Hurja Pietari

Uusi Amsterdam?

Pietarilainen älykkö Lev Lurje leimasi Argumenty i fakty –lehdessä kaupungin uuden kehityssuunnitelman utopiaksi.

Suunnitelma onkin hurja: kuudessatoista vuodessa kaupungin väkiluvun pitäisi kasvaa 6.5 miljoonaan ja sen elintason tulisi nousta Hampurin tasolle, joka sitten tietenkin ohitetaan. Elämisen laadun pitäisi vuonna 2030 olla Barcelonan luokkaa ja keskimääräinen elinikä nousisi 78 vuoteen.

Kun tähän lisätään metroverkon kasvattaminen huikealla 89 uudella asemalla ja monen uuden linjan verkostolla, ja oletetaan lisäksi pikaraitiotien ja 150 liikennesolmun rakentaminen, tulee selväksi ettei urakka ole ainakaan halpa.

Päämääränä tällä panostuksella joka tapauksessa on ”turvallinen, hyvin järjestetty, vihreä ja puhdas kaupunki”, jonka arvoihin kuuluu muun muassa sukupuolten tasa-arvo. Kansalaisyhteiskunnalle pitäisi Pietarissa vuonna 2030 olla ominaista suuren aktiivisuuden, järjestäytyneisyyden ja pätevyyden ja hallinto tulee olemaan vastuullista ja läpinäkyvää. Tuskin tämäkään tehtävä on helppo.

Monet meistä muistavat vielä sen ajan kun Leningrad muuttui uudelleen Pietariksi vuonna 1991. Kaupunki oli surkeassa kunnossa ja vanhan keisarillisen nimen palauttaminen kuulosti lähinnä vitsiltä tai herjaukselta. Likaisuus liittyi köyhyyteen, hoitamattomuus taitamattomuuteen. Loputtomissa jonoissa tungeksivat ihmiset olivat nyrpeitä ja vihaisia eikä mikään toiminut, metroa lukuun ottamatta.

Itse asiassa Pietarin alamäki jatkui vielä vuosikymmenen. 1990-luvulla kaupungin väestö väheni kymmenisen prosenttia, viidestä miljoonasta neljään ja puoleen. Uusiutumisen voimat olivat kuitenkin jo alkaneet vaikuttaa.

Pietarista suunniteltiin pohjolan Frankfurtia, pankkikeskusta. Se ei toteutunut. Siitä puhuttiin myös Venäjän Detroitina, mikä ei onneksi myöskään toteutunut. Toisin kuin Amerikassa, autojen tuotanto kuitenkin kasvoi Pietarissa. Sama koskee hyvin monia teollisuuden aloja.

Kremlissä haaveillut huipputeknologian keskukset antavat kyllä yhä odottaa itseään ja niistä lähinnä veistetään vitsejä, mutta tosiasia on, ettei Pietari, enempää kuin Venäjä yleensä, ole pelkkä öljy- tai kaasuvaltio. Hiilivedyt ovat talouden kivijalka ja myös sen arka kohta, mutta niiden ohella on valtavasti muutakin tuotantoa, joskaan ei juuri vientikelpoista.

Nyt Pietari on jo siinä kunnossa, että siellä voidaan haaveilla uudesta uljaasta roolista Euroopan ja maailman yhtenä keskuksena. Suunnitelmat saattavat olla mielettömiä ja epärealistisia, mutta nyt niillä on aivan erilainen kaikupohja kuin kaksikymmentä tai vielä kymmenen vuotta sitten. Hiilivetyjen hintakehitys voi koska tahansa romahduttaa suunnitelmat, mutta myös tehdä niistä realistisempia. Se on yhtälön suuri tuntematon.

Maailmanhistoriassa Pietari on ainutlaatuinen kaupunki. Sen perustaminen mahtikäskyllä on yksi erikoisuus, mutta tässä suhteessa voidaan vielä myös Helsinki asettaa sen rinnalle.

Suurempi erikoisuus on Pietarin erikoislaatuinen ja luonnottomaksikin sanottu sijainti haavoittuvalla delta-alueella eli ”suomalaisella suolla” kaukana ravinnon ja polttoaineen tuottajista epäsuotuisan ilmaston armoilla. Kun tähän yhtälöön lisättiin politiikka, oli olemassa ainekset historian suurimpiin kuuluville väestökatastrofeille.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Pietarin väkiluku oli yli kaksi miljoonaa, mutta kansalaissodan jälkeen se oli vain seitsemänsataatuhatta. Tämä lienee ollut siihenastisessa historiassa ainutlaatuinen suurkaupungin tyhjeneminen, mutta vielä pahempaa seurasi. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua alkaneen piirityksen aikana väkiluku putosi kolmesta miljoonasta puoleen miljoonaan. Tilastollinen muutos tarkoitti käytännössä sitä, että lähes miljoona asukasta oli kuollut väkivaltaisesti.

Pietari Suuren ensimmäinen vaimo Jevdokija Lopuhina oli tarinan mukaan kironnut kaupungin ja ennustanut sen vielä tyhjenevän. Tämän muistivat noina vuosina varmaan monet.

Nykyään luonnonvoimat on jo näköjään kukistettu, yhteydet toimivat joka suuntaan ja pato suojaa tulvilta. Sodat ja barbaria tuntuvat nyt jo kaukaiselta menneisyydeltä, ainakin Euroopan Unionin piirissä. Suunnitelmille on taas tilaa ja rahaa.

Kun Pietari Suuri vuonna 1703 ryhtyi rakennuttamaan uutta pääkaupunkia, oli hänen mielessään uusi Amsterdam. Sinnikkäät hollantilaiset olivat lyöneet ylpeän Espanjan suurvallan ja hallitsivat meriä. Jopa Englannin kimppuun uskallettiin käydä.

Pietarin roolina tuli olla uusi Amsterdam, merenkulun ja kaupan keskus, jossa vallitsi toimeliaisuuden henki. Vasilinsaari rakennettiin täyteen kanavia ja aatelisto pakotettiin järjestämään cocktailkutsujen tapaisia assemblée –tilaisuuksia, joissa eri arvoluokkia edustavat ihmiset tapasivat vapaamuotoisen seurustelun ja liikeneuvottelujen merkeissä. Kursailu ja vanhavenäläisen nokkimisjärjestyksen noudattaminen oli rangaistuksen uhalla kielletty.

Uudistukset jäivät väliaikaisiksi. Vasilinsaaren kanavat rupesivat haisemaan ja sitä paitsi ne jäätyivät talvella. Ne päädyttiin täyttämään, joten Amsterdamilainen kanavaverkosto jäi toteutumatta. Assembléet rappeutuivat usein juomingeiksi, joissa talon irtaimisto tuhottiin ja jotkut vieraat jouduttiin kantamaan alkoholimyrkytyksen uhreina hautaan.

Toki Pietarista tuli toimeliaisuuden kaupunki ja Venäjän oloissa se oli kuin osa Eurooppaa. Siitä hyvästä se oli moskovalaisten ja muiden vanhavenäläisten vihan ja ylenkatseen kohde ja slavofiilien suurena haaveena oli Moskovan palauttaminen pääkaupungiksi.

Lenin, joka siirsi pääkaupungin takaisin Moskovaan ja teki Kremlistä uuden Vatikaaninsa keskuksen, oli epätodennäköinen kandidaatti slavofiilien sankariksi, mutta hänen syytään oli Pietarin provinsiaalistuminen ja sen nopea taantuminen Euroopan syrjäkulmaksi.

Uuden uljaan Pietarin suunnittelijat eivät tällä kertaa ole ottaneet malliksi Amsterdamia vaan puhuvat esikuvina Hampurista ja Barcelonasta. Jälkimmäisen ilmastoa ei voi siirtää Pietariin enempää kuin edellisen valtavaa Hinterlandia eli Euroopan suurinta väestökeskittymää, jolla on suorat yhteydet valtamerisatamaan. Sinänsä Pietarin yhteydet ovat nyt erinomaiset: Moskovaan vie Sapsan ja Helsinkiin Allegro. Merikuljetukset tulevat kätevästi Euroopan satamista ja kauempaakin ja Pulkovon liikennemäärät alkavat olla hyvää eurooppalaista luokkaa.

Voisiko vuoden 2030 tai vaikkapa vuoden 2050 Pietari sittenkin olla Amsterdamin kaltainen, vaikka talvisin kylmempi? Tavoiteohjelma pyrkii kiitettävästi siihen suuntaan: sen mukaan tulevaisuus on ”turvallinen, hyvin järjestetty, puhdas ja vihreä” kansalaisyhteiskunnan roolia ja hyvää hallintoakaan ei ole unohdettu.

Suomalaisilla lienee Pietarista keskimäärin se kuva, että se on lähes kaikessa Amsterdamin vastakohta: vaarallinen, toimimaton, likainen, byrokraattinen ja suvaitsematon. Monet kai kuvittelevat vielä sen olevan köyhäkin kuten se oli kaksikymmentä vuotta sitten.

Tämä kuva on tietenkin aivan väärä, mutta siitä huolimatta jää kysymään, mikä perimmältään erottaa Pietaria ja Amsterdamia ja nyt en tarkoita pelkkää polkupyörien määrää.

Amsterdamin kaupunginmuseossa on parhaillaan näyttely ”Amsterdamin DNA:n 4 arvoa”. Se pyrkii todistamaan, että kaupungin menestys kautta historian selittyy sen kansalaisyhteiskunnan arvoilla, jotka ovat yritteliäisyys, ajatuksenvapaus, luovuus ja kansalaishyveet.

Hieman naiivisti amsterdamilaiset todistelevat vapaamielisyyttään marihuanan sallimisella ja homojen avioliitto-oikeuden tunnustamisella maailman etujoukkona. Kyllä ruohoa löytyy Pietaristakin eikä kaupunki käytännössä ole koskaan ollut yhtä suvaitsematon kuin teoriassa. Luovuuden suhteen Pietarissa asetetaan suuria toiveita kaupungin valtavaan korkeakoulupotentiaaliin ja tutkimuslaitoksiin, joilla onkin maineikas historia myös kapinallisuuden keskuksina ja tämähän on nykyään tapana yhdistää luovuuteen.

