, ei meitä…
Kirkko herättää muutenkin jo lähinnä kauhua
turvallisuutta tavoittelevassa ihmisessä. Raamattu ei puhu mitään naispapeista,
mutta tuntee sen sijaan papittaret. Nämä ovatkin nyt enemmistönä kirkossamme,
ja pukeutuvat siellä virantoimituksessa toinen toistaan riemunkirjavampiin
vaatteisiin. Laulettavat virret eivät enää muistuta vanhoja enempää
melodialtaan kuin sisällykseltään. Kirkossa ollaan nyt viihtymässä eikä
kuulemassa saarnaa synnin ja turmion kauhistuksesta.
Itse asiassa tämä on luonnollista. Martti-tohtorin
henki siellä taas heräilee. Ei ollut lainkaan protestantismin hengen mukaista,
että Lutherin näkemyksistä tehtiin kaanon, jota kaikkien tuli noudattaa. Herätysliikkeissä
asia aikanaan huomattiinkin ja tehtiin johtopäätökset. Tosin on kummallista,
että nämä nykyiset lutherukset erottavat surutta keskuudestaan kaikki ne, jotka
tekevät toisenlaisia johtopäätöksiä asioista.
Mutta jääköön, kirkko. Se on tyystin
marginalisoinut itsensä, eikä kukaan voi enää ottaa sitä vakavasti. Jos
haluaisin jostakin varmuuden sille vakaalle käsitykselleni, ettei ihmisen sovi
toista tappaa eikä edes uhkailla, niin suotta minä sitä postmodernista kirkosta
hakisin. Siellä, jos missä tiedetään, että ihmisen ei oikeasti tarvitse pelätä
Jumalaa eikä hävetä toisia ihmisiä. Papit antavat tästä todistuksia omilla
valinnoillaan ja puheillaan. Esimerkkejä ei tarvitse luetella.
Mutta takaisin politiikkaan. Jos meillä nyt ihan
aikuisten oikeasti aletaan olettaa, etteivät ihmiset käy toistensa kimppuun
murhaten ja polttaen vain siitä syystä, että intellektuellit, tuo aikamme
papisto, on heitä manipuloinut olemaan niin tekemättä, niin onpa tämä kauhun
paikka!
Kuka sittenkin tietää, mitä jotkut toiset
intellektuellit keksivät heille huomenna syöttää? Vai ovatko ne rikolliset
tyypit, jotka uhkailevat kanssaihmisiään siitä, että he käyttävät tuhatvuotista
oikeuttaa puhua täällä äidinkieltään, vain toteuttamassa jonkin puolueen
salaista agendaa? Onko meidän tosiaan äänestettävä siitä, kuka on tässä asiassa
oikeassa?
Hui kauhistus!
Mieleeni tulee Nummisuutareiden Esko, joka viinaa
saatuaan huutaa: ”Herran jestas, Antres! Juostaanko päämme mäntyyn!”
Selväpäinen reaktio taitaa tähän olla se, jonka
Antres kiteytti: ”Rupeenpa häntä pelkäämään. Kovin irstasluotoinen mies ja
vahva. Hirmuisen vahva!”