Tappajakansaa

Tappajakansaa

Rakastettu presidenttimme U.K. Kekkonen lanseerasi aikoinaan termin tappajakansa. Sitä me olimme, me suomalaiset, sanoi Kekkonen, viitaten rattijuoppojen aiheuttamiin liikennekuolemiin.

Mitä ihmisten tappamiseen tulee, Kekkonen tietenkin puhui asiantuntijan äänellä eikä tässä suhteessa ollut aivan tavattoman harvinainen mieshenkilö keskuudessamme.

Kuitenkin Suomen ja Neuvostoliiton välisiä sotia täytyy pitää aikakautensa mittapuilla poikkeuksellisen reiluina ja sikäli jopa vanhanaikaisina sotina. Kyseessähän oli sotilaiden keskinäinen mittelö ja sellaisissa oli sääntöjen mukaan lupa tappaa vastapuolen edustajia. Olipa siihen suorastaan velvollisuuskin.

Siviilejä ei sen sijaan kuulunut ahdistella. Niinpä Suomessa kuoli vihollisen uhreina vain tuhatkunta siviiliä eli noin yksi prosentti rintamalla kaatuneiden määrästä. Tämä tietenkin johtui siitä, ettei vihollinen, vastoin tarkoitustaan, koskaan päässyt sinne, missä siviilit oleskelivat.

Pientä poikkeusta talvisodassa ja ns. partisaanien suorittamia murhia en tässä ota lukuun. Kaikeksi onneksi myös suuret terroripommitukset epäonnistuivat täysin.

Tähän voidaan todeta, että suomalaiset perustivat Itä-Karjalaan keskitysleirejä, joissa siviiliväestöllä oli huonot oltavat ja monet menehtyivät.

Vihollisen siviiliväestön keskittäminen muutamille harvoille leireille oli ilmeisesti ehdoton välttämättömyys turvallisuussyistä. Amerikan olot eivät tähän sinänsä kuulu, mutta ehkä voi perspektiivin takia mainita, että siellä jopa kansalaisuuden saaneet japanilaiset keskitettiin suljetuille leireille.

Toinen asia on, että kuolleisuus leireillä oli suurta, peräti 17 prosenttia. Tämä liittyi ennen muuta vuoden 1942 ankaraan elintarvikepulaan, jonka yksittäisistä syistä tärkein luultavasti oli Neuvostoliiton oma politiikka vuosina 1939-1940, tulkoon mainituksi.

Mutta toki Suomella oli vastuu niistä ihmisistä, jotka olivat sen vallassa. Puhtaita papereita ei vastuullisille henkilöille voi antaa. Sodan jälkeenhän asiat tutkittiin ja peräti 721 henkilöä sai jonkinlaisen tuomion sotarikoksista (tässä ei siis tarkoiteta ns. sotaansyyllisiä). Kyseessä olivat erilaiset rötökset sota- ja siviilivankeja kohtaan.

Sotavankeja ammuttiin peräti 1019 henkeä, mikä on noin puolitoista prosenttia yli kuudenkymmentuhannen ihmisen kokonaismäärästä.

Se on suhteellisen paljon, mutta ei tietenkään tarkoita kansanmurhaa saksalaiseen tapaan. Antti Kujala on tutkinut oikeudenkäyntipöytäkirjoja ja todennut, että teloituksia tehtaili erityisesti muutama luonnevikainen mies, joiden toiminta sitten herätti myös pääesikunnan, joka kuitenkin jätti sota-aikana varsinaiset rangaistukset antamatta. Ilmeisesti suurin osa ampumisia liittyi pakoyrityksiin tai sellaisiksi tulkittuihin tapahtumiin.

Lienee syytä muistaa, että osa vangeista oli kovapintaisia vastarintamiehiä, joiden pelottelemista pidettiin tarpeellisena. Myös ylimääräisen ruoan hankkimista pakoyrityksiä varten pyrittiin ankarasti estämään.

Käytännössä monella vangilla olivat asiat tiettyinä aikoina varsin hyvin. Tämä koski erityisesti niitä, jotka pääsivät maataloihin töihin.

Asian toinen puoli oli, että moinen lellittely herätti pahaa verta isännissä, jotka joutuivat kaivautumaan talveksi korsuihin ja elivät kaukana vaimoistaan, joiden usein syystäkin pelättiin olevan alttiina vieraiden miesten houkutuksille.

Niinpä maataloihin sijoittaminen kiellettiin joksikin ajaksi ja muutoinkin vaadittiin vangeille ankaraa –”joskin oikeudenmukaista” kohtelua. Lehdistö kirjoitteli paljon asiasta ja korkea päällystö antoi määräyksiä.

