Sellanen on Vyborgi

Sellanen ol’ Viipuri

(Yury Shikalov, Tapio Hämynen, Viipurin kadotetut vuodet 1940-1990, Tammi, Helsinki 2013, 241 s.)

Tiedän ihmisiä, joiden mielikuvat Venäjästä muodostuvat lähinnä Viipurin ja muun ns. luovutetun Karjalan perusteella. Sellainen kuva on tietenkin hyvin harhaanjohtava. Tämän vahvistaa myös Yuri Shikalov, joka itse muutti kaupunkiin muualta Venäjältä. Viipuri on ollut ja on ainutlaatuinen venäläisten kaupunkien joukossa.

Tuo kaupungin ”venäläisyys” kuului tavanmukaiseen neuvostoliturgiaan, jota oli aikoinaan pakko viljellä totuuden asemesta, koska neuvostovaltio oli oletuksen mukaan joka suhteessa täydellinen eikä olisi koskaan alentunut anastamaan itselleen sellaista, mihin sillä ei ollut oikeutta. Niinpä Viipurista tehtiin ”venäläinen” jo varhaishistoriassaan ja se palautettiin takaisin oikeille omistajilleen 1710 Pietari Suuren toimesta. Vasta maailmansotien välisenä aikana valkosuomalaiset fasistit tämän version mukaan miehittivät sitä uudelleen hautoen juonia itäistä naapuria vastaan. Onneksi kaupungin suomalainen kausi supistui pariinkymmeneen vuoteen, sitten siitä tuli kukoistava neuvostokaupunki, kuten taannoinen propagandatarina kertoi.

Tarinan takana oli kuitenkin toisenlainen todellisuus. Viipurin muuttuminen tyypilliseksi venäläiseksi kaupungiksi vei vuosikymmeniä ja kehitys on itse asiassa vielä kesken, mutta parempaan suuntaan mennään, kuten kirjassa todetaan.

Monikansallisen Viipurin idylli, jota Suomessa haikeana muistellaan, oli toki aikoinaan olemassa. Venäläisilläkin oli kaupungissa pysyvä sijansa, mutta toki se oli aina ennen kaikkea suomalainen kaupunki siihen saakka, kunnes se vuonna 1940 valloitettiin. Vuonna 1938 oli kaupungissa saksankielisiä noin yksi prosentti, ruotsinkielisiä kolme ja venäjänkielisiä samoin kolme prosenttia asukkaista. Loput 93 prosenttia olivat suomenkielisiä.

Moni ei tiedä, että tuossa vaiheessa Viipuria ei liitetty Venäjän federaatioon, vaan ”suomalaiseen valtioon”, uuteen sitä varten perustettuun Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan. Viipurin uusista asukkaista suomea ymmärsi vain ani harva, mutta siitä huolimatta kaupunki oli virallisesti yhä suomalainen nimeään myöten. Sen lehtikin oli nimeltään Viipurski bolševik –ei ”Vyborgski”. Liittäminen Leningradin alueeseen tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin myös ”tynkä-Suomen” jälleenyhdistäminen Karjalais-suomalaiseen SNT:hen näyttää jääneen pois päiväjärjestyksestä.

Shikalovin ja Hämysen kirja kertoo kiintoisasti kaupungin värikkäistä vaiheista puolen vuosisadan aikana: vireästä itäisen Suomen keskuksesta se muuttui sotatantereeksi ja tyhjäksi aavekaupungiksi. Sen jälkeen tarina jatkuu ja kertoo uudesta asutuksesta, takaisinvaltauksesta ja jälleenrakentamisesta. Tämän jälkeen seurasivat tietenkin uusi valtaus, asuttaminen ja jälleenrakennus ja sitten melko hidas nousu Leningradin alueen merkittäväksi teollisuuskeskukseksi ja liikennesolmuksi.

Uuden Viipurin erikoisuuksiin kuului tyhjän kaupungin asuttaminen kaukaa, usein Valko-Venäjältä haalitulla väestöllä, jonka juurettomuus pitkälti määräsi uuden Viipurin erityispiirteet. Kuten yleisesti tiedetään, niihin kuuluivat tietämättömyys ja piittaamattomuus perinteistä, vandalismi ja rikollisuus. Erityisesti keinottelusta länsimaisilla tavaroilla tuli tyypillisesti viipurilainen erikoisuus, jota kirjassa laajasti kuvataan. Siihen liittyi irrallisen, juurettoman väestön suuri määrä. Uralin takana ei olisi voinut syntyä vastaavanlaista puolirikollista kulttuuria, arvioi asiaa tunteva venäläinen. Siellä väki oli toisenlaista.

