Loskasta Lontooseen

Loskasta Lontooseen

Lontoossa minua on usein säväyttänyt sen miellyttävä ilmasto. Kyseessä ei ole vitsi. Muistan, miten keskellä talvea (ainakin osittain) kukoistavat puistot, shortseissa juoksevat lenkkeilijät ja ulkona sijaitsevat pubipöydät tekivät joka kerta vaikutuksen, kun aikoinaan otin tavaksi käydä Oxfordissa seminaareissa yliopiston talviloman aikana.

Tälläkin kertaa kirkas auringonpaiste lämmitti mukavasti kävelyä Kensingtonin puiston halki ja Thamesin etelärannalle, joka vielä taannoin oli slummia. Nythän se on keidas.

Kuten sanotaan, money talks, shit walks. Niinpä köyhälistö on paennut etelärannalta ja Docklandsista, joissa hinnat ovat nousseet sietämättömiksi. Mutta toisaalta itse köyhyyskin on vähentynyt huomattavasti. Jossakin hiljattain lukemassani kirjassa väitettiin, että 1980-luvun alussa yli puolet englantilaisista eli nykymittapuilla arvioiden kurjasti.

Nyt määrä kuulemma on tuosta alle puolet. Jätän tämän tiedon tarkistamisen halukkaiden huoleksi. Joka tapauksessa hyvinvointia on näkyvissä, kuten ennenkin, mutta kurjuus, ainakin näkyvillä oleva, rajoittuu huumeveikkoihin ja vastaaviin.

Toki tiedän, että Englannin slummeissa eivät asiat ole hyvin ja tämä koskee sekä maahanmuuttajia että kantaväestöä. Jälkimmäisen tilanne on ainakin Theodore Dalrymplen mukaan vielä edellistäkin huonompi. Ilmiö on kuitenkin alueellistunutta.

Mutta ymmärsin pian, että tämän maan sosiaaliset ongelmat täytyy voida ratkaista ilman minuakin. Niinpä veisasin niistä nyt viis ja keskityin vieraan rooliin.

Thamesin etelärannan nähtävyydet on tullut vuosien mittaan koluttua useampaan kerrtaan, mutta ne toimivat myös maisemallisena elementteinä, jopa silloinkin kun ne ovat pieniä.

Shakespearen Globe on aina vain mukava nähdä ohi mennessä, vaikka sinne ei viitsikään aina mennä sisälle. Sama koskee Sir Walter Raleighin Golden Hinde -alusta. Myös HMS Belfast edustaa ansiokkaasti brittien merisotahistoriaa ja sen puuttuminen paraatipaikalta olisi itse asiassa poissaololla loistamista. Toki muut Thamesin laivat kuuluvatkin sitten siviilipuolelle.

Tower ja Tower Bridge ovat luku sinänsä ja edellinen on tavallaan Venäjän lukuisten kremlien vastine keskiaikaisena kaupungin napana.

Kuitenkin City on se, jossa minun mielestäni asuu Lontoon henki.

City, kuten muukin Lontoo kärsi kaamean tuhon vuoden 1666 suurpalossa, jota Samuel Pepys suomeksikin ilmestyneessä päiväkirjassaan kuvaa. Mutta tuhkasta nousi uusi ja sittenkin vanhanaikainen kaupunki, mikä yhä heijastuu siellä kaikkialla.

Se rajaa itsensä visusti erilleen esimerkiksi Westminsteristä (City of Westminster) ja raja on nykyäänkin selvästi merkitty. Diplomaatti G.A. Gripenberg kertoo muistelmissaan, miten uusi kuningas Edward VIII, saapuessaan Cityyn, pysäytettiin rajalla ja hänelle huudettiin: ”Who is coming?” Vanhan keskiaikaisen tradition mukaan edes kuningas ei niin vain voinut tulla kaupunkiin ilman sen lupaa.

The Monument, palon muistoksi rakennettu korkea pylväs, jonka huipulle voi kiivetä, hukkuu nyt ympäristön suurten rakennusten sekaan, vaikka se kerran ilmeisesti oli yksi maamerkki siinä kuin St. Paul’s, yksi maailman mahtavimpia katedraaleja.

