Tallinnan joulua

Tallinnaa joulun alla

Tallinnan laivat ovat nyt tupaten täynnä, minkä hyvin ymmärtää. Hintataso on se, mikä saa rahan ja sen käyttäjät liikkumaan. Halpa viina on yhtä vastustamaton suomalaismagneetti kuin ilmaiset ämpärit.

Mutta kyllä Tallinnassa kannattaisi käydä, vaikka se olisi Helsinkiä kalliimpikin. Kun museot on taas kerran koluttu ja divarien viimeisetkin vanhat saksalaiset kirjat ostettu, jäävät jäljelle ravintolat ja teatterit, Telliskiven kirpparit ja paljon muuta. Ja kaikkihan uudistuu koko ajan.

Aivan mainio on myös Rocca al maren ulkoilmamuseo. Siitä saavat virolaiset olla ylpeitä, on se niin komea ja hyvin hoidettu.

Nyt siellä oli kaikenlaista performanssia Jouluküla-teemasta. Suvlepan kappelissa lauloi saarelaisten sekakuoro joululauluja, Härjapean talossa valmistauduttiin häihin vuonna 1938, sepän mökissä valettiin talikynttilöitä ja koulussa koolipreili laulatti joululauluja harmoonin säestyksellä.

Aivan mainio kuvaelma oli sekin Härjapean talon performanssi, jossa kaikki tapahtui ajan mukaisesti, pealinnan vieraat tulla tupsahtivat taloon ja herra alkoi soitella flyygelillä. Muuallakin sai maistiaisia jouluherkuista: soolapekkiä ja keitettyä lanttua leivän päälle, piparkakkuja ja mitä niitä olikaan.

Krouvissa oli joulumakkaroita, hanhenkoipia ja tietysti mulgipuderia. Niillä jaksoi mennä seuraamaan sitä monenmoista touhua, jota kylä oli täynnään. Vain jouluvana jäi näkemättä. Olisi ollut kiinnostavaa. Googlen löytämissä kuvissa ukko on nyt cocacola-univormuinen Santa Claus, mutta eiköhän museon väki tiedä paremmin, millainen se oikea on ollut.

Joulutunnelmassa on aina jotakin erityistä. Se kaikki touhu, joka Topeliuksen todistuksen mukaan vie syrjään itse pääasiasta, on kuin onkin myös tunnelman tekijä.

Ei ole tärkeää kuluttaa paljon rahaa ja ostaa kalliita lahjoja. Tämä köyhien mökkien jouluteatteri toi elävästi mieleen illuusion joulun valmistelusta sata vuotta sitten. Herkut eivät ehkä olleet kalliita, mutta niiden eteen nähtiin vaivaa ja kun kaikki yhdessä odottavat samaa arjen yläpuolelle nousemisen ihmettä, se todella syntyy.

Koolipreili laulatti osin meillekin tuttuja laulua. Mukana olivat niin Jouluyö, kuin kilisevät kulkuset ja jopa Topeliuksen En etsi valtaa, loistoa. Kun sanatkin olivat tarjolla, oli helppo yhtyä lauluun. Preili vielä aidossa joulun hengessä kiitteli kenasta häälestä ja muistutti taas kerran mieleen, että kohteliaisuus ei maksa mitään. Sitäpä siis kannattaisi viljellä enemmän, olipa sitten Virossa, Suomessa tai muuallakin.

Estonia-teatterin Mustalaisruhtinatar toi mieleen Oswald Spenglerin marinat siitä, miten aito kulttuuri ja sen halvat jäljitelmät eroavat toisistaan kuin Mozartin ooppera operettirenkutuksista.

Mutta historian edistyessä (ja kulttuurin kenties taantuessa) nuo sata vuotta sitten köykäisinä pidetyt musikaalit ovat alkaneet saada jonkinlaista klassisen musiikin hohdetta.

Kukapa ei osaisi ulkoa monia noista korvaan tarttuvista teemoista. Sota-aikana ne olivat radio-ohjelmien perustavaraa: jokaisen ymmärrettävää melodista ja usein rytmikästä musiikkia ja vieläpä sitä paitsi vanhan Itävalta-Unkarin maailmasta kotoisin. Itse asiassa se taisi edustaa jonkinlaista versiota Kulturträger-ajatuksesta, joka oli tragikoominen osa saksalaisten propaganda-arsenaalia.

Samantyyppinen kulttuurisen nousun ajatus varmaan koskee ylipäätään noita musiikkiteattereita, joita sikisi joka puolella läntistä maailma 1800-luvun lopulla.

Operetit olivat kansainvälistä porvarillista viihdettä, johon oli mentävä mukaan, mikäli halusi olla kerhon jäsen. Niinpä niitä oli esitettävä myös suomeksi, viroksi ja esimerkiksi mongoliaksi, vaikka ne alun perin usein sijoittuivat aivan konkreettisesti esimerkiksi Budapestiin.

Ne olivat tiennäyttäjiä siinä viihteen kansainvälistymisessä, joka nyt on tuonut brittiläiset ja amerikkalaiset musiikilliset latteudet koko maailman nuorison yhteiseksi omaisuudeksi, joka on pakko tuntea.

Mutta ooppera- ja operettiteattereihin ei mennä popcornien ja kolapullojen kanssa. Ei ole koskaan menty. Oleellinen osa niiden viehätystä on aina ollut tilaisuus pukeutua hienosti ja nautiskella kallista samppanjaa ja kaviaaria. Mielellään kalliimpaa, kuin mihin olisi varaa.

On ymmärrettävää, että kaikkien maiden porvaristo janosi aikoinaan tuota mahdollisuutta: wir auch! Niinpä jokaisen luokkaretkeään suorittavan kansallisuuden oli rakennettava omat teatterinsa ja ostettava omat pukunsa ja samppanjansa.

Tänä päivänä suomalaisten tai virolaisten kuuluminen kansainvälisen kulttuurin, mukaan lukien korkeakulttuurin piiriin on selviö, mutta näin ei ollut aina.

Jotenkin tunnen aina noissa laitoksissa käydessäni, että siellä maarahvas maksaa yhä veroaan eliitille, joka kerran katsoi sitä pitkin nenänvartaan, mutta oli kuin olikin tuomittu saaman pitkän nenän.

Niin, ja viihdyin teatterissa vallan hyvin, vaikka näytös kesti väliaikoineen kolme ja puoli tuntia. Eihän se, luojan kiitos, mitään Wagneria ollut.

Pari joulunaluspäivää Tallinnassa toivat itse asiassa joulutunnelmaa niin sanoakseni koko rahan edestä. Ei täällä Suomessa ole vielä päässytkään siihen kiinni, mutta kaikki aikanaan.