Mutta toki Viipurissa oli myös vastuuntuntoisia ja intelligenttejä henkilöitä, jotka tekivät parhaansa epäkohtien poistamiseksi. Siellä tehtiin myös vakavasti työtä ja harrastettiin kulttuuria, kirjasto nousi Neuvostoliiton oloissa huomattavaksi keskukseksi. Myös opiskelukaupunkina Viipurista tuli hyvin merkittävä.

Uudelle Viipurille eivät enää olleen keskeisiä pienteollisuus ja kauppa, vaan teollisuus, muun muassa suuri telakka, sekä opiskelijat, sotilaat ja rajavartiosto. Koska Viipuri oli ainoa neuvostokaupunki, joka sijaitsi välittömästi kapitalistisen maan naapurissa, se muuttui hyvin ”kansainväliseksi” kun sadat tuhannet suomalaiset vuosittain kulkivat sen kautta. Valtaosalla päätarkoituksena oli irrottelu halvan viinan, salakaupan ja prostituution parissa. Suomalaisista syntynyt kuva oli sen mukainen.

Sijainti rajalla toi Viipurille myös hyötyä ja velvoitteita –siitä oli tehtävä mallikelpoinen portti neuvostoparatiisiin. Suomalaisilla on käsityksensä siitä, miten asia onnistui, mutta ainakin sitä yritettiin. Koska kyseessä oli ”länsimainen” kaupunki, se herätti Venäjällä rautaesiripun takana suurta kiinnostusta niin valtauksen jälkeen kuin myöhemminkin ja veti puoleensa myös venäläisiä turisteja.

Paljolta Viipurin kohtalot liittyivät ”yleisliittolaisiin” politiikan linjauksiin. Hruštšovin aikaiset rakennukset on helppo tunnistaa ja niiden rumuus on, mikäli mahdollista, vieläkin silmiinpistävämpää kuin samanaikaisten suomalaisten laatikoiden. Viipuri pysyi porovinssikaupunkina, mutta eräissä asioissa se sai federaatiotason statuksen, mikä neuvostovallan aikana ja myös sen jälkeen on erityisen tärkeää. Vuonna 1970 itse kaupunki pääsi Venäjän federaation ”historiallisten kaupunkien” luetteloon.

Lev Lurje, pietarilainen publisisti on nimittänyt Viipuria ”länsimaiseksi kaupungiksi, jolla on venäläisen provinssikaupungin sielu”. Sellaiseksi se todella muuttui valloituksen jälkeen yhdellä iskulla. Vanhan Viipurin genius loci, sen jäämistö ja perinteet vaikuttavat kuitenkin yhä ja Shikalovin mielestä prosessi jatkuu yhä ja vie kaupunkia parempaan suuntaan. Merkillinen hybridikaupunki juurettomine asukkaineen, joka kauhistutti myös venäläisiä, alkaa jo olla normaali elävä kaupunki, jonka asukkailla on jo juurensa tällä kotiseudullaan.

Kirjassa on paljon kiinnostavia tietoja ja välähdyksiä tuon Lappeenrannan ainutlaatuisen naapurikaupungin kehityksestä ja sen asukkaiden kokemuksista puolen vuosisadan ajalta. Pieniä huomautuksia tekee mieli esittää. Venäjänkielen translitteroinnissa kannattaisi ”jo” –äänne aina kirjoittaa ”jo”:lla tai ”o”lla eikä ”je”:llä tai ”e”:llä, vaikka venäläiset usein jättävätkin nuo asian ilmoittavat pilkut pois. Tapa on huono ja tuomittava niin venäläisessä kuin suomalaisessakin tekstissä.

Shikalovin tekstin runsaat ”venäläisyydet” menevät toimittajan piikkiin. Eivät ne ymmärtämistä haittaa ja ovat usein hauskojakin, mutta silti.

Muuan virhe korjattakoon: Viipurissa sijaitsi Vekrotniemen, ei Verkotniemen saha.

Patsaan paikkako?

Helsingin ihme ja sankarit

Kuten tunnettua, Helsinkiin kohdistettiin helmikuussa 1944 kolme suurpommitusta. Niiden tuhot jäivät melko pieniksi, vaikka kyseessä oli strategisen luokan isku, jonka itse Stalin oli määrännyt.

Suurin osa suomalaisista tai ainakin helsinkiläisistä kai tuntee tarinat Vuosaaren valekaupungista, joka veti pommikuormat päälleen. Sellainen todella olikin, mutta sen todellisesta tehosta ei ole varmuutta. Toki erittäin runsaasti käytetyt valopommit kyllä osoittivat, missä päin rakennuksia oli. Toinen puolustajan käyttämä erikoisuus oli voimakkaasti leimahtava magnesium, jota lisättiin it-kranaatteihin ja joka varmasti sokaisi lentäjiä ainakin hetkellisesti. Näistä kirjoitti jo aikanaan Helsingin puolustukseen osallistunut Aake Pesonen kirjassaan Tuli-iskuja taivaalle.

