Onnea ny sitten vaan!

Onnea tulevalle vuodelle  

Uusi vuosikymmen ei oikeastaan ole alkanut, mutta ajatellaan nyt niin, kun kerran muutkin. Kyllä historiassakin 20-luvusta puhutaan aina, kun vuosiluvun kymmeniä osoittava numero on kakkonen.

Toivoisin nyt ihmiskunnan olevan tällä vuosikymmenellä erityisen onnellinen, kaikkiin ulkoisiin ja miksei sisäisiinkin tunnusmerkkeihin katsomatta. Sama jokaiselle erikseen.

Erityisesti toivoisin sen aikuistuvan ja oppivan ymmärtämään, ettei joutavista kannata loukkaantua, saati suuttua. Ja mikäli kaikki näyttää menevän ihan päin P:tä, on muistettava katsoa ensin peiliin.

Mutta aivan erityisesti, onnea nyt sitten alkaneelle vuodelle, itse kullekin! Ja jokaiselle sellaista, mitä hän kaipaa ja tarvitsee!

Sen kunniaksi pari lainavärssyä, niin proosallinen kuin yleensä olenkin.

Vanha kunnon Bulat Okudžava kirjoitti erään kaikkein hienoimmista, kaikille onnea toivottavista runoistaаn tuon vanhan ranskalaisen hirtehisen, François Villonin roolihahmossa ja runon nimi oli François Villonin rukous: (Молитва Франсуа Виьона):

Пока Земля ещё вертится, пока ещё ярок свет,
Господи, дай же ты каждому чего у него нет.
Умному дай голову, трусливому дай коня,
Дай счастливому денег и не забудь про меня.

Kaikille pyydetään antamaan sitä, mitä heillä ei ole eli on riittämättömästi: viisaalle järkeä, onnelliselle rahaa, pelkurille hevonen (pakoa varten) ja niin edelleen.

Ja lopuksi runoilija aina pyytää, ettei häntäkään unohdettaisi.

Пока Земля ещё вертится, Господи, твоя власть,
Дай рвущемуся к власти навластвоваться всласть.
Дай передышку щедрому хоть до исхода дня,
Каину дай раскаянье и не забудь про меня.

Ja hyvähän se olisi, että vallanpitäjätkin nauttisivat siitä, mitä heillä on ja niiden liian anteliaidenkin olisi hyvä välillä saada pitää vähän taukoa. Kainille tekisi katumus hyvää. Ja sehän uskotaan, että kaikkivaltias on myös kaikkiviisas. Niin, että:

Я знаю, ты всё умеешь, я верую в мудрость твою,
Как верит солдат убитый, что он проживает в раю.
Как верит каждое ухо тихим речам твоим,
Как веруем и мы сами, не ведая, что творим.

(Ks. https://www.youtube.com/watch?v=mEmCPrdVWRE )

Uskoihan se kuollut sotilaskin paratiisiin pääsevänsä. Ja sitä paitsi, emmehän me edes tiedä, mitä teemme…

Tämä muuten ainakin lienee asia, jonka vaikkapa 20. vuosisadan historia vakuuttavasti todistaa. Kukapa ymmärsi ja missä vaiheessa, mitä Eurooppa oikein kussakin vaiheessa oli tekemässä? En nyt niinkään puhu meistä maan matosista, vaan vallanpitäjistä.

Mutta ollaan nyt ainakin onnellisia, insallah.

Mitäpä itse asiassa voisi olla onnellisuus, mikäli sitä olisi vain kirjaton, karjaton mies? (Sitä en kenellekään toki toivo). Se nyt on vain esimerkki.

Ehkäpä jotakin tällaista:  

https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=maatuulten+huminaa .

Kuten merkittävät oppineet, mm. tohtori Pangloss, ovat todistaneet, elämme joka tapauksessa parhaassa mahdollisessa maailmassa. Siitä oppikaamme kiittämään!

Tiedän, että onnen voi ajatella myös paljon syvällisemmäksi ja siihen on syytäkin. Mutta toivokaamme Okudžavan tavoin, että jokainen tulisi tänäkin vuonna onnelliseksi omalla tavallaan.

Pari juolahdusta

Mieli ja mieliteot

Tulipa mieleen, että suomenkielen sana mieli on aika outo. Kun vaikkapa ranskaksi sanotaan: si le coeur t’en dit –jos mielesi tekee, puhutaan siitä, että sydän sanoo jotakin, henki siihen kehottaa.

Se ei oikeastaan ole ihan samaa kuin haluaminen. Henkihän voi kehottaa myös halujen voittamiseen, kilvoitteluun ja urotöihin. Meillä mieli tekee saman kuin ranskassa sydän.

Ranskan esprit on monessa kohden samaa tarkoittava kuin englannin mind. Ei kuitenkaan toki identtinen. Suomessa mieli saa myös aika lailla erilaisia merkityksiä. Se taitaa olla ihan omalajisensa, eli sui generis.

Tunnettu ranskan henkeä merkitsevän esprit-sanan (vrt. spiritus) merkitys on henkevyys, sukkeluus, esimerkiksi ilmauksessa esprit de couloir eli jälkiviisaus: se sukkeluus, joka tulee mieleen vasta porraskäytävässä, pois lähdettäessä. Saksaksi kyseessä on Treppenwitz.

Venäjäksi jälkiviisas on zadnym umom krepok eli hänellä on niin sanoakseni vahva peräviisaus. Mutta mielestä tässä nyt oli puhe.

Suomessa voidaan sanoa, että joillakin asioilla on tietty mielensä eli mielekkyytensä. Näennäinen siansaksa tai sen puhuminen saattaa sekin olla joskus jostakin näkökulmasta mielekästä, sillä on silloin mieli, saksaksi Sinn. Asia siis on kuin onkin mielekäs eli sinnvoll –mielellä täytetty.

Suomessa mielen mieli on omanlaisensa. Kun Kullervo kysyi mieltä miekaltansa, hän tiedusteli sen mielipidettä, ei sen merkitystä. Miekka ilmaisi mielistyneensä verenvuodatukseen, johon ryhtyisi mielellään. Tällainen muistikuva asiasta ainakin tulee minun mieleeni.

Suomen mieli on toki osittain saman merkityksinen kuin englannin mind. It came to my mind, voidaan suomeksi sanoa –mieleeni tuli. Mindless kääntyy jossakin mielessä mielettömäksi, mutta ei mielestäni –in my mind- ole sama kuin saksan sinnlos, joka ilmaisee mielekkyyden, eikä järjen puuttumista. Se on eri asia kuin englannin mindless tai saksan achtungslos.

Suuri henki on englanniksi great mind, mutta sellaista tarkoittamaan ei sovi enempää suomen mieli kuin saksan Sinn tai ranskan esprit. Silloin otetaan käyttöön henki, sielu tai Seele, myös mahdollisesti Kopf, ranskaksi âme.

Vanha kysymys siitä, onko maailmassa aine vai henki primääristä, voidaan englanniksi ja kai vain englanniksi ratkaista elegantisti: no matter, never mind!

Lontoon metrossa varoitetaan: mind the step! Ottakaa se askelma tai väli huomioon, eli varokaa! Suomessa ja saksassa tarvitaan jotakin muuta kantaa oleva sana. Ei rakoa ole miellettävä, vaan varottava.

Jos englanniksi haluaisi ottaa vielä kupillisen, voi sanoa, ettei sellaisesta pahastuisi: I should not mind another cup.

Englantilainen voi myös sanoa: I made up my mind, eli päätin jotakin. Asiaa ei voi ilmaista saksan Sinn-sanalla tai suomen mieli-sanalla, vaikka meillä kyllä voi muuttaa mielensä. Sen sijaan kuten runoilija sanoo, satakielten laulu voi helpottaa oloa: erleichtern meinen Sinn.

Suorastaan outoa kyllä on, että saksan Sinn, kuten englannin sense, tarkoittaa myös aistia ja sinnlich on sitten aistillinen. Ulkopuolisesta tuntuu, että siinä ovat menneet aistit ja henget sekaisin. Lisää outoutta tuo sana Wahrnehmung, eli (aisti)vaarinotto, kuten se suomennetaan.

