Tappajakansaa

Tappajakansaa

Rakastettu presidenttimme U.K. Kekkonen lanseerasi aikoinaan termin tappajakansa. Sitä me olimme, me suomalaiset, sanoi Kekkonen, viitaten rattijuoppojen aiheuttamiin liikennekuolemiin.

Mitä ihmisten tappamiseen tulee, Kekkonen tietenkin puhui asiantuntijan äänellä eikä tässä suhteessa ollut aivan tavattoman harvinainen mieshenkilö keskuudessamme.

Kuitenkin Suomen ja Neuvostoliiton välisiä sotia täytyy pitää aikakautensa mittapuilla poikkeuksellisen reiluina ja sikäli jopa vanhanaikaisina sotina. Kyseessähän oli sotilaiden keskinäinen mittelö ja sellaisissa oli sääntöjen mukaan lupa tappaa vastapuolen edustajia. Olipa siihen suorastaan velvollisuuskin.

Siviilejä ei sen sijaan kuulunut ahdistella. Niinpä Suomessa kuoli vihollisen uhreina vain tuhatkunta siviiliä eli noin yksi prosentti rintamalla kaatuneiden määrästä. Tämä tietenkin johtui siitä, ettei vihollinen, vastoin tarkoitustaan, koskaan päässyt sinne, missä siviilit oleskelivat.

Pientä poikkeusta talvisodassa ja ns. partisaanien suorittamia murhia en tässä ota lukuun. Kaikeksi onneksi myös suuret terroripommitukset epäonnistuivat täysin.

Tähän voidaan todeta, että suomalaiset perustivat Itä-Karjalaan keskitysleirejä, joissa siviiliväestöllä oli huonot oltavat ja monet menehtyivät.

Vihollisen siviiliväestön keskittäminen muutamille harvoille leireille oli ilmeisesti ehdoton välttämättömyys turvallisuussyistä. Amerikan olot eivät tähän sinänsä kuulu, mutta ehkä voi perspektiivin takia mainita, että siellä jopa kansalaisuuden saaneet japanilaiset keskitettiin suljetuille leireille.

Toinen asia on, että kuolleisuus leireillä oli suurta, peräti 17 prosenttia. Tämä liittyi ennen muuta vuoden 1942 ankaraan elintarvikepulaan, jonka yksittäisistä syistä tärkein luultavasti oli Neuvostoliiton oma politiikka vuosina 1939-1940, tulkoon mainituksi.

Mutta toki Suomella oli vastuu niistä ihmisistä, jotka olivat sen vallassa. Puhtaita papereita ei vastuullisille henkilöille voi antaa. Sodan jälkeenhän asiat tutkittiin ja peräti 721 henkilöä sai jonkinlaisen tuomion sotarikoksista (tässä ei siis tarkoiteta ns. sotaansyyllisiä). Kyseessä olivat erilaiset rötökset sota- ja siviilivankeja kohtaan.

Sotavankeja ammuttiin peräti 1019 henkeä, mikä on noin puolitoista prosenttia yli kuudenkymmentuhannen ihmisen kokonaismäärästä.

Se on suhteellisen paljon, mutta ei tietenkään tarkoita kansanmurhaa saksalaiseen tapaan. Antti Kujala on tutkinut oikeudenkäyntipöytäkirjoja ja todennut, että teloituksia tehtaili erityisesti muutama luonnevikainen mies, joiden toiminta sitten herätti myös pääesikunnan, joka kuitenkin jätti sota-aikana varsinaiset rangaistukset antamatta. Ilmeisesti suurin osa ampumisia liittyi pakoyrityksiin tai sellaisiksi tulkittuihin tapahtumiin.

Lienee syytä muistaa, että osa vangeista oli kovapintaisia vastarintamiehiä, joiden pelottelemista pidettiin tarpeellisena. Myös ylimääräisen ruoan hankkimista pakoyrityksiä varten pyrittiin ankarasti estämään.

Käytännössä monella vangilla olivat asiat tiettyinä aikoina varsin hyvin. Tämä koski erityisesti niitä, jotka pääsivät maataloihin töihin.

Asian toinen puoli oli, että moinen lellittely herätti pahaa verta isännissä, jotka joutuivat kaivautumaan talveksi korsuihin ja elivät kaukana vaimoistaan, joiden usein syystäkin pelättiin olevan alttiina vieraiden miesten houkutuksille.

