Halénin listat

Halénin listat

Santarmisto Suomessa. Suomenmaalainen santarmikunta 1817-1917. Unholan aitta 41. Koonnut ja toimittanut Harry Halén. Helsinki 2013. 131 s.

Suomen kansallisarkistossa on muiden aarteiden ohella muutama sata hyllymetriä venäläisiä sotilasasiakirjoja: VeSA. Ne tuntee parhaiten uuttera ja monipuolinen tutkija, FT h.c. Harry Halén. Hän hallitsee myös erinäisiä itämaisia kieliä ja on jo vuosia viihtynyt arkistojen pölyssä, eikä turhaan.

Halén on julkaissut jo puolensataa opusta, joissa arkistojen aarteita on tuotu jokaisen halukkaan nähtäville. Meikäläisen julkaisupolitiikan tuntien kyseessä on yksityisen tutkijan sankariteko, joka kannattaisi muistaa silloin kun kunniamerkkejä jaetaan.

Uusimmassa ”Unholan aitassa” julkaissut listat ovat ilmeisesti jääneet tutkijoilta aiemmin huomaamatta, koska on luultu, että kaikki santarmiasiakirjat aikoinaan luovutettiin Venäjälle, jossa niiden on kerrottu tuhoutuneen pommituksessa. Osa aineistosta toki onkin aikojen kuluessa eri syistä tuhottu, mutta jäljelle on jäänyt yllin kyllin kiinnostavaa materiaalia, joka siis nyt on julkaistu.

Kuten ”Unholan aitoissa” yleensäkin, dokumenteista huokuu väärentämätön ajan tunnelma, joka välittyy myös pienistä detaljeista. Ei ole välttämättä hyödyllistä tietää sitä, minkä nimisiä olivat santarmiston orit ja tammat, tai sitä, että erään santarmiupseerin kohdalle oli punakynällä merkitty ”naisten perässä juoksija”. Tällaisetkin pikku seikat ovat joka tapauksessa omiaan elävöittämään henkilöstöluetteloja, samoin niissä olevat tiedot asianomaisten virkaurasta ja ansioista suuren Venäjän muilla kolkilla. Varsin monet Suomeen komennetut santarmit olivat muuten palvelleet Siperiassa ja Kaukoidässä. Boksarikapinan kukistamiseenkin oli muuan upseeri antanut panoksensa.

Santarmisto oli alun perin olemassa lähinnä venäläisten tarkkailua varten ja siihen sillä lieneekin ollut parhaat valmiudet. Kuten tiedetään, ryhtyessään valvomaan suomalaista vastarintaliikettä 1900-luvun alussa, santarmisto sai aikaan varsin vaatimattomia tuloksia. Sille syötettiin usein olemattomia juttuja palkkion toivossa ja varmaan muustakin syystä. Joka tapauksessa se kirjasi agenteikseen melkoisen määrän suomea hyvin taitavia suuriruhtinaskunnan kansalaisia.

Näiden tiedottajien, agenttien ja apurien henkilöllisyys ja luonnehdinnat ovatkin sangen kiinnostavaa luettavaa.

Kukapa olisi arvannut, että Eero Haapalainen, sittemmin punakaartin ylipäällikkö ja Kansanvaltuuskunnan jäsen toimi tiedottajana vuosina 1905-07. Hänen yhteysmiehensä antoi tulevasta sosialistisuuruudesta varsin armottoman luonnehdinnan: ”Ilman moraalia oleva mies”, ”piru hänestä ottakoon selvän mikä hän oikeastaan on, onko hän todella sosialidemokraatti vai ryhtynyt sosialidemokraatiksi vain elääkseen ja tullakseen toimeen”. Joka tapauksessa Haapalaisen kerrottiin raportoineen luotettavasti sekä sos. dem. puolueesta että punakaartista ja kerran suojeluskaartistakin.

