Tallinnan joulua

Tallinnaa joulun alla

Tallinnan laivat ovat nyt tupaten täynnä, minkä hyvin ymmärtää. Hintataso on se, mikä saa rahan ja sen käyttäjät liikkumaan. Halpa viina on yhtä vastustamaton suomalaismagneetti kuin ilmaiset ämpärit.

Mutta kyllä Tallinnassa kannattaisi käydä, vaikka se olisi Helsinkiä kalliimpikin. Kun museot on taas kerran koluttu ja divarien viimeisetkin vanhat saksalaiset kirjat ostettu, jäävät jäljelle ravintolat ja teatterit, Telliskiven kirpparit ja paljon muuta. Ja kaikkihan uudistuu koko ajan.

Aivan mainio on myös Rocca al maren ulkoilmamuseo. Siitä saavat virolaiset olla ylpeitä, on se niin komea ja hyvin hoidettu.

Nyt siellä oli kaikenlaista performanssia Jouluküla-teemasta. Suvlepan kappelissa lauloi saarelaisten sekakuoro joululauluja, Härjapean talossa valmistauduttiin häihin vuonna 1938, sepän mökissä valettiin talikynttilöitä ja koulussa koolipreili laulatti joululauluja harmoonin säestyksellä.

Aivan mainio kuvaelma oli sekin Härjapean talon performanssi, jossa kaikki tapahtui ajan mukaisesti, pealinnan vieraat tulla tupsahtivat taloon ja herra alkoi soitella flyygelillä. Muuallakin sai maistiaisia jouluherkuista: soolapekkiä ja keitettyä lanttua leivän päälle, piparkakkuja ja mitä niitä olikaan.

Krouvissa oli joulumakkaroita, hanhenkoipia ja tietysti mulgipuderia. Niillä jaksoi mennä seuraamaan sitä monenmoista touhua, jota kylä oli täynnään. Vain jouluvana jäi näkemättä. Olisi ollut kiinnostavaa. Googlen löytämissä kuvissa ukko on nyt cocacola-univormuinen Santa Claus, mutta eiköhän museon väki tiedä paremmin, millainen se oikea on ollut.

Joulutunnelmassa on aina jotakin erityistä. Se kaikki touhu, joka Topeliuksen todistuksen mukaan vie syrjään itse pääasiasta, on kuin onkin myös tunnelman tekijä.

Ei ole tärkeää kuluttaa paljon rahaa ja ostaa kalliita lahjoja. Tämä köyhien mökkien jouluteatteri toi elävästi mieleen illuusion joulun valmistelusta sata vuotta sitten. Herkut eivät ehkä olleet kalliita, mutta niiden eteen nähtiin vaivaa ja kun kaikki yhdessä odottavat samaa arjen yläpuolelle nousemisen ihmettä, se todella syntyy.

Koolipreili laulatti osin meillekin tuttuja laulua. Mukana olivat niin Jouluyö, kuin kilisevät kulkuset ja jopa Topeliuksen En etsi valtaa, loistoa. Kun sanatkin olivat tarjolla, oli helppo yhtyä lauluun. Preili vielä aidossa joulun hengessä kiitteli kenasta häälestä ja muistutti taas kerran mieleen, että kohteliaisuus ei maksa mitään. Sitäpä siis kannattaisi viljellä enemmän, olipa sitten Virossa, Suomessa tai muuallakin.

Estonia-teatterin Mustalaisruhtinatar toi mieleen Oswald Spenglerin marinat siitä, miten aito kulttuuri ja sen halvat jäljitelmät eroavat toisistaan kuin Mozartin ooppera operettirenkutuksista.

Mutta historian edistyessä (ja kulttuurin kenties taantuessa) nuo sata vuotta sitten köykäisinä pidetyt musikaalit ovat alkaneet saada jonkinlaista klassisen musiikin hohdetta.

Kukapa ei osaisi ulkoa monia noista korvaan tarttuvista teemoista. Sota-aikana ne olivat radio-ohjelmien perustavaraa: jokaisen ymmärrettävää melodista ja usein rytmikästä musiikkia ja vieläpä sitä paitsi vanhan Itävalta-Unkarin maailmasta kotoisin. Itse asiassa se taisi edustaa jonkinlaista versiota Kulturträger-ajatuksesta, joka oli tragikoominen osa saksalaisten propaganda-arsenaalia.

Samantyyppinen kulttuurisen nousun ajatus varmaan koskee ylipäätään noita musiikkiteattereita, joita sikisi joka puolella läntistä maailma 1800-luvun lopulla.

Operetit olivat kansainvälistä porvarillista viihdettä, johon oli mentävä mukaan, mikäli halusi olla kerhon jäsen. Niinpä niitä oli esitettävä myös suomeksi, viroksi ja esimerkiksi mongoliaksi, vaikka ne alun perin usein sijoittuivat aivan konkreettisesti esimerkiksi Budapestiin.

Ne olivat tiennäyttäjiä siinä viihteen kansainvälistymisessä, joka nyt on tuonut brittiläiset ja amerikkalaiset musiikilliset latteudet koko maailman nuorison yhteiseksi omaisuudeksi, joka on pakko tuntea.

Mutta ooppera- ja operettiteattereihin ei mennä popcornien ja kolapullojen kanssa. Ei ole koskaan menty. Oleellinen osa niiden viehätystä on aina ollut tilaisuus pukeutua hienosti ja nautiskella kallista samppanjaa ja kaviaaria. Mielellään kalliimpaa, kuin mihin olisi varaa.

On ymmärrettävää, että kaikkien maiden porvaristo janosi aikoinaan tuota mahdollisuutta: wir auch! Niinpä jokaisen luokkaretkeään suorittavan kansallisuuden oli rakennettava omat teatterinsa ja ostettava omat pukunsa ja samppanjansa.

Tänä päivänä suomalaisten tai virolaisten kuuluminen kansainvälisen kulttuurin, mukaan lukien korkeakulttuurin piiriin on selviö, mutta näin ei ollut aina.

Jotenkin tunnen aina noissa laitoksissa käydessäni, että siellä maarahvas maksaa yhä veroaan eliitille, joka kerran katsoi sitä pitkin nenänvartaan, mutta oli kuin olikin tuomittu saaman pitkän nenän.

Niin, ja viihdyin teatterissa vallan hyvin, vaikka näytös kesti väliaikoineen kolme ja puoli tuntia. Eihän se, luojan kiitos, mitään Wagneria ollut.

Pari joulunaluspäivää Tallinnassa toivat itse asiassa joulutunnelmaa niin sanoakseni koko rahan edestä. Ei täällä Suomessa ole vielä päässytkään siihen kiinni, mutta kaikki aikanaan.

Sitaatteja

Lainauksista

It is a good thing for an uneducated man

to read books of quotations

(W. Churchill, My Early Life)

Winston Churchill ei suotta aikoinaan saanut kirjallisuuden Nobelia, vaikka asiaa silloin kummasteltiinkin. Hän kuuluu englannin kielen taitureihin ja suhtautui kirjoittamiseen ja kieleen vakavasti.

Kuvaava lienee hänen lausahduksensa, jonka mukaan kaikille pojille (poikakouluissa) pitäisi opettaa englantia. Fiksummille heistä pitäisi lisäksi opettaa latinaa kunnianosoituksena ja kreikkaa herkkuna. Kuitenkin ainoa asia, mistä heille pitäisi antaa selkään olisi se, etteivät he opi englantia. Siitä pitäisi pieksää kovasti.

Kuten havaitaan, tässä puhutaan menneiden sukupolvien kielellä ilman poliittista korrektiutta eli ulkokultaista valehtelua. Sen puuttuminen nostaakin Englannin kirjallisuudesta esille muutamia suuria nimiä Samuel Johnsonista ja Thomas Carlylestä Bernard Shaw’hon ja Bertrand Russelliin.

