Simpanssit ja totuus

Simpanssit ja totuus

Kummallista kyllä, simpanssit ovat kuulemma nerokkaita taktikoja, jopa ihmistä taitavampia. Vrt. http://www.techtimes.com/articles/8121/20140608/chimps-better-humans-tactical-games.htm

Älkäämme siis pahastuko, jos meitä verrataan noihin serkkuihin esimerkiksi pelien pelaajina, päinvastoin, hyvällä potkupalloilijalla, sotilaalla ja poliitikolla on onnistuessaan aihetta röyhistää rintaansa ja sanoa: meikäpä sitä on kuin simpanssi!

Ja tosiaan, mikäli ajatellaan jopa koko postmodernia ajattelua yleensä, voidaan todeta, ettei siinä ole olennaista löytää ns. ”totuutta”, joka aina varustetaankin lainausmerkeillä mikäli käsitettä käytetään, vaan saada homma toimimaan, voittaa pelissä. On ilmeistä, että jos simpanssin saisi opetettua puhumaan, olisi meillä valmiina etevä poliitikko. Jos se oppisi kirjoittamaan, saattaisi syntyä Nobel-tason klassikko nykyvaatimuksilla. Kuvataiteestahan tunnemmekin simpanssien korkean tason. Ja kukapa epäilisi, ettei kirjoittava simpanssi kykenisi myös merkittäviin journalistisiin saavutuksiin säveltäessään tarinaa, jossa faktat ja kommentit palvelevat harmonisesti tavoitetta, joka on vastustajan murskaaminen?

Miksi tämä huippulahjakas laji sitten oikeastaan jäi tavallaan sivuraiteelle lajinkehityksessä ja tyytyi kommunikoimaan ilman kehittyneitä käsitteitä? Olisiko se vielä mahdollista pelastaa yhteiskunnalle hyödylliseksi elementiksi?

Ehkä on vielä aikaista vastata näihin kysymyksiin, mutta voin hyvin kuvitella, että tulevaisuudessa ihmiset lakkaavat potkimasta palloa huipputason otteluissa ja seuraavat sen sijaan simpanssijoukkueiden kisailua. Intohimot käyvät yhtä kiivaina kuin ennenkin, eihän pelillä sinänsä ole mitään tarkoitusta, voittaminen on kaikki.

Pelaaminen on simpanssien erityislahjakkuutta ja se on myös tavallaan puhdasta hyötyä tuottava taito. Jos pystyy ennakoimaan ja jallittamaan vastustajan tai saaliin, on jo voiton puolella ja tulevaisuus on turvattu. Sen jälkeen voisi ajatella myös simpansseille (kuten ihmisille, ei vain poliitikoille) jäävän vapaa-aikaa, jonka voisi käyttää joko laiskotteluun ja irstailuun tai sitten esimerkiksi pyyteettömään totuuden etsintään, mikä on epätodennäköistä.

Totuus sinänsä on hieman outo etsittävä, koska sille ei varsinaisesti ole hyötykäyttöä. Jossakin vaiheessa totuuden etsijät oman lajimme piirissä kuitenkin yllättäen hoksasivat, että hyötyjä saattoikin löytää aivan arvaamattomasti. Ennen pitkää rakennettiin jo raketteja ja sitten lennettiin kuuhun, jossa ei tosin ollut oikein mitään järkevää tekemistä, mutta mentiin kumminkin. Sitä ennen oli jo keksitty ydinpommit, joiden käyttöä vieläkin pohtivat monet taktikot ja strategit leipätyönään. On mahdollista, että he kysyvät tiukan paikan tullen neuvoa simpansseilta.

