Mistä kaikki alkoi

The Story of Adam and Eve. Hollywood-versio

Kuten tunnettua, muuan biologi on hiljattain selvittänyt ihmisen synnyn arvoituksen. Kaiken alkuna tai siis ainakin ratkaisevana risteyskohtana eli bifurkaationa oli sian ja apinan yhtyminen. Tuo jo aiemmin tunnettu afrikkalainen esiäiti siis ilmeisesti syntyi juuri tästä kaikkien aikojen rakkaustarinasta.

Koska Hollywood väistämättä tarttuu pian näin herkulliseen aiheeseen, en malta olla jo etukäteen miettimättä, millaisen taidenautinnon tulemme saamaan.

Kuka on isä? Siis Aatami? Olen täysin varma, että se on apina. Esi-isämme on filmatisoinnissa lihaksikas bodari, he-man, jolla on ilmeisiä afroamerikkalaisia piirteitä ja joka puhuu syvällä eteläisellä aksentilla. Huomautan, että apinoiden ja sikojen puhe on tietenkin tulkittava normaalienglanniksi eli siis amerikaksi. Mitäpä järkeä olisi näyttää pelkkää murahtelua ja röhkintää. Tekstitys ei käy, sillä Amerikassa se rajoittaisi pahasti kuulijakuntaa karsimalla lukutaidottomat.

Sikana esiintyy aistillisen muodokas Ms. Piggy, ikuinen Eeva, jonka kinkut saavat nykyaikaisenkin uroksen kuolaamaan. Silmäripsetkin ovat seksikkäät –flirtivamad, lopsakamad ripsimed, kuten virolainen sanoisi.

Miten Aatami ja Eeva löytävät toisensa? Tarina liittyy ehdottomasti hengenvaaralliseen seikkailuun, jossa dinosaurukset ja sapelihammastiikerit yrittävät saada siat paisteikseen. Ainoastaan yksi onnistuu pelastumaan ja se tapahtuu apina Aatamin ansiosta. Hän heilauttaa itsensä liaanilla Eevan luo ja tempaisee tämän lujaan mutta hellään syleilyynsä juuri, kun tyrannosaurus Rex on kahmaisemaisillaan makupalan valtavaan kitaansa. Sinne joutuukin sen sijaan Aatamin potkaisemana sapelihammastiikeri, jonka hampaat tarttuvat Rexin kitaan ja joka sen johdosta pian kuolee sukupuuttoon. Aatami ja Eeva vannovat ikuista rakkautta.

Ensimmäisen avioparin elämässä on selviä yhtymäkohtia amerikkalaisen keskiluokan elinympäristöön, muutenhan kukaan ei viitsisi filmiä katsoa, saati siitä mitään ymmärtäisi. Muuan ongelma, jonka rakastava pari pian kohtaa, on rasismi. Pariskuntaa voi nyt jo sanoa aviopariksi, koska ukkosenjyrähdyksen ja salamanleimahduksen lomassa taivaalta näkyy siunaava Jumalan käsi ja kuuluu urkujen mahtavaa, alkuvoimaista mylvintää. Joka tapauksessa, naapuruston apinat suhtautuvat Eevaan vihamielisen ilkeästi ja aivan erityisen rumasti hänen lapseensa, joka on kasvoiltaan suloinen ja täydellisen kaunis ihmisvauva. Hän on maailman ensimmäinen tyttö, meidän afrikkalainen esiäitimme. Apinoiden mielestä se kuitenkin on hirvittävän ruma ja ennakkoluulojen vallassa ne pitävät kokouksen, jossa päättävät tappaa pienokaisen.

Konservatiivien suvaitsemattomaan asenteeseen liittyy myös vihamielisyys Aatamia kohtaan, sillä enemmistö pitää hänen karvoitustaan aivan liian tummana. Onneksi pariskuntaa varoitetaan ajoissa ja yöllä he suuntaavat kauas erämaahan, jättäen taakseen järjestäytyneen apinayhteiskunnan.

Rakastavaiset eivät kuitenkaan tarvitse yhteiskuntaa, heillä on nyt toisensa ja heillä on lapsi, jolla he uskovat olevan suuren tulevaisuuden. Tarpeeksi vaellettuaan perhe löytää vehreän laakson ja tarkkailee sitä ihastuneena korkealta vuorelta. Aatami ja Eeva katselevat rakastuneesti vuoroin toisiaan, vuoroin lasta, joka hymyilee valloittavasti. Mahtava musiikki säestää kameraa, joka zuumaa hedelmälliseen laaksoon, jossa solisevat purot ja josta on tuleva ensimmäisen ihmisen koti. ”This Land is mine, God gave this land to me” laulaa taustalla kaunis baritoni.

Lopuksi näytetään perhe takaapäin, Eeva istumaan nousseena, pikku vauva nisää imemässä ja Aatami sen vierellä karvainen käsi Eevan upeiden kinkkujen päällä. Tulevaisuus on alkanut!

Sika yhdistää. Pitääkö sen erottaa?

Heimoushengen unohtamisesta jouluna ja sian merkityksestä

Kuten tunnettua, Suomessa asuu useita heimoja. Jokaisella niistä on omat lähtemättömät omituisuutensa. Pohjalaiset ovat rehvastelevia, savolaiset kieroja, karjalaiset vilkkaita tyhjännaurajia ja hämäläiset hitaita. Erilaisia välimuotoja ja muunnoksia riittää, mutta tässä perusteet.

Vielä vajaat sata vuotta sitten eri heimojen edustajat yhteen joutuessaan saivat helposti aikaan jonkinlaisen konfliktin, vaikkapa näykkimällä toisiaan murteesta tai jostakin muusta asiasta. Pahinta oli tietenkin asettautua toista paremmaksi. Ja nuoret miehet nyt toki saavat naisasioista syntymään keskinäisen nokittelun yhtä varmasti kuin uroskoirat murisevat toisilleen. Ehkäpä naiset puolestaan panettelevat toisiaan ja etuilevat rivissä, mene ja tiedä.

 Heimoerot tällaisten hässäköiden tekosyynä ovat nykyisinä kosmopoliittisina aikoina hyvin epämuodikkaita. Tällaisia eroja voidaan meidän valistuneina aikoinamme jo suvaita mukisematta. Muut erot ovat sitten sitäkin enemmän tulleet esille. Mutta hetkinen! Onko heimoeroja siis olemassa?

Niitä on kyllä pidetty aina itsestäänselvyyksinä siinä kuin murteitakin, mutta mihin ne perustuvat? Ovatko ne konstruoituja? Ovatko heimot kuviteltuja yhteisöjä, joiden jäsenille tulee vain tarve esittää itsensä heimotunnusten mukaisina, kun sellaisia kerran oletetaan olevan? Vai lepäileekö heimous peräti geneettisillä perusteilla? Jospa sillä onkin konkreettinen perusta geeneissä toisin kuin kaikilla maailman muilla sosiaalisilla ja psykologisilla seikoilla?

Saatamme olla tekemisissä äärimmäisen vaarallisen kysymyksen kanssa. Mikäli heimoerojen todellisuus tunnustetaan, koskee seuraava kysymys heimojen keskinäistä perinnöllistä paremmuutta. Pitäisikö sekin tunnustaa?

Pelkäänpä, että kuka tahansa valveutunut kansalainen ymmärtää, mitä tunnustamisesta seuraisi. Ennen pitkää edessä olisi tietenkin holokausti, jossa vähiten huumorintajuiset pohjalaiset ehkä yrittäisivät hävittää sukupuuttoon savolaiset ja karjalaiset, joiden näsäviisasta naljailua he eivät voi ymmärtää. Samalla menisi joukko maltillisia hämäläisiä, jotka yrittäisivät estää verilöylyn toteuttamista. Tai ehkä muut heimot kyllästyisivät pohjalaisten koppavuuteen ja päättäisivät ajaa heidät mereen. Kuka tietää. Pelkkä ajatuskin on kylmäävä ja vetää hiljaiseksi, kuten sanotaan.

Joka tapauksessa tietoa heimojemme olennaisista eroista on vuosisatojen vieriessä kosolti karttunut. Puuttumatta tässä ulkomaalaisten kuvauksiin, voidaan todeta Antero Wareliuksen 1800-luvun puolivälissä toimeksi saaneena luokitelleen heimomme antiikin humoraaliopin mukaisesti: pohjalaiset ovat koleerisia, karjalaiset ja savolaiset sangviinisia, hämäläiset melankolisia ja joku heimo taisi olla myös ylenmääräisen limanerityksen vallitsemassa tilassa eli flegmaattinen. Topelius kehitteli asiaa eteenpäin neljännesvuosisadan kuluttua Maamme-kirjassaan. Jokaisen heimomme luonteenpiirteistä luotiin siellä selkeä kuva. Kaikilla oli paheensa jos hyveensäkin. Kyseessä olivat siis stereotypiat pahimmillaan.

Topelius ei kavahtanut edes kansallisten stereotypioiden esittämistä. Venäläinen Iivana ja suomalainen Matti olivat työssä kovin erilaisia. Iivana teki työnsä nopeasti, mutta laisti vaikeimmat ja raskaimmat työt. Matti taas takertui niihin ja puhkui ja pakersi ison kiven kimpussa, kunnes se oli siirretty pellolta pois. Pieniä hän ei ymmärtänyt keräillä. Topeliuksen mielestä kyseessä oli ihanteellinen työpari, joka yhdessä sai aikaan kunnon jäljen, mutta erillään ei oikein mitään tolkullista. Iivanan kohdalla puutteena oli laiskuus, Matin kohdalla… no, suoraan sanoen tyhmyys. Kuitenkin, Matin läpikotainen rehellisyys korvasi Topeliuksen maailmassa runsain mitoin aivotoiminnan puutteet.

Suomen kansan erikoisuuksiin kuuluu, että se osaa tuntea vilpitöntä vahingoniloa omista onnettomuuksistaan, kuten Lasse Lehtinen on lausunut. Tämä toteutuu myös silloin, kun sille kerrotaan ikäviä totuuksia sen omista kehnoista ominaisuuksista. Kansamme on aina rakastanut Maamme-kirjaa, vaikka sen sanoma on aika karu.

Stereotypiat heimoista ja kansoista olivat 1800-luvulla ajattelun perustyökaluja. Suomalaisen lehden kirjeenvaihtaja, joka tarkkaili pietarilaisia 1880-luvulla, ennusti perikatoa Suomelle, mikäli suuriruhtinaskunnan ja emämaan raja häviäisi. Iivana oli niin paljon nopeampi ja nokkelampi, ettei Matti ehtinyt edes kunnolla kääntyä, kun hänet jo oli narrattu pussiin. Siinäpä sitten raapimaan päätä ja hautomaan syitä kovaan kohtaloon ja maailman väärämielisyyteen, kun on Pietarissa hävinnyt sekä hevonen että rattaat.

Mutta nykyään tiedämme asiat paremmin kuin 1800-luvun naiivit kirjoittajat. Geneettiset erot Suomen eri alueilla ovat toki selvästi havaittavia, mutta kukaan ei ole niin tyhmä tai valistumaton, että kuvittelisi niiden vaikuttavan jotakin. Sama koskee tietysti koko muutakin ihmiskuntaa. Olemme kaikki saaneet perinnöksi aivan samanlaiset kyvyt ja taipumukset, joiden muuan tärkeä alkukohta on apinan ja sian kaunis rakkaustarina joskus kauan, kauan sitten, kuten muuan nykyinen biologi on kertonut. Niinpä hyväksykäämme mukisematta se, että erot niin heimojemme kuin maailman kansojen välillä ovat lopultakin vain mielikuvituksen tuotetta. Asiaa ei kannata edes tutkia. Vai kaipaako joku tänne holokaustia ja vieläpä näin joulun alla?

Vladimir Solovjov aikoinaan päätteli, että jos kerran kaikki polveudumme apinasta, meidän olisi syytä rakastaa toisiamme. Toivottavasti tämä korvasi vanhentuneen jouluevankeliumin sanoman sen ajan älyköille. Jos nyt lisäämme apinaan vielä sian, kuten uusi tutkimus edellyttää, niin sukupuumme sen kuin laajenee. Toisaalta sian status monella maailman kulmalla on sangen matala, ettei sanoisi enempää. Siasta uhkaa tulla ihmisiä erottava tekijä.

Suomen perinteisiä heimoja sika ei erota, vaan yhdistää. Kukapa olisi edes kuullut puhuttavan heimojen välisestä räyhäämisestä jouluiltana, kun sian tuoksu valtaa koko maan. Petsamon luostarin jouluyönä tapahtunut hävitys lienee perustunut ajanlaskujen erosta johtuvaan väärinkäsitykseen ja itäkarjalaiset voidaan muutenkin käsitellä erikseen.

Nyt näyttäisi kuitenkin syntyneen yhä suurempia paineita Suomen kansan rakastaman sian tunkemiseksi pois joulupöydästä ja saman tein koko joulun vieton lopettamisesta. Ryhtyessään näin jouluna sikaan moni omantunnonarka joutuukin tuskaisena kysymään, onko hän oikealla tiellä ja eikö olisi parempi hylätä tämä osa monikansallista jouluperinnettämme, jota kaikki eivät enää voi jakaa, sattuneesta syystä.

Tähän voidaan perustellusti huomauttaa, että joulupöydän antimet myös eri heimoillamme ovat jossakin määrin vaihdelleet. Kukapa itäsuomalainen esimerkiksi viitsisi tehdä imellettyä perunalaatikkoa, saati sitä syödä, kun tarjolla on kunnon herkkujakin? Erilaiset joululimput ovat toki hyvän näköisiä, mutta vain aivan tietyn geeniperimän omaavat pitävät niitä maukkaina ja joulupöydässä välttämättöminä. Lipeäkalakeitto taas saattaa monelta vierasheimoiselta nostattaa hiukset pystyyn jo hajullaan.

Huolimatta geneettisestä ja muustakin erilaisuudestaan suomalaiset ovat joka tapauksessa päässeet aina yksimielisyyteen siitä, että kinkku on pöydän kunkku. Asianmukaisesti paistettuna, sinapilla kuorrutettuna ja neilikoilla höystettynä se on juhlan kohokohta, jota ylivoimainen enemmistö Suomen miehistä tuoreen tutkimuksen mukaan pitää tärkeimpänä koko joulussa. Naisten preferensseissä tuossa tutkimuksessa sanottiin jotakin yhdessäolosta ja muuta falskia höttöä.

Rohkenisiko joku siis ihan oikeasti tuomita sian, johon kohdistuva rakkaus yhdistää koko suomalaisen miessukupuolen, kaikki vanhat perinteiset heimomme ja perimmältään koko ihmiskunnan?

Eikö olisi parempi rukoilla sen puolesta, että ne, jotka pimeydessä vaeltavat, saisivat myös kerran nähdä valkeuden, ehkäpä juuri vaaleanpunaisen sianlihan välityksellä?

Siis ei sikaa pois pöydästä, vaan sian vihaajat sinne myös, oppimaan suvaitsevaisuutta ja ihmisten keskinäistä rakkautta! Suomen heimojen leppyminen jouluisin sian äärellä toimikoon esimerkkinä koko maailmalle!

Jesuiitat ja moderni terrorismi

Loyolan pitkät liepeet

Katolisen kirkon pyhimys, Ignacio de Loyola, yhä vireästi toimivan Societas Jesun (la Compañía de Jesús) perustaja on mies, joka yhä jakaa mielipiteitä.

Hänen motokseen muotoiltu ”tarkoitus pyhittää keinot” herätti aikoinaan inhoa niissä, joiden mielestä ihmisellä ja ihmisyhteisöllä tuli olla arvoja ja periaatteita, jotka olivat päteviä siitä riippumatta, palvelivatko ne jotakin asiaa vai olivatko pikemmin sen tiellä.

Muistamme varmaan Topeliuksen luoman jesuiitta Hieronymuksen, jonka missiona oli murhata Pohjolan sankarikuningas ja jonka krusifiksiin oli piilotettu tikari. Jalo neito Regina von Emmeritz oli joutua jesuiitan saaliiksi ja välikappaleeksi juuri ylevän luonteensa takia.

Jesuitismista tuli käsite, jota inhottiin kautta protestanttisen maailman ja laajemminkin. Myös venäläisille slavofiileille se symbolisoi katolisuuden rappiota ja vieraantumista aidosta kristinuskosta.

Mutta ihminen, joka on riittävässä määrin uskonvarmuuden vallassa ja kuvittelee omistavansa totuuden, ei voi olla ottamatta vakavasti jesuiittojen periaatetta. Mikäli usko alkaa horjua, sitä voidaan vahvistaa hengellisillä harjoituksilla, joita San Ignacio myös kehitteli. Kirja on suomeksikin saatavissa. Mikäli, sanokaamme, tuntuu epäilyttävältä ajatus, että ihmiskunnan onni vaatisi tavaratalon ja muutaman sadan ihmisen polttamista, voi aina loihtia sielunsa silmien eteen näkyjä nälkään kuolevista lapsista, jotka riutuvat siksi, että pohjoisen pallonpuoliskon yltäkylläisyydessä piehtaroivat kuluttajat eivät raaski luovuttaa pennosiaan noille onnettomille. Jos tämä ei vielä vakuuta, voi ajatella pyörremyrskyjä, jotka tappavat tuhansittain ihmisiä Filippiineillä siksi ja vain siksi, että me täällä joka päivä poltamme fossiilisia polttoaineita ja aiheutamme ilmaston lämpenemistä. Ja emmehän me voi lakata polttamasta.

Jos muutaman kymmenen, ehkä sadan ihmisen tappamisella voidaan pelastaa tuhansia tai jopa miljoonia, eikö ole pelkästään rienaavaa ajatella, että nuo harvat olisi säästettävä ja annettava monien tuhoutua. Mikä mekanismi näiden asioiden välillä käytännössä on, kuuluu teknisten kysymysten joukkoon ja on vähäarvoinen sellaiselle henkilölle, joka haluaa omistautua maailman pelastamiselle. Ja heitä kyllä löytyy.

Venäjällä alkoi 1800-luvun jälkipuoliskolla kehittyä yksi modernin maailman tyypillisistä ilmiöistä, fanaattinen terrorismi, johon ei liittynyt uskonnollista pohjaa. Sen taustalla oli luonnontiede, joka lahjomattomasti osoitti, että maailmassa vallitsi syyn ja seurauksen mekaniikka eivätkä mitkään yli-inhimilliset periaatteet. Sammakko, joka oli ihmisen sukulainen, oli kiinnostavampi tutkimuskohde kuin jumala, jota tutkiva vain harasi tyhjää ja upposi tarkoituksettomaan skolastiikkaan tai yhtä vähä-älyiseen mystiikkaan. Vastassa oli ikuinen ei-mikään. Nihil.

Nihilistien sukupolvi sai historiassa pian kolkon kaiun, sillä siihen liitettiin monia hirmutekoja: kyynisiä murhia, tuhopolttoja, ennen pitkää myös tsaarin murha.  Kaikki tämä oli perin loogista. Maailmaan voitiin saada mielekkyyttä vain teon eikä kontemplaation avulla. Paras teko on se, jolla on suurin vaikutus. Teknisesti se voi silti olla helppo, ehkä vain liipasimen painaminen sopivassa paikassa.

Huhtikuun neljäntenä vuonna 1866, kun vapauttajatsaari Aleksanteri II oli kävelyllä Pietarin Kesäpuistossa, lähestyi häntä nuori mies, joka veti päällystakkinsa alta kaksipiippuisen pistoolin ja laukaisi. Lähellä ollut talonpoika näki mitä oli tekeillä ja iski pistoolin ylioppilaan kädestä. Kyseessä oli itse asiassa entinen ylioppilas, mielenterveydeltään horjuva Dmitri Karakozov, joka yritti suurta tekoa maailman, tai vähintään venäläisen mirin pelastamiseksi. Kun keisari kysyi lurjukselta, mitä tämä oikein oli luullut saavuttavansa yritetyllä rikoksella, tämä vastasi typerästi tai koppavasti: ei mitään (ничего, nihil).

Tapahtuman seurauksena Karakozovin tuttavapiiriä kuulusteltiin ja ainakin oltiin löytävinään parikin salaseuraa. asianmukaiset rangaistukset tietenkin annettiin, vaikka tutkijat ovat epäilleet, ettei mitään salaseuroja ollut. Tutkijaviranomaisten oli vain pakko löytää tapahtuneelle kauhistukselle suurempia syitä kuin yksi sekopäinen juupeliylioppilas.

Talonpoika, joka pelasti tsaarin, sai tiettävästi palkkiokseen elinikäisen oikeuden juoda ilmaiseksi vodkaa valtion kapakoissa. Tämän merkiksi hänen kurkkuunsa tatuoitiin merkki, sen osoittaminen sormella riitti maksuksi. Sankarin elinikä ei muodostunut pitkäksi, mihin saatu privilegio lienee ratkaisevasti vaikuttanut, mutta tänäkin päivänä venäläinen osoittaa sormella kurkkuaan, mikäli ajatuksissa on vodkan nauttiminen, ilmaiseksi tai maksusta.

Asiaa tutkinut Camilla Verhoeven näkee höperössä (odd man, чудак) Karakozovissa enemmän kuin yhden raiteiltaan suistuneen idealistin tai nihilistin. Jälkimmäinen sana oli attentaatin tapahtuessa jo valmiina käytettäväksi Turgenjevin tuoreen teoksen ansiosta. Ehkäpä Karakozov oli uuden ajan airut, aikaansa edellä?

Puuttumatta tässä sen enempää Verhoevenin argumentaatioon, jossa Dostojevskin tuotannolla on tärkeä sija, tuntuu ajatus Karakozovin modernisuudesta ilman muuta kiinnostavalta.

Suomalaisten mainiosti tuntema Mihail Katkov, joka vihasi myös puolalaisia, löysi sylttytehtaan heti katolisesta kirkosta ja jesuiitoista. Aivan ilmeisesti Karakozovin lurjusmaisuus perustui jesuiittojen vehkeilyihin ja puolalaisten kapinallisuuteen. Näillähän oli runsaasti tuoretta motivaatiota kostaa Aleksanterille ”Puolan rauhoittamisesta”, kuten asiaa Pietarin Verikirkon seinille sijoitetussa hallitsijan hyvien töiden luettelossa nimitetään.

Jesuiittaa ei kuitenkaan löytynyt. Малчика нет, kuten venäläisillä on sittemmin ollut tapana sanoa vastaavissa tapauksissa, kun on käynyt epäselväksi mitä oikein ollaan tekemässä ja miksi.

Sen sijaan sikisi muutamassa vuodessa pirullinen vallankumousliike, joka kantoi dynamiittia Talvipalatsiin, kehitteli hyperbrisanttisia pommeja ja hankki nykyaikaisia revolvereja. Mikä pahinta, näiden lurjusten psykologia oli yhtä horjumaton kuin aikoinaan muhamettilaisilla assassiineilla, vaikka he olivat avoimen ja periaatteellisen jumalattomia. Dostojevskin tästä joukosta piirtämä kuva, joka on luettavissa Riivaajista, on historiallisesti tosi.

Tämän todenmukaisuuden tiedämme Sergei Netšajevin hyvin tunnetun oikeusjutun perusteella. Dostojevskin romaani kuvaa juuri sitä. Netšajevin jutussa tosin vain murhattiin yksi ihminen, varmuuden vuoksi ja oman seurapiirin hengen parantamiseksi. Pahempaa löytyi kun pengottiin. Netšajevin laatima Vallankumouksellisen katekismus osoitti, että hän nimenomaisesti kannatti täysin rinnoin jesuiittamoraalia. ”Katekismuksessa” julistettiin mahdollisimman selvin sanoin, etteivät mitkään arvot maan päällä merkitse vallankumoukselliselle yhtään mitään, elleivät ne edistä Asiaa. Asian edusta tuli siis kaiken mitta. Myös vallankumouksellinen itse oli alistunut Asialle ja itse asiassa astunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja vihkiytynyt kuolemaan Asian puolesta. Varmemmaksi vakuudeksi paperissa vielä selitettiin, miten ihmisiä tulee manipuloida Asian edistämiseksi. Kukaan muukaan tässä maailmassa ei ollut arvo sinänsä, vaan väline Asialle.

Moni vallankumouksellinen sanoutui irti näistä periaatteista. Eihän niiden kannattamisestakaan ollut syytä julkisesti huudella. Mutta ”katekismuksen” julkaiseminen ei aiheuttanutkaan yhteiskunnassa suurta inhon ja paheksumisen aaltoa vallankumousliikettä kohtaan. Kävi juuri päinvastoin. Ajatus ”elämää suuremmasta” roolista ihmiskunnan historiassa hurmasi nuorisoa, joka ei enää löytänyt uskonnosta mitään kiinnostavaa saati vakuuttavaa. Dostojevski ymmärsi tätä psykologiaa. Kuten tunnettua, hän suunnitteli uutta romaania, jossa pyhimysmäinen Aljoša Karamazov murhaisi tsaarin.

Tsaaria ei todellisuudessa murhannut Karakozov eikä sitten fiktiossa edes Karamazov. Silti häntä ehkä täytyi pitää jo tuomittuna siitä lähtien kun uusi fanaatikkojen sukupolvi keksi kokouksissaan tällaisen tuomion julistaa. He olivat uusia ihmisiä, jotka eivät pelänneet Jumalaa eivätkä hävenneet ihmisiä. Heidän logiikkansa oli jesuiittojen logiikkaa, mutta heidän uskontonsa ei ollut transkendenttinen. Se oli modernin ihmisen psykologiaa, myös juuri niiden, jotka tänä päivänä suunnittelevat terroritekoja maailman pelastamiseksi.