Kaikille on ominaista brittiläinen understatement-huumori ja herkulliset kiteytykset. Olennaista kuitenkin on totuuden kunnioittaminen. Churchill, niin poliitikko kuin olikin, voidaan lukea tähän perinteeseen.

Kuten Bernard Shaw, joka muuten välillä myös eksyi uskomattomaan härskiyteen ja kevytmielisyyteen, joskus sanoi: Minun tapani laskea leikkiä on kertoa totuus: eihän maailmassa ole mitään naurettavampaa.

Mutta Churchillistä puhuen, hänen kirjansa ovat yhä varsin lukukelpoisia, ainakin muistelmat, joita olen lukenut. Hänen romaanistaan Savrola en osaa sanoa. Itse hän varoittaa ystäviään sitä lukemasta.

Nyt joka tapauksessa ostin niteen, joka koostuu lainauksista hänen teksteistään. Muistan, että sellaiset kirjat olivat meilläkin joskus suosiossa ja esimerkiksi Veikko Antero Koskenniemi niitä julkaisi. Myös esimerkiksi Aleksis Kiven teksteistä tehtiin vastaava opus ja syystäkin.

On selvää, että lyhyet lainaukset, kontekstistaan irrotettuina, tarjoavat lähinnä kielellistä hupia. Tärkeätä on ainakin tietää, milloin ja mihin liittyen lauseet on joskus muotoiltu.

Ostamani kirja onkin sikäli hyvä, että siinä on kohtuulliset lähdeviitteet. Niiden avulla pystyy välttämään ainakin jotkut kaikkein alkeellisimmat virheet, joita saattaa sattua niiden puuttuessa.

Ajatelkaamme nyt vaikka tuota kuuluisaa Churchillin lausahdusta Venäjästä ja sen moninkertaisesta arvoituksellisuudesta.

Churchill ei kuitenkaan mitään sellaista sanonut. Itse asiassa tuo kuuluisa lainaus sisältyy hänen radiopuheeseensa pari päivää Saksan ja Neuvostoliiton raja- ja ystävyssopimuksen jälkeen. Tuolloin pitämässään puheessahan Molotov oli puhunut näiden maiden ”verellä vahvistetusta” ystävyydestä. Veri oli siis vuotanut Puolassa ja oli etupäässä puolalaista.

Joka tapauksessa Churchill piti silloin, ensimmäinen päivä lokakuuta vuonna 1939 puheen, jossa hän sanoi: I cannot forecast to you the action of Russia. It is a riddle wrapped in a mystery inside an enigma.

Ei kysymys siis ollut Venäjän ikuisesta olemuksesta vaan siitä, että Kiviperse (Molotovin nimitys viroksi) oli juuri pitänyt puheen, jossa hän hyvin selkeästi kannatti Hitlerin ”rauhanpolitiikkaa” ja syytti ja jopa suorastaan uhkasi Englantia ja Ranskaa, jotka selitettiin sodanlietsojiksi. Mihin tämä liittolaisuus voisi johtaa?

On sinänsä anteeksiannettavaa, mikäli noin upea muotoilu irtoaa kehyksistään ja alkaa elää omaa elämäänsä.

Kokoelmassa on hauskoja lausahduksia, jotka kuvaavat sanojan persoonallisuutta. Mikään ei ole hauskempaa, hän sanoo, kuin tulla ammutuksia kohti huomatakseen, ettei se osunutkaan. Tämä siis tapahtui aikana, jolloin kriisiapua ei vielä ymmärretty automaattisesti antaa jokaiselle sotilaalle.

Churchill, joka uusista kielistä osasi ainakin ranskaa, kuten britit yleensä, piti vapautetussa Ranskassa vuonna 1944 puheen. Sitä ennen hän varoitti kuulijoitaan siitä, että aikoo puhua ranskaksi, mikä saattaa aiheuttaa rasitusta kyseisten kahden kansan välisille ystävällisille suhteille.

Muutoin Churchill lausahti, että jokaisella on oikeus ääntää vieraskielisiä nimiä niin kuin haluavat. Englantilaisillehan vieraat kielet ovat kauhistus ja George Orwell sanoikin joskus, ettei työväenluokkainen englantilainen mies periaatteesta suostu ääntämään yhtään ranskan sanaa oikein. Raja se on akkamaisella pelleilylläkin.

Mitä englantilaisuuteen tulee, Churchill väitti, että englantilaiset ovat ainoa kansa, joka pitää siitä, että heille kerrotaan kaiken menevän huonosti ja tulevaisuudessa yhä vain huonommin. Jotakin tuttua mekin taidamme tästä löytää.

Churchill myös sanoi englantilaisten olevan kaikkia muita kansoja huonompia taistelemaan terrorismia vastaan. Syynä eivät ole heikkous ja pelkuruus, pidättyvyys ja hyveet.

Tunnetusti viinaan menevä Churchill vakuutti joka tapauksessa, että hänet oli kasvatettu tuntemaan äärimmäistä ylenkatsetta sellaisia henkilöitä kohtaan, joilla oli tapana juoda itsensä humalaan.

Valitettavasti lainauksesta ei selviä, miten hän oli voittanut tuon asenteen vai oliko hän yksinkertaisesti määritellyt tai oppinut määrittelemään ”humalan” aivan toiseen kategoriaan kuin ”huppelin”. Sinnehän se kyllä kuuluukin.

Kouluvuosinaan Churchill muistelee törmänneensä sellaisiin hirviöihin kuin kosinit ja tangentit. Kolmannella kerralla hän selvisi niistä kokeessa ja sen jälkeen ne painuivat unohduksiin kuin kuumehoureisen unen kauhunäyt…

Maalaaminen oli toista maata. Kun pääsen taivaaseen, sanoo kirjoittaja ilman turhaa vaatimattomuutta, aion käyttää suuren osan ensimmäisestä miljoonasta vuodestani maalaamiseen päästäkseni siitä asiasta täysin perille.

Muuten, opiksi ja ojennukseksi myös eräille tämän päivän mahtajille ja mahtailijoille, Churchill mainitsi epätäsmällisyyden olevan alhainen (vile) tapa, josta hän koko ikänsä oli yrittänyt päästä eroon.

Mutta meidän, vaimosta syntyneiden ihmisten, kannattaa aina oppia arvaamaan oma tilamme myös muiden luotujen joukossa. Ajatelkaamme nyt vaikkapa tätä: Koirat katsovat meitä alhaalta päin ja kissat ylhäältä päin. Vain sian kanssa kohtaamme samalla tasolla…

Muuten olen sitä mieltä, että tämä julkaisulaji -lainaukset- ansaitsisi meilläkin taas nousta unohduksesta. Ajatelkaamme vaikkapa Paasikiveä. Eivät keskimääräiset nuoremman polven edustajat kykene lukemaan hänen teoksiaan niiden omassa kontekstissa. Se on vaativa tehtävä kenelle tahansa.

Olisi kuitenkin parempi lukea edes niitä ajatelmia ja herkullisia kiteytyksiä, joita tämä ajattelun ja tyylin mestari aikoinaan on tuottanut. Siinäpä tehtävää Paasikivi-seuralle. Kyllä Juho Kusti ansaitsee nousta muiden suuruuksien rinnalle.

Loskasta Lontooseen

Loskasta Lontooseen

Lontoossa minua on usein säväyttänyt sen miellyttävä ilmasto. Kyseessä ei ole vitsi. Muistan, miten keskellä talvea (ainakin osittain) kukoistavat puistot, shortseissa juoksevat lenkkeilijät ja ulkona sijaitsevat pubipöydät tekivät joka kerta vaikutuksen, kun aikoinaan otin tavaksi käydä Oxfordissa seminaareissa yliopiston talviloman aikana.

Tälläkin kertaa kirkas auringonpaiste lämmitti mukavasti kävelyä Kensingtonin puiston halki ja Thamesin etelärannalle, joka vielä taannoin oli slummia. Nythän se on keidas.