Niinpä maataloihin sijoittaminen kiellettiin joksikin ajaksi ja muutoinkin vaadittiin vangeille ankaraa –”joskin oikeudenmukaista” kohtelua. Lehdistö kirjoitteli paljon asiasta ja korkea päällystö antoi määräyksiä.

Tuo ankaruus tosiaankin toteutui, oikeudenmukaisuudesta on pakko olla eri mieltä. Erityisesti keväällä ja kesällä 1942 nälkäkuolema niitti satoaan vankien keskuudessa. Heitä kuoli koko sodan mittaan lähes kolmannes, mikä on kansainvälisesti suuri luku.

Sodan jälkeen ei kuitenkaan voitu osoittaa, että vankeja olisi tahallisesti nälkiinnytetty ja ylimmät viranomaiset vapautettiin vastuusta. Joka tapauksessa voimme löytää sellaisia ankaran kurin vaatijoita, joille täytynee katsoa kuuluvan ainakin jonkinasteinen moraalinen vastuu.

Muuten kuolleisuutta selitettiin yleisen puutteen ja ruoka-annosten ”vaihtotaulukoiden” mukaisten epäonnistuneiden korvikkeiden sekä korruption avulla. Katastrofi oli joka tapauksessa tosiasia.

Vankileirien tarkastajiltakaan ei puuttunut humaaneja näkemyksiä. Eräässä mietinnössä arvioidaan, että etenkin upseerisotavankeja oli kohdeltava moitteettomasti ja oikeudenmukaisesti, koska he kotimaahan palattuaan olisivat siellä johtotehtävissä ja parasta mainosta Suomelle, jos sellainen maine ansaittaisiin.

Eihän tämä keskimäärin tainnut toteutua, huolimatta siitä, että Mannerheim omilla varoillaan tarjosi joskus tupakkaa kaikille upseerivangeille ja nämä puolestaan lähettivät marsalkalle kauniin tervehdyksen.

Kuten Antti Kujala on todennut, sota merkitsee vääryyttä ja epäinhimillisyyttä (en nyt muista, mitä sanontaa hän käytti) ja sitä se merkitsi myös Suomessa. Ei meillä oltu muita huonompia, mutta ei myöskään muita parempia, vaikka taistelut jäivätkin sotilaiden väliseksi asiaksi ja miehitysten raakuudet ainakin omalla alueellamme tapahtumatta.

Siinä mielessä Venäjän sotahistoriallisen seuran taholta kuuluneet uutiset Sandarmohin ruumislöydöistä, joissa arveltiin jopa tyypillisiksi suomalaisten uhreiksi takaraivoon ammuttuja, käsistään sidottuja vankeja, jotka oli peräti puettu englantilaisiin mantteleihin, ovat fantastisia.

Englantilaisia mantteleita lienee alueella näkynyt vain vuonna 1919, kansalaissodan aikana.

Karhumäen suunnalla oli kyllä suomalainen sotavankileiri ja alueella käytiin vuosina 1941-1942 kovia Krivin taisteluita.

Sitä paitsi sodan jälkeen oli huhuja siitä, että siellä olisi ammuttu antautuneita venäläisiä. Tutkimuksissa ei kuitenkaan voitu todeta tällaista tapahtuneen.

Mikäli Sandarmohin kaivauksissa nyt tosiaan löydetään myös suomalaisten ampumia vankeja, on kyseessä täydennys niille ikäville historian sivuille, joita suomalaiset ovat oma-aloitteisesti ja perusteellisesti aioita tutkimalla pyrkineet tuomaan päivänvaloon. Historian uudelleenkirjoittaminen ei ole odotettavissa, kun vapaassa maassa eletään.

Missään tapauksessa ei ole mahdollista, että Sandormohin nimeltä tunnetut tuhannet uhrit olisivatkin suomalaisten ampumia. Yritykset vierittää syyllisyyttä Stalinin hallinnolta suomalaisten niskoille ovat vain ja ainoastaan säälittäviä ja herättävät halveksuntaa, mikäli ne esitetään asioita tuntevalta taholta.

Meillä ei ole tapana pelätä totuutta. Neuvostoliitto kiisti aikoinaan syyllisyytensä Katynin murhiin ja nosti asian hämärtämiseksi vielä voimakkaasti esille Hatynin tunnetun tihutyön. On todennäköistä, että tällä oli vaikutusta takapajuisten ainesten historiankäsitykseen, jotka ei tunnustaneet omien koskaan tehneen mitään rikollista tai muuten moitittavaa.