Ehkä Amsterdamin DNA:n tärkein ero Pietariin nähden kuitenkin liittyy kansalaishyveisiin, nimenomaan vapaaehtoiseen aktiivisuuteen. On totta, että pietarilaisilla on ollut suuret ansionsa eri alojen vapaaehtoisina. Varsinkaan kaupungin puolustajina heidän intonsa ja uhrautuvuutensa ei varmastikaan jää jälkeen Amsterdamin porvarikaartista ja yleensäkin kansalaisyhteiskunnan toiminta oli myös Pietarissa vilkasta tsaarinvallan loppuaikoina.

Pietarille nyt suunnitellussa utopiassa kansan ja vallan suhteet ovat ideaaliset, korruptio on voitettu ja hyvinvointi vallitsee. Päämäärä on varmasti hyvä, mutta sen toteuttamiselle olisi vielä löydettävä keinot.

Amsterdamia hallittiin, sikäli kuin tiedän, aikoinaan varsin sekavan järjestelmän mukaisesti. Avainasemassa olivat suuria omaisuuksia itselleen kahmivat killat, joilla oli käytännössä sekä mahdollisuudet että halua käyttää rahansa taiteen ja kulttuurin hyväksi. Samalla ne tulivat edistäneeksi yhteistä hyvää.

Pietarin historiassa keskusvallan rooli on aina ollut murskaavan hallitseva. Pietarin katukuvaa ovat aina värittäneet loputtomat uniformut, jotka ovat heijastaneet yksinvaltiaan mahtia ja kunniaa. Amsterdamin porvarikaartin imago näyttää aika toisenlaiselta, vaikka sen urhoollisuutta ei voine asettaa kyseenalaiseksi.

Oliko Amsterdamin salaisuus siinä, että rahat eivät olleet hallitsijalla eivätkä edes suuraatelisilla, vaan kansalaisilla? Mitä Pietarin pitäisi tehdä, jos se haluaisi tulla Amsterdamin kaltaiseksi? Miten valta voitaisiin saada lähemmäksi kansaa?

Pietari Suuri käski aikoinaan alamaisiaan käyttäytymään kansalaisten tapaan ja uhkasi pullikoitsijoita rangaistuksella. Kaikki näyttikin menevän ihan hyvin, niin kauan kuin meni, mutta ei sen kauempaa.

Ehkä tilanne on muuttunut? Ehkä Pietariin ilmaantuu yhä enemmän niitä, jotka haluavat käyttää rikkauksiaan yhteiseksi hyväksi, kuten uuden Erarta-museon rakentajat? Ehkä demokratian laajentaminen kaupungin ja rajonien tasolta hallintopiirien eli okrugien tasolle nostaa kansalaisaktiivisuuden yhä suuremmaksi ja luo uutta viihtyvyyttä?

Merkkejä suotuisasta kehityksestä on olemassa. Ei ole mitään syytä nauraa pilkallisesti Pietarin suurille suunnitelmille. Luultavasti ne eivät sellaisinaan toteudu, mutta parempaan ollaan menossa ja se on meidän kaikkien etu. Tuskin Pietarista tulee uutta Amsterdamia, mutta aivan varmasti siitä tulee uusi Pietari. Leningrad on jäänyt kauas taakse ja sitä kaipaa harva.

Hyve, järki ja politiikka

Hyve ja kansanvalta

Nykyisinä aikoina, kun pahe ja rappio näyttävät vallanneen koko julkisen elämän jopa globaalisessa mitassa, saattaa monet yllättää nostalginen ikävä niitä aikoja kohtaa, jolloin lurjukset pantiin kuriin ja kaiken mitaksi ja määrääjäksi kutsuttiin kelpo ihmiset kohtuullisine tarpeineen. Vain puoli vuosisataa erottaa meidät niistä päivistä, jolloin naapurimaamme nykyiset varkaat ja huijarit tai ainakin heidän vanhempansa joutuivat toden teolla opettelemaan hyveellistä ja kohtuullista elämänmuotoa.

Länsimaiden viimeinen massiivinen yritys ihmisen muuttamisesta hyveelliseksi tehtiin bolševikkien toimesta. Sen lopullinen suuri yleishyökkäys, jonka tarkoituksena oli kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen vuoteen 1980 mennessä, aloitettiin vuonna 1961 ja floppasi jo parissa vuodessa. Viljan ja yleensäkin ruoan puute, mahtavien puheiden ja karun todellisuuden ristiriita löi liian pahasti vasten entusiastinkin kasvoja.

Kansalaishyveen ja pakottoman yhteiskunnan sijasta saatiin Novotšerkasskin ampumiset, innostuksen ja altruismin sijaan saatiin tekopyhää teatteria ja mahtavia puheita. Ilmaispalveluita ja halpoja hyödykkeitä ei riittänytkään kaikille ja jonoissa etuilivat ne, jotka voivat. Pikkuporvarilliset vaistot puhkesivat jopa kommunisteissa, joiden ei enää lainkaan pitänyt olla kiinnostuneita omasta, vaan yhteiskunnan edusta.

Mistä tuo ilkeä henki tuli, oli käsittämätöntä. Oliko neuvostojen maassa yhä menneisyyden jäänteitä, пережитки прошлого? Miten monta sukupolvea ne sitten voisivatkaan elää? Lenin oli Valtiossa ja vallankumouksessa kertonut, miten tavattoman helppoa ihmiset oli totuttaa uusiin yhteiselämän sääntöihin ja Stalin oli vuoden 1936 perustuslakia kommentoidessaan nähnyt tämän ihmeen jo tapahtuneen.

Ja sittenkin. Jokaisen, joka katsoi ympärilleen, oli pakko myöntää, että ongelmia oli yhä. Saavutukset olivat tietenkin valtavia, etenkin kapitalistisiin maihin verrattuna, mutta… Lähes jokainen Pravdan artikkeli sisälsi kriittisen osuuden, joka alkoi suurten saavutusten luettelun jälkeen: Oднако, -mutta, kaikesta huolimatta ja sittenkin. Maassa oli kuin olikin yhä epäkohtia ja niiden syykin osattiin tarkoin paikallistaa. Syy ei ollut yhteiskuntajärjestelmässä, joka oli kutakuinkin täydellinen. Syy oli yksilöissä, jotka eivät olleet tämän järjestelmän arvoisia.

Tavallaan tämä oli uskottavaa ja jokaiselle selvää. Mikäli yksilöt olisivat käyttäytyneet kuten pitikin, ei mitään ongelmia olisi ollut.  Kuitenkin, jokin tässä häiritsi: sosialistisessa yhteiskunnassa itse yhteiskuntajärjestelmän piti itse asiassa suorastaan pakottaa heidät käyttäytymään sillä tavoin. Tokihan ihmisen yhteiskunnallinen oleminen määräsi hänen ajattelunsa.

Miksi kaikki ei sittenkään mennyt kuin piti, oli kirottu kysymys, jota oli parempi olla liikaa ajattelematta. Ainakin oli syytä olla käsittämättä asiaa väärin ja tämä kiusaus kieltämättä oli lähellä jokaisella, joka aikansa seisoi jonoissa ja vaivan palkaksi sai myyjättären hävyttömyyksiä ja ala-arvoista tavaraa.

Sille, joka uskoi neuvostokommunismiin, oli tarjolla vain vähän vaihtoehtoja, massiivinen itsepetos oli helpoin tie. Ei ollut niinkään vaikeaa selittää pakonalaisuutta vapaudeksi, puutetta riittävyydeksi ja kitumista kukoistukseksi. Kaikki tällainen oli suhteellista. Oikean ymmärtämisen saavuttamiseksi oleellista oli mielentila. Ihmeellisellä tavalla kollektiivin ja yksilön tiet yhtyivät yksilön tajunnassa. Niin oli jos siten ajatteli. Toki oli jo 1960-luvulla niitä, jotka vaativat leninismiä puhtaana saarnattavaksi ja kritisoivat järjestelmän toteuttamisen keinoja. Harvat sentään uskalsivat sitä edes sydämensä syvyyksissä kokonaan hylätä ennen 1980-lukua.

Ja kaiken keskipisteenä oli hyve tai sen puuttuminen. Näin oli ollut jo antiikin aikoina ja näin oli 1700-luvulla, kun tasavaltaa ja antiikin kansalaismieltä taas heräteltiin henkiin. Vallankumouksen Ranskassa jakobiinit saarnasivat hyvettä ja yrittivät kitkeä pahetta, tarvittaessa rautaisella kädellä.

J.L. Talmon, teoksessaan Totalitaarinen demokratia, esittää vakuuttavasti, että Ranskan vallankumouksen aikana bolševikkien dilemma oli jo osa poliittista todellisuutta. Teoriassa kaikki oli hyvin, mutta käytännössä asiat sotki se, ettei kansa ymmärtänyt omaa todellista etuaan ja tahtoi siksi asioita, joita se ei oikeastaan pohjimmiltaan lainkaan tahtonut. Paradoksaalisesti se jouduttiin pakottamaan tottelemaan itseään.

Kun suuri vallankumous oli nostanut valtaan kansan, loppu näytti periaatteessa hyvin yksinkertaiselta. Robespierren mielestä  ”Kansan etu on yleinen hyvinvointi… ollakseen hyvä kansan ei tarvitse muuta kuin asettaa itsensä etusijalle siihen nähden, joka ei ole se itse”. Aivan samoin asia nähtiin sittemmin Venäjällä vuonna 1917. On helppo nähdä, mistä Leninin opit juonsivat juurensa.

Käytännön ongelmaksi jäi se kirottu kysymys, joka koski todellisen kansan löytämistä. Käytännössä ihmisillä oli kaikenkarvaisia haluja ja pyrkimyksiä, jotka olivat keskenään ristiriitaisia. Miten tislata niistä se oikea ja todellinen aines, joka edusti kansan pyhää tahtoa, joka oli sen yhteistahto, volonté générale?

Tiedettiin, että kansa oli jalo, mutta käytännössä toiset rakastivat hyvettä enemmän kuin toiset. Jotkut olivat jääneet pysyvän lapsuuden tilaan ja kaipasivat kuria ja opastusta. Monia turmeli erityisesti ahneus ja ne monet järjettömät intohimot, joista jo raamattu oli varoittanut, nimittäin lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus. Ne eivät olleet Isästä, vaan tästä maailmasta ja myös luonnollinen uskonto todisti niiden turmiollisuuden. Niiden takiahan ihminen tunki toisen yläpuolelle, riisti häntä ja varasti hänen osuutensa yhteisestä hyvästä. Niiden vallassa olevat lurjukset olivat yhteisen onnen tiellä.

Niinpä Ranskan kansalaisten yhteistä tasavaltaa johtamaan voitiin Robespierren mielestä kelpuuttaa vain kaikkein hyveellisimmät, ne jotka olivat ”luotettavia, säälimättömiä, tarmokkaita ja puhtaita”. Myös Ranskan, kuten sittemmin myös vallankumouksen eetos oli eskatologinen: tuhatvuotinen hyveen valtakausi oli tulossa. Louis Antoine de Saint-Just uskoi, että paha kävisi ennen pitkää vieraaksi ihmisten eduille ja oikeudesta tulisi kaikkien pysyvä kiinnostuksen kohde ja intohimo. Silloin vapaus vallitsisi ylimpänä ja väliaikainen ”melko ankara” pakko voitaisiin unohtaa.

Avaimena utopiaan oli järjen saattaminen kunniaan ja luopuminen niistä irrationaalisista konventioista, jotka yhä vallitsivat ihmisten käyttäytymistä, lyijynraskaina, kuten Marx olisi sanonut.

Robespierren intohimoinen vuodatus järjen ja hyveen puolesta pahetta vastaan on vaikuttava (Jaakko Lavanteen kääntämänä):

”Me haluamme järjestyksen, jossa kaikki alhaiset ja julmat intohimot on kahlittu, kaikki hyväntahtoiset ja jalot intohimot herätetty lakien avulla, jossa ihmisen pyrkimyksenä on ansaita kunniaa ja palvella isänmaataan, jossa ainoat eroavuudet johtuvat tasa-arvoisuudesta itsestään, jossa kansalainen on viranomaisen alainen, viranomainen kansan ja kansa oikeuden alainen, jossa maa turvaa jokaisen yksilön hyvinvoinnin ja jossa jokainen yksilö nauttii ylpeydellä maansa menestyksestä ja kunniasta… jossa kaupankäynti on yleisen vaurauden eikä vain muutaman suvun luonnottoman yltäkylläisyyden lähde.”

Ne asiat, joita nykyään yhä harhauduttiin pitämään arvossa, edustivat tosiasiassa vain pahetta ja rappiota, josta oli päästävä eroon:

”Me haluamme asettaa maassamme moraalin itsekkyyden sijaan, me haluamme korvata kunnian rehellisyydellä, tottumukset periaatteilla, hyvät tavat velvollisuuksilla, muodin tyrannian järjen vallalla, onnettomuuksien halveksunnan paheiden halveksunnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhamaisuuden sielun jaloudella, rahanahneuden mieltymyksellä kunniaan, hyvät seuranpitäjät hyvillä miehillä, juonittelun ansioilla, hienostelun nerokkuudella, lahjakkuuden totuudella… haluamme jalon, voimakkaan, onnellisen kansan ystävällisen, kevytmielisen ja kurjan asemesta, toisin sanoen me haluamme kaikki tasavallan hyveet ja ihmeet kaikkien monarkian paheiden ja järjettömyyksien sijasta”.

Kun tässä taitaa olla kaksikin käännöstä suomen ja alkuperäistekstin välillä, ei Lahjomattoman tarkoitus ole aina aivan ilmeinen. Joka tapauksessa on selvää, että vääristyneet ihanteet ja arvostukset haluttiin korvata aidoilla ja oikeilla luonnon itsensä määräämillä objektiivisilla hyveillä.

Järjellisen menon toteuttaminen vaati käytännössä tuhansien päiden pudottamista ja jossakin vaiheessa huomattiin, että oli taas palattu monarkiaan, jossa hierarkiat vallitsivat ja eliitit kiipesivät massojen yläpuolelle. Ne riistivät taas kansaa samaan aikaan kun ne suun tunnustuksella hokivat uskollisuuttaan kansakunnalle ja esittelivät kansalaishyveitään.

Nykyään olemme tässä ainoan oikean totuuden nimiin vannovassa globaalisessa järjestelmässä jo oppineet suhtautumaan skeptisesti ajatukseen hyveistä yhteiskunnan perustana. Sen sijaan monia näyttää kiehtovan se jo Bernard de Mandevillen 1700-luvulla esittämä ajatus, jonka mukaan yhteiskunnan vankaksi perustaksi sopii paremminkin pahe. Ainakin ihmiset ovat aina valmiita sitä harjoittamaan ja oikein järjestetyssä yhteiskunnassa se tuottaa pelkkää hyvää.

Ahnehtikoot siis lurjukset ja huijarit ja siirrelkööt pääomia sinne, missä voi varastaa ja riistää vielä hieman enemmän kuin kotimaassa, toteutuuhan siinä koko globaalin maailmamme kokonaisetu! Edes sosialistit eivät enää uskalla vihjatakaan siihen suuntaan, että paheella olisi joitakin negatiivisia seurauksia. Olemmehan kaikki realisteja ja tiedämme, ettei ihmisestä hyvää saa millään. Vaikka tappaisimme aikamme aristokratian, syntyy sen tilalle hyvin nopeasti uusi, joka jatkaa vanhaa menoa uusin tunnuksin.

Mutta onko tässä paheen kumartelussa sittenkin menty liian pitkälle? Eikö noita kvartaalitalouden ulkoistajasankareita voisi edes ääneen paheksua? Kaikki kapitalistit eivät suinkaan ole samanlaisia. Joillakin kuuluu tavoitteisiin muutakin kuin voiton maksimointi. Mikään ei pakota sijoittamaan rahaa sinne, missä se poikii nopeimmin. On täysin luvallista ja mahdollista tyytyä kohtuulliseen voittoon tai jopa nollatulokseen sillä perusteella että saavutetaan muita etuja. Niitä voivat olla kotimainen työllisyys, osaamisen säilyttäminen, erilaiset tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoitteet ja muut kansalaishyveen hedelmät.

On kummallista, että journalistitkin ovat ottaneet tavakseen hehkuttaa niiden ihmisten kunniaa ja mainetta, jotka ovat onnistuneet parhaiten täyttämään taskunsa liikuttelemalla pääomia ketterästi maasta toiseen vain ja ainoastaan maksimoidakseen voittoja. Eikö pikemminkin olisi syytä nostaa esille tällaisen politiikan kelvottomuus ja niiden poliitikkojen arkuus ja kyvyttömyys, jotka hyväksyvät tällaisen menon jopa valtion varoilla?

Mikäli poliitikkojenkin käyttäytymisen määrää kaikkein paheellisimman suurpääoman mielistely, olemme liukkaalla tiellä, jonka päässä saattaa taas häämöttää uusi vallankumous ja terrori aivan siitä huolimatta, että historia osoittaa sellaisten toimivan huonosti.

Demokratia ei ole erityisen hyvä järjestelmä ja aivan erityisesti sen vikana on tehottomuus. Tämän ymmärsivät jo antiikin oppineet. Hyvä demokratia, jossa kansalaishyveet vallitsevat, on kuitenkin elinkelpoinen ja toimiva. Tuskin tarvitsee pitää esikuvana Spartaa, kuten Ranskan vallankumouksen ideologit tekivät, voidakseen paheksua Ateenan rappiokautta tai sitä menoa, joka nyt uhkaa länsimaista yhteiskuntaa. Kestävyysvaje ei ole vajeistamme suurin.

Näyttää siltä, että kaikilla katsotaan nykyään olevan vain ja ainoastaan oikeuksia. Niiden tunteminen ja vaatiminen ovat hyveistä tärkein, olivatpa kyseessä sitten kuluttajat, rikolliset, vangit, muukalaiset tai kapitalistit. Tämä on tietenkin myös kansalaismielen osoitus. Mutta mikäli samalla unohdetaan kansalaisen velvollisuudet, ei hyvää yhteiskuntaa synny. Pakolla se tuskin onnistuu.

Tässä maailmoista parhaassa kuulee yhä useammin perusteltavan politiikkaa järjellä. Tämä ei ole paha asia, mutta kannattaa muistaa sen rajoitukset. Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin luultiin, että hyve liittyy järkeen saumattomasti, nyt uskotaan paheen olevan sen paras palvelija. Tuskin kumpikaan pitää kovin pitkälle paikkaansa. Politiikka on sentään yhäkin tahdon asia ja pitkälti irrationaalisten intohimojen temmellyskenttä. Järki toimii siellä enimmäkseen lyömäaseena.

Kuolemalla on aina syynsä

Pah

U.K. Kekkonen sanoi kerran uudenvuodenpuheessaan: ”Olemme tappajakansaa”. Tällä hän tarkoitti liikenteen uhreja, joita tuon ajan kuskit onnistuivat tuottamaan tuhatkunta vuodessa, vaikka vehkeitä oli  vielä vähän.

No, kyllähän meillä on kuoltu ja kuollaan monesta muustakin syystä. Nyt on liikenteen uhrien määrä jo pudonnut noin kolmeensataan vuodessa, mitä voi pitää todellisena edistyksenä.

Mutta suuremmat ongelmat odottavat yhä ratkaisuaan. Kekkosen puheesta ärsyyyntyneet tai huvittuneet muistivat aikoinaan huomauttaa, että enemmän meillä kuollaan erilaisiin kaatumisiin kuin liikenteen aiheuttamiin vammoihin. Pitäisikö siis sanoakin ”Olemme kaatujakansaa!”

Hyvä kysymys. Jokainen väkivaltainen kuolema on tragedia. Aivan erityinen tragedia siitä ainakin journalistien ja poliitikkojen mielestä tulee, mikäli se tehdään ampuma-aseella, etenkin luvallisella. Tällaisten tapausten uhreja on meillä muistaakseni kolmisenkymmentä vuosittain. Puukotettuja on moninkertainen määrä, mutta sillä ei taida olla niin väliä. Puukko on sentään normaali työkalu, samoin kuin leipäveitsi, jonka tehtaat yleensä valmistavatkin sopivasti kärjestään terävänä. Tällöin se on hyvännäköinen ja jännittävä esine, joka pudotessaan pöydältä paljaan jalkaterän päälle voi tuottaa ns. wau-elämyksiä.

Ampuma-aseessa sen sijaan on aina sitä jotakin. Jos joku ampuu vaikkapa vain ilmakiväärillä auton tuulilasiin (joka ei siitä taatusti rikkoudu) hän voi olla varma hetken kuuluisuudesta iltapäivä- ja muissakin lehdissä.

Mutta missä ovatkaan uutiset kaatujista ja muista arkipäivän uhreista? Eikö kuolema, vammautuminen, kipu tai jopa säikähdys olekaan aina samanarvoinen? Miksi?

Lehdistössä on hiljattain liikkunut parikin artikkelia, jotka liittyvät pienhiukkasiin. Toisen mukaan koti-ilman hengittäminen tappaa meillä noin tuhat ihmistä vuodessa. Siis taaskin tuo maaginen tuhat! Meillä on perinteisesti ollut tuhat liikenteen uhria (ei enää), tuhat itsemurhaajaa ja nyt siis tuhat sisäilman uhria! Nämäkin ihmiset voitaisiin pelastaa parantamalla tuuletusta, joka liian usein on painovoimainen. Siitä on kuulemma vallalla suuri yksimielisyys asiantuntijapiireissä. Maallikkopiireissä sen sijaan kiertelee juttuja koneellisen ilmanvaihdon uhreista, mutta tämä ei kai kuulu tähän.

Joka tapauksessa: se, joka mielii pysyä hengissä menköön siis ulos, raittiiseen ilmaan! Ehkä se voisi olla kansamme pakotie tässä murheen alhossa.

Tästä ei kuitenkaan taida olla apua. Erään toisen asiantuntija-artikkelin mukaan ulkoilman pienhiukkaset (PAH) tappavat meillä vuosittain kaksituhatta ihmistä. Ehkä on parasta pysyä vain sisällä ja tilkitä ikkunat kunnolla?

Pienhiukkasten suurtuottajia ovat puuta polttavat uunit, jotka pitäisi kieltää, mutta sehän ei ole realistista. Olemme ansassa. Koska voittoa tavoittelevat kapitalistit eivät vapaaehtoisesti tule sallimaan enempää uunien kieltämistä kuin niiden valmistuksen lopettamista, lienee ainoa oikea tie siirtyä kärsivän kansan vanhaa asetta, terrorismia.

Mikäli uuniväen olot tässä maassa ja mielellään muuallakin tehdään mahdottomiksi pitämällä heitä jatkuvan pelon vallassa, on toiveita siitä, että saadaan pelastettua tuhansia ulkoilman uhreja. Samaa linjaa, mutatis mutandis on sovellettava niihin, jotka tuottavat ja uusintavat sitä sisäilmaa, joka tappaa vuosittain nuo tuhat ihmistä.

Kukapa johdonmukainen ja rehellinen ihminen ei olisi pakotettu myöntämään, että ne muutamat kuolonuhrit, joita terrori saattaisi vaatia, ovat kovin pieni hinta niistä tuhansista ja taas tuhansista, jopa miljoonista ihmiselämistä (voimme kurkistaa tulevaisuuteen ainakin n. tuhannen vuoden tähtäimellä), jotka voidaan pelastaa sankarillisella sissitoiminnalla.

On pakko kysyä, eikö pikemminkin olisi rikollista jatkaa sillä tiellä, joka nyt vie onnettomuudesta toiseen? Myönnän, että itse saan tähän kysymykseen aivan toisenlaisia vastauksia, joita mieleni myös tekee kannattaa. Olenkohan nyt älyllisesti epärehellinen? Miten usein olenkaan vain neuvottomana tuijottanut tuleen ja etsinyt vastausta. Turhaan. Ongelma on yhtä mystinen kuin yhden käden lyömisestä syntyvä ääni? Pah!

Hurskaat ja kummalliset

Oudot hurskastelijat (The Righteous and the WEIRD)

Pari huomautusta kirjaan Jonathan Haidt: The Righteous Mind. N.Y. Vintage Books 2012. 500s.

Jonathan Haidtin kirjaa The Righteous Mind on meidänkin blogosfäärissämme käsitelty jo aika lailla, joten siitä ei ehkä kannata (tai jaksa ja ehdi) kirjoittaa taas arvostelua Kiinnostava se joka tapauksessa on ja ilmeisen tärkeä.

Lyhyesti sanoen Haidt edustaa arvopsykologiassa intuitiivista koulukuntaa, jonka mielestä ”moraalinen mieli on kuin kieli, jolla on kuudenlaisia makureseptoreita”. Toisin sanoen siis moraalista (oikeamielistä) käytöstä ei voida johtaa yhden periaatteen noudattamisesta, esim. mielihyväkalkyylistä.

Ihmisellä on ilmeinen ja näköjään biologisesti kehittynyt taipumus muodostaa eettisiä arvostelmia intuitiivisesti, niiden järkeistäminen on toissijainen toiminto, jota voidaan harjoittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä taipumus monenlaatuisiin moraaliarvostelmiin on kokeellisesti osoitettavissa ja sillä näyttää olevan perustansa lajinkehityksessä.

Moraalinen monismi sen sijaan on useimmille maailman kulttuureille vieras ajatus. Se on keskittynyt erityisesti länsimaihin ja sielläkin nimenomaan keskiluokkaisen sivistyneistön piiriin.

Tätä ryhmää Haidt kutsuu nimellä WEIRD (Western, educated, industrialized, rich, democratic), siis outo. Kun luonnollinen etiikka näyttää nojaavan kuuteen elementtiin: välittäminen, vapaus, reiluus, lojaalisuus, auktoriteetti ja pyhyys, pyrkivät oudot ignoroimaan sellaisia asioita, jotka heidän omassa, rajoitetussa piirissään näyttelevät vähäistä osaa tai puuttuvat. Mitä oudompi (WEIRD) ihminen on, sitä todennäköisemmin hän käsittää maailman pikemmin erillisten objektien joukkona kuin suhteiden näyttämönä.

Oudon moraalin kannattajat ovat helposti sokeita sille, ettei heidän moraalinen maailmansa ole suinkaan yleispätevä ja että se monien muiden (useimpien) näkökulmasta ei tarkoita ennen muuta hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, vaan useimpien tärkeiden arvojen kieltämistä.

Jos auktoriteetti nähdään vain sortona, lojaalisuus irrationaalisena taakkana ja pyhyys mielettömyytenä, ollaan maailmassa, jossa niin amerikkalainen korkeakouluopiskelija kuin suomalainen juppi tuntevat olonsa kotoiseksi. Se arvojen yhteisyys, jonka he tunnustavat, on kuitenkin mahdollinen vain pienelle joukolle ja sitä voisi kai sanoa myös luonnottomaksi, oudoksi nyt ainakin.

Tämä on seikka, jota oudon moraalin kannattajat eivät itse näytä tunnustavan saati käsittävän. Haidtin mukaan tutkimukset osoittavat myös, että tämän joukon kyky tuntea empatiaa on sangen rajoitettu ja ilmeisesti heikompi kuin konservatiiveiksi luokitellun, traditionaalisempaa moraalia edustavan joukon. Tämä on paradoksaalista sikäli, että juuri oudot ylpeilevät erityisesti sillä, että he ”suvaitsevat” asioita, joita konservatiivit paheksuvat.

Vaikuttaa siltä, että juuri oudolle psykologialle olisi tyypillistä uskoa oman moraalifilosofiansa yleiseen velvoittavuuteen ja tuomita siitä poikkeavat näkemykset absurdeina ja ikään kuin triviaalien alkeistotuuksien vastaisina. Moni näyttää aivan vakavissaan olettavan, että ihminen ”syntyy ateistina” ja että uskonnot ovat yksinkertaisesti epätotuutta eikä muuta mitään.

Kaiken keskellä siis on yksilö ja hänen nautintonsa ja oikeutensa.

Mutta onko tämä historiassa ainutlaatuista tai edes todella kummallista? Ihminen saattaa olla ”90 prosenttisesti simpanssi ja kymmenprosenttisesti mehiläinen”, kuten Haidt päättelee, mutta ehkäpä ”mehiläisyys” voidaan suotuisissa oloissa unohtaa ja ehkäpä evoluutio tulevaisuudessa onkin johtava sen surkastumiseen? Antiikin Roomassa pääsi aikoinaan Tacituksen mukaan vallalle hedonismi, joka syrjäytti perinteiset hyveet varsin nopeasti. Meidänkin vaurautemme on aivan uusi ilmiö, mutta vauhti näyttää hirmuiselta, kun sitä katselee parin sukupolven perspektiivistä. Tämän kansan psykologia on kaikkea  muuta kuin Impivaaraan jämähtänyt.

Tunnettu maailmanlaajuinen tutkimusprojekti World Values Survey näyttää viittaavan siihen, että kaikki yhteiskunnat ovat vaurastuessaan ja demokratisoituessaan muuttamassa arvojaan yksilökeskeiseen ja sekulaariseen eli siis outoon suuntaan.

Sivilisaation merkitys on yleensäkin se, että sen kautta ihminen nousee eläimellisen minänsä yläpuolelle. Ehkäpä etujoukkomme outo moraali on juuri osoitus tästä uudesta ylevyyden tasosta, jolle simpanssi ei koskaan pystynyt pääsemään, tokko edes mehiläinen?

Tämä tuntuisi lohdulliselta. Hälytyskelloja tosin soittelee se suuri kunnioitus, jota nykyään tunnetaan eräitä eläimiä kohtaan ja toisaalta se halveksunta, jota saavat osakseen ne ihmiset, joita ei tunnusteta riittävän oudoiksi.

Joka tapauksessa hiljaiseksi vetää Haidtin huomio siitä, että oudot, kuten eri sortin änkyrät yleisemminkin, ovat kykenemättömiä ymmärtämään arvojen moninaisuutta, koska heillä ei ole siihen tarvittavia reseptoreita. Mitä niille on tapahtunut ja miksi, on kiinnostava kysymys sinänsä.