Kuten sanotaan, money talks, shit walks. Niinpä köyhälistö on paennut etelärannalta ja Docklandsista, joissa hinnat ovat nousseet sietämättömiksi. Mutta toisaalta itse köyhyyskin on vähentynyt huomattavasti. Jossakin hiljattain lukemassani kirjassa väitettiin, että 1980-luvun alussa yli puolet englantilaisista eli nykymittapuilla arvioiden kurjasti.

Nyt määrä kuulemma on tuosta alle puolet. Jätän tämän tiedon tarkistamisen halukkaiden huoleksi. Joka tapauksessa hyvinvointia on näkyvissä, kuten ennenkin, mutta kurjuus, ainakin näkyvillä oleva, rajoittuu huumeveikkoihin ja vastaaviin.

Toki tiedän, että Englannin slummeissa eivät asiat ole hyvin ja tämä koskee sekä maahanmuuttajia että kantaväestöä. Jälkimmäisen tilanne on ainakin Theodore Dalrymplen mukaan vielä edellistäkin huonompi. Ilmiö on kuitenkin alueellistunutta.

Mutta ymmärsin pian, että tämän maan sosiaaliset ongelmat täytyy voida ratkaista ilman minuakin. Niinpä veisasin niistä nyt viis ja keskityin vieraan rooliin.

Thamesin etelärannan nähtävyydet on tullut vuosien mittaan koluttua useampaan kerrtaan, mutta ne toimivat myös maisemallisena elementteinä, jopa silloinkin kun ne ovat pieniä.

Shakespearen Globe on aina vain mukava nähdä ohi mennessä, vaikka sinne ei viitsikään aina mennä sisälle. Sama koskee Sir Walter Raleighin Golden Hinde -alusta. Myös HMS Belfast edustaa ansiokkaasti brittien merisotahistoriaa ja sen puuttuminen paraatipaikalta olisi itse asiassa poissaololla loistamista. Toki muut Thamesin laivat kuuluvatkin sitten siviilipuolelle.

Tower ja Tower Bridge ovat luku sinänsä ja edellinen on tavallaan Venäjän lukuisten kremlien vastine keskiaikaisena kaupungin napana.

Kuitenkin City on se, jossa minun mielestäni asuu Lontoon henki.

City, kuten muukin Lontoo kärsi kaamean tuhon vuoden 1666 suurpalossa, jota Samuel Pepys suomeksikin ilmestyneessä päiväkirjassaan kuvaa. Mutta tuhkasta nousi uusi ja sittenkin vanhanaikainen kaupunki, mikä yhä heijastuu siellä kaikkialla.

Se rajaa itsensä visusti erilleen esimerkiksi Westminsteristä (City of Westminster) ja raja on nykyäänkin selvästi merkitty. Diplomaatti G.A. Gripenberg kertoo muistelmissaan, miten uusi kuningas Edward VIII, saapuessaan Cityyn, pysäytettiin rajalla ja hänelle huudettiin: ”Who is coming?” Vanhan keskiaikaisen tradition mukaan edes kuningas ei niin vain voinut tulla kaupunkiin ilman sen lupaa.

The Monument, palon muistoksi rakennettu korkea pylväs, jonka huipulle voi kiivetä, hukkuu nyt ympäristön suurten rakennusten sekaan, vaikka se kerran ilmeisesti oli yksi maamerkki siinä kuin St. Paul’s, yksi maailman mahtavimpia katedraaleja.

Cityä on rakennettu tavalla, jota voisi sanoa härskiksi. Esteetikko Roger Scrutonin sydän on tainnut sen takia murtua. Eri aikakausien tyylit on sekoitettu tolkuttomasti ja säälimättömästi. Jos ja kun Enso-Gutzeitin pääkonttoria Helsingissä on pidettävä majesteettirikoksena kaupungin geniusta vastaan, voidaan samaa sanoa suurimmasta osasta Cityn rakennuksia.

