Hyvin kävi - huonosti kävi?

Oliko Suomella tuuria?

The New York Review of Books kuuluu lempilukemistooni. Taisin aloittaa sen tilaamisen jo 1980-luvulla, kun Suomesta ei vielä saanut kulttuurilehtiä kirjakaupoista. Meille kyllä tuli Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitokselle tuli The Times Literary Supplement, joka siihen aikaan oli kiinnostunut inhimillisen elämän koko kirjosta ja noteerasi tarkoin niin ihmistieteiden kuin luonnontieteiden tärkeät uutuudet. Nyttemmin ei millään yliopiston laitoksella tietenkään olisi varaa tuhlata rahaa tällaisiin julkaisuhin, eikä taida pian olla kirjastoillakaan.

Yhtä kaikki, niin TLS kuin NYRB kuuluvat mielestäni kulttuurilehtien aateliin ja niiden seuraaminen on oikeastaan jokaisen valistuneeksi pyrkivän ihmisen velvollisuus, kuten olen myös yrittänyt opiskelijoille selittää. Kirjoittajien mielipiteet saattavat olla sokeeraavia, kummallisia tai muuten vastenmielisiä, mutta yleensä se, joka kirjoittaa näissä lehdissä, osaa asiansa. Anglosaksisen maailman johtavat julkiset intellektuellit Tony Judtista ja Ian Burumasta Timothy Snyderiin ja Niall Fergusoniin ovat olleet näillä sivuilla kotonaan. Tärkeimmät intellektuaaliset trendit eivät mene ohi näiden huomaamatta.

NYRB on tietenkin New Yorkin älymystön omaa aluetta ja itsestään selvää on, että sen kirjoittajista hyvin monet ovat juutalaisia ja että myös sen mielenkiinto kohdistuu korostetusti tätä valittua kansaa lähellä oleviin teemoihin. Se ei sinänsä haittaa, ei tämä kuitenkaan kotiseutulehti ole. Mutta kun lehden palstatila ja sen lukijakunnan intressit on sentään aina huomioitava, on luonnollista, että niinkin syrjäinen kulmakunta kuin Suomi jää vähälle huomiolle ja vaikuttaa aina vähän eksoottiselta päästessään tähän seuraan vaikkapa Pisa-menestyksen ansiosta, kuten taannoin tapahtui.

Suomalaisen kaunokirjallisuuden vienti on sitten Mika Waltarin päivien ollut varsin nihkeää. Paikallisena patrioottina rohkenen epäillä, ettei syynä ole tason mataluus vaan se, että kulttuurimme on kaikesta luulotellusta amerikkalaisuudestamme huolimatta niin omaleimaista. Meidän arvoyhteisömme on amerikkalaisesta kaukana, kuten jo World Values Survey osoittaa. Kukapa anglosaksi jaksaisi seurata suomalaista kirjailijaa hänen mielenmaisemansa perimmäisiin kopperoihin? Viitsiikö suomalainenkaan lukea vakavaa amerikkalaista kirjallisuutta? Viihteen sivuutan tässä eri kategoriaan kuuluvana.

Aina joskus sentään tapahtuu virkistävä poikkeus. NYRB:in uusimmassa numerossa on Masha Gessen, Venäjältä emigroitunut toimittaja ja kansalaisaktivisti kirjoittanut arvostelun Sofi Oksasen teoksesta Kun kyyhkyset katosivat.

Gessen tunnetaan muun muassa sangen aggressiivisen Putin-kirjan kirjoittajana ja militanttina lesbona. Venäjän aatehistoriaa hän on kosketellut pamfletissa Dead again: The Russian Intelligentsia after Communism, jossa hän esitti, että Venäjän uniikin intelligentsian osa oli loppuun näytelty, kun Venäjästäkin oli tulossa normaali valtio. Gessen itse on nyt Venäjältä muuttanut militantti amerikkalainen aktivisti ja Putinin vihollinen. Mikäli lukija kaipaa jostakin asiasta tasapuolisesti punnitsevaa analyysiä, ei hänen tietenkään kannata kääntyä Gessenin puoleen.

Mutta yleensähän lähes millä tahansa NYRB:in julkaisemalla tekstillä kaiketi katsotaan olevan tiettyä kiinnostavuutta lukijakunnalleen. Itse asiassa lehden jutut ovat yleensä jossakin mielessä myös uutisarvoisia ja hyvin kirjoitettuja.

Sofi Oksