maanantai 3. kesäkuuta 2013

Miksi normaali säädyllisyys on perusteltava?



Aikamme papistojen haasteet ja tehtäväkenttä


Lueskelin hämmästyneenä taannoisia Suomen lehtiä, joissa toinen toistaan korkeammat tahot esittivät juhlallisesti kantanaan, ettei ole hyväksyttävää uhkailla toisia hengenmenolla poliittisten mielipiteiden takia saati sen vuoksi, että he puhuvat omaa äidinkieltään.
En ole tästä asiasta eri mieltä, en suinkaan. Sen sijaan kyllä ihmettelen sitä, miksi asiaa pitää ikään kuin voimallisesti todistella ja kutsua kokoon sitä puolustavia henkilöitä. Eikö se ole itsestään selvä asia? Eihän meillä myöskään kerätä adresseja sen puolesta, ettei toisten laillista omaisuutta saa tulla yöllä hänen kodistaan varastamaan. Jos joku niin tekee, niin se on poliisiasia. Soitto konstaapelille, haaste käräjille ja rapsut.
Mutta onko meidän aikanamme mikään itsestään selvää? Minä konservatiivina olen aina lähtenyt siitä, että niin kauan kuin maailma seisoo, tulevat mies ja nainen saamaan toisensa, siittämään lapsia ja keräämään syksyisin marjoja ja sieniä, rakentamaan kotiaan ja kasvattamaan lapsiaan nuhteettomaan elämään eläen kunniallisesti ja lakeja noudattaen. Jos jonkun mieleen juolahtaa aivan erilaisia hankkeita ja hän keksii ruveta kuluttamaan aikaansa juopottelemalla, ryöstelemällä toisten omaisuutta ja tappamalla lähimmäisiään, niin hänet pannaan ilman muuta kuriin ja pidetään lukkojen takana väkivalloin. Näin tehdään, koska suuren enemmistön etu sitä vaatii ja on aina vaatinut.
Mutta tarkemmin ajatellen, lehdistön etummaisimman osan vaahtoaminen aivan normaalin asiantilan puolesta ei taida olla sattumaa. Elämme postmodernia aikaa eikä mikään ole enää normaalia. Jos joku saa päähänsä, että hänellä on oikeus vaikkapa poltella toisten autoja, ei häntä sovi asiasta syyllistää, ennen kuin on selvitetty, millä tavoin yhteiskunnan paineet ovat saaneet hänet tekemään tuollaisen ratkaisun. Kuten demokratia on jatkuva kansanäänestys, on postmoderni elämä jatkuvaa pähkäilyä siitä, mitä ei saa keneltäkään vaatia ja miksi näin ei saa tehdä.
Dostojevski arveli, että jos Jumala on kuollut, on kaikki luvallista. Niinpä ihmisen vaikeana osana on luoda itselleen lait ja määräykset ihan itse. Ongelmaksi muodostuu jo heti sellainenkin asia kuin sukupuoli. Ennen maailmassa niitä oli vain kaksi ja oli äärimmäisen harvinaista, että asiasta syntyi epäselvyyttä. Nyt niitä on toistatuhatta ja jokainen joutuu itse valitsemaan omansa. Ehtiikö tässä enää muuta tekemäänkään?
Kirkkokaan ei tarjoa turvaa säikähtäneelle ihmiselle, joka haluaisi vain elää rauhassa ja luottaa siihen, että sellaista meininkiä pidetään normaalina ja hyväksyttävänä asiana. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin mieleen tulee, että itse luterilaisessa kirkossa on suorastaan sisäänrakennettuna ajatus, ettei mitään väitettä saa hyväksyä ilman sen omakohtaista pohdiskelua pyhän raamatun valossa. Jopa kirkolliskokousten suuret päätökset ovat vailla apriorista todistusvoimaa. Niinpä hyvä luterilainen ei saa uskoa, että naisella on sielu, ennen kuin hän on asian itselleen todistanut. Muistaakseni Nikean kirkolliskokous oli kyllä aikanaan tehnyt asiassa myönteisen päätöksen, mutta se velvoittaa vain katolilaisia, ei meitä…
Kirkko herättää muutenkin jo lähinnä kauhua turvallisuutta tavoittelevassa ihmisessä. Raamattu ei puhu mitään naispapeista, mutta tuntee sen sijaan papittaret. Nämä ovatkin nyt enemmistönä kirkossamme, ja pukeutuvat siellä virantoimituksessa toinen toistaan riemunkirjavampiin vaatteisiin. Laulettavat virret eivät enää muistuta vanhoja enempää melodialtaan kuin sisällykseltään. Kirkossa ollaan nyt viihtymässä eikä kuulemassa saarnaa synnin ja turmion kauhistuksesta.
Itse asiassa tämä on luonnollista. Martti-tohtorin henki siellä taas heräilee. Ei ollut lainkaan protestantismin hengen mukaista, että Lutherin näkemyksistä tehtiin kaanon, jota kaikkien tuli noudattaa. Herätysliikkeissä asia aikanaan huomattiinkin ja tehtiin johtopäätökset. Tosin on kummallista, että nämä nykyiset lutherukset erottavat surutta keskuudestaan kaikki ne, jotka tekevät toisenlaisia johtopäätöksiä asioista.
Mutta jääköön, kirkko. Se on tyystin marginalisoinut itsensä, eikä kukaan voi enää ottaa sitä vakavasti. Jos haluaisin jostakin varmuuden sille vakaalle käsitykselleni, ettei ihmisen sovi toista tappaa eikä edes uhkailla, niin suotta minä sitä postmodernista kirkosta hakisin. Siellä, jos missä tiedetään, että ihmisen ei oikeasti tarvitse pelätä Jumalaa eikä hävetä toisia ihmisiä. Papit antavat tästä todistuksia omilla valinnoillaan ja puheillaan. Esimerkkejä ei tarvitse luetella.
Mutta takaisin politiikkaan. Jos meillä nyt ihan aikuisten oikeasti aletaan olettaa, etteivät ihmiset käy toistensa kimppuun murhaten ja polttaen vain siitä syystä, että intellektuellit, tuo aikamme papisto, on heitä manipuloinut olemaan niin tekemättä, niin onpa tämä kauhun paikka!
Kuka sittenkin tietää, mitä jotkut toiset intellektuellit keksivät heille huomenna syöttää? Vai ovatko ne rikolliset tyypit, jotka uhkailevat kanssaihmisiään siitä, että he käyttävät tuhatvuotista oikeuttaa puhua täällä äidinkieltään, vain toteuttamassa jonkin puolueen salaista agendaa? Onko meidän tosiaan äänestettävä siitä, kuka on tässä asiassa oikeassa?
Hui kauhistus!
Mieleeni tulee Nummisuutareiden Esko, joka viinaa saatuaan huutaa: ”Herran jestas, Antres! Juostaanko päämme mäntyyn!”
Selväpäinen reaktio taitaa tähän olla se, jonka Antres kiteytti: ”Rupeenpa häntä pelkäämään. Kovin irstasluotoinen mies ja vahva. Hirmuisen vahva!”


perjantai 31. toukokuuta 2013

Syvä iskunsa on!



Syvä iskunsa on!

Isolla lehdellä menee nyt huonosti sikäli, ettei sitä haluta tilata. Muuten menee aivan loistavasti. Kustantaja on kuitenkin tyytymätön ja keksii oivallisen ratkaisun. Se erottaa päätoimittajan. Lähtiäisiksi päätoimittaja julistaa, että kaikkea ei ainoastaan ole tehty hyvin, vaan ollaan peräti maailman parhaita.
Toimituksen kuoro säestää tätä ilmoitusta ja uusi päätoimittaja todistaa korkealla sopraanolla, että vanhaa linjaa tullaan jatkamaan.
Hämmästyneet jäljellä olevat lukijat saavat pian huomata, että vanhaan suuntaan ohjataan entistäkin enemmän, vaikka oja on jo ylitetty.
Kun yksi (1) henkilö häiriköi nimettömänä netissä, tehdään tästä valtakunnallinen uutinen numero yksi. Pääministeriä haastatellaan. En hel sida trycks på svenska, av ren sympati för dem, som fallit offer.
Kauhistunut lukija yrittää selvittää, montako kuolonuhria iljettävä rasistinen rikos on vaatinut, mutta ei saa tolkkua. Tärkeintä ilmeisesti on, että lehden oma, kristallinkirkas ideologia käy entistäkin kirkkaammaksi. Sanomasta tulee ainakin jotakin ymmärretyksi: jotkut tässä maassa ajattelevat väärin ja ne jotkut emme ole me. Tiedossa on, että väärin ajatteleminen synnyttää kauhistuttavia tekoja ja ellei niitä nyt ole tapahtunut, niin joskus voisi tapahtua. Ja vaikka tekijöitä on vain yksi, niin teko on niin törkeä ja harvinainen, että sitä voi pitää uutisena. Jos mies puree koiraa, on asia syytä uutisoida suuresti, etteivät koirat yleisemminkin joudu vaaraan.
Miksi maailman paras lehti aiheuttaa lukijoille jatkuvaa myötähäpeää? Kysymys on sitäkin kiusallisempi, kun sen toimituksen sukupuolijakautuma on aivan oikea ja joukko tiedostaa erinomaisesti millaiseen Eurooppaan se haluaa kuulua. Itä-Euroopasta kannattaa pysytellä kaukana, mikäli haluaa nauttia siitä kansalliskielten harmoniasta, joka vallitsee Belgiassa, siitä yhteiskuntarauhasta, jota Britannian ja Ranskan lähiöissä kukoistaa ja, mikä tärkeintä, siitä oikeassa olemisen autuudesta, jota Ruotsi koko maailmalle edustaa. Pari mellakkaa ei ole siitä kova hinta ja niiden suvaitseminen se vasta palkitsevaa onkin.

Lehden suuruus ei ole riippuvainen lukijoiden määrästä vaan viime kädessä sen moraalisesta laadusta. Lukijoiden määrällä mitaten vähäpätöinen aviisi voi samaan aikaan olla moraalinen jättiläinen. Ehkä maailman parhaan porukan kunnianhimona on juuri tämä?
Jotkut piirit tässä maassa ajattelevat väärin. Se tiedetään. Eivät ne ajatuksiaan suoraan laula, mutta viheltelevät. Ellei se lopu, niin maailman parhaan lehden otsikot voivat tästä vielä suurentuakin. Suhteellisuuden tajuhan se on, joka erottaa laatulehden ja roskalehden.
Tämäköhän nyt oli se sanoma, jonka lehti yritti julkituoda

torstai 30. toukokuuta 2013

Stolypinista Putiniin



Sata vuotta Suomen ja Venäjän suhteita.  Stolypinistä Putiniin

J.K.Paasikivi muistetaan parhaiten myöntyvyysmiehenä ja sodanjälkeisen uuden ulkopoliittisen linjan luojana. Hänen suuri ajatuksensa oli, että Venäjällä oli Suomen suunnalla turvallisuusintressejä, jotka Suomen oli otettava huomioon voidakseen saada tilaa omalle politiikalleen.
Paasikivi ei ollut bobrikovilainen eikä kyynikko. Hän ei pitänyt enempää Stolypinistä kuin bolševikeista, mutta ymmärsi, ettei naapureita voinut valita. Usein unohdetaan, ettei vanha valtiomies syyttänyt lyhytnäköisyydestä vain suomalaisia, vaan myös Venäjän vallanpitäjiä. Jälkimmäiset eivät kuitenkaan kuuluneet hänen määräysvaltaansa, joten sillä taholla ilmenevä irrationaalisuus oli tyydyttävä ottamaan tosiasiana huomioon.
1900-luvun alussa Venäjän poliittisen johdon asema oli muuttunut yhä epävakaammaksi.
Liberaalit kadetit ja eriväriset sosialistit olivat yksimielisesti päättäneet olla tekemättä kompromisseja läpimädäksi leimaamansa hallinnon kanssa. Maltillisten lokakuulaisten joukko oli poliittisesti voimaton, mutta keräsi piiriinsä rahamiehiä, joiden intressejä valtio palveli. Niin sanotut mustasotnialaiset, jotka tukeutuivat antiliberaaliin ja juutalaisvastaiseen mielipiteeseen, kokoontuivat tsaarin ympärille suojajoukoiksi ja harjoittivat vähemmistökansojen vastaista demagogiaa. Suomalaisiin historiankirjoihin on jäänyt Puriškevitšin huudahdus ”Finis Finlandiae!”, kun duuma hyväksyi lain Suomen asiain esittelyjärjestyksestä.
Nopea loppu ei kuitenkaan ollut tulossa Suomelle, vaan mustasotnialaisille. Vallankumous, jota liberaali älymystö oli ollut ensi riveissä valmistelemassa, pyyhkäisi myös sen pois poliittiselta kentältä, joka joutui äärivasemmiston haltuun.
Bolševikkien vallankaappaus nähdään nykyisin Venäjällä kansallisena onnettomuutena, mutta valtakunnan läntiset rajamaat se pelasti venäläistämiseltä.
Nyt, sata vuotta myöhemmin, Venäjän entiset reunamaat ovat itsenäisiä. Puolan suhteita Venäjään rasittaa vuosisataisen vihollisuuden taakka ja Baltian maiden ongelmana on runsas ja huonosti integroitunut venäläisvähemmistö.
Poikkeuksena tässä joukossa on Suomi, jonka kanssa Venäjällä ei ole mitään selvittämättömiä asioita eikä vaatimuksia.
Venäjän tilanne taas muistuttaa suuresti sadan vuoden takaista. Liberaali mielipide ja vallanpitäjät ovat keskenään sotajalalla ja Putinin hallinto on kerännyt ympärilleen voimia, joita hyvin voidaan verrata sadan vuoden takaisiin mustasotnialaisiin. Viime  mainittujen ”hyvää nimeä” on haluttu taas kirkastaa samoin kuin Stolypinin, joka on korotettu kansallissankariksi ja  näyttää olevan Putinin esikuva. Itse Stolypinin ajatuksista harva tietää muuta kuin hänen lausahduksensa: ”Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän!”
Lännessä on jäänyt vähälle huomiolle se, miten paljon Putin on nyt panostanut ”suureen Venäjään”. Euraasian liiton luominen kuitataan lännessä vain etukäteen tuomituksi yritykseksi luoda uudelleen imperiumia. Enempää taloudellisesti kuin sotilaallisestikaan Venäjä, Kazakstan ja Valko-Venäjä eivät edes yhdessä muodosta supervaltaa. Kirgisian tai edes Ukrainan liittyminen liittoon eivät maailmaa mullistaisi. Venäjällä Euraasian liitto on kuitenkin enemmän kuin tulliunioni tai EU:n vastine pienoiskoossa. Symbolisella tasolla, jos niin halutaan, se merkitsee alkutahteja maailman sydänalueen uuden geopoliittisen voimakeskuksen synnylle.