”Helsingin ihme” ei kuitenkaan perustunut näihin sinänsä nokkeliin konsteihin. Aivaintekijänä oli hyvin organisoitu sulkutuli, jota johdettiin tutkilla. ”Ohiampujat” eivät pudottaneet montaakaan konetta, mutta sulkutulen ansiosta viholliskoneet yleensä kaartoivat takaisin jo ennen kuin olivat päässeet kaupungin ylle. Pommit pudotettiin yleensä mereen ja vain viisi prosenttia putosi kaupunkiin. Operaatio oli siis hyökkääjän kannalta katastrofaalinen epäonnistuminen.

Miten suuresta yrityksestä oli kysymys? Martti Helmisen ja Aslak Lukanderin kirjassa Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944, johon tässä muutoinkin viitataan, kerrotaan pommikoneita olleen mukana n. 2000 ja pommeja pudotettiin 2600 tonnia.

Tuhoutuneita rakennuksia oli 109, kuolonuhreja n. 150 ja haavoittuneita 365 henkeä. Tämä oli kova isku kaupungille, jonka monet arvorakennukset tuhoutuivat tai vaurioituivat. Kaikki on kuitenkin suhteellista.

Liittoutuneet hyökkäsivät vuonna 1945 Dresdeniä vastaan n. 1300 koneella ja pudottivat 3900 tonnia pommeja. Tuloksena n. 40000 (suurimpien lukujen mukaan jopa 200000) ihmistä kuoli ja kaupunki tuhoutui täysin. Se oli vailla ilmatorjuntaa eikä tarjonnut mitään järkevää kohdetta muulle kuin siviiliväestöön kohdistetulle terrorille. Niinpä pommit voitiin rauhassa pudottaa itse kaupunkiin eikä sen ulkopuolelle.

Toinen vertailukohde on Tallinna. Sitä pommitti noin 300 konetta. Kaupungin pinta-alasta tuhoutui noin puolet, joukossa yli 1400 asuintaloa ja 757 henkilöä kuoli ja yli 20000 joutui kodittomiksi. Tallinnan ilmatorjunta oli heikkoa ja siltä puuttui keskitetty tulenjohto ja sulkuammuntamenetelmä, toteavat Helminen ja Lukander. Kuten Dresdenissäkin, kaupungin pommittaminen oli ilmeinen terroriteko siviiliväestöä vastaan.

Me suomalaiset saamme siis olla kiitollisia siitä, että valtavan hyökkäyksen kohteeksi joutunut Helsinki säilyi lopultakin hyvin vähäisin vaurioin. Mutta kenelle voisimme kiitollisuutemme osoittaa? Olisihan tässä hyvinkin muistopatsaan paikka, erityisesti ottaen huomioon, että ilmamarsalkka Harrisillakin on Lontoossa jo sellainen.

Eräänä kandidaattina on pidetty eversti Pekka Jokipaltiota, joka organisoi ja johti Helsingin puolustuksen suurpommitusten aikana. Varmaan muillakin tähän toimintaan osallistuneilla on suuret ansionsa. Kuvitelkaamme vain, millaiseksi Helsinki olisi muuttunut, jos edes puolet pommeista olisi osunut.

Venäläinen ns. vaihtoehtohistorioitsija Nikolai Starikov on tarjonnut yllättävän kandidaatin Helsingin pelastajaksi. Kyseessä on Josif Vissarionovitš Stalin. Hiljattain ilmestyneessä pikku kirjasessaan Starikov siteeraa ilmamarsalkka Golovanovia, joka kertoi Stalinin vaatineen, että oli iskettävä Helsingin satamaan, rautateiden risteyskohtiin ja sotilaskohteisiin kaupungin ulkopuolella. ”Kaupunkiin ei saanut tehdä massiivista iskua… Jos lentoon osallistuneet koneet olisivat iskeneet itse Helsinkiin, voidaan sanoa, että kaupunki olisi lakannut olemasta. Lento oli viimeinen ja vakava varoitus”. Näin kommentoi Golovanov kolmatta hyökkäystä.

Näin ollen patsas Stalinille ja toinen Golovanoville voisivat olla kaunis tunnustus tästä harvinaisesta sankariteosta, jossa tuhannet pommit tarkoituksellisesti pudotettiin mereen ja vain muutama itse kaupunkiin. Tätä voi sanoa ainakin harvinaiseksi, mutta sitäkin tervetulleemmaksi sankarillisuuden muodoksi. Neuvostoliittolaisten toiminta poikkesi täysin siitä mitä liittoutuneet tekivät esim. Dresdenissä, kuten Starikov muistuttaa.

Ennen kuin aloitamme patsaskeräykset, kannattaa kuitenkin muistaa, ettei Starikov lainkaan mainitse sitä maalineliötä, joka oli piirretty kantakaupunkiin, keskuksena Vanha kirkko, eikä sitäkään, että Kaartin kaukotoimintailmavoimat menettivät kaartinjoukkojen arvonsa, kun paljastui, että Helsinki yhä vain seistä jökötti siellä missä ennenkin.

Mutta asiat on suhteutettava. Muistammehan senkin, että Molotov talvisodan aikana jyrkästi kielsi neuvostoilmavoimien pommittaneen asuntokortteleita. Pravda pani paremmaksi ja kertoi, että neuvostolentäjät olivat ajan todellisia humanisteja, jotka voimalaitoksellakin tyytyivät pommittamaan vain rintaman sähköaitoihin vieviä johtoja ja jättivät rauhallisia asukkaat palvelevat johdot rauhaan. Se oli aitoa Molotovia, se. Kumma kyllä, sitä ei aikanaan meillä uskottu. Ei taideta uskoa vieläkään?

Takana länttä ja Eurooppaa

Edessä Euraasia, itä!

Venäjän erottautumisella lännestä on tuhatvuotiset perinteensä. Siitä huolimatta se voidaan lukea ja on jopa useimmiten luettu myös länsimaisen kulttuurin piiriin. Tiettyinä aikoina Venäjän avoimuus Euroopalle on ollut hyvinkin suurta, toisinaan se taas on sulkeutunut ja korostanut omaa erilaisuuttaan ja samalla yleensä myös erinomaisuuttaan. Neuvostokauden huippuhetket olivat tässä suhteessa huomattava, mutta ei ainutlaatuinen aikakausi.

Slavofiilinen ajattelu syntyi reaktiona eurooppalaistamiselle ja usein se vaistomaisesti sijoitetaan 1800-luvulle, jopa sen alkupuolelle. Itse asiassa tämä Venäjän erityisyyttä korostava ideologia ei ole koskaan ollut niin voimakas kuin nykyään.

Oswald Spenglerin edeltäjä Nikolai Danilevski oli ensimmäisiä teoreetikkoja, jotka sijoittivat venäläisen kulttuurin jyrkästi eurooppalaisesta erilliseksi. Seuraava tämän ajatuksen kukoistuskausi oli maailmansotien välisen ajan euraasialaisuus, joka kuitenkin jäi pieneksi emigranttivirtaukseksi. Vasta 1990-luvulla uusslavofiilisyys paisui nopeasti suureksi, joskin kirjavaksi liikkeeksi, jonka ilmenemismuotoja voi löytää kaikkialta.

Itse asiassa uusslavofilia oli lähes huomaamatta syntynyt jo neuvostoaikana, mutta silloin se tietenkin pysyi marginaalissa. Neuvostoliiton hajottua se aivan ilmeisesti alkoi täyttää sitä tyhjiötä, jonka reaalisosialismi jätti jälkeensä. ”Elämää suurempana” eli yhteisön ja valtion yliyksilöllisiä ulottuvuuksia korostavana ajatteluna se oli myös samankaltainen marxismi-leninismin kanssa.

Virallinen Venäjä on pitänyt välimatkaa tähän ideologiaan, mutta tuo välimatka ei ole pitkä ja tuntuu siltä, että se on hyvin huomattavasti kaventunut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Venäjä, joka yrittää rakentaa Euraasian liittoa, suhtautuu kovin myötäsukaisesti myös siihen ”euraasialaiseen” ideologiaan, jota maassa levitetään.

”Euraasialaisuus” voisi periaatteessa olla Venäjän suurvaltapyrkimyksille optimaalinen suojavaate. Se olettaa, että Venäjä on luonteeltaan välttämättömästi imperiumi, jossa Euraasian kansat elävät symbioosissa keskenään. Toisin kuin muissa imperiumeissa, peruskansallisuus ei sorra, vaan suorastaan auttaa muita. Euraasian kansat kuuluvat luonnostaan yhteen, mutta ei ole aivan selvää, missä imperiumin raja menee. Euraasian nuorisoliiton mielestä valtakunnan rajat ulottuvat valtamereltä valtamerelle, joten mukana täytyy olla myös Suomen ja Skandinavian. Näinhän geopolitiikan teoreetikot arvelivat myös sata vuotta sitten.

Tämän hetken tärkein euraasialaisuuden teoreetikko on Aleksandr Dugin, jonka muistetaan sijoittaneen myös Suomen johonkin karttaansa imperiumin rajojen sisälle.

Suomi on kuitenkin ilmeisen huono kandidaatti Euraasian yhteisön jäseneksi, koska sen kulttuuri on luterilainen.

Suuren teoreetikkonsa Duginin perustama Euraasialainen puolue tosin selittää, että kaikki muut, paitsi Amerikka ovat heidän ystäviään. Tässä on kuitenkin kysymys ajankohtaisesta politiikasta ja taktiikasta eikä perusarvoista. Viimemainitut sen sijaan ovat venäläisyyden ”kulttuurisen koodin” ydin, jota slavofiilit yleisesti pitävät ”venäjäläisen sivilisaation” (российская цивилизация) keskeisenä lännestä erottavana tekijänä.

Syystä tai toisesta usko näihin venäläisiin perusarvoihin näyttää vain kukoistavan, vaikka käytäntö todistaa toista. Niinpä Moskovan yliopiston geopolitiikan oppikirjassa (Абылгазиева, Ильина, Кефели: Глобальная геополитика, Издательство МГУ 2010) väitetään, että venäläisille, toisin kuin läntisen sivilisaation kansoille, ei ole tyypillistä menestyksen, omaisuuden ja vapauden arvostus, vaan henkisen harmonian tavoittelu, patriarkaaliset arvot ja ihanteet. Venäläisessä kulttuurissa ei keskeistä myöskään ole yksilö, vaan yhteisö ja valtio.

Epäilemättä tämänsuuntaisia tuloksia on saatu tutkimuksissa ja esimerkiksi World Values Survey osoittaa tiettyjä eroja venäläisen ja läntisen kulttuuripiirin monien alueiden välillä. Tuossa venäläisessä erottautumisen halussa on kyllä näkevinään myös taipumusta liioitella erojen merkitystä, julistaa halutut asiat todellisuudeksi ja vähätellä poikkeamia säännöstä.

Venäläisten väitetty välinpitämättömyys materiaalisista arvoista toteutuu monen tarkkailijan mielestä oudoissa muodoissa, kun katselee vaikkapa Pietarin ja Moskovan katujen kulkijoita ja heidän autojaan ja talojaan. Myös venäläisen kulttuurin ytimeen luettu yhteisvastuun tunne menettää hohtoaan, jos sitä arvioidaan syrjäytyneiden ja vammaisten ihmisten kohtelun perusteella. On myös kovin uskallettua johtaa venäläisten nykyistä arvosuuntausta ortodoksisesta uskonnosta ja unohtaa, että sivilisaation ytimeksi kuvitellut arvot ovat kaikkialla melko nopeassa muutoksen tilassa.

Aleksandr Dugin, Moskovan valtionyliopiston professori on jyrkästi lännenvastainen ideologi ja Euraasia-puolueen perustaja. Hän on myös duuman puheenjohtajan, Sergei Naryshkinin alaisen asiantuntijaneuvoston jäsen viime vuoden maaliskuusta lähtien.

Duginin mielestä euraasialaisuus on ”XXI vuosisadan marxismia”, vallankumouksellista filosofiaa, jolla on yleismaailmallinen merkitys. Duginin euraasialaisuus on antiglobalismia ja ”kontinentalismia”, joka haluaa yhdistää koko vanhan maailman USA:ta ja sen edustamaa kulttuuria vastaan. Se on traditionalismin ja ”vasemmistolaisen patriotismin” taistelua atlanttista arvojärjestelmää ja taloutta vastaan.

Varsin hurjaa tekstiä löytyy Duginin perustaman Euraasian nuorisoliiton sivulta www.rossia3.ru, myös englanniksi. Liikkeen fasistisesta luonteesta ei voi erehtyä, siitä kertovat niin tavoitteet (absoluuttinen valta…), ilmaisut (tarvitaan uusia ihmisiä… iloisia ja armottomia…) ja jopa kuva-aineisto. Nuorisoliitto ihailee myös vanhoja natsien ”esoteerisiä” harrastuksia.

Nuorisoliiton tavoitteena on luoda Venäjä 3 – uusi Venäjä. Tällä hetkellä selitetään kahden Venäjän, nykyisen korruptoituneen ja rappeutuneen valtion (Venäjä 1) ja ”oranssin Venäjän” (Venäjä 2) taistelevan keskenään. Mikäli oranssi voittaisi, katoaisi Venäjä kokonaan… Venäjä 3 tulee kuitenkin voittamaan. Taistelussa se noudattaa kovuutta, jalomielisyydelle tulee tilaa sitten kun vihollinen on voitettu…

Liikkeellä on myös oma katkismuksensa. Se julistaa: ”Sinun tulee olla herra. Sinun tulee olla kaunis, ylpeä, viisas ja rohkea. Sinun pitää hallita Euraasiaa. Olet vapaa. Nouse ja hallitse. Sinun ei pidä olla palvelija, lakeija, orja. Sinun ei pidä olla epäsikiö, vätys, tyhmyri eikä pelkuri. Kukaan ei pysty murtamaan tahtoasi… Olet enemmän kuin ihminen. Sinusta täytyy tulla enemmän kuin ihminen…” Ja niin edelleen. Ad nauseam. Liikkeen jäsenten julistetaan jo olevan maailman herroja, tradition kerrotaan olevan aina ja kaikessa oikeassa ja niin edelleen.

Tokihan nuorison on vapaassa maassa saatava harrastaa niin filosofiaa kuin kaunopuheisuutta ja vaikkapa hieman hullutellakin. Tässä mielessä Venäjän valtiovallan avarakatseisuutta voi vain kiitellä. Joissakin muissa maissa tämä kotisivu luultavasti kiellettäisiin.

Camp-huumorina voisi pitää, että euraasialaisella liikkeellä on myös suomalaisia kannattajia ja jopa toimihenkilöitä. Apokryfisellä ”Euraasian kansanrintamalla” on jopa  muuan suomalainen dosentti puheejohtajistossaan.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Kreml näyttää vakavasti pyrkivän Euraasian liiton kehittämiseen jonkinlaiseksi suurvallaksi ja ilmeisesti jopa globaaliseksi voimakeskukseksi. Voidaan toki epäillä tämän projektin menestymisen mahdollisuuksia siitä huolimatta, että ns. geopolitiikan klassikoiden mukaan juuri Venäjällä olisi tässä suhteessa suuret näköalat Euraasian ”sydänalueen” haltijana.

Tosiasia joka tapauksessa on, että uusslavofiilinen villi ideologinen kasvusto erityisesti euraasialaisessa muodossaan näyttää hyvin kelpaavan Kremlille sen yrittäessä paikata hupenevaa kannatustaan uusien urbaanien venäläisten keskuudessa.

Putin on luultavasti aivan liian rationaalinen ja kyyninen ottaakseen Duginin kaltaisten sepustajien kirjoituksia aivan vakavasti. Hän kuitenkin tarvitsee lisää kannattajia ja mikseipä niitä haalisi tästä euraasialaisesta sekametelisopasta, kun sitä kerran tarjotaan ja kun tätäkin tavaraa nyt myydään hyvin. Vihollisen vihollistahan sanotaan myös ystäväksi. Keskivertovenäläistä tämä tuote ei ilmeisestikään kiinnosta ja länsimielistä intelligentsijaa se suorastaan puistattaa, mikä lienee tarkoituskin.

Ruotsin kirous

Pehmustettu tyrannia

(Marianne Alopaeus, Ruotsin pauloissa, 1984, 365 s.)

Luin Marianne Alopaeuksen Pimeyden ytimen pian sen ilmestyttyä, 1966. Se tuntui jotenkin falskilta vasemmistosnobbailulta, joka peilasi itseään poroporvarilliseen taustaan ja kehitteli suuria jonninjoutavista aineksista. Toki kirjoittaja oli kuvissa hyvän näköinen, mikä ilman muuta tekee uteliaaksi myös tekstin suhteen. Ainakin silloin teki.

Nyt tartuin Alopaeuksen kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneeseen uudempaan kirjaan toisenlaisen uteliaisuuden merkeissä. Alun perin vuonna 1983 ilmestynyt Drabbad av Sverige kertoi kansankodin tolkuttomuuksista varoittavana esimerkkinä Suomelle, joka ei vielä ollut kehityksessään niin pitkällä.

Kolmekymmentä vuotta on yhden historiallisen sukupolven pituus. Siinä ajassa historian viekkaat mekanismit ovat tuoneet saman hulluuden meillekin, mikäli niin on määrätty tai sitten on otettu opiksi ja säästytty pahimmalta. Millaisia asioita suomenruotsalainen kirjoittaja ihmetteli ja kauhisteli naapurimaassa 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa? Miksi hän näki kauhistuksia siellä, missä medelsvensson vain nyökytteli hyväksyvästi? Kuka hän oikein on tai oli?

Kirjoittaja on syntynyt vuonna 1918, joten hän oli mummovaiheessa jo kirjan ilmestyessä. Hänellä on yläluokkainen, suomenruotsalainen tausta ja kokemusta pitkäaikaisesta asumisesta sekä Ranskasta että USA:sta. Suomi on kuitenkin hänen kotimaansa, tarkemmin sanoen svensk Finland ja hieman abstraktimmin sen traditiot ja kieli. Vaikka hänellä ovatkin ”juuret tuulessa” ja hän tunnustaa haluavansa asua Ruotsissa kaikesta huolimatta, on hän myös patriootti. Venäläisittäin voisi sanoa hänen olevan tarkemmin sanoen ”oman maansa patriootti”, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa myös ja aivan erityisesti ”pientä synnyinmaata”. Suomenkielinen enemmistö, jota joskus kutsutaan ”suomalaiseksi kansanmereksi” saa osakseen lojaalisuutta ja siitä jopa ylpeillään, mikäli se ansaitsee, mutta kirjoittaja ei sitä suinkaan hellittele vaan ärhentelee aina vaistotessaan sen uhkaavuuden.

Yläluokkaisuus on kirjoittajalle täysin sallittu lähtökohta, missä ei ole mitään häpeämistä, toisin kuin Ruotsissa kuvitellaan. Sama koskee naiseutta, mikä ei tarkoita sorronalaisuutta, toisin kuin naapurin patenttifeminismi olettaa. Myös kirjoittajan vanha tyttökoulu kuuluu hänen kulttuuriperintöönsä, jota hän puolustaa ärhäkästi naapurin sovinnaisennakkoluuloja vastaan.

Kirjoittajassa on jotakin viehättävän tyttömäistä kypsästä iästä huolimatta. Hän ylenkatsoo akkamaista feminismiä ja latteaa ”yhteiskunnallisuuden” tyranniaa. Kuin Artemis hän ampuu murhaavia nuolia kaikkiin niihin, jotka uhkaavat hänen vapauttaan ja koskemattomuuttaan. Tällaisista tytöistä vaarikin tykkää. Miksi ne ovat niin harvinaisia mummojen joukossa? Onko kyseessä pikemmin konformismi vai sivistyksen puute, joka tekee ikääntyneistä naisista mitäänsanomattomia nyökyttelijöitä silloinkin ja varsinkin silloin, kun he edustavat radikaaleja aatteita.

Kirjoittaja näyttää kantavan sellaista traditiota, jossa vielä annettiin arvoa seurustelutaidolle. Tässä traditiossa olivat molemmat sukupolvet läsnä ja siinä vallitsi taustalla eroottinen lataus, mikä ei tietenkään merkinnyt seksiobsessiota, vain toisen sukupuolen huomioimista.

Aikakauden Ruotsissa sen sijaan on menty tympeään ”yhteiskunnallisuutta” korostavaan maniaan, jossa niin sanottu tasa-arvo tallaa kaiken vähänkin hienomman eleen ja ajatuksen. Sukupuolten välisenä suhteen on yksinkertaisesti ”viha”. Koska kirjoittajalla ei moista vihaa ole, hänen ilmeisesti oletetaan vain olevan kykenemätön analysoimaan  mielenliikkeitään. Hän ei myöskään ole havainnut ”naisten sortoa”, mikä on jo sodanjulistus ”yhteiskunnalle” tai ainakin korvapuusti hyvälle maulle.

Ehkäpä kirjoittaja, jonka nuoruus oli jo ennen sotia, kuului jo tuolloin menneeseen maailmaan. Ja ehkä me nyt elämme siinä luvatussa maassa, jollaisena Ruotsi meille sukupolvi sitten kangasteli?

Mikä oikeastaan teki Ruotsista, tuosta kilttien ja hyväsydämisten ihmisten maasta niin ahdistavan?  Yhtenä merkittävänä tekijänä kirjoittaja näkee USA:n esimerkin. Amerikkalainen naiivius, sentimentaalisuus ja kielen köyhtyminen oli tullut kirjoittajalle tutuksi jo ennen kuin hän todella tutustui Ruotsiin. Ruotsista taas oli tulossa amerikkalaisuuden etäispesäke, sillä ruotsalaiset eivät osanneet muita kieliä kuin englantia eivätkä pitäneet muita maita kuin Yhdysvaltoja varteenotettavana vertailukohtana omalle erinomaisuudelleen.

Ruotsalaisten suuria helmasyntejä olivat konformismi ja kateus. Muotikeisarit uskalsivat käskyttää ruotsalaisia: tänä keväänä pitää olla sitä ja sitä! Suomessa kansa olisi uhallakin jättänyt tällaiset käskyt täyttämättä, arvelee kirjoittaja. Kateus ja konformismi ilmenivät myös siinä, että oli häpeällistä poiketa ”tasa-arvosta”. Niitä, jotka poikkesivat, sopi rangaista esimerkiksi kohtuuttomilla veroilla. Oli myös sopimatonta pitää välimatkaa muihin ihmisiin. Niinpä teitittely oli hävitetty ja aikuiset ihmiset esittäytyivät toisilleen etunimillä kuin lastentarhassa.

Käytöstapojen puutteeseen liittyi se, että kelvotonta käytöstä ei saanut arvostella. Lapsia ei saanut komentaa ja heidän piti antaa kiroilla ja juopotella, mikäli halusivat. Kirjoittaja näki humalaisia lapsia ensi kerran Tukholmassa.

Ehkä pahinta oli kuitenkin konformismi: ruotsalaiset pelkäsivät toisia ruotsalaisia, sitä, että olisivat sanoneet jotakin tälle päivälle ja vuosikymmenelle sopimatonta. Siksi he jäljittelivät kuin lapset ja antoivat ”ongelmien valinnan” joukkotiedotusvälineiden huoleksi.

Tämä avasi suoran väylän valvonnan ja kyttäyksen tyranniaan. Kun kansa ei uskalla muodostaa omia mielipiteitä, on se valmis hyväksymään sen, että ”oikeita” mielipiteitä ja elämäntapaa valvotaan orwellilaisin metodein. Tasa-arvon toteuttamiseksi kielletään ja lakkautetaan kaikki oppilaitokset, jotka saattaisivat leimautua ”hyviksi”, siinä piilee vaara tasa-arvolle ja elitismi on yksiselitteisesti kirosana, jota ei tarvitse perustella. Saman logiikan mukaan ilmiantaminen on kansalaisten luonnollinen velvollisuus. Kuten neuvostososialismissa, paras mahdollinen yhteiskunta vaatii kansalaisiltaan ehdotonta lojaalisuutta, koska sillä on siihen oikeus.

Kirjoittaja pyristelee kuitenkin vastaan. Hän ärsyttää tahallaan feministihaastattelijoita ja briljeeraa sellaisilla asioilla, jota ovat Suomessa paremmin. Se vetää vastapuolen hiljaiseksi. Suomessa on paljon huonoa, luoja paratkoon, mutta on hyvääkin. Jälkimmäistä ruotsalaiset eivät tunne ja siksi he suhtautuvat suomalaisiin niin alentuvan hyvänsuopaisesti. Monia suomalaisia asioita kiiruhdetaan kilvan kiittämään: niin paljon parempaa kuin meillä! Mutta taustalla on ajatus, että tuota hyvää on niin vähän, ettei Suomea voi ottaa vakavasti. Ruotsiin ja Norjaan ei koskaan suhtauduttaisi samoin! Mutta tämä oli aikaan ennen Nokiaa.

Kirjoittajan pirullisen nautittavia sivalluksia ei voi kiteyttää muutamaan lauseeseen. Ne kannattaa lukea ja miettiä samalla, mistä me oikein tulemme ja mihin menemme. Oliko Ruotsi meille vain muutaman vuosikymmenen esikuva, johon me nyt suhtaudumme tasa-arvoisesti? Vai olemmeko samalla uralla, jolta emme pääse pois, vaikka tahtoisimme?

Kirjoittaja kauhistelee maahanmuuton tolkuttomuuksia, jotka jo saattoi havaita. Hän ihmettelee sosiaalitanttojen tyranniaa, jonka tuloksena ”yhteiskunta” pitää lapsia omaisuutenaan ja sieppaa heidät vanhemmiltaan, mikäli sopivaksi katsoo. Ruotsissa oli tuhon aikaan 24000 huostaan otettua lasta, niistä 12000 pakkokeinoin. Luvut olivat kauhistuttavia, kun muissa pohjoismaissa kysymys oli sadoista. Viranomaisten julkeus meni niin pitkälle, että he saattoivat vaatia vanhempien kasvatusmenetelmiä ”poliittisesti arvioitaviksi”…

Rikollisuuden ja holtittomuuden salliminen, koska moraalisia mittapuita ei muka ollut, oli kirjoittajan mielestä todellista ”klerkkien petturuutta” (trahison des clercs), älymystön petosta. Ei saanut ajatella, että ihmisillä ja ihmisryhmillä oli perinnöllisiä eroja, ei saanut ajatella mitään tasa-arvon vastaista tai kiistää ”yhteiskunnan” oikeutta hallita yksilön tekoja ja jopa ajatuksia. Moistako ei ollut Suomessa?

Kun muistelen, mitä meidän oma tuonaikainen älymystömme puuhaili ja kirjoitteli, en osaa asettaa maatamme länsinaapurin yläpuolelle. Tuo ”yhteiskunnan” kaikkivaltiutta korostava ideologia on sen jälkeen vain voimistunut ja pesiytynyt valtionhallintoon. Kukaan ei todella ole edes vaatinut sen hävittämistä ja sen miljardibudjetille asettaa rajansa vain talouden alamäki.

Kirja on vanhentunut, kuten kaikki hyvät kirjat. Se toisin sanoen on kiinni ajassaan. Samalla se myös on kyllin rehellinen heijastaakseen jotakin ajatonta. Päällimmäisenä siitä jää mieleen kirjoittajan terhakka itsepäisyys: minun äidinkieleni on yhtä hyvä kuin teidänkin, se ei ole väärin äännettyä ruotsia enkä aio koskaan luopua siitä, vaikkapa sitten nauraisitte ja pitäisitte moista poikkeamista sopimattomana… Hyvä tyttö!