Venäläinen kulttuuri on osa eurooppalaista kulttuuria, toisin kuin monet siellä väittävät. Tästä syystä myös nykyaikaisen terrorismin idea levisi muualle Eurooppaan juuri Venäjältä. Terrorismin käytäntö on kokenut nousu- ja laskukausia. Juuri nyt näyttää hiljaiselta. Periaatteessa kuitenkin psykologinen terrorismin perusta on nyt vahvempi kuin koskaan ennen.

Globalisaation adeptit toistavat toistamistaan sitä, miten kaikki tässä maailmassa on yhteismitallista: kaikkea voidaan mitata rahalla, eikä siitä riippumattomia arvoja tarvitse ottaa vakavasti. Kaikki, mikä on BKT:n ulkopuolella ja ei-mitattavissa, kansallisista perinteistä kunniaan ja ystävyyteen saakka, on epätodellista. Nihil.

Jos ja kun tästä lähdetään, on meidän pakko uskoa myös se korollaari, että mikä tahansa konnuus on mahdollista nähdä hyvänä työnä, mikäli sen seuraukset ovat voittopuolisesti myönteisiä. Ja tämähän on laskettavissa, ehkei rahana, mutta utilitaristisesti ymmärrettynä mielihyvänä ja koskien nimenomaan maailman köyhimpiä. Kukapa enää viitsisi väittää, ettei etiikka ole pohjimmiltaan kalkyyliä. Jos ja kun kerran näin on, on oikeutus Teolle valmiina. Ei tarvitse muuta kuin keksiä, mikä se on ja tehdä. Kukapa enää viitsisi kiinnostua sellaisesta tyypistä kuin Tolstoin Karatajev, joka löysi arvokkuuden nöyryydestä ja elämän konkreettisesta yksinkertaisuudesta.

Laatikoiden taikaa

Laatikoiden taikaa

Takavuosina muuan matkatoimisto mainosti rehvakkaasti: ”Adios, maksalaatikko!” Hienovarainen vihjaus lienee tarkoittanut, että nyt päästään ainakin vaihteeksi eroon kelvottomasta mössöstä, jota syksyn pimeydessä on joutunut hengen pitimiksi särpimään.

Kurjaa ruokaa saa missä tahansa ja mistä tahansa. Olen itse joskus onnistunut pilaamaan hanhenmaksankin filet Wellingtonia tehdessäni, mikä muuten on, onnistuessaan, ruokien aatelia, ei sikäli.

Mutta niin on maksalaatikkokin. Jossakin makumuistini uumenissa on säilynyt tieto siitä juhlaruuasta, jota äitini laittoi usein sunnuntaiksi tai muuten juhlapöytään. Sen päälle kaadettiin reilusti voisulaa pikku kannusta ja puolukkasurvos tietenkin antoi sinfonialle pikantin lisänsä.

Kyseessä oli herkku, jollaista on tietysti turha etsiskellä kaupoista, mukaan lukien erilaiset gourmet- myymälät. Sitä ei myöskään saa ravintoloista, sitä on vain osattava tehdä. En uskalla varmasti sanoa, mihin todella hyvän maksalaatikon erinomaisuus perustuu. Ainakin siinä tulee olla naudanmaksaa, tosin myös hirvenmaksasta tehty on osoittautunut hyväksi. Lisäksi siinä tulee olla oikea suutuntuma. Tässä ei ehkä kannata käyttää japanilaisperäistä umami –sanaa, pikemminkin oikea ilmaus saattaisi olla matlakka. Joka tapauksessa laatikko ei tietenkään saa olla kuivaa eikä vetelää, vaan omalla omituisella tavallaan koossa pysyvää, ei yhteen liimattua mössöä. Sopiva määrä rasvaa lienee yksi ydinasia ja se tarkoittaa, ettei sitä saa olla liian vähän.

Toden sanoakseni en ole itse vielä päässyt perille siitä, miksi maksalaatikkokaan ei aina onnistu, vaikka laatikkojen valmistus periaatteessa kuuluu tekniikaltaan yksinkertaisimpiin. Mutta tunnistan kyllä aidon ja oikean, siinä mielessä voinen pitää itseäni suomalaisen ruokaperinteen säilyttäjänä, jollaista venäjäksi kutsuttaisiin sanalla nositel (носитель). Arabian sanalla hafiz (حافظ) lienee eri merkitys eikä se muutenkaan kuulu tähän. Yhtä kaikki, siinä vaiheessa, kun kansamme on oppinut ostamaan ruokansa valmiina kaupasta ja unohtanut sen, miltä suomalaisen ruoan tulisi maistua, on astuttu jälleen yksi askel kohti meikäläisen kulttuurin lopullista tuhoa ja kulttuurisen diversiteetin muuttumista globaalisen entropian hyytäväksi helvetiksi.