No, jos ihminen on in his senses, eli aistit toimivat, on hän luultavasti myös järjissään. Tosin hän saattaa olla myös esimerkiksi radikaalien vouhotusten pauloissa, jolloin häneltä puuttuu common sense eli terve järki. Ehkäpä tässä on ajatuksena se, että jos ihminen näkee ja kuulee samoin kuin muutkin, ei hän voi ihan hullu olla. Senseless on sama kuin saksan sinnlos ja suomen mieletön.

Kuten tunnettua, meillä Suomessa on myös monta mielipuolta, jotka ymmärtääkseni ovat vain puoliksi järjissään tai sitä vähemmän, saksaksi wahnsinnig. Mikäli joku sen sijaan on englanniksi vaikkapa narrow-minded, viitataan sillä vain tavalliseen poroporvariin, jonka järjenjuoksussa ei sinänsä tarvitse olla mitään vikaa.

Sen sijaan vähemmän kuin täysijärkinen voi englanniksi olla vaikkapa half-witted, vähämielinen. Ruotsiksi henkisesti sairas on taas kerran oudosti sinnesjuk. Siihen ryhmään eivät aistivialliset kuitenkaan kuulu.

Siinä nyt vain muutama esimerkki, jotka mielestäni osoittavat suomen mieli-sanan omalaatuisuuden. Ajatelkaamme muuten vaikkapa sellaistakin sanaa kuin suomenmielisyys. Englanniksi Finnish-minded voisi olla ihan käypäinen ilmaus, saksaksi ehkä voi sanoa myös auf finnisch gesinnt, mutta en tiedä, kuulostaako kumpikaan oikein hyvältä.

Venäjässä mieli joka tapauksessa on erilainen kuin noissa muissa sukulaiskielissä, joissa tuota yhtä ja samaa sanaa voidaan käyttää monessa aivan erilaisessa yhteydessä.

Mielekkyyttä ilmaiseva sana, siis saksan Sinn-sanaa vastaava, on smysl, joka on lähes sama kuin ajatus –mysl. Aineen vastakohtana taas on henki, duh tai duša ja järki on um tai razum.

Jos jotakin tehdään mielellään, se tapahtuu ohotno, mikä viittaa haluun tai sitten se tapahtuu s udovolstviem, mikä viittaa mielihyvään. Jos jokin asia on mieluisa se on po duše eli hengen (mielen) mukainen tai se miellyttää: nravitsja. Jälkimmäisessä on kantana ilmeisesti nrav eli tapa, joka taas viittaa luonteeseen, taipumukseen, mielenlaatuun. Jos joku kerran on tapana, niin kai se sitten ainakin kelpaa.

Kun kohtaa vieraan, joka esitellään, sanoo venäläinen otšen prijatno –hyvin miellyttävää, mikä lienee läheistä sukua sanalla prijatel –ystävä. Sanonta on merkitykseltään sama kuin ranskan enchanté, ihastunut tai espanjan mucho gusto. Saksaksi voi sanoa sehr angenehm. Suomeksi on vain hauska tavata tai tutustua.

Miellyttäminen oli sentään aikoinaan hovikulttuurin tärkeimpiä taitoja ja siirtyi sieltä alempiin yhteiskuntakerroksiin. Jopa Suomen ensimmäinen lehti oli nimeltään Konsten att rätt behaga –miellyttämisen taito.

Suomessa muuten oli aikoinaan sodan vuosina voimassa mielialatarkkailu, joka ei oikeastaan ollut sama kuin mielipidetarkkailu. Sellainenhan on ominaista totalitaarisille valtioille, jotka pyrkivät pakotettuun yksimielisyyteen.

Sivumennen sanoen, kaksimielisyydet ovat muuan asia, jolle suomenkieli tarjoaa erityisen hyvät mahdollisuudet. Esimerkiksi sananmuunnokset (ks. kuitenkin ranskan contrepèterie) ovat monessa muussa kielessä harvinaisia ja jopa käsittämättömiä. Meillä ne ovat monen mieliharrastus.