Siitä huolimatta Cityllä on aivan erikoinen charminsa. Olen usein mennyt sinne sunnuntaiaamuna, jolloin se on hiljaisempi kuin Sulkavan kirkonkylä. Siellä työtään tekevät suorittavat massiivisen poismuuton aina päivittäin kello neljän jälkeen ja esimerkiksi Blackfriarsin sillalla se näyttää vastaantulijasta hurjalta sopulivaellukselta: kaikki menevät sokeasti samaan suuntaan.

Niinpä Cityn sunnuntaiaamu on rauhallinen kuin autioitunut kasarmi, jossa kaikki toiminta on keskeytetty ja väki mennyt kotiinsa. Jokunen orpo pubi availee hieman ennen puoltapäivää ja sieltä saattaa löytää hyvän carvery-pöydän. Sellainen oli ennen Ye Olde Londonissa Ludgate Hillillä, St. Paulsin lähellä.

Nyt ei enää ollut. Paikalla näytti olevan lähinnä ulkomaalaisia turisteja ja ruokatarjonta koostui lämmitettävistä annoksista. Ehkäpä kyseessä on hiipivä rappio? England, my England, where are you going? Sunday morning and no bacon!”

En muista, kuka on sanonut tämän lentävän lauseen, mutta tämä tapahtui minulle halvassa Bayswaterin hotellissa. Oma vikani tietenkin ja syynä nuukuudeksi kutsuttu pahe.

Mutta se siitä. South Bankilla tunsin tarvetta taas kurkistaa Tate Modernin tarjontaa. Muistin oikein. Tämä valtava museo tekee vaikutuksen ennen muuta vanha teollisuusrakennuksen massiivisilla mittasuhteilla. Itse nykytaide oli juuri niin säälittävää kuin aina ennenkin.

Resurssien eli mahtavan hallin ja sisällön välinen epäsuhta ei voisi olla suurempi. Myöskään yleisö ei jaksa tuosta taiteesta kiinnostua, vaikka se olisi ilmaista. Ehkäpä tässä on nykytaiteen olemus pähkinänkuoressa?

Yhtä kaikki. Docklands Light Railwayn (DRL) kyytiin, ilman kuljettajaa kulkevaan junaan voi hypätä jo Citystä, Englannin pankin luota eli Bankin metroasemalta.

Sillä on mahdollista matkustaa varsin nopeasti Greenwichiin, joka tunnetusti on maailman napa, ainakin karttapallolla.

Vanhan merien suurvallan merimuseo on ihan OK, mutta pidän itse vaikuttavampana Pietarin vastaavaa. Myös Pariisin merimuseo, yllättävää kyllä, on erinomainen.

Greenwichin parasta antia on Cutty Sark, legendaarinen teeklipperi, joka muutama vuosi sitten ehti hieman palaakin. Nyt se joka tapauksessa oli taas huippukunnossa ja museo tarjosi harvinaisen näköalan laivaan myös alhaalta päin. Se siis riippui katsojan yläpuolella.

Pienoismallit esittivät selkeästi, miten valtavan purjepinta-alan laiva pystyi tarvittaessa kehittämään niin sanottujen leeseilispiirojen avulla. Raakoja siis jatkettiin ja siten suunnilleen tuplattiin purjepinta-ala. Tietenkin tällainen oli mahdollista vain suhteellisen tyynillä alueilla, esimerkiksi päiväntasaajaa ylitettäessä.

Tuo omituisen niminen laiva, teräskaarineen, oli kuin suora tervehdys Englannin suuruudenajoilta, sieltä, missä Jack London kirjoitti Merisuden ja Elsinoren kapinan, Meren urhoja unohtamatta.

No, London oli kyllä amerikkalainen, mutta nykyaika taitaa joka tapauksessa olla kiinnostuneempi Virginia Woolfin tyhjänpäiväisistä päiväkirjoista, kuin vanhoista merenkävijöistä.

 Aika aikaa kutakin. Lontoossa on vähän kaikkea.