Varsin merkittävä bolševikki sukeutui sittemmin myös Adolf Taimista, jota muuan santarmiupseeri piti provokaattorina, samanaikaisesti sekä vallankumouksellisena että ilmiantajana. Hänen kerrottiin olevan ”Pietarin poliisidepartementin miehiä”. Taimillahan oli roolinsa myös Viaporin kapinassa ja talvisodan jälkeen hän kuului niihin Suomessa vangittuihin kommunisteihin, jotka Neuvostoliitto vaati vapauttamaan ja luovuttamaan itselleen. Myös Taimi oli kuulunut Kansanvaltuuskuntaan ja oli SKP:n perustajajäsen.

Sangen erikoiselta tuntuu löytää agenttien luettelosta myös Lennart Hohenthal, joka murhasi prokuraattori Soisalon-Soinisen ja sittemmin karkasi vankilasta. Hänet on ollut tapana mainita aktiivisen vastarinnan ”sankarien” joukossa.

Tiedustelu on oma maailmansa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Listoille voi joutua tietämättään ja sinne voi päätyä myös niin sanotusti hyvässä tarkoituksessa. Kekkosen yhteydessä on tullut tavaksi puhua ”puoluelinjasta” tarkoittaen salaista poliisia. Sellainen oli Venäjällä jo ennen Kekkosta ja on vielä hänen jälkeensäkin.

Tietyn henkilön yhteydet ”elimiin” eivät vielä sinänsä riitä hänen moraaliseen tuomitsemiseensa. Kiinnostavia se silti ovat.

Saamme taas kerran kiittää Halénia ahkerasta ja pyyteettömästä työstä Kleion hyväksi.

Kuvittelun kukkaset tieteen tarhoissa

Pahuuden ja pahojen puheiden perimmäinen yhteys ja niiden merkityksen mahdolliset merkitykset postkoloniaalisen diskurssianalyysin valossa. Skolastinen näkemys

(ANTIFEMINISM AND WHITE IDENTITY POLITICS:

Political antagonisms in radical right-wing populist

and anti-immigration rhetoric in Finland

Special Issue Article • DOI: 10.2478/njmr-2013-0015 NJMR • 3(4) • 2013 •

University of Turku, Finland

Suvi Keskinen)

Bertrand Russell, kelvollisena loogikkona pidetty, arvosti aikoinaan suuresti keskiajan skolastikkoja. Oman metodinsa kehittäjinä ja hienostuneina käyttäjinä he saavuttivat tason, jota on vaikea ylittää, vaikka Neuvostoliitossa yritettiin.

Toinen asia on, ettei logiikan maailmalla välttämättä ole mitään kosketuskohtaa reaalimaailmaan. Sen tautologiat ja muodolliset täydellisyydet ovat niin täydellisiä juuri siksi, ettei niitä varsinaisesti ole olemassa. Kukaan ei vielä ole nähnyt puhdasta kokonaislukua tai ekvivalenssia istumassa kannon nokassa, imaginääriluvuista nyt puhumattakaan.

Niinpä skolastikot saattoivat rikkiviisaasti kiistellä enkeleiden erilaisista ominaisuuksista ja voittaa tai hävitä niitä koskevissa tieteellisissä väittelyissä, vaikka kukaan ei ollut nähnyt ensimmäistäkään enkeliä. Jo Aristoteles, skolastikkojen ylivertaiseksi oppi-isäksi korottama, oli oppinut väheksymään empiiristä tutkimusta reaalitodellisuuden tutkimisen metodina ja tuli väittäneeksi, että naisilla on vähemmän hampaita kuin miehillä. Kurkistus vaimon suuhun olisi tässä vienyt tutkimusta eteenpäin ja muutama satunnainen tarkistus olisi vienyt tieteen tässä kohden vieläkin varmemmalle pohjalle. Mutta ehkäpä tuollainen metodi kuulosti kovin banaalilta? Kukapa saattoi oikeasti arvostaa noin triviaaleilla keinoilla hankittua nippelitietoa?

Lukiessani nykyaikaisia sukupuolentutkimuksen, kulttuurintutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen tuotteita, nousee skolastikkojen esimerkki pakostakin mieleen. Skolastikoilla oli tapana viitata aina aluksi Jumalan kaikkiviisaaseen ja kaikkivaltiaaseen suunnitelmaan, jonka ytimessä oli ihmisen pelastuminen pyhän katolisen uskon ja kirkon sakramenttien kautta. Se oli korkein totuus, joka siis oli jo tiedossa eikä kaivannut mitään tutkimuksia, moinen olisi ollut rienaavaa.

Sen sijaan ihmisjärjen rajoitetulle kapasiteetille sovelias tehtävä oli koettaa saada ihminen ymmärtämään niitä mekanismeja, joiden kautta Jumalan tahto toteutui sellaisissa erikoistapauksissa, joista raamattu ja kirkkoisät eivät sanoneet mitään. Järjen käytön kunnianhimoisena tavoitteena oli siis päästä levollisuuden tilaan sovittamalla ne –näennäisiksi jo ennakolta tiedetyt- ristiriidat, jotka häiritsivät kuvaa Jumalan täydellisyydestä ja kirkon opin totuudellisuudesta.

Subtiilit metodit olivat tässä työssä kaiken A ja O. Empiria ei lähtökohtaisesti ollut minkään arvoista, mutta siitä huolimatta tieteen tuloksia sovellettiin myös käytäntöön. Niinpä munkkiveljien Sprengerin ja Kramerin kuuluisa teos Malleus Maleficarum eli Noitavasara sisälsi paitsi kuvauksia ja todistuksia siitä, miten incubukset ja succubukset toimivat ihmisten keskuudessa, myös metodeja niiden paljastamiseksi. Pihdit ja piikit olivat aika hyviä.  Se, että paholainen toimi maailmassa aktiivisesti ja käytti noitia välikappaleinaan oli totuus, jonka epäileminen oli sinänsä kerettiläisyyttä ja riittävä syy ryhtyä konkreettisiin toimiin väärinajattelijoiden likvidoimiseksi.

Edellä (siis heti otsikon jälkeen) mainittu tieteellinen tutkimus alkaa surullisen kuuluisan norjalaisen Breivikin ajattelun selostamisella ja havaitsee, pro primo että samanlaatuisia multikulturalismin, feminismin ja maahanmuuton artikulointeja löytyy muiltakin äärioikeistolaisilta aktivisteilta ja ne sitä paitsi pro secundo liittyvät ”valkoisen kansakunnan” fantasiaan ja muuttuviin sukupuolten suhteisiin. Valkoiset rajavartijamaskuliinisuudet vaikuttavat siis keskuudessamme, halusimme tai emme. Hui, huudahtaa tuossa jo herkkä lukija, esimerkiksi slaavilaisen sielun omaava, joka alkaa ymmärtää asioiden näkymätöntä ydintä.

Tutkimus on täynnä viittauksia toisiin, näköjään samanlaisia perusoletuksia viljeleviin tutkimuksiin ja muutaman kerran viitataan jopa aineistoksi valittujen ”henkilöiden” teksteihin. ”Koloniaaliset valkoisen etevämmyyden fantasiat” haarukoidaan tutkittavien teksteistä helposti kuin sattumat hernekeitosta.

Incubusten ja succubusten vaikutus konkreettisessa todellisuudessa näyttää esitetyn valossa kiistämättömältä loogiselta mahdollisuudelta, vaikka esimerkit pahuudesta toki kuuluvat imaginäärisen piiriin.

Raflaavin on esimerkki misogyniasta, joka on tarttunut tutkijan haaviin. Hän (tutkijan kohde) omien sanojensa mukaan toivoo ja ehkä siis kuvittelee ja hekumoi sillä, että naiset, jotka kannattavat vapaata maahanmuuttoa, joutuisivat raiskatuiksi, siis sukupuolisen väkivallan kohteeksi tahtomattaan!  Tällainen kohtalo olisi naissukupuolen imaginäärisillekin edustajille todistetusti kauhein mahdollinen ja laajat piirit ovat jo irtisanoutuneet sellaisen kuvittelemisesta. Tutkimuskohteena olevassa tekstissä siitä joka tapauksessa puhutaan kuin leivästä. Puhe (kirjoitus) on populaaristi sanoen ”todellista” joten kyseessä on ”todellisuuden” piiriin kuuluva seikka. Kansa ymmärtäköön tämän niin kuin parhaaksi näkee.

Kysymys ”todellisuudesta” on portinvartijoiden fantasioiden, kuten muunkin kirjoituksen (écriture) kannalta etirivin tutkijoille kovin triviaali ja kiinnostanee korkeintaan essentialisteja, jotka ovat henkisesti jääneet viime vuosisadalle tai sitä edelliselle. Tieteen kärkijoukko kuittaa tämänlaatuiset ongelmat lyhenteellä EVVK. Apurahoja heidän onkin turha hakea.

Mutta vaikka hyväksyisimmekin alkeistotuuden esse est percipi ja uskoisimme universaaleilta tykkänään puuttuvan olemuksen, emme pääse eroon propreista. Kirjoituksella ja lukutavoilla, noilla tieteen varsinaisilla kohteilla on kuin onkin suhde myös konkreettisiin ihmisiin. Eritoten tämä pätee, mikäli henkilön nimi on Breivik.

The analysed rhetoric bears clear resemblance to

the one in Breivik’s compendium, as examined by Walton (2012).

While my analysis has not detected equivalences in relation to use

of violence between Breivik’s and the studied author’s texts, it should

however be noted that the “white nation” fantasy can be central in

establishing group identities and subjectivities. Thus, the feelings

of being wounded or threatened may in certain situations result in

fierce attacks towards those seen as responsible for the current

development, as evidenced in the case of Breivik and other extreme

right activists.

Kansanomaisesti sanoen siis kaikenlaisilla kuvitelmilla, tunteilla ja harmistumisilla ”suattaapi olla hirveitä seurauksia, mutta suattaapa olla olemattakii”.

Mitäpä tähän lisäämään.

Myssyt ja pyssyt

Puuropyssymellakka

En tiedä, miten moni tunsi käsitteen ”punkrukous” vielä pari vuotta sitten. Oman vajavaisen tietämykseni mukaan punk tarkoitti ns. rähjärockia eli epämääräistä mölinää, joka halusi haistattaa paskat kaikella normaalilla ja poroporvarillisella. Niinpä punk merkitsi sitä, ettei laulettu, vaan mölistiin, ei tanssittu, vaan pogottiin, ei pukeuduttu normaalisti, vaan käytettiin repaleisia ja rähjäisiä kuteita. ”Pogoamiseen” liittyi mahdollisimman suurta vastenmielisyyttä aiheuttavia ilmeitä ja eleitä, syljeskelyä, piereskelyä ja niin edelleen. Kyseessä oli siis lyhyesti sanoen vähintäänkin henkisesti alaikäisen ”kapina” aikuistumista ja normaalia yhteiskuntaa vastaan.

”Kapina” koski nimenomaan kaikkea sellaista, minkä valtavirta hyväksyi: kunnolla soitettua musiikkia, taitoa vaativaa tanssia, kaunista pukeutumista ja aikuisen pidättyvää käytöstä. Niiden sijasta demonstroitiin pidäkkeettömyyttä, vastustettiin kaikkea sellaista. mikä rajoitti oman narsistisen egon itsetoteutusta vaikkapa asettamalla sen aikaansaannokset objektiivisen, kriittisen tarkastelun kohteeksi. Punkkarille ei kannattanut sanoa, ettei hän osaa soittaa eikä laulaa. Sen hän tiesi itsekin. Ellen väärin muista, tämän alan huippuihin kuului yhtye nimeltä ”Paska”. Se julisti olevansa joka suhteessa täysin kelvoton ja ylpeili sillä.

Joka tapauksessa tuo ns. kulttuuri-ilmiö ajoittui lähinnä 1980-luvulle. Silloin elettiin suurta nousukautta eikä kasvavan yltäkylläisyyden keskellä keksitty oikein mitään kunnon valittamisen aihetta. Nuoret, joilta oli riistetty kapinoinnin aihe, reagoivat keksimällä punkin. Alkoi ”sota apatiaa vastaan”. Apatialla tietenkin tarkoitettiin normaalia ikävää hyvinvointiyhteiskuntaa, joka hemmotteli lapsukaisiaan kaikin tavoin, kehdosta hautaan. Vähemmästäkin voi masentua.

Sellaista siis oli punk, tahallisen irvokasta typeryyttä ja rumuutta itsetarkoitukseksi julistettuna. Se, joka tunsi moiseen tarvetta, harrasti sitä. Harva meillä viitsi tähän sotaan ryhtyä ja tuskin kukaan aikuinen. Punk jäi alaviitteeksi institutionaalisessa ”nuorison kapinassa”, jossa jokaisen sukupolven odotetaan tappavan isänsä ja sellaisen puutteessa vaikkapa äitinsä.

Itse asiassa suurten ikäluokkien lapsilla ei oikeata isää usein ollutkaan, vain anarkismin aatteita opiskelleita lalluksia, jotka yrittivät kykyjensä mukaan palvella vaimojaan, kun Jumalaakaan ei enää ollut. Herkkäuskoisimmat palvoivat Moskovan julistamaa suurta tulevaisuutta, joka alkoi eräänlaisesta islamista eli alistumisesta Puolueen kollektiivisen tahdon ja viisauden edessä.

Kuin tuulahduksena menneiltä vuosikymmeniltä tuli maailman lehdistön sivuille pari vuotta sitten uutinen ”punkrukouksesta”. Joukko venäläisiä tyttösiä oli pannut kommandopipot naamalleen ja käynyt pogoamassa Moskovan Kristus Vapahtajan kirkossa. Pogoamisen eli siis rukouksen sanomana oli, että Jumalaa pyydettiin vapauttamaan venäläiset Putinista.

Minusta ajatus oli ihan vitsikäs ja yksi pogoajista oli myös sangen hyvännäköinen, toisin kuin punkkareiden perinteisiin kuului. Tytöt saivat tempustaan pari vuotta vankeutta, mikä ei kuulostanut lainkaan yllättävältä. Rienaaminen, кощунство, noin pyhällä paikalla (kyseessä oli mielestäni ikonostaasin edessä oleva koroke), ei nykyisellä Venäjällä jää rankaisematta. Toisaalta mikä tahansa liike, joka tavoittelee huomiota, on kiitollinen tämänkaltaisesta marttyyriudesta. Kukaan ei kuole eikä edes vahingoitu, aikaan saatava häly on hirmuinen ja tytöt pääsevät maailmanlehdistön etusivuille ja historiankirjoihin. Vain todella merkittävät joukkomurhaajat saavat yleensä nykyään yhtä suuren kunnian. Breivik luultavasti jää kauas taakse. Luulen, että se julkisuuden määrä, joka seurasi, oli jotakin niin valtavaa, että se herätti jo roppakaupalla kateutta. Miten moni olisikaan ollut valmis sen tähden istumaan vaikka kymmenen vuotta

Se tiedotuksen laatu, joka liittyi tähän mellakkaan, joka sentään ei ollut pyssymellakka, vaan vain ja ainoastaan puuropyssytason hässäkkä, on jotakin ainutlaatuista. Kun lukee valtavirran toimittajien tekstejä, joutuu yhä uudelleen hämmästelemään sitä, miten yksituumaisen kritiikittömiä ne ovat. Jokainen tuntuu ajattelevan, että ”punkrukouksen” pitäminen katedraalissa kuuluu ilman muuta ihmisoikeuksiin. Vähintäänkin on sallimatonta antaa siitä suurempaa rangaistusta kuin sakot. Mikäli suurempi rangaistus annetaan, on ilman muuta selvää, että poliittisen johdon on lievennettävä sitä, vaikka periaatteessa tuomiovallan pitäisi olla hallinnosta erillään.