Laatikoiden rappio on vähittäiskaupan eineshyllyillä kouriintuntuva. Kaalilaatikot tehdään ilman sianlihaa, silakkalaatikkoon pannaan munamaitoa, liha-perunalaatikkokin pilataan samalla sotkulla ja kaikkialla on havaittavissa yleinen läskin katoaminen. Ja kuitenkin, sopivassa lämmössä tirissyt ja kypsynyt aito sianläski on ehdottomasti maukkaimpia niistä antimista, joilla luojamme on ihmiskuntaa siunannut. Kun sentään otetaan huomioon, että sika joutuu antamaan henkensä, jotta me voisimme täällä maan päällä saada nautinnollisia hetkiä, on rienaavaa, että se kasvatetaan ensin laihaksi kuin vinttikoira ja kun se sitten on kylmästi tapettu, sen liha sirotellaan kaikenkarvaisiin mössöihin, joissa lilluu epämääräisiä mausteita. Sellaisilla sotkuilla ja suikaleilla ihminen, joka luulee narraavansa kohtaloaan, van lihottaa itsensä ahmimalla niitä tyydytystä koskaan saamatta. Hän on kuin huumeen orja, joka ei enää tiedä, miksi hänen on jatkettava mieletöntä elämäntapaansa.

Suomessa toimii tiettävästi läskisoosiseura, jonka eräässä lähdeteoksessa huomaan luokitellun salaseuroihin. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että läskin syöminen on jo siirtynyt katakombeihin? Sen hankkiminen joka tapauksessa on työläs tehtävä, eivätkä valtavat hypermarketit ole se paikka, jonne silloin kannattaa suunnistaa.

Olen ennenkin kirjoittanut sian puolesta ja ilmeisesti asialla alkaa olla vaikutusta, koska kaikkein mielettömin sikojen laihdutuskampanja näyttää jo päättyneen ja ollaan palaamassa pulskempiin. Tässä ei ehkä ole asiatonta huomauttaa, että naisten muodissa on tapahtunut vastaava prosessi. Kauhistuttavat luurankomallinuket kummittelevat kyllä yhä liikkeiden ikkunoissa, mutta hahmoltaan terveen elämäniloisia naishahmoja näkee jo ainakin miestenlehdissä. Naistenlehtiä en ole lukenut.

Tämä kehitys saattaa olla ilahduttava merkki siitä, että kulttuurimme tuhon tie ei ole yksiselitteisen suoraviivainen ja lyhyt. Jotta kansallinen kulinaarinen perintömme voitaisiin pelastaa, täytyisi ilmeisesti joka tapauksessa aloittaa globaalisista keskuksista. Prestiisiä löytyy vain ja ainoastaan sieltä.

Olisi jo aika nähdä, miten aidot suomalaiset ruoat saavat asianmukaisen tunnustuksen niiltä, jotka kulinarismista jotakin ymmärtävät. Sitä varten täytyisi olla viiden tähden ravintoloita, joissa todella ymmärretään, mitä saattavat olla maksalaatikko, silakkalaatikko, lohilaatikko, kaalilaatikko ja niin edelleen. Niitä pitäisi olla tarjolla pikkuruisina annoksina riittävän rasvan kera ja huippuhintaan.

 Odotan sitä päivää, kun saan istua Lontoon hienoimmassa suomalaisessa ravintolassa (viisi Michelin-tähteä), jossa kokki saapuu pöytään ja avaa voitonriemuisena tarjoiluastian kannen huudahtaen suomalaisittain: ”No heh!” Huumaava oikean maksalaatikon tuoksu leviää ravintolasaliin, seurue katsoo kunnioittavasti hopeista tarjoiluastiaa, jolla lepää pieni, mutta muodoltaan hurmaava maksalaatikko. Se sijoitetaan puolukkahilloa ja voisulaa sisältävien maljojen keskelle ja hartaan hiljaisuuden vallitessa kaikki nostavat lasin kylmää, ei liian makeaa kotikaljaa. Pöydän vanhin sanoo kunnioittavasti: ”kylläpähän se tuokin ossoo! Ei muuta kuin heh!”