Euraasialaisuuden ideologien mukaan tuota syntymässä olevaa uutta valtapiiriä pitää orgaanisesti koossa geopoliittis-historiallinen kohtalonyhteys ja sen piirissä vallitseva sivilisaatio poikkeaa laadullisesti länsimaisesta ”ääriliberalismista”, joka on vihamielinen perheen, työn ja patriotismin arvoille.
Uutta Euraasiaa ja sen ideologiaa voi vähätellä. Joka tapauksessa on selvää, että Venäjällä siihen panostetaan paljon ja korkealla tasolla. Nykyajan mustasotnialaisia yhdistävät perinteiset perhearvot ja patrioottinen moottoripyöräily, homojen ja feminismin vastaisuus ja armeijan ja isänmaallisten muistojen kunnioittaminen.
Putin on kolmannella kaudellaan varsin selkeästi vaihtanut hevosta. Kiittämätön urbaanien liberaalien joukko, jonka elintaso on Putinin kaudella huikeasti noussut, on julistanut vallanpitäjät varkaiksi ja huijareiksi, joiden kanssa ei haluta olla missään tekemisissä.
Mielipidetutkimukset osoittavat kuitenkin, että tämä äänekäs ja aktiivinen joukko on vähemmistö, joskin sen merkitys on suurempi kuin sen koko. Joka tapauksessa Venäjän kansan syvät rivit ovat arvoiltaan vanhoillisia eikä heitä ole vaikea saada vastustamaan ”ääriliberaaleja” arvoja.
Tämän päivän mustasotnialaiset väittävät, että länsi käy Venäjää vastaan informaatiosotaa, jonka kohteena on venäläisen kulttuurin ydin. Tähän vaaraan vastataan samalla mitalla.
Myös informaatiosodalla on totaalisen sodan piirteitä. Toivotun tuloksen saavuttamiseksi eivät juuri mitkään keinot ole liian halpa-arvoisia. Kaikenkarvaisia ideologisia desantteja ja provokaattoreita käytettiin jo tsaarin Ohranan toimesta vaihtelevalla menestyksellä omaa asiaa palvelemaan. Jo tuohon aikaan turvallisuuselimet pyrkivät vaikuttamaan laajalti yhteiskunnassa ja perustivat jopa ammattiyhdistysliikkeen. Se kuitenkin riistäytyi käsistä ja tuloksena oli verisunnuntain katastrofi vuonna 1905.
Erilaiset bulvaanit ja provokaattorit olivat myös neuvostovallan vuosina Venäjän erikoispalvelujen käytettävissä. Niiden avulla luotiin kuvaa kapitalismin kauheuksista ja kun matkustamista ja informaation kulkua rajoitettiin, oli menestys melkoinen.
Nykyäänkin, vapaasta tiedonkulusta huolimatta tai jopa sen ansiosta saattaa yksittäisen ”ihmisoikeusaktivistin” avulla luodun disinformaation määrä saavuttaa merkittävät mittasuhteet.
Puolan ja Baltian suunnalla tämän päivän mustasotnialaisten käýmällä informaatiosodalla on tavallaan ymmärrettävät tarkoitusperät. Niiden politiikkaa venäläisväestöön nähden pidetään syystäkin vastenmielisenä ja niiden NATO-jäsenyys pakottaa kalliisiin vastatoimiin. Vaikeampaa on ymmärtää, miksi samaa tapahtuu Suomessa.
Helppo vastaus on, että Suomessa tehdään samaa kuin muuallakin, koska sitä ei kyetä erottelemaan muista läntisen ideologian alueista ja myös meiltä löytyy ainakin moraalista tukea erilaisille kampanjoille Pussy Riotin ja homojen ihmisoikeuksista tsetseenien tukemiseen. Kaikkialla taas toimitaan saman erikoispalveluvetoisen kaavan mukaan siksi, että se on se ainoa toimintatapa, jonka Putinin hallinto osaa. Suotta ei Venäjän ulkomaisia tutkimusinstituutteja johda ulkomaantiedustelun kenraali. Hän ei suinkaan ole ainoa kulttuurialan kenraali.