Ja onko missään muualla Fingerpori-sarjakuvaa? En tiedä, pitäisikö tästäkin nationalistisesti (hui!) ylpeillä. Luulenpa, ettei esimerkiksi perussaksalainen moista oikein ymmärrä eikä se häntä ehkä siis myöskään miellytä: ihm gefällt es nicht.

Englanniksi Fingerporia on jo julkaistu, mutta on selvää, ettei sen suomalaista versiota voi kääntää. On sen sijaan mahdollista etsiä toisesta kielestä sen omat mahdollisuudet tuohon murrosikäisen mielen mukaiseen sanalliseen leikkiin. Tuli vain mieleeni.

No, tässä nyt hieman leikkimielistä puhetta, jonka ei pidä pahoittaman kenenkään mieltä. Rohkealla ja iloisella mielellä kohdatkaamme uuden vuoden haasteet! Suomen kieli ja sen kehittämä käsite mieli antavat paljon mahdollisuuksia, suorastaan mielin määrin.

Aikansa sankari

Kaikkien janoisten sankari

Algoth Niska. Seikkailujani. Hexen 2019 (1931). 253 s.

Algoth Niska oli legendaarinen salakuljettaja ja olympiatason jalkapalloilija. Hän oli käynyt merenkulkuopiston ja häntä nimitettiin aina kapteeni Niskaksi, vaikka hänellä ei kai ollutkaan titteliin oikeuttavia papereita.

Joka tapauksessa Niska oli naisiin vetoava, komea ilmestys ja aina huolitellusti pukeutunut. Kun rahaakin usein oli tuhottomasti, kuului myös ylellinen elämäntapa asiaan.

Sitä paitsi, kuten nykyään aina muistetaan, Niska oli iskelmälaulaja Dannyn isoisä ja saavutti kuuluisuutta myös sillä, että salakuljetti Saksasta juutalaisia, joille hommasi kunnon korvausta vastaan väärennetyt passit. Moni ilmeisesti säilytti tämän ansiosta henkensä ja Niskan nimi muistetaan kiitollisena myös Israelissa.

Pirtun salakuljetus oli kuitenkin se, mille Niskan ura rakentui. Kieltolaki oli meillä voimassa vuodesta 1919 vuoteen 1932 , eikä sitä kunnioittanut juuri kukaan. Vielä tuon lain voimassa ollessa julkaistussa muistelmakirjassaan Niska väittää, että sitä rikkoivat myös poliisit ja tullimiehet, tuomarit ja syyttäjät…

Hän lienee oikeassa. Kieltolaki oli esimerkki onnettomasta yrityksestä määrätä, ettei ihminen saa elää normaalien taipumustensa ja tottumustensa mukaisesti. Vielä suuremmassa mitassahan tuollaista komentoyhteiskuntaa yritettiin toteuttaa Venäjällä ja muissa ns. sosialistisissa maissa. Aivan samaa näyttäisi monella poliitikolla olevan kovaa halua kokeilla vielä nytkin.

Koska kysyntä oli valtava, eikä laillista vaihtoehtoa ollut, jäi salakuljettajille ja salakauppiaille käsiin valtavasti löysää rahaa, jolla voi sitten vaikkapa lahjoa viranomaisia, jotka eivät itsekään pitäneet tämän lain rikkomista syntinä.

Lahjontaa lienee kuitenkin ollut aika vähän. Ehkä enemmänkin katsottiin etenkin pienimuotoista tissuttelua sormien läpi. Sitähän kaikki herratkin harrastivat.

Joskus kuuluu valtion juhlapäivällisillä olleen kieltolain aikana tarjolla viiniä. Kun joku ulkomaalainen vieras ihmetteli asiaa, selitettiin, että se oli hankittu jo ennen kieltolakia. Kun vieras osoitti etiketin vuosilukua ja totesi, ettei pidä paikkaansa, sanottiin hänelle –kyseessä sattui olemaan muuan piispa- että jotkut asiat nyt vain on omaksuttava uskolla eikä järjellä.

Suomen kansan ja sen lainsäätäjien usko kieltolakiin meni sitten melko nopeasti. Tosiasia oli, ettei koskaan, ennemmin eikä myöhemmin tässä maassa saanut niin helposti ja halvalla alkoholia kuin juuri kieltolain aikana.