No, kaikkihan me tiedämme, että Venäjällä toimitaan toisin kuin perustuslaki edellyttäisi, toimittakoon siis, kunhan toimitaan niin kuin edistyksen mielestä pitää. Kyseessähän ei ole enempää eikä vähempää kuin ihmisoikeuden puolustaminen, mikä on sentään kaiken kannatuksen ja ylistyksen ansaitsevaa toimintaa.

Se, miten Putinin vastainen ”punkrukous” liittyi ihmisoikeuksiin, ei ehkä ole kriittiselle tarkkailijalle itsestäänselvyys, mutta jokaiselle sopulille se näyttää sitä olevan. Epäilevät tai penseät toimittajat saattavat olla pian entisiä toimittajia tai vähintäänkin vertaisryhmänsä syrjimiä ja halveksumia.

Tämä on kuitenkin ydinasia, mikäli ajatellaan tiedotuksen etiikkaa ja moraalia. Putin on epäilemättä ikävä tyyppi, jonka vastustamiseen on lukemattomia hyviä syitä. Tšetšeniassa tapahtui sotarikoksia, ihmisiä on murhattu turvallisuuselinten toimesta, hallinto on huonoa, korruptio kukoistaa ja kansalaisten oikeuksia karsitaan. Tämä kaikki on totta ja on aihetta vierittää ainakin osa vastuusta Putinille. Putinin poistuminen poliittiselta näyttämöltä on perusteltu toive, jota voi kaikin mokomin rukoilla Jumalaltakin, ei siinä mitään. Kuka taas saadaan hänen tilalleen, on kysymys sinänsä. Aikoinaan koko älymystö kannatti Nikolai II:n syrjäyttämistä, mutta sai tilalle Leninin. Tämä oli katastrofi, jonka syvyys aletaan vasta nyt ymmärtää Venäjällä, ei sen sijaan vielä Suomessa.

Yhtä kaikki, Putin on vastenmielinen poliittinen hahmo, joka symbolisoi korruptoitunutta hallintoa. Miksipä siis ei voisi osoittaa mieltä häntä vastaan juuri niiden asioiden vuoksi, joita pitää huonosti hoidettuina tai suorastaan rikollisina? Siihen täytyy olla oikeus.

Minulle sen sijaan on arvoitus, miksi ei puhuttu noista suurista asioista, vaan sen sijaan täysin vähäpätöisestä puuropyssymellakasta. Kuka voi oikeasti nähdä tuossa hässäkässä suuren ihmisoikeusongelman ja millä perusteella? Mikäli sen sijaan ei ole tarkoituskaan puhua itse ”mellakasta”, vaan sen varjolla Putinista yleensä, ollaan hyvin arveluttavalla tiellä.

Olen kuullut toimittajien sanovan, että he toimivat joskus tahallisen falskisti ja nostavat esille toissijaisia asioita siksi, että he tietävät, että kampanjan kohde on mätä ja rikollinen jossakin muussa suhteessa. Sitä ei kuitenkaan voi sanoa, koska todisteet eivät riitä.

Joukkotiedotuksen moraalin kannalta tämä on äärimmäisen arveluttava tie. Se muistuttaa suuresti sitä tapaa, jota totalitaaristen valtioiden joukkotiedotus noudatti. Olen varmaan naiivi, mutta uskon yhä, että totuudellisuus on jokaisen velvollisuus, ellei nyt oteta huomioon ruhtinaan toimia joissakin Machiavellin mainitsemissa tapauksissa. Lehdistö ei kuitenkaan saa ottaa itselleen ruhtinaan roolia, sen tilanne ja vastuu eivät ole samat. Sallimalla falskiuden hyvässä tarkoituksessa lehdistö ottaa taakakseen niin sanotun jesuiittamoraalin, josta sille kuuluu asianmukainen moraalinen rangaistus. Nykyään se saattaa tulla siten, että asiakkaat hylkäävät lehden.

Tulisilla vaunuilla

Tulisilla vaunuilla taivaaseen

(М.В.Пулькин, Самосожжения старообрядцев (середина XVII –XIX в.). Университет Дмитрия Пожарского. Москва 2013, 334 с.)