Oliko Paasikivi oikeassa siinä, että Venäjällä oli Suomessa ensi sijassa vain strategisia intressejä, jotka tyydyttämällä maamme voitaisiin pitää omassa hallinnassa? Näyttää siltä, että sata vuotta sitten Venäjä olisi ollut valmis menemään varsin pitkälle varmistaakseen noiden intressien pysyvän toteutumisen Suomessa. Sota ja vallankumous tulivat väliin.
Itsenäisen Suomen kanssa jopa bolševistinen Neuvostoliitto tyytyi rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, jonka hinta ns. ”suomettumisena” oli kansainvälisessä vertailussa varsin halpa.
Tuolloin meillä oli piirejä, jotka nojautuivat Moskovaan ja järjestivät aina tarvittaessa sen politiikkaa tukevia näytöksiä. Suomi oli hallinnassa jopa paremmin kuin ns. kansandemokratiat.
Nyt Suomi on yksinäinen harhailija, josta on vaikea saada otetta. Moskovan näkökulmasta se on hallitsematon, neupravljajema. Maidemme välillä ei ole yhtään merkittävää avointa kysymystä, mutta niitähän voisi tulla koska tahansa.
Kun ainoa Venäjän nykyisten vallanpitäjien hallitsema modus operandi on agenttien käyttäminen, on sellaisia tietysti hankittu Suomestakin. Kun poliittiset puolueet eivät ole enää Kremlin talutushihnaan halukkaita, tarvitaan uutta tukiryhmää.
Hyvänä naapurina Suomi onkin ystävällisesti luonut tällaisen ryhmän maahansa. Tarkoitan sillä maassamme asuvia etnisiä venäläisiä, jotka ovat säilyttäneet vanhan kotimaansa kansalalaisuuden.
Uuden Venäjän perustuslaki, joka sivumennen sanoen on suorastaan yltiöliberaalinen, sisältää määräyksen siitä, että valtio valvoo kansalaistensa etuja myös ulkomailla. Tämä on sangen luonnollinen asiain tila. Luonnottomana sen sijaan voi pitää sitä, että Suomen kaltainen maa sallii kaksoiskansalaisuuden. Esimerkiksi Euraasian liittoon integroituva Kazakstan ei sitä tee. Epäselvää on, kenen vastuulla tällainen asiain tila on ja millaista hyvää sillä tavoitellaan.
Tilanteen potentiaalisia vaaroja ei tarvinne kenellekään erikseen perustella. Tässä on syytä huomauttaa, että en pidä venäläisiä ystäviäni enkä yleensäkään etnisiä venäläisiä Suomessa sinänsä maamme kannalta epäilyttävinä. Sen sijaan pidän todennäköisenä, että tietty osa heistä on eri tavoin muutettavissa kansainvälisen konfliktin välikappaleiksi. Tästähän meillä on jo kokemuksia. Toistan vielä: ongelma eivät ole ihmiset, vaan heidän passinsa.
Valtio, jonka legitimiteetti on epävarmalla pohjalla, on arvaamaton ja saattaa järjestää isämaallisten piiriensä huviksi monenlaisia näytöksiä. Pienemmän lyöminen saattaa aiheuttaa isänmaallisissa piireissä suurtakin tyydytystä, kuten Georgian tapauksesta voimme havaita.
Minusta Suomen hallituksen olisi mahdollisimman pian syytä selvittää, miten kaksoiskansalaisuutta koskevat säädökset voidaan muuttaa ja sen jälkeen poistaa tuo mahdollisuus molemminpuolisesti niiden maiden kanssa, joihin nähden se on voimassa.
J.K. Paasikivi pohdiskeli muistelmissaan, että Venäjällä oli Suomen suunnalla ollut taipumusta toimia vastoin omia etujaan. Tämä taipumus on jälleen ollut havaittavissa.
Koska emme voi estää Venäjää tekemästä tyhmyyksiä, meidän olisi ainakin vältettävä tekemästä niitä itse ja korjattava ne tyhmyydet, joita on jo tehty.