Yhtä kaikki, vaikka tutkimus siis onkin osoittanut, että simpanssit ovat uskomattoman lahjakkaita, puuttuu niiltä aivan ilmeisesti muitakin kykyjä kuin kommunikaatioon liittyvät taidot. Joskus tulee mieleen, että postmoderni kulttuurimme muistuttaa sitä tilaa, jota aikoinaan nimitettiin alkukommunismiksi. Vielä taannoin kuviteltiin monin paikoin, että joskus, ennen syntiinlankeemusta kaikki ihmiset olivat olleet tasa-arvoisia ja vailla omaisuutta ja siksi onnellisia. Marxin ja Engelsin mielestä kehityksen huippu saavutettaisiin, kun ihmissuku jälleen saataisiin palaamaan samaan tilaan.

Kun kommunismi osoittautui mahdottomaksi, keksittiin postmodernismi, jonka perusajatuksena on, ettei totuutta ole olemassakaan, vaan että mielikuvat, taktiikka ja hyöty ovat ne elementit, joilla operoidaan konstruoitaessa todellisuutta. Itse asiassa ollaan siis tässäkin tapauksessa palattu alkulähteille, simpanssien maailmaan, jossa nuo oppimattomat serkkumme itse asiassa ovat meitä edellä ja siis sopivia toimimaan esikuvinamme vaikkapa journalismin alalla. Niille kumartakaamme!

Tuottavuushyppely

Tuottavuushyppely

Tuottavuusloikka kuulostaa minusta sanana aika epäilyttävältä ja uskon, että kansamme enemmistö on tässä asiassa takanani. Loikkaaminen liittyy suomalaisten mielikuvissa petokseen ja epäluotettavuuteen. Koko tempussa on jotakin vippaskonstiin viittaavaa. Loikkaaja leimautuu helposti ja usein täysin aiheellisesti ns. vipeloksi.

Nyt on näkynyt julkisuudessa myös loikalle toinen synonyymi tuottavuushyppy. Ei se kyllä ole hyvä sekään. Hyppy on jotakin kovin peruuttamatonta ja usein se suuntautuu jonnekin tuntemattomaan. Hyppy on kohtalokas askel, joka vie minne on viedäkseen eivätkä siinä mennessä enää pulinat auta.  Salto mortale, surmanhyppy on jotakin, joka kuuluu sirkukseen, ei muualle. Voihan sitä huvikseen syrjästä katsella, mutta ei tee mieli olla mukana.

Tuntuu hirveältä ajatella koko kansan hyppäävän. Ajatelkaamme nyt tätä tunnettua ennustetta Kiinan kansan yhtaikaisesta hypystä, joka aiheuttaisi Amerikassa valtaisan maanjäristyksen. Suomalaisten yhteishyppy ei ehkä sentään aiheuttaisi niin suuria tuhoja, mutta voin hyvin kuvitella sen tuottamaa tsunamia, joka alkaisi Pohjanlahden matalalta rannikolta ja pyyhkäisisi Ruotsiin lakaisten tieltään Västerbottenin rannikolta rauhoitettujen merimetsojen pesiä ja mökkiläisten laitureita. Noottihan siitä tulisi meille.

Kun olemme näin vakavien asioiden kanssa tekemisissä, olisi ehkä paras, että myös tarkoin harkitsisimme, mitä kieltä käytämme. Aikaansa seuraavat ihmiset tietävät, ettei itse tapahtuma oikeastaan tässä ole lainkaan tärkeä, vaan siihen liittyvät mielikuvat. Niiden perusteellahan meitäkin tuomitaan ja rankataan, rangaistaankin.

Niinpä ehdottaisin otettavaksi käyttöön sanaa tuottavuushyppely. Toisin kuin nuo toiset, raskasta ja kohtalokasta, osin kevytmielistä ja puolirikollistakin konnotaatiota kantavat sanat, viittaa hyppely kevyeen ja ketterään liikehtimiseen, jossa aina ollaan valmiina reagoimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Ajatelkaamme nyt vaikka hyppelyä tulisilla hiilillä tai valtavalla kuumalla paistinpannulla, jonne kansamme olisi joutunut. Hyppy olisi tällaisessa tilanteessa liian karkeaa ja tuhoisaa meininkiä. Pieni väärinarvio saattaisi liukastuttaa hyppääjän rähmälleen tulikuumaan voihin, josta ei enää paluuta olisi. Hyppelijällä sen sijaan on toivoa, ainakin aikansa, niin kauan kuin jaksaa ponnistella. Ja ehkä juuri ajan voittaminen on nykyään kaikkein tärkeintä?

Kalakeiton vaaroja

Kalakeittoko vaarallista?

Koko Suomen myötätunto lienee ollut sen poloisen pakolaisen puolella, joka televisiossa esitteli ruokalautastaan, jolla näytti olevan riisiä ja jotakin muuta. Hän kertoi syöttävänsä tällaista moskaa koiralleen. Miehelle se ei kelvannut, naiselle nyt ehkä. Miehen närkästys ja aito tuska olivat käsin kosketeltavalla tasolla, vaikka katsoja ei oikein ymmärtänyt miksi.

Myöhemmin saatiin asiaan selitys, tulokkaille oli tarjottu maitoon keitettyä kalakeittoa, jollaiseen he eivät olleet tottuneet. Maha oli ilmeisestikin mennyt sekaisin ja ehkäpä juuri siksi myös suomalaisten käyttämä riisi tuntui vastenmieliseltä, siitähän kuului myöhemminkin valituksia.

Maito on tosiaan hieman arvaamaton ruoka-aine. Muistan itse latkineeni sitä lapsena sellaisia määriä, että minua joskus nimitettiin maitokissaksi. Myöhemmin olen muuttanut tapani.

Mutta kissoille meilläkin todella maitoa aina tarjottiin. Navettakissat eivät juuri muuta tarvinneetkaan, hiiriä löytyi melko mukavasti ja kissat näyttivät viettävän kahdehdittavan lokoisia päiviä.

Oliko asia sittenkään niin? Nykyinen viisaus kertoo, ettei kissan maha siedä maitoa. Sen sijaan sille olisi ollut annettava kermaa. Itse asiassa muistankin vuosikymmenten takaa, miten hirvittävä haju syntyi, kun kissalle joskus sattui ns. isompi vahinko. Olivatko kissamme siis itse asiassa joutuneetkin rääkkäyksen kohteiksi? Eikö heidän ruokailunsa olisi pitänyt järjestää maitohuoneeseen separattoorin viereen? Kermaahan sen olla pitää, kissalle nimittäin.

Nykyajan naiset sen sijaan eivät uskalla moista enää maistaakaan, vaan juovat kahvinsakin kurrilla sekoitettuna, jotta eivät heidän vartalonsa alkaisi kehittää muotoja, joita ennen sanottiin naisellisiksi. Pienipä uhraus on luopua kermakahvin nautinnosta, jos voi edes toiveissaan lähestyä muodinluojien perverssiä anorektikkojen habitusta. Suum cuique.

Kermakysymys on vakava ja jakaa kansoja keskenään ja sisältä. Roskajoukko rakastaa kermaa, kun taas moraalinen eliitti suostuu maistamaan vain kurria ja sitäkin irvistellen, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Edelliset edustavat tapojen raakuutta ja hillittömyyttä, jälkimmäiset lähenevät ylevyyttä sen kaikkine ankarine seuraamuksineen.

Mutta sananen vielä maitoon keitetystä kalakeitosta. Venäläisille sellainen oli outo yhdistelmä vielä neuvostoaikana eikä se ole suosittu vieläkään, vaikka suomalaista kalakeittoa voi jo löytää pietarilaisten ravintoloiden ruokalistalta.

Ymmärrän, että venälälsille kalakeitto uhá, o n herkkä asia. Se on aidon herkun symboli, mieluimmin rannalla keitetty kirkas keitto, jossa aitoa kalan makua ei mikään ole pilaamassa.

Miten runoilikaan satusetä Krylov:

«Соседушка, мой свет!
Пожалуйста, покушай».—
«Соседушка, я сыт по горло».— «Нужды нет,
Еще тарелочку; послушай:
Ушица, ей-же-ей, на славу сварена!» —
«Я три тарелки съел».— «И, полно, что за счеты:
Лишь стало бы охоты,—
А то во здравье: ешь до дна!
Что за уха! Да как жирна:
Как будто янтарем подернулась она.
Потешь же, миленький дружочек!

