Nyt vain toimeen!

Oikeus esitti perustelut

Helsingin Sanomien pääkirjoitus otti voimakkaasti kantaa Pohjoismaisen vastarintaliikkeen lakkauttamisen puolesta. Tarkemmin sanoen se katsoi, että oikeudella oli nyt -siis ainakin tällä kertaa-  hyvät perustelut päätökseensä.

Kuten tästä ajatuksenjuoksusta seuraa, niitä on niitä päätöksiä ajan mittaan nähty kaikenlaisia ja ilmeisesti ne keskimäärin ovat olleet tämänkertaisia huonompia. Toki tekijälle sattuu, eikä aina voi löytää hyviä perusteluja, vaikka mieli tekisi. Joskushan perustelut ovat olleet aivan skandaalimaisia, kuten 1930-luvun tunnetussa ”suurisilmäisten verkkojen” analogiaa käyttäneessä tapauksessa.

Nyt ne siis olivat joka tapauksessa hyvät, kuten todetaan ja mikä olikaan asiassa olennaista? Helsingin Sanomien mukaan se oli oikeuden lausuma, jonka mukaan vastaajan sanan- tai yhdistymisvapauteen ei puututa, vaan siihen, miten vastaajat voivat toimia yhdistyksensä puitteissa. Se muuten sitten lakkautetaan, toimisivatpa he miten tahansa.

Tämäpä tosiaan oli upea tapa perustella yhdistyksen lakkauttaminen sen täyden sallimisen hengessä. Luulenpa, että kun pää on nyt avattu, löytyy potentiaalisia soveltamiskohteita vaikka millä mitalla. Voin auttaa niiden etsinnässä, jos tarvitaan.

Oikeuden mukaan yhdistys ei nauttinut yhdistymis- tai sananvapauden suojaa, koska se toiminnallaan itse loukkasi toisten perusoikeuksia. Lehti päätteleekin, että suomalaisen yhteiskunnan tulisi turvata kaikille perusoikeudet ja myös suojella hyökkäyksiltä niitä vastaan.

Tuon yhdistyksen toiminnasta minulla on kovin vähän tietoa. Tiettävästi siihen luetaan Jyväskylän ”kaasuisku”, joka normaalilla selkokielellä oli kahakka parin sällin ja omatekoisen järjestysmiehen välillä sekä yhden kuumakallen suorittama potkaisu, joka mahdollisesti edesauttoi sen kohteeksi joutuneen kuolemaa. Sen uhri kuoli, toteaa Helsingin Sanomat oraakkelimaisesti.

Vakavia asioitahan nämä ovat ja saman tason juttuja järjestyspoliisi on tässäkin maassa joutunut hoitamaan päivittäin ja varmaan joutuu tästedeskin. Ovatko kyseessä kuitenkaan hyökkäykset demokraattisia perus- ja ihmisoikeuksia vastaan? Miten asia toteutuu?

Tässähän kyseessä ilmeisesti ovat sanan- ja yhdistymisvapaus, joiden toteutumista moinen yhdistys on siis vaarantanut tavalla, josta näyttää jostakin syystä olevan saatavissa erittäin vähän tietoa.

Kaiketi mielipiteenvapautta on ainakin vaarannettu menemällä häiritsemään hengeltään poliittista tilaisuutta. Pantakoon tässä muuten merkille, että puhetilaisuuksien häirintä tietyissä rajoissa (engl. heckling) on aina ymmärretty klassiseen demokratiaan kuuluvaksi oikeudeksi.

Onko yhdistys sen sijaan yrittänyt estää mielestään sopimattomien mielipiteiden esittämistä tai rangaista niiden esittäjiä, olisi kovin kiinnostavaa tietää. Onko se edes järjestänyt mielenosoituksia tällaisia, mielestään vääriä mielenilmaisuja vastaan?

Kun en ole tällaisista mitään kuullut, mutta sen sijaan kyllä saanut tyrmistyksekseni havaita, että Muhammedin epäkunnioittavasta käsittelystä on tässäkin maassa vaadittu anteeksipyyntöjä ja julistettu moinen sallimattomaksi. Ihmettelen suuresti, etteivät tällaisesta käytöksestä vastuunalaiset tahot näytä saaneen mitään rangaistuksia tai edes varoituksia.