Mutta kaivaukset olivat tärkeä metodi myös totuuden saamisessa selville Katynistä. Siellä oli muuten suomalaisiakin mukana jo sodan aikana. Nyt asiasta on saatavana laaja dokumenttikokoelma myös venäjäksi eikä ole enää mitään mieltä kiistellä sitä, kuka oli murhien määrääjä ja toteuttaja.

Meillä onkin syytä odottaa mielenkiinnolla Sandarmohin kaivausten tuloksia. Ehkäpä saamme palan uutta tietoa menneisyydestä. Ainakin me saamme sitä nykyisyydestä eli siitä, millä tavoin historiaa halutaan hyödyntää.

Viiteryhmän merkitys

Kuka kukin on

Kuten tunnettua, melkoinen solvaus oli aikoinaan sanoa, ettei jokin ollut mistään kotoisin. Ihmisistähän sanontaa ei normaalisti käytetty.

Jos olisi käytetty, se olisi kaiketi merkinnyt sitä, ettei moisella henkilöllä ole mitään mainittavia avuja, jos nyt ei välttämättä paheitakaan. Hän oli vain yksinkertaisesti mitätön, kuten ilmestyskirja sanoo penseistä. Ne kuitenkin taisivat kelvata helvettiin, monien muiden keralla, mikä minusta on jonkinlainen kunnia, ainakin tässä tapauksessa.

Jokainen normaali ihminen sen sijaan yleensä, etenkin agraarisena aikana, tiesi tarkkaan mistä oli kotoisin: Rittulan Ratulasta esimerkiksi, kuten Juhani Ahon kuvaamat lapset.

Mikäli henkilö muutti vaikkapa Hinttulan Tinttulaan, kului siinä aikansa, ennen kuin identiteetti muuttui. Entisiä ratulalaisiahan sitä oltiin, sikäläisen kulttuurisen paketin kerta, ei kai sitä asiaa voinut eikä tarvinnut kerralla muuttaa. Mutta pikku hiljaa pyrittiin toki omaksumaan täysi tinttulalaisuus ja jossakin vaiheessa siitä tuli itsestäänselvyys.

Tunnettu muutos maaseudun Gemeinschaft-yhteisöstä urbaaniin Gesellschaftiin sai itse asiassa klassisen, joskin toki liioittelevan kuvauksensa jo Kommunistisen puolueen manifestissa vuonna 1848. Kaikki, mikä oli ollut kiinteätä, alkoi uudessa yhteiskunnassa sulaa ja menettää muotoaan, näin tapahtui myös identiteetille.

Mutta tässähän oli uuden onnelan avaimet, hoksasivat Marx ja Engels. Yhteiskunnan muutoksen luoma proletariaatti oli kaikkialla olennaisessa suhteessa samanlaista ja muuttaisi koko maailman omaksi kuvakseen, mikä sivumennen sanoen oli hyvin kaunis kuva, totta tosiaan.

Kun mestari Marxin nimeen vannovat valtiot sitten alkoivat muokata kansaansa, tuli keskeiseksi kysymykseksi tämä: mistä olet lähtöisin? Mikäli polveudut riistäjäluokista tai niiden lakeijoista, on asia kovin paha. Mikäli taas olet lähtöisin työtätekevästä talonpoikaistosta, sinua voidaan sietää ja mikäli proletariaatista (tämä kunnia oli vallankumouksen aikaan Venäjällä harvinaisempaa kuin aateluus), olet valioihminen.

Kukaan ei viitsinyt muistella sitä, että myös Lenin oli aatelismies eikä omannut minkäänlaisia siteitä proletariaattiin ja että myös Stalinin henkilöhistoria oli tässä suhteessa hankala. Stalin vieläpä julisti, ettei poika vastaa isästään. Tämä oli hieno periaate, mitä ei muuta se, että sitä rikottiin järjestelmällisesti ja lähes aina. Mutta pitihän nyt edes sen aatteen ylevä olla.

Kuten tunnettua, tasa-arvo yritti Venäjällä nostaa päätään pariin otteeseen, mutta nujerrettiin oitis. Kun kaaderit ratkaisivat kaiken, täytyi peruskysymyksen olla: Kuka kukin on? Miksi häneen ei voida luottaa? Syntyperä oli muuan keskeinen asia muiden joukossa.