Tuo ankaruus tosiaankin toteutui, oikeudenmukaisuudesta on pakko olla eri mieltä. Erityisesti keväällä ja kesällä 1942 nälkäkuolema niitti satoaan vankien keskuudessa. Heitä kuoli koko sodan mittaan lähes kolmannes, mikä on kansainvälisesti suuri luku.

Sodan jälkeen ei kuitenkaan voitu osoittaa, että vankeja olisi tahallisesti nälkiinnytetty ja ylimmät viranomaiset vapautettiin vastuusta. Joka tapauksessa voimme löytää sellaisia ankaran kurin vaatijoita, joille täytynee katsoa kuuluvan ainakin jonkinasteinen moraalinen vastuu.

Muuten kuolleisuutta selitettiin yleisen puutteen ja ruoka-annosten ”vaihtotaulukoiden” mukaisten epäonnistuneiden korvikkeiden sekä korruption avulla. Katastrofi oli joka tapauksessa tosiasia.

Vankileirien tarkastajiltakaan ei puuttunut humaaneja näkemyksiä. Eräässä mietinnössä arvioidaan, että etenkin upseerisotavankeja oli kohdeltava moitteettomasti ja oikeudenmukaisesti, koska he kotimaahan palattuaan olisivat siellä johtotehtävissä ja parasta mainosta Suomelle, jos sellainen maine ansaittaisiin.

Eihän tämä keskimäärin tainnut toteutua, huolimatta siitä, että Mannerheim omilla varoillaan tarjosi joskus tupakkaa kaikille upseerivangeille ja nämä puolestaan lähettivät marsalkalle kauniin tervehdyksen.

Kuten Antti Kujala on todennut, sota merkitsee vääryyttä ja epäinhimillisyyttä (en nyt muista, mitä sanontaa hän käytti) ja sitä se merkitsi myös Suomessa. Ei meillä oltu muita huonompia, mutta ei myöskään muita parempia, vaikka taistelut jäivätkin sotilaiden väliseksi asiaksi ja miehitysten raakuudet ainakin omalla alueellamme tapahtumatta.

Siinä mielessä Venäjän sotahistoriallisen seuran taholta kuuluneet uutiset Sandarmohin ruumislöydöistä, joissa arveltiin jopa tyypillisiksi suomalaisten uhreiksi takaraivoon ammuttuja, käsistään sidottuja vankeja, jotka oli peräti puettu englantilaisiin mantteleihin, ovat fantastisia.

Englantilaisia mantteleita lienee alueella näkynyt vain vuonna 1919, kansalaissodan aikana.

Karhumäen suunnalla oli kyllä suomalainen sotavankileiri ja alueella käytiin vuosina 1941-1942 kovia Krivin taisteluita.

Sitä paitsi sodan jälkeen oli huhuja siitä, että siellä olisi ammuttu antautuneita venäläisiä. Tutkimuksissa ei kuitenkaan voitu todeta tällaista tapahtuneen.

Mikäli Sandarmohin kaivauksissa nyt tosiaan löydetään myös suomalaisten ampumia vankeja, on kyseessä täydennys niille ikäville historian sivuille, joita suomalaiset ovat oma-aloitteisesti ja perusteellisesti aioita tutkimalla pyrkineet tuomaan päivänvaloon. Historian uudelleenkirjoittaminen ei ole odotettavissa, kun vapaassa maassa eletään.

Missään tapauksessa ei ole mahdollista, että Sandormohin nimeltä tunnetut tuhannet uhrit olisivatkin suomalaisten ampumia. Yritykset vierittää syyllisyyttä Stalinin hallinnolta suomalaisten niskoille ovat vain ja ainoastaan säälittäviä ja herättävät halveksuntaa, mikäli ne esitetään asioita tuntevalta taholta.

Meillä ei ole tapana pelätä totuutta. Neuvostoliitto kiisti aikoinaan syyllisyytensä Katynin murhiin ja nosti asian hämärtämiseksi vielä voimakkaasti esille Hatynin tunnetun tihutyön. On todennäköistä, että tällä oli vaikutusta takapajuisten ainesten historiankäsitykseen, jotka ei tunnustaneet omien koskaan tehneen mitään rikollista tai muuten moitittavaa.

Mutta kaivaukset olivat tärkeä metodi myös totuuden saamisessa selville Katynistä. Siellä oli muuten suomalaisiakin mukana jo sodan aikana. Nyt asiasta on saatavana laaja dokumenttikokoelma myös venäjäksi eikä ole enää mitään mieltä kiistellä sitä, kuka oli murhien määrääjä ja toteuttaja.

Meillä onkin syytä odottaa mielenkiinnolla Sandarmohin kaivausten tuloksia. Ehkäpä saamme palan uutta tietoa menneisyydestä. Ainakin me saamme sitä nykyisyydestä eli siitä, millä tavoin historiaa halutaan hyödyntää.