Omituinen mutta nerokas kirjailija Dmitri Merežkovski (1866-1941) kuvaa kirjassaan Antikristus (Христос и Антихрист. т. 3, Петр и Алексей 1904-05. Suomeksi osa III, Pietari Suuri ja hänen poikansa Aleksei, K.J. Gummerus, Jyväskylä 1926) sitä, miten vanhauskoiset pitivät Pietari Suurta antikristuksena. Tuo kissan viiksillä varustettu julmuri syrjäytti patriarkan, pakotti miehet ajamaan Jumalan heille antamat parrat vastoin vanhoja määräyksiä, varasti Jumalalta ajan aloittamalla uuden ajanlaskun vuodesta 1700, täytti uuden kaupunkinsa alastomien epäjumalien patsailla ja pakotti asevelvolliset tatuoimaan käteensä merkin, Pedon merkin.

Ne, jotka eivät halunneet antikristusta palvella, kokoontuivat pohjoisen metsiin, jossa rakensivat itselleen valtavat roviot. Niiden keskellä he rukoilivat kynttilät kädessä, valkoisiin vaatteisiin pukeutuneina, tekivät ristinmerkkinsä kahdella sormella ja kumarsivat yhä uudelleen, maahan saakka, toisin kuin saastaiset nikonilaiset, jotka kumarsivat vain vyötäröön saakka. Kun aika oli kypsä, sytyttivät kuolemaan vihityt ympärilleen kootut palavat aineet, heinää, olkea, puuta, tuohta ja tervaa. Tulen sytyttämiseksi monesta kohdasta yhtä aikaa, käytettiin ruutia. Valtavassa roihussa kohosivat uskovien sielut ylös taivaaseen ja voihkina ja lasten itku sekoittuivat hurmahenkiseen veisuuseen, kunnes kuului vain tulen kohina ja rätinä.

Tsaarin joukot yrittivät estää uskovia pääsemästä ”herran pitoihin”, mutta niiden saapuessa paikalle oli jäljellä usein vain hiipuvat kekäleet, joiden joukosta löytyi sieltä täältä muodottomiksi paisuneita ruumiita, jotka räjähtivät niihin koskettaessa. Suurin osa ihmisistä oli hävinnyt kokonaan eivätkä tsaarin kätyrit saaneet koskaan selville puuttuvien veronmaksajien todellista määrää.

On yleisesti tunnettua, että Venäjän pohjoisosissa syntyi 1600-luvun lopulla itsensä polttajien liike, joka saavutti heti laajat mittasuhteet. Tulikuoleman valinneiden määrää ei koskaan saada selville, mutta on arvioitu, että jo vuoteen 1690 mennessä oli itsensä polttanut noin 20000 henkeä. Roviot kärysivät niin Karjalassa kuin Siperiassakin ja ilmiö levisi myös itärajamme tälle puolelle, kuten Kimmo Katajala eräässä tutkimuksessaan kertoo. Tunnetuin tapaus oli Äänismiemen Paleostrovin luostari, jossa itsepolttaminen tapahtui peräti kaksi kertaa, vuosina 1688 ja 1689 ja vaati yhteensä yli 3000 uhria.

Itsensä polttaminen ilmiönä on historiassa hyvin tunnettu asia, mutta siihen liittyy yhä avoimia kysymyksiä. Petroskoilainen tutkija M.V. Pulkin on pyrkinyt vastaamaan niihin käyttäen hyväkseen säilynyttä lähdeaineistoa, joka on osittain hyvinkin yksityiskohtaista, vaikka monet kysymykset jäävät ikuisesti avoimiksi.

Voidaan heti todeta, että Merežkovskin kuvaus kuolemaan vihityistä ja heidän lähdöstään on historiallisen totuuden mukainen, joskin myös vaihtelua esiintyi. Itsensä polttaminen ei myöskään ollut ainoa joukkoitsemurhan muoto. Sitä edelsi toinen metodi: nälkään näännyttäminen, joka vaati usein apulaisia. Lukittuihin rakennuksiin teljettyjen itsehillintä petti usein ja he yrittivät paeta hirvittäviä tuskiaan. Myös yhteishukuttautumista käytettiin ja jopa mestaustakin.