Ja se alkoholi oli puhdasta 96-prosenttista pirtua, joka poltti ihmisten sisukset ja saattoi monet mielipuoliseen tilaan. Kansalaissodan jäljiltä jääneet taskuaseet paukkuivat kaikissa kylätansseissakin herkästi ja puukot ja puntarit heiluivat.

Salakuljettajien työ ei olut helpoimmasta päästä, kuten Niska kuvailee. He menivät merelle juuri silloin, kun sinne ei mennyt kukaan muu. Kovissa myrskyissä, myöhään syksyllä ja suorastaan talvella ja säkkipimeässä luotojen seassa pärjääminen sen ajan navigointivehkeillä oli varsin riskaabelia.

Luonnon kanssa kuitenkin loppujen lopuksi pärjättiin, kun tuuriakin oli, mutta jonkin kerran hengenmeno oli hyvin lähellä, konevian yllättäessä.

Myös viranomaiset hätyyttelivät parhaansa mukaan, tietenkin. Virossa jopa rannikkotykistö tulitti Niskan nopeaa paattia ja useammankin kerran lähetti tullivene perään konekiväärisarjoja. Revolverien pauke oli arkipäivää.

Niska vakuuttaa, ettei koskaan ampunut ketään kohti, mutta hänen veneestään tulleet luodit tappoivat kyllä yhden takaa-ajajan.

Lyhyempiä linnatuomioita pirtukuninkaalle joka tapauksessa kertyi ja häntä jahdattiin sekä Suomessa että Ruotsissa. Pari kertaa hän pakeni vanginvartijoiltaan ja kerran se tapahtui hyppäämällä liikkuvasta höyrylaivasta. Temppu oli hengenvaarallinen eikä vapaus kestänyt kauan.

On kiinnostavaa, että Niska, tuo legenda jo eläessään, julkaisi muistelmansa jo kieltolain aikana. Kirjassa hän puolustaa myös toimintaansa, joka oli kansan tahdon mukaista. Vertailukohteena tulee mieleen Sigurd Wettenhovi-Aspan kirja Nauloja kieltolain ruumisarkkuun sekä reseptikokoelma kotimaisten liköörien ja viinien valmistamista varten. Painovuosi on 1920.

Myös Pariisin Ville, kuvanveistäjä Ville Wallgren herätti joskus pahennusta Porvoossa kehottaessaan ravintolassa kaikkia nostamaan reilusti pirtupullonsa pöydälle.

Valtiovalta vaikuttaa nykyään kovin innokkaalta ottamaan taas käyttöön erilaisia kieltolakeja, kuten tiedämme. Järkevämpää saattaisi olla vaikuttaminen ei-toivottuun kulutukseen veropolitiikan ja erilaisten rajoitusten avulla. Näinhän tehdään tupakan kanssa. Se on kyllä sikäli erikoistapaus, ettei kukaan ole tainnut keksiä sen käytöstä mitään varsinaisesti hyviä puolia.

Alkoholin kohdalla tähän menetelmään siirryttiin vuonna 1932, kansanäänestyksen jälkeen. Säännöstely oli 1960-luvulle saakka kovaa ja usein varsin älytöntä, tuoden mieleen myöhemmät brysseliläisten byrokraattien aikaansaannokset. Kuitenkin se piti alkoholin kulutuksen varsin alhaisella tasolla aina siihen saakka, kunnes keskiolut 1960-luvun lopussa vapautettiin.

Liittyneenä kulttuurivallankumouksen yleiseen henkeen, alkoholinkulutuksesta tuli nyt muodikasta ja se suorastaan räjähti käsiin.  Tuskin tämäkään oli ihan sitä, mitä kannatti tavoitella.

Kieltolaki oli joka tapauksessa onneton ratkaisu. Yhdysvalloissa se sai aikaan gangsterismin nousun ja Suomessakin sen seuraukset olivat päinvastaiset kuin oli toivottu.

Ehkäpä siitä nyt ainakin on jotain opittu.