torstai 16. toukokuuta 2013

Venäläisen vapauden erityispiirteet



Venäläinen unelma vapaudesta

Unelma on ajatuksissa muotoiltu käsitys onnesta, joka voisi tulevaisuudessa ihmistä odottaa ja joka myös motivoi hänen toimintaansa. Eri kansojen unelmat ovat kehittyneet selvästi erilaisiksi. Unelmien kansalliset erityispiirteet kertovat paljon niiden kantajista. Niinpä unelmia kannattaa tutkia.
Amerikkalainen unelma koskee henkilökohtaista onnistumista, erityisesti aineellista. Eurooppalaiset unelmat ovat sosiaalisempia ja solidaarisempia, muutkin otetaan huomioon.
Millainen on venäläinen unelma? Venäjän Tiedeakatemian sosiologian laitoksen johtaja, akateemikko M.K. Gorškov kertoo siitä Sotsiologitšeskije issledovanija-aikakauskirjan vuoden 2012 viimeisessä numerossa.
Asiasta on kyseisellä laitoksella tehty koko maata edustavaan otokseen perustuva tutkimus. Siinä ilmeni, että venäläiset ovat unelmointiin taipuvaista kansaa, 90 prosentilla oli oma unelmansa. Koska tutkimuksessa tiedusteltiin nimenomaan unelmia, ei vastauksista välttämättä pidä vetää hätäisiä johtopäätöksiä muista asioista. Koska artikkelista ei ilmene kysymysten muoto, lukija joutuu luottamaan kirjoittajan tulkintaan siitä, mitä tutkimus osoittaa.
Joka tapauksessa 40 prosentin unelmassa tärkeimmällä sijalla oli hyvä toimeentulo, ”ettei tarvitse laskea kopeekkoja”. Oma ja läheisten hyvä terveys oli vasta toisella sijalla (33%). Merkittävää kyllä, kärkikolmikossa (myös 33%) oli myös eläminen järkevässä ja oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, jossa työ ja hyve palkitaan ja ihmisten tulot perustuvat heidän työhönsä ja pätevyyteensä ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet ja kaikki ovat lain edessä tasa-arvoisia.
Vasta näiden jälkeen tulivat hyvät lapset (23%), oma huoneisto (21%), hyvä perhe ja kiinnostava elämä sekä itsetoteutus (17-18% kukin). Häntäpäässä olivat ”todellinen rakkaus” (6%), tuleminen kuuluisaksi ja kunnioitetuksi (4%) tai hyvin kauniiksi ja viehättäväksi (1%).
Gorškovin mukaan tämä poikkeaa hyvin selvästi amerikkalaisesta unelmasta. ”Kalliin” elämäntavan ja kuuluisuuden unelmat ovat venäläisille vieraita. Asiaa voi verrata siihen kauniin ihmisruumiin ja kuuluisuuden kulttiin, joka Amerikassa on hänen mielestään tullut kansalliseksi uskonnoksi.
Erikoista kyllä, Venäjällä viihtyvät rinnakkain asenne, joka Gorškov nimittää ”sosiaaliseksi anarkismiksi”, ja jonka tunnuksena on ”elän kuten haluttaa” ja toisaalta halu elää jonkun suuren asian hyväksi.
Vanha ”kehittynyt sosialismi” kelpaa venäläisen unelman symboliksi enää 14 prosentille venäläisistä. Sen sijaan markkinatalouden suosio on nyt kolmisenkymmentä prosenttia, kun se vuonna 2000 oli vain kuusi. Niinpä Gorškov päättelee, että ”venäläinen unelma on täydellisimmin toteutunut Venäjän nykyisessä historiassa ja erityisesti Putinin kaudella”.
Tämä kuulostaa presidentin nuolaisemiselta, mutta kun palauttaa mieleen, millainen Venäjän historia on 1900-luvulla ollut, ei tulkintaa voi pitää yllättävänä.
Venäläinen yhteiskunta on tämänkin tutkimuksen mukaan aika voimakkaasti jakautunut. Toisaalla ovat konservatiivit, jotka haluavat vahvaa valtaa, joka toteuttaisi oikeudenmukaisen yhteiskunnan erityiseen ”venäläiseen” tapaan eikä länttä seuraten. Pienempi ryhmä ovat liberaalit, jotka haluavat valtion roolin vähentämistä. Kummatkin ryhmät kannattavat jonkinlaista sosialismin ja kapitalismin sekamuotoa.