Niin, että otapa rakas naapuri vielä, kyllä on keitto hyvää ja rasvaista, värikin kuin meripihkan! Ja onnettoman naapurin oli pakko hiki otsalla syödä enemmän kuin jaksoi, kunnes lopulta karkasi pöydästä ja pelastui halkaisemasta herkulla itseään.

Sadun opetus oli vanha tuttu: ei pidä olla loppasuu maaliman tavaralle. Herkustakin tule vastenmielistä, jos sitä ahtaa liikaa.

Tämä tarina on venäläisille hyvin tuttu ja onkin luontevaa, että Pietarissa on eräällä ravintolalla juuri tämä nimi, Demjanin kalakeitto (Демянова уха). Takavuosina se oli melkoisessa maineessa ja niinpä tässä jokunen aika sitten halusinkin käydä juuri siellä syömässä aidon venäläisen kalakeiton, ilman maitoa tai kermaa.

Kysyessäni ohikulkijalta tietä, minua jo varoitettiin: ”Tuossa se on kulman takana, mutta ei sinne enää kannata mennä. Taso on romahtanut!”

Olipa taso pysyvästi laskenut tai kokilla huono päivä, en tiedä, mutta se soppa, joka minulle tuotiin, oli kyllä valjua, rasvatonta ja kurjan makuista, kasviksetkin olivat raakoja. Epäilemättä juuri tämä tällainen vastasi tiedostavan eliitin ihanneruokaa, joten en osannut valittaakaan, mutta päätin ensi kerralla ainakin tilata jotakin muuta kuin ravintolan nimikkoruokaa, mikäli sinne vielä joskus astuisin.

Itse olen yleensä tehnyt kalakeittoni maitoon tai mieluummin kermaan keitettynä. Jos käytetään maitoa, on syytä panna keiton pinnalle pari ruokalusikallista voita ennen nauttimista.

Lisäksi olen huomannut, että paras kalakeitto syntyy, mikäli ainakin osa kalasta on kylmäsavustettua lohta. Itse asiassa kalana voi käyttää myös pelkästään sitä, mikäli tykkää voimakkaasta ja tuhdista keitosta. Jos tekee kalaseljankaa (sóljanka), kuuluukin ilman muuta asiaan, että ainakin puolet kalasta on kylmäsavustettua.

Tällaisen keiton valmistan mielelläni kaikille kalan ystäville kansallisuudesta riippumatta:

500 g. lohta (ei ”kirjolohta”)

300-500 g. kylmäsavulohta

1 litra perunoita

3-4 sipulia

0,5-0,7 litraa kermaa

2 kalaliemikuutiota

pippuria

oikeata tilliä reilusti (EI VALHETILLIÄ!, esim. ruukuissa myytävää moskaa)

vettä kohtuudella

suolaa

Valmistustapa on yksinkertaisin mahdollinen: pannaan ainekset kattilaan ja keitetään. Tilliä, etenkin varsia voi sinne panna heti, mutta herkulliset latvat on hyvä lisätä vasta viime vaiheessa.

Kun perunat ovat kypsiä, on tarjolla herkku, jota on kiusaus syödä enemmän kuin jaksaa, etenkin mikäli tarjolla on vielä tuoretta ruisleipää, jolle levitetään paksu kerros voita.

Venäläisillä on käsite tsaarin kalakeitto (царская уха), johon muun muassa kuuluu ryyppy vodkaa. Hyvä vodka on omiaan juhlistamaan myös tämän keiton tarjoamaa kokonaiselämystä, mikäli tilanne muuten on sopiva. Muussa tapauksessa voi käyttää esim. kylmää vichyvettä, jossa on runsaasti hiilihappoa. Kukaan tuskin myöskään närkästyy kylmän ja kuivan valkoviinin käyttöä tässäkään yhteydessä, onhan se uskontomme sallima vielä toistaiseksi.