Itsensä polttamisesta tuli kuitenkin suoranainen epidemia 1600-luvun lopulla ja se alkoi jo ennen Pietari Suuren nousua valtaistuimelle. Kohteena oli kyllä antikristus, mutta sitä edusti jo ”nikonilainen” kirkko, joka vaati ristinmerkin tekemistä kolmella sormella, mikä ymmärrettiin raamatussa mainituksi Pedon merkiksi. Viimeisten aikojen ajateltiin olevan käsillä ja niinpä pyrittiin murheen alhosta suoraan Herran pitoihin katumuksen ja vapaaehtoisen tulikuoleman kautta.

Polttamisiin valmistauduttiin yleensä määrätietoisesti ja niitä varten rakennettiin jopa monta huonetta käsittäviä taloja, joiden ikkunat olivat niin pienet, että ne tekivät pakenemisen mahdottomaksi. Koska tsaarin joukot todella pyrkivät estämään hurskaiden lähdön, pyrittiin ympäristöä hämäämään, kylvettiin pellot ja huolehdittiin muutoinkin maallisista viimeiseen asti. Itsepolttaminen ei kuitenkaan merkinnyt vain pakoa tsaarin kätyreiltä, vaikka niiden tuloon kyllä varustauduttiin tuliasein ja hilparein. Kyseessä oli rituaalinen uskon teko, eikä kaikkia aina edes hyväksytty mukaan, varsinkaan sellaisia, jotka olivat ottaneet vastaan ”nikonilaisen” sakramentin.

Toisaalta ymmärrettiin, että suurimman tuskan hetkellä vahvimmankin itsesuojeluvaisto saattoi tehdä tepposet ja niinpä tehtiin kaikki mahdollinen, ettei kukaan pääsisi pakenemaan. Jotkut kuitenkin onnistuivat tässä ja kertoivat viranomaisille yksityiskohtaisesti, miten kaikki tapahtui.

On hämmästyttävää, millä määrätietoisuudella ja tyyneydellä itsepolttajat valmistelivat kauhean lähtönsä. Pulkin antaa siitä monia todistuksia ja hänen kirjansa liitteinä on useita tuoreeltaan kirjoitettuja tapahtumien kuvauksia.

Tämä marttyyripsykologia ei ole tänäkään päivänä maailmassa tuntematon. Liitämme sen lähinnä siihen keskiaikaiseen uskonnolliseen fanaattisuuteen, jota ilmenee Lähi-Idässä ja joka sieltä on jossakin määrin ulottanut lonkeronsa myös moderniin maailmaan. Samaa psykologiaa edustanevat myös ne amerikkalaiset lahkot, joiden kannattajat ovat poistuneet tästä maailmasta suurissa joukkoitsemurhissa.

Nykyään ehkä joka tapauksessa vaistomaisesti sijoitamme tällaiset ilmiöt tropiikkiin tai sen liepeille, seuduille, joilla ihmisillä keskimäärin sangviininen temperamentti liittyy alhaiseen valistustasoon ja älykkyysosamäärään. On kummallista ajatella, että kuitenkin juuri Karjalan ankaran luonnon keskellä ihmiset ovat saattaneet niin totaalisesti joutua tuonpuoleisen elämän lumoihin, että ovat valinneet mahdollisimman tuskallisen tavan sovittaa oletetut syntinsä ja poistua tästä maailmasta.

Ilmiötä voidaan itse asiassa nimittää venäläis-suomalaiseksi tai jopa suomalais-venäläiseksi, sillä karjalaiset heimoveljemme olivat näissä riennoissa aivan kärkisijoilla. Rajan tällä puolella ei tapahtunut kovin paljon lukuun ottamatta Kimmo Katajalan mainitsemaa Pekka Lääperin seurakunnan kohtaloa, mutta asian riittänee selittämään jo meillä asuneiden vanhauskoisten pieni määrä.