Mutta ehkäpä vasta nyt onkin auennut uusi väylä taistelussa demokratian perusteiden loukkaajia vastaan. Kun maassamme nyt on tiettävästi useitakin sellaisia islam-seurakuntia, joissa jihadistisaarnaajat ovat käyneet saarnaamassa vihaa kaikkia ”uskottomia” kohtaan, on tietenkin johdonmukaista ja välttämätöntä kieltää ne oitis. Uusia perustettaessa on syytä sitoutua ainakin maamme perustuslain kunnioittamiseen.

Ex analogia tämän kieltämisen ei voi katsoa loukkaavan näiden kuppikuntien perusoikeuksia, itsehän ne toiminnallaan ovat osoittaneet olevansa mahdottomia demokraattiseen yhteiskuntaan. Vai ovatko ne?

Ehkäpä niitä voitaisiin velvoittaa tekemään jonkinlainen puhdistautumisvala ja julistamaan, että niiden mielestä Suomen kulttuurissa esiintyvät islamin vastaiset asiat hyväksytään, Muhammedin arvostelusta pedofilian tuomitsemiseen ja huivittomuuden hyväksymisestä naisten täysiin kansalaisoikeuksiin?

Mikäli ne eivät näitä hyväksy, vaan suorastaan niitä aktiivisesti, vaikkapa vain omassa piirissään vastustavat, loukkaavat ne toiminnallaan muiden perus- ja ihmisoikeuksia. Alleviivataan nyt vielä, että tässä ei ole kyse mielivaltaisesti valituista erikoisuuksista, vaan suomalaisen ja koko länsimaisen yhteiskunnan perusarvoihin liittyvistä asioista.

Euroopassa on tämä asia jo monessa maassa huomattu ja puututtu aikamme todelliseen ongelmaan, islamilaiseen vihan saarnaamiseen, jota tuetaan laajoissa poliittisissa piireissä. Siihen verrattuna muutaman kellaripeikon ahdistelu on tietenkin aivan epäolennaista niin symbolisesti tärkeää kuin se saattaakin olla.

Aivan erityisen räikeästi on perustuslain määräämiä kansalaisoikeuksia vastaan taistellut jo useita vuosia kansainvälisen taustan omaava Antifa, jonka väkivaltaiset häirintäiskut ”äärioikeistolaisiksi” leimattuja mielenimauksia vastaan ovat jo tulleet surullisenkuuluisiksi.

Mikäli tuo Helsingin Sanomien mielestä hyvä peruste yhdistyksen lakkauttamiselle todella on se, että yhdistys itse, jäsentensä toiminnan kautta loukkaa toisten perus- ja ihmisoikeuksia, ei ilmeisempää kieltämisen kohdetta kuin Antifa ole mahdollista löytää.

Yhdistyksiä, joiden tarkoituksena on lakien ja hyvien tapojen rikkominen ja röyhkeä asettuminen sivistyneen yhteiskunnan ulkopuolelle löytyy sitten myös ns. moottoripyöräilijöiden joukosta.

On jo sinänsä hyvin outoa, ettei moisia julkisia yhteiskunnan vihollisia ole kyetty panemaan kuriin ja herääkin kysymys, onko myös meillä jo kehittynyt sellainen, kaiketi amerikkalaislähtöinen kulttuuri, jossa lakia ei kunnioiteta enempää sen säätäjien ja soveltajien kuin hallintoalamaistenkaan keskuudessa.

Ollaanko jo siinä tilanteessa, että siellä, missä pitäisi toteuttaa lakia, tehdäänkin päätöksiä, joiden sisällön määrää pokkurointi milloin minkin tahon edessä, olipa se sitten suvaitsevaisuudellaan briljeeraava typeristö tai lain halveksunnalla pröystäilevien sällien lauma?

Ehkäpä ei vielä sentään ole menty äärimmäiselle rajalle saakka. Pyrkikäämme siihen, ettei sinne joudutakaan. Oikeuslaitos on nyt temppelin harjalla. Uusi ennakkotapaus velvoittaa.

Jotta oikeusvaltion eroosio ja lain kunnioituksen heikkeneminen vältettäisiin, on lakeja sovellettava ankaran johdonmukaisesti, riippumatta siitä, kenen etuja päätökset palvelevat. Muuten nuo Pirkanmaa käräjäoikeuden käyttämät, jo sinänsä kovin orwellilaisilta kuulostavat ilmaisut, muodostuvat ennen pitkää demokratiamme hautajaispuheeksi.