Silti olisi väärin sanoa, ettei stalinismi olisi tuonut oikeuksia syrjityille. Toihan se niitä tai tarkemmin sanoen poisti entisiä syrjinnän kriteerejä ottaakseen käyttöön uudet ja paljon tehokkaammat. Tähän asiaan ei tässä ole mahdollista sen perusteellisemmin puuttua.

Kansallisvaltio kuuluu joka tapauksessa yhteiskuntakehityksen korkeimpiin luomuksiin. Sen aikaansaaminen on yleensä edellyttänyt huomattavaa mukautuvaisuutta eri vähemmistöiltä. Kysymys lienee normaalisti ollut kompromissista, jossa osapuolet ovat uhranneet vähäisempinä pitämiään arvoja tärkeämpien hyväksi.

Suomessa kaksi kieliryhmää elää sovussa rinnakkain, jakaen yhteisen suomalaisuuden identiteetin. Toki asia ei ole tarkkaan ottaen ihan näin mutkaton eikä täyttä yhtenäisyyttä saavuteta, mutta miksi pitäisikään? Kokemus lienee useimmille osoittanut, että omaksuttu linja on historiallinen menestys, kun molemmat kieliryhmät ovat horjumattomasti samojen perusarvojen kannattajia.

Muistamme, miten Vihtori Kosola aikoinaan julisti: ”Eivät kysy tämän maan pellot, mitä kieltä kyntäjä puhuu!” Hän tarkensi vielä, että asia koski suomea ja ruotsia. En tiedä, miten venäjään suhtauduttiin, tottahan ainakin Kyyrölässä oli joitakin venäjäksi kyntäviä talonpoikia.

Tuohon suureen taannoiseen historian loppuun saakka kansallisvaltioiden arvo näyttää tuntuneen itsestään selvältä monissa maissa. Ollaan nyt siis kaikin mokomin monesta ryhmästä koostuva valtio, mutta ei anneta sen häiritä. Itse kukin ryhmä ymmärtää tilansa ja pysyy solidaarisena yhteiskunnalle, jota se tarvitsee siinä kuin muutkin.

Yhdysvallat ovat aina olleet jonkinmoinen poikkeus. Siellä kansa koostuu maahanmuuttajaryhmistä, jotka toimivat etujärjestöinä ja esittävät hanakasti poliitikoille vaatimuksiaan. Rotukysymys, mikä on minusta aina ollut ongelmallinen asia maailmassa, jossa rotujen olemassaolo kielletään, on yksi voimakkaasti yhteiskuntaa jakava tekijä.

Mitä yhteisiä, keskinäisiä etuja itse asiassa on niillä jotka eivät olekaan valkoisia heteromiehiä, vaan mustia (tai ainakin voimakkaasti pigmentoituneita), niillä jotka ovat latinoita, juutalaisia, homoja, naisia ja kukaties mitä vielä? Noissa ryhmissähän on valtavat sisäiset erot.

Onhan niitä, jos niin halutaan. Niinpä Yhdysvaltain politiikka on jo kauan sitten muuttunut eri kansalaisryhmien fragmentoimaksi demagogiaksi. Poliitikot ja sellaisiksi pyrkivät huolehtivat tarkoin taustaryhmistään ja esiintyvät niiden nimissä. Pelkkä totuuden ja oikeuden kuuluttaminen olisi kai vähemmän vakuuttavaa ja niinpä luvataan vaikutusvaltaa tietyn taustan omaavien mielipiteille.

Amerikkalainen poliitikko kertookin, sikäli kuin olen voinut havaita, kaikin mokomin mikä tausta hänellä on ja pitää luonnollisena, että sen ajatellaan vaikuttavan hänen näkemyksiinsä.

Intellektuaalisessa suhteessa yksilön arvottaminen hänen taustansa mukaan on tietenkin ala-arvoista. Jos joku on nainen, ei se lisää millään tavalla hänen kykyään tehdä tasapainoisia ja viisaita päätöksiä ja samaahan tietenkin joudumme sanomaan miehistä. Muut ryhmät jätän tässä omaan arvoonsa.

Kuitenkinedustukselliseen demokratiaan sopii tavallaan aika hyvin se, että kansan valitsema edustuslaitos on jonkinlainen pienoiskuva valitsijoiden muodostamasta kansasta. Antaahan se aihetta ajatella, että yhteiskunnan eri ryhmien intressit tulevat näin hyvin muistetuiksi.