Cityä on rakennettu tavalla, jota voisi sanoa härskiksi. Esteetikko Roger Scrutonin sydän on tainnut sen takia murtua. Eri aikakausien tyylit on sekoitettu tolkuttomasti ja säälimättömästi. Jos ja kun Enso-Gutzeitin pääkonttoria Helsingissä on pidettävä majesteettirikoksena kaupungin geniusta vastaan, voidaan samaa sanoa suurimmasta osasta Cityn rakennuksia.

Siitä huolimatta Cityllä on aivan erikoinen charminsa. Olen usein mennyt sinne sunnuntaiaamuna, jolloin se on hiljaisempi kuin Sulkavan kirkonkylä. Siellä työtään tekevät suorittavat massiivisen poismuuton aina päivittäin kello neljän jälkeen ja esimerkiksi Blackfriarsin sillalla se näyttää vastaantulijasta hurjalta sopulivaellukselta: kaikki menevät sokeasti samaan suuntaan.

Niinpä Cityn sunnuntaiaamu on rauhallinen kuin autioitunut kasarmi, jossa kaikki toiminta on keskeytetty ja väki mennyt kotiinsa. Jokunen orpo pubi availee hieman ennen puoltapäivää ja sieltä saattaa löytää hyvän carvery-pöydän. Sellainen oli ennen Ye Olde Londonissa Ludgate Hillillä, St. Paulsin lähellä.

Nyt ei enää ollut. Paikalla näytti olevan lähinnä ulkomaalaisia turisteja ja ruokatarjonta koostui lämmitettävistä annoksista. Ehkäpä kyseessä on hiipivä rappio? England, my England, where are you going? Sunday morning and no bacon!”

En muista, kuka on sanonut tämän lentävän lauseen, mutta tämä tapahtui minulle halvassa Bayswaterin hotellissa. Oma vikani tietenkin ja syynä nuukuudeksi kutsuttu pahe.

Mutta se siitä. South Bankilla tunsin tarvetta taas kurkistaa Tate Modernin tarjontaa. Muistin oikein. Tämä valtava museo tekee vaikutuksen ennen muuta vanha teollisuusrakennuksen massiivisilla mittasuhteilla. Itse nykytaide oli juuri niin säälittävää kuin aina ennenkin.

Resurssien eli mahtavan hallin ja sisällön välinen epäsuhta ei voisi olla suurempi. Myöskään yleisö ei jaksa tuosta taiteesta kiinnostua, vaikka se olisi ilmaista. Ehkäpä tässä on nykytaiteen olemus pähkinänkuoressa?

Yhtä kaikki. Docklands Light Railwayn (DRL) kyytiin, ilman kuljettajaa kulkevaan junaan voi hypätä jo Citystä, Englannin pankin luota eli Bankin metroasemalta.

Sillä on mahdollista matkustaa varsin nopeasti Greenwichiin, joka tunnetusti on maailman napa, ainakin karttapallolla.

Vanhan merien suurvallan merimuseo on ihan OK, mutta pidän itse vaikuttavampana Pietarin vastaavaa. Myös Pariisin merimuseo, yllättävää kyllä, on erinomainen.

Greenwichin parasta antia on Cutty Sark, legendaarinen teeklipperi, joka muutama vuosi sitten ehti hieman palaakin. Nyt se joka tapauksessa oli taas huippukunnossa ja museo tarjosi harvinaisen näköalan laivaan myös alhaalta päin. Se siis riippui katsojan yläpuolella.

Pienoismallit esittivät selkeästi, miten valtavan purjepinta-alan laiva pystyi tarvittaessa kehittämään niin sanottujen leeseilispiirojen avulla. Raakoja siis jatkettiin ja siten suunnilleen tuplattiin purjepinta-ala. Tietenkin tällainen oli mahdollista vain suhteellisen tyynillä alueilla, esimerkiksi päiväntasaajaa ylitettäessä.

Tuo omituisen niminen laiva, teräskaarineen, oli kuin suora tervehdys Englannin suuruudenajoilta, sieltä, missä Jack London kirjoitti Merisuden ja Elsinoren kapinan, Meren urhoja unohtamatta.

No, London oli kyllä amerikkalainen, mutta nykyaika taitaa joka tapauksessa olla kiinnostuneempi Virginia Woolfin tyhjänpäiväisistä päiväkirjoista, kuin vanhoista merenkävijöistä.

 Aika aikaa kutakin. Lontoossa on vähän kaikkea.