Kun hovista kartano tuli

Hovin valtojen hiipuminen

Näin yleisissä Suomi 100 (mikä typerä otsikko!) tunnelmissa meidän tulee muistella muutakin kuin sitä sinänsä tärkeää poliittista prosessia, jonka tuloksena maamme itsenäistyi.

Siinä samassa tohinassahan vietiin läpi erinäisiä lakeja kuten niin sanottu torpparivapautus.

Torppari ei ollut mikään maaorja, toisin kuin asiaa ymmärtämättömät joskus yrittävät selittää ja hyvin usein torpparit meillä olivat maanomistajan lähisukulaisia. Perheen nuoremmille pojille piti antaa torppa, kun ei taloakaan voinut loputtomiin jakaa. Kukas se saikaan ja millä tavoin kerran Kekkurin torpan ja kuka taas Vuohenkalmon torpan?

Mutta olihan meillä myös joitakin suuria aateliskartanoita, jotka olivat yläluokan omistamia. Sellainen luokkahan on vielä nykyään Englannissa, mutta meillä se on hävinnyt tai ainakin käynyt kovin hiljaiseksi. Onko sitä koskaan ollutkaan? Naistenlehtien tutkivat journalistit saattavat tietää sen nykytilasta enemmän, itse en ole kiinnostunut.

Yläluokka sentään toki oli, vaikka pienikin, ja kuten kaikkialla, se viihtyi maalla. Verrattuna kapitalisteihin maataomistavalla yläluokalla oli oma elämäntapansa ja sen mukaiset säätypiirteet.

Toki patriarkaalinen tehtailijakin saattoi olla henkilökohtaisessa kosketuksessa alaistensa kanssa, mutta rahan ja rahatalouden ominaisuuksiin kuului joka tapauksessa ennen muuta persoonattomuus. Työntekijän ja työnantajan suhde muuttui modernissa yhteiskunnassa rahasuhteeksi, joka oli persoonaton.

Tämä, jo Kommunistisessa manifestissa todettu asia vaikutti tietysti myös Suomessa ja sitä voimakkaammin mitä kauemmas modernisaatio edistyi.

Uusi aika suorastaan pakotti aateliston luopumaan vanhakantaisesta taloudesta, jossa rikkaus revittiin maasta ja työn suoritti alustalaisten armeija, joka oli ainakin määräpäivin herran käskettävissä ja määräiltävissä.

Työpalkkojen noustessa uusilla ja tuottavilla aloilla olisi ollut pelkkää hulluutta jatkaa käsityönä tehtävää maanviljelyä. Työ oli koneistettava ja saman tein joutivat työntekijät lähtemään, minne mieli teki.

Tilanherratkin muuttivat pois maalta ja alkoivat kansoittaa suurten kaupunkien vauraampia osia. Kaupunkiinhan väki muutenkin muutti ja maaseutu menetti prestiisiään joka suhteessa. Myös sen poliittinen merkitys romahti vähenevän väestön myötä.

Tämä oli toki vuosikymmenten mittainen prosessi, mutta olihan siinä omat hyppäyksenomaiset hetkensäkin.

Yhdestä sellaisesta kertoo juvalaisen Wehmaan kartanon kronikan kirjoittanut Nils Gustav Grotenfelt. Tarina kärjistyy trilogian toisessa osassa Hovista kartanoksi, WSOY 1997, 183 s.

Savon hovit olivat yleensä pienehköjä virkataloja, mutta Wehmaa oli niiden joukossa poikkeus. Sen pinta-ala oli vuonna 1917 yli 4500 hehtaaria. Siitä kartanon viljelyksessä oli 81 hehtaaria ja torppien viljelyksessä 232 hehtaaria. Niittyjä oli lisäksi kartanolla 135 hehtaaria ja torpilla 385 hehtaaria.

Torpparivapautuksen myötä muodostettiin 56 itsenäistä tilaa, joilla oli maita yhteensä yli 2000 hehtaaria. Kaupat tehtiin vapaaehtoista tietä, tarvitsematta valtion puuttumista, vaikka toki se Lex Kallio taustalla häämötti tarvittaessa käytettäväksi.

Eihän tämä vielä mikään Kytäjän kartano ollut, vaan yli puolta pienempi, mutta samankaltaisten ongelmien kanssa siellä oli saatu askarrella. Viljelyksen modernisointi oli ajan mittaan yksinkertaisesti pakko ja niinpä sitä ostettiin kaiken maailman amerikkalaista leikkuukonetta, puimakonetta ja muita ihmeitä. Lokomobiili ja traktori ilmaantuivat myös maalaisia ihmetyttämään.

Elintasoakin sentään ylläpidettiin ja automobiili ilmestyi Juvalle siinä kuin jo aiemmin Kytäjän kartanoon. Tiet taisivat kuitenkin olla vähemmän houkuttelevia sellaiseen käyttöön aina siihen saakka, kun harrastuksesta tuli kansanomaisempi, mikä muuten tapahtui yllättävän nopeasti.

Kaskisavujen Savoa on syytäkin pidetty varsin tasa-arvoisena alueena, mutta toki siellä 1700-luvun raja-alueena oli myös melkoinen määrä upseerinvirkataloja, muun muassa Joroisten pikku Pariisiksikin kutsuttu kolkka.

Feodalismi ei meillä koskaan päässyt todella kehittymään, mutta tekee hyvää muistaa, että vain sata vuotta sitten oli siitä vielä tiettyjä henkisiä ja ainaallisia jäänteitä, jotka ulottuivat hamaan Savoon saakka.

Ja hyvä on muistaa sekin seikka, ettei maaseutu silloin ollut pelkään talonpoikaisuutta. Siellä asusteli myös yläluokkaa, jonka elämänpiiriin kuuluivat tai olivat kuuluneet Euroopan keskukset ja vallasväen kokoontumiset, siirtomaasodat Amerikassa ja Aasiassa ja niin edelleen.

Suomessa tietenkin Venäjä ja erityisesti Pietari olivat tälle joukolle tuttuja, mutta keisarikunnan palvelus vei monia vielä paljon kauemmas, aina Kaspian taakse, Kaukoitään ja Venäjän Amerikkaan eli Alaskaan saakka.

Näistä ovat kertoilleet muun muassa Matti Klinge teoksessaan Kaukana ja kotona ja nyttemmin muun  muassa Mirko Harjula, joka yhdessä Jarmo Hoikkasen kanssa on kirjoittanut kirjan Kaarlo Kivekkäästä. Siihen pitää vielä palata.

Kuten Klinge kertoo, tämä suuren maailman elämä ulottui myös Wehmaan kartanoon. Eversti N.A. Grotenfelt, joka oli taistellut Kaukasiassa, toi mukanaan kartanoon kaikenlaista eksoottista.

Viipuriin saapuessaan hänellä oli ollut mahtava kuorma sotasaalista (joka saatiin sisään portista vain repimällä sitä…) ja muun muassa kymmenen orlovilaista hevosta.

Wehmaan kartanoon tuli ja lienee siellä vieläkin, myös kahdeksan itämaista mattoa ja jälkeen jäi melkoinen määrä ylellisyystavaroita, etenkin silkistä ja sametista valmistettuja vaatteita sekä muun muassa kauniit Tulassa valmistetut kaksintaistelupistoolit. Niihin oli uurrettu neljä viivaa menestyksekkäiden kaksintaistelujen muistoksi.

Perinnöksi jäivät myös sotilasansioista myönnetty Pyhän Yrjön kunniamerkki ja lisäksi Pyhän Annan kunniamerkit, joiden myöntämisen perusteista en tiedä.

Joka tapauksessa, kertoo Klinge, everstin esimerkki lienee vaikuttanut siihen, että neljä sukulaispoikaa antautui niin ikään sotilasuralle ja taisteli, kuka Kaukasuksella, kuka Turkin sodassa ja kuka peräti Yhdysvaltain sisällissodassa.

Näiden suhteista Juvalle en tiedä, mutta omalta osaltaan Wehmaan kartanon tarina, voisipa miltei sanoa, sen nousu ja tuho, ellei kartano yhä olisi olemassa, kertoo siitä huikeasta matkasta, jonka Suomi on vain sadassa tai vähän yli sadassa vuodessa suorittanut.

Se on toisaalta ollut enemmistön matka kohti hyvinvointia, tasa-arvoa ja urbanisoitumista, joista ainakin kaksi ensimmäistä ovat useimpien kannattamia asioita.

Toisaalta se on merkinnyt vanhan säätyläisyyden hiipumista ja muuttumista merkityksettömäksi marginaaliryhmäksi. Sitä meillä tuskin on syytä valittaa, mutta onhan siinä samalla kyllä myös kyläympäristö menettänyt entistä värikkyyttään ja maaseutu prestiisiään. On hyvä muistaa, että sellaistakin on ollut.

Imperialistin nuoruus

Imperialistin nuoruus

Winston S. Churchill, Nuoruuteni. Otava 1954, 380 s. (My Early Life, 1930). Kääntänyt Erkki Arni

Winston Spencer Churchill kuului Britannian korkeimpaan aateliin. Hän oli Marlborough’n herttuan sukulainen ja arvovaltaisen torypoliitikon poika, mikä ei välttämättä predestinoinut häntä mukavaan elämään.

Kunnianarvoisat sisäoppilaitokset, joita Englannissa yhä on, tuntuvat olleen yhtä epämiellyttäviä kuin useimpien asioiden kannalta hyödyttömiäkin kasvuympäristöjä. Ajanmukainen didaktiikka ei ankaruudestaan huolimatta onnistunut houkuttelemaan esiin erikoislahjakkaan pojan kykyjä, joten menestys jäi yleisesti ottaen varsin kurjaksi.

Vihaamiensa oppiaineiden sijaan Churchill löysi suuren ja palkitsevan kiinnostuksen kohteen klassisen historiankirjoituksen piiristä. Gibbonin ja Macaulayn tekstit olivat myös suurta kirjallisuutta ja nuori mies ahmi niitä intohimoisesti.

Niinpä Winstonia saattoi aikuisena sanoa sivistyneeksi mieheksi huolimatta siitä, ettei hän saanut koskaan yliopistokoulutusta. Itse asiassa koulusivistykseen jäi Harrowistakin ammottavia aukkoja, joita hän sittemmin yritti paikkailla armeijassa palvellessaan.

Sandhurstissa keskityttiin sotilasaineisiin ja Winstonistakin tuli kelpo ratsumies, aikana jolloin ratsuväki oli vielä aselajien aatelia, jonne aristokratian kelpasi liittyä.

Churchill oli muutaman vuoden Mannerheimia nuorempi ja myös hän tuli näkemään ajan, jolloin uudet aseet tekivät rakkaasta ratsuväestä vanhanaikaisen.

Itse asiassa tämä tapahtui jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja kirjoittajaa siunaa sitä, että sai itse asiassa ratsuväkihyökkäykseenkin aseekseen huippumodernin ukkomauserin eikä miekkaa, jota hän ei olisi olkapäävammansa takia kyennyt käyttämään.

Joka tapauksessa niissä siirtomaasodissa, joita kirjoittaja kuvaa, olivat keskenään taistelevat joukot pitkälti samalla viivalla: niin Intiassa kuin Afrikassa molemmilla puolilla oli samanlaisia aseita -missä suhteessa, ei sanota- ja taistelut saatettiin ratkaista kylmillä aseilla. Ampuminen joskus jopa kiellettiin kuten Kaarle XII:n aikoina konsanaan.

Elämästä Englannin siirtomaajoukoissa kirja antaa koko lailla samanlaisen kuvan kuin odottaa saattaakin. Britit olivat pienenä vähemmistönä ja uskollisten paikallisten joukkojen ohella oli aina myös niitä, joiden lojaalisuus oli kyseenalainen.

Itse nuorten upseerien päivät menivät usein hyvin mukavasti ja kiintoisasti pelatessa pooloa, joka oli valtavasti resursseja imevä ja sotilaalle sopivan ronski harrastus. Siinä nuori kornetti pärjäsi erinomaisesti.

Oman lukunsa ansaitsee kuvaus kapinallisten pashtujen rankaisemisesta. Nämä olivat närkästyneet tien rakentamisesta alueelleen ja sotaisten tapojensa mukaan alkaneet käyttää uusia takaaladattavia kivääreitään.

Imperiumin kunnia ja sen nauttima arvonanto edellyttivät ankaraa rankaisua, joka ei ollut mikään läpihuutojuttu. Lopulta kapinallisten asuma-alue oli saatu muutettua elinkelvottomaksi erämaaksi ja sen asukkaat -niin syylliset kuin syyttömät- tapettua tai karkotettua. Myös rankaisijat olivat saaneet pahasti selkäänsä.

Kaiken kaikkiaan sodan kuvaaminen reippaana pelinä, jossa tappioihin suhtaudutaan huumorilla ja ne usein kuitataan understatementillä, oli ilmeisesti sitä, mitä lukijat halusivat. Televisiokuva olisi ollut jotakin muuta, pahempaa.

Churchill alkoi jo varhain kirjoittaa kokemuksistaan raportteja, jotka menivät erinomaisesti kaupaksi. Asiasta innostuneena hän ottikin eron armeijasta, mutta seurasi sitä silti useisiin taisteluihin sotakirjeenvaihtajana, jollaista ylemmät upseerit usein huonosti sietivät ja joka oli kiinni joutuessaan myös vaarassa tulla teloitetuksi.

Churchill ei nimittäin malttanut pysyä sivussa sotatoimista, vaan osallistui niihin aktiivisesti, myös Etelä-Afrikassa, jossa hän taisteli buureja vastaan ja joutui vangiksi.

Vankeutta seurasi uhkarohkea pako ja runsas julkisuus, joka varmasti paljon auttoi poliittisen uran kehittymistä. Sitä Winston oli aloitellut jo aiemmin ja, kuten tunnettua, se vei hänet ministerinpaikalle jo ensimmäisessä maailmansodassa ja sittemmin suureksi kansalliseksi symboliksi.

Kirjailija ja seikkailija Churchill antoi torypuolueelle sopivan sankarihahmon aikana, jolloin liberaalit ja Labour hyökkäsivät noita joutilaiksi peltopyiden ampujiksi leimautuneita vanhan aatelin edustajia vastaan.

Ilmeisesti jopa sosialistisia aatteita kannattavat työväestön edustajat saattoivat valita ehdokkaakseen Churchillin tapaisen miehen, joka edusti henkilössään parhaiksi brittiläisiksi hyveiksi luettuja rohkeutta, reiluutta ja urheiluhenkeä. Imperiumin mahti saattoi toimia korvikkeena ankealle arjelle suurissa tehtaissa.

Kuvatessaan siirtomaasotien taisteluita Churchill palaa usein siihen, miten toisenlaista olikaan sitten mädäntyä länsirintaman juoksuhaudoissa, joissa tappamisesta oli tehty teollisuutta eikä vihollista enää kohdattu henkilökohtaisesti.

Sivumennen sanoen, ensimmäinen maailmansota oli tuolloin ja on Englannissa yhäkin nimeltään suuri sota, The Great War, mikä hyvin sopii brittiläiseen ympäristöön myös tänään. Meille se ei sen sijaan sovi ollenkaan ja on jälleen yksi merkki aikamme suuresta tylsistymisestä, että sitä on siitä huolimatta ruvettu meillä yhä useammin käyttämään.

Ensimmäinen maailmansota toki merkitsi Britannialle miljoona-armeijan kutsumista aseisiin ja myös suunnilleen miljoonan ihmisen tappioita kaatuneina. Toisessa maailmansodassa selvittiin puolta vähemmällä.

Joka tapauksessa suursodan uusi luonne oli vanhan koulun miesten näkökulmasta jotakin saatanallista ja sen myötä jäi jopa koko etummainen aselaji, ratsuväki vanhanaikaiseksi. Kun hevosmiehiä -chevalier- ei enää ollut, ei ollut sen mukaista käytöskoodiakaan -chivalry. Sotaan liittynyt romantiikka kävi mahdottomaksi, onttoahan se varmasti oli aina ollut.

Tosin yksi aselaji sinnitteli yhä romantiikan tuntumassa ja se oli lentoase. Siihen myös Churchill oli ihastunut ja kuvaili paljon ilmaseikkailujaan eräässä toisessa kirjassaan. Mutta se on jo toinen juttu.

Nuoren Churchillin seikkailut imperiumin huippuhetkillä tarjoavat ajankuvaa ja myös melko lailla kiinnostavia detaljeja alkaen oppilaitosten kuvauksista ja päätyen alkoholikulttuuriin.

Nuori Winston, joka aina kertoo olleensa kohtuuden ystävä, oppi viskisoodan viehätykset vasta aikamiehenä. Sotilaat, toisin kuin yliopistoväki, eivät nimittäin harrastaneet ryyppäämistä opiskeluaikanaan ja tällä oli vaikutuksensa myös myöhempään elämäntyyliin.