Toki noita ryhmiä on tavattoman paljon. Ihmiset poikkeavat toisistaan hyvin paljon myös vaikkapa varallisuutensa, järkensä ja moraalisen tasonsa puolesta. Demokratiassa tämänkin asian tulee ilmetä myös kansaa edustavan laitoksen kokoonpanossa ja niinhän se ilmeneekin, enemmän tai vähemmän, jokaisen puolueen sisällä.

Tavaksi on meilläkin tullut, etenkin parina viime vuosikymmenenä, että ihmisen tausta syynätään tarkoin ja myös kerrotaan kaikille, jotka haluavat kuulla. Tämän voi tehdä itse tai odottaa journalistien sen tekevän.

Luojan kiitos, vielä ei ainakaan meillä oleteta, että jokainen aina ja ehdottomasti vain palvelee omaa taustaryhmäänsä ja toistelee sen näkemyksiä. Meillähän tämän estää jo puoluekuri, tuo perustuslain vastainen kummajainen.

Toki meillä vielä ainakin jossain määrin pidetään ihmistä järjellisenä ja moraalisena olentona ja uskotaan hänen olevan yksilö, jolla on vapaa tahto ja joka sitä käyttää ainakin muulloin kuin eduskunnassa äänestäessään. Niinpä yksilön arvottaminen taustaryhmänsä perusteella on meillä aina kuulunut typeräksi arvioidun käytöksen piiriin.

Onko tilanne kuitenkin muuttumassa? Etenkin naisten oletetaan yhä yleisemmin harjoittavan jonkinlaista naisajattelua, joka erottaa heidät jollakin perustavalla tavalla muusta ihmiskunnasta. Sama koskee eri tavoin pigmentoituneita ryhmiä.

Ainakin meillä yhä voimissaan olevan postmodernin muodin mukaisesti kaikilla vähemmistöryhmillä katsotaan olevan sekä oikeus että velvollisuus korostaa eroavaisuuttaan yhteiskunnan keskimääräisistä normeista. Sitähän se niin sanottu multikulturalismikin juuri on tai oli.

Tämä saattaa olla niin sanotusti voimaannuttavaa noiden ryhmien itsetuntoa pönkittävää ja muutenkin mukavaa monelle ryhmälle, mutta normaalin realismin ja yleisen kansalaissovun kannalta se on epäilyttävää. Jopa historiantutkimuksessa on jäänyt pois muodista tutkia kansallista tarinaa. Sen sijaan on esille nostettu kaikenlaisten alaryhmien omia tarinoita.

Minusta on kiinnostava kysymys se, miten uudet, kulttuurisesti kantaväestöstä radikaalisti poikkeavat ryhmät suhtautuvat kansalliseen tarinaamme. Jättäytyvätkö he sen ulkopuolelle ja muodostavan sen sijaan oman tarinansa, omaa erityistä alkuperäänsä korostaen? Vai kertovatko he siinä siitä, miksi he haluavat pitää Suomen asiaa myös omanaan ja liittyä sen kehityshistoriaan?

Joskus näyttää siltä, että maahantulijoita suorastaan rohkaistaan omaksumaan edellinen toimintalinja. En väitä, että toinen vaihtoehto olisi mitenkään helppo ja saattaa olla, että se on suorastaan mahdoton ainakin silloin, kun ryhmien koko kasvaa tiettyyn pisteeseen.

Mutta mikäli kehitys pysyy tietyissä rajoissa, voimme toivoa, että se pysyy hallinnassa. Kieliryhmien välinen jako, mitä sosiaaliset ja maantieteelliset tekijät vielä syvensivät, on aikanaan pystytty meillä voittamaan, mitä voi pitää merkittävänä saavutuksena vähemmistön koon huomioiden.

Mutta mikäli uusien vähemmistöjen kokoa aletaan merkitä kaksinumeroisella luvulla, lienee tehtävä jo mahdoton. Luultavasti se on sitä jo paljon ennen.

Silloin meilläkin on täällä ainakin jossakin suhteessa Amerikka, minkä etuja ja haittoja en tässä rupea pohdiskelemaan. Amerikassakin on Yhdysvaltojen lisäksi monia muita siirtolaisväestön luomia yhteiskuntia, Haiti nyt esimerkiksi.

Nykyaikainen kansallisvaltio, joka samalla on hyvinvointivaltio, on työllä ja vaivalla aikaansaatu ja se on edellyttänyt luojiltaan uhrauksia. Mikäli sen piirissä nyt ruvetaan sen traditioita väheksyen nostamaan erityisesti esille niitä eri ryhmiä toisistaan erottavia tekijöitä, jotka sitä hajottavat, ollaan uuden tilanteen edessä, eikä se tunnu yksiselitteisesti myönteiseltä.

Oppia ikä kaikki

Noakin arki ja valitut juhlallisuudet

Yuval Noah Harari. 21 oppituntia maailman tilasta. Bazar 2018, 368 s.

Kirjoittaja on homoseksuelli juutalainen, joka on tullut kuuluisaksi kirjoillaan Sapiens ja Homo deus.

Legitiimi kysymys on, miksi tässä nostan hänestä esille nuo kaksi asiaa, mutta yksinkertainen ja riittävä vastaus on, että nuo lähtökohtansa hän tuo itse esille varsin voimallisesti.

Sitä paitsi ainakin se, että hän on juutalainen ja asuu Israelissa, jossa vallitsevalla uskonnolla on hyvin voimakas rooli, selittää paljon siitä, mitä hän kirjoittaa. Uskontoa vastaan kapinoiminen näyttää olevan hänelle hyvin tärkeää.

Suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitš, jonka muistelmat käännettiin 1930-luvulla tuoreeltaan suomeksikin, kirjoitti, että amerikkalaisilla on huvittava taipumus ottaa esille joitakin yksittäisiä ajatuksia Euroopan monisatavuotisesta aatehistoriasta ja tarjoilla niitä sitten maanmiehilleen suurina sensaatioina.

Harari on tässä suhteessa hyvin amerikkalainen kirjoittaja eikä hänen poseerauksensa kaikkien asioiden oppimestarina ole vailla koomisia piirteitä. Mutta lukija näkee jo otsikosta, mitä hänelle luvataan ja arvattavasti nuo tarjotut latteudet avaavat monelle aivan huikeita näkymiä ja yllättävät tuoreudellaankin.

Usein Hararin esittämät näkökulmat ovat myös kiinnostavia, vaikka samaan aikaan kiistanalaisia. Onko tosiaan niin, että ne, jotka omistavat datan, omistavat tulevaisuuden? Onko mahdollista, että ihmiskunta pian jakaantuu entistä paljon rajummin niihin, joilla on resurssit ja niihin, jotka itse asiassa ovat tarpeettomia? Mitäs niillä tehdään?

Voivatko ihminen, tietokone ja biotekniikka yhdessä luoda suorastaan uusia lajeja? Voiko jokin osa ihmiskuntaa saavuttaa kuolemattomuuden? Minkä kustannuksella näin tapahtuu? Miten vanhat totuudet voivat toimia uusissa oloissa?

No, emmehän me tiedä.

Keskimäärin kirjoittaja joka tapauksessa työskentelee normaalin arkijärjen avulla ja selittää lukijalle kärsivällisesti, miksi vaikkapa usko ilmoitettuun uskontoon ei toimi, tai ainakin usein toimii huonosti ja miksi kukaan ihminen ei ole maailman napa.

Pitkäpiimäinen todistelu siitä, miten vähän ihmisiä kuolee terrori-iskuissa taitaa perustua vain siihen, ettei kirjoittaja ymmärrä, mitä ne ihmisille merkitsevät. Kyseessä ei ole vain pelko siitä, että sellainen osuisi omalle kohdalle.

Puhuessaan sekularismista kirjoittaja ylittää parodian rajat. Sekulaarit ihmiset määritellään rationaalisiksi, suvaitsevaisiksi ja joka suhteessa kelpo kansalaisiksi vastakohtina uskonnollisille hämärämiehille. Tosin Stalinin sekulaarisuus aiheuttaa hieman ongelmia, mutta selvitetään kertomalla, että hän oli oman uskontonsa profeetta…

Myönnän mielelläni sekulaarisuudelle kaiken arvon, mutta ei toki ihan mikä tahansa, joka on sekulaaria, ansaitse arvostusta eikä ainakaan tuon ominaisuutensa johdosta.

Totuus, myötätunto, tasa-arvo, vapaus, rohkeus ja vastuullisuus ovat kuulemma sekulaarin maailman tärkeimmät arvot. Tämä ainakin kuulostaa hyvältä, joten rohkaisen näiden arvojen kannattajia jatkamaan valitsemallaan tiellä.

Kirjoittaja kuitenkin tietää, että myös sekulaaria maailmankatsomusta saatetaan rienata. Joku voi kysyä, miksi hyväksyttään kahden miehen avioliitto, eikä kuitenkaan miehen ja vuohen avioliittoa.

Vastaus on, että jälkimmäisestä puuttuu älyllinen ja jopa hengellinen ulottuvuus: Siinä missä kaksi miestä pystyvät varmasti tyydyttämään tosiensa emotionaaliset, älylliset ja hengelliset tarpeet, vuohen kanssa solmittu suhde ei pysty tähän.

Tämä on epäilemättä totta, mutta kuka on määrännyt, että avioliitossa osapuolia pitäisi olla vain kaksi? Vuohi ei varmastikaan ole henkisesti korkeatasoinen kumppani (kuka sen muuten määrittelee?), mutta mikseivät kaksi miestä ja, sanokaamme, kymmenen vuohta, kolme koiraa ja yksi nainen voisi solmia ryhmäavioliiton?  Tällainen avioliitto voisi toimia myös suvun jatkamisen suhteen. Tämä on siis vain retorinen kysymys, ei kehotus toimintaan.

Varsin usein Harari näyttää hurmaantuvan omista latteuksistaan ja sonnustautuu joskus suuren filosofin kaapuun, mikä ei häntä erityisemmin pue. Mutta on kirjassa ajatuksia herättäviäkin kohtia.

Itse asiassa paras kohta on mielestäni se, jossa kirjoittaja siteeraa pitkästi Aldous Huxleytä, Uljaan uuden maailman sitä kohtaa, jossa Shakespeareen tutustunut villimies haastaa maailmanohjaaja Mustafa Mondin.

Uusi uljas maailma on täydellinen ja tyydyttää kaikki inhimilliset tarpeet myös elämysten tasolla. Silti villimies haastaa sen ja kieltäytyy onnellisuudesta, toisin kuin kaikki muut. Lopulta hän hirttäytyy.

Kirjoittaja ei banalisoi villimiehen ongelmaa, mutta ei mielestäni myöskään ymmärrä sitä kunnolla. Kyseessähän on eksistentiaalinen ongelma, joka uljaan uuden maailman ihmisiltä hävitetään aivopesun avulla. He eivät ole mistään kotoisin, eikä heillä ole edes äitiä, koska he kehittyvät lasipulloissa. Kosminen tyhjyys on heidän todellinen elinympäristönsä, mikä toki on yhä enemmän totta myös nykyihmisten kohdalla.

Puheet totuuden jälkeisestä ajasta ja valeuutisista kannattaa palauttaa oikeaan kokoonsa. Näin arvelee kirjoittaja ja kertoo, että sitkeimmät valeuutiset ovat sentään eläneet vuosituhansia. Ne me löydämme uskonnoista.

Onhan se toki niinkin. Transkendentin uskonnollisuuden sijasta kirjoittaja suosittelee immanenttista hengellisyyttä ja lähellä on se kaamea aavistus, että hän luulee keksineensä sen ihan itse.

Mutta eipä keksijällä niin väliä ole, mikäli asia toimii. Jospa siis koettaisi ymmärtää sen arvon, joka sisältyy käsitteeseen ei-mikään.

Mietiskely toki tapahtuu paljolta juuri tämän asian ympärillä ja harppaaminen ainakin hetkellisesti pois kaikesta siitä tyhjänpäiväisestä, jolla maailma täyttää aivomme, on välttämätöntä jokaiselle, jota viisauden saavuttaminen edes jossakin määrin kiinnostaa.

En väitä, että tämä olisi jonninjoutava kirja. Se nyt vain on tarpeettoman pompöösi ja aika lailla lapsellinen silloin, kun se lausuu korkeilta koturneilta latteuksia, joille vaaditaan suuren totuuden arvoa.

Ja ihan pieni kommentti kääntäjälle. Tanskan prinssi Hamletin linna sijaitsi Helsingörissä. Elsinore on tämän nimen englanninkielinen väännös, joka on suunnilleen yhtä typerä kuin vaikkapa Leghorn (Livorno) tai Ratisbon (Regensburg). Ei käytetä sellaisia suomessa, eihän.