Enemmistö haluaisi kaikkien olevan lain edessä yhdenvertaisia ja palkkaerojen pieniä. Demokratiaa ei pidetä vain poliittisena järjestelmänä, vaan siihen katsotaan kuuluvan toimivat instituutiot, korkea elintaso ja elämänlaatu, sosiaaliturva ja taistelu korruptiota vastaan ja niin edelleen. Tässä suhteessa Venäjä muistuttaa eräitä eurooppalaisia maita, kuten Suomea.
Vapauden ja poliittisten oikeuksien arvostus kasvaa tulojen ja sosiaalisen statuksen myötä. Myös tässä tutkimuksessa erottuvat ”internetin puolue” ja ”television puolue”. Hyväosaiset kuuluvat edelliseen.
Lähiympäristö, traditionaalinen perhe on venäläisille keskeinen asia, kuten ystävätkin, mutta niiden merkitys näyttää olevan vähenemässä.
Puolet venäläisistä uskoo, että heidän unelmansa on pikemmin mahdollinen kuin mahdoton toteuttaa. Vain varakkain osa uskoo yltäkylläisyyteen, mutta on silti tyytymättömin nykyiseen kehitykseen. Näyttää myös siltä, että materiaalinen hyvinvointi on yhä vähemmän riippuvaista henkilöiden omasta yrittämisestä, ainakin kansan yleisen käsityksen mukaan.
Indentifioituminen Venäjän valtioon ja kansaan näyttää olevan muuttamassa luonnettaan, se on tulossa entistä muodollisemmaksi. Tämä saattaa johtaa siihen, että valmius kestää protestoimatta henkilökohtaisia koettelemuksia uusien talouskriisien aikana vähenee tai että jopa valmius puolustaa maata häviää. Kirjoittajan mielestä tämä tendenssi on ”erittäin vaarallinen” ja ”orgaanisen solidaarisuuden” väheneminen saattaa aiheuttaa sen, että yhteiskuntaan syntyy kuilu.
Kiinnostavaa kyllä kirjoittajan mielestä tutkimus osoittaa, että Venäjällä solidaarisuuden tunne on verrattain alhainen, toisin kuin yleensä Euroopassa. Hänen mukaansa ”Venäläinen unelma eroaa periaatteellisesti länsimaisen kulttuurin asettamuksista ja vapauskäsityksestä”. Tämä siitä huolimatta, että vapaus on yksi tärkeimmistä venäläisistä arvoista. Peräti kaksi kolmasosaa katsoo, että ilman vapautta elämä menettäisi mielekkyytensä ja vain kolmannes pitää aineellista hyvinvointia tärkeämpänä. Tämä ja muutkin tutkimukset kuitenkin osoittavat, ettei vapaus venäläiselle merkitse samaa kuin amerikkalaiselle, saksalaiselle tai ranskalaiselle. Venäläisen käsittämänä vapaus ei ole tilaisuus toteuttaa tiettyjä oikeuksia, jotka on sidottu tiettyihin velvollisuuksiin, vaan mahdollisuus ”olla oma herransa”. ”Toisin sanoen”, Gorškov kiteyttää, ”se ei ole mitään muuta kuin surullisen kuuluisa venäläinen ’volja’…” Vapaus merkitsee venäläiselle tilaisuutta vapauttaa energiaa ja tässä suhteessa he muistuttavat hieman amerikkalaisia, päättelee kirjoittaja.
Tulokset ovat sangen kiinnostavia. Slavofiilien korostama venäläinen kollektivismi ja solidaarisuus eivät ”unelmatutkimuksen” valossa näytäkään olevan kovin hyvässä hapessa. Myös paljon puhuttu ”passionaarisuus” taitaa kuulua mytologian piiriin. Oikeudenmukaisuutta kyllä halutaan, mutta oma hyvinvointi on keskeistä, ei sen sijaan varsinaisesti rikkaus ja maine.
Entäpä vapaus muodossa ”volja”? Ainakin nyt se kai lähinnä tarkoittaa enemmänkin pikkuporvarillista egoismia kuin Jemeljan Pugatšovin tai Vladimir Iljitš Leninin antamaa lupaa tehdä rankaisematta mitä lystää. Lyhyen selostuksen perusteella tutkimuksesta ei oikeastaan uskalla tehdä mitään johtopäätöksiä. Kysymyksiä kuitenkin saattaa herätä.
Esimerkiksi tulee mieleen, että venäläisen yhteiskunnan rakenteissa ja traditiossa eivät vapaus ja vastuu kukaties ole yleensä viihtyneet yhdessä. Valtio on ollut liian hallitseva.
Mikäli taas jonakin päivänä näemme pugatšovilais-leniniläisen käytöksen johtavan suuriin mellakoihin, voimme saada aihetta palata tähän tutkimukseen ja katsoa tarkemmin, miten se oikeastaan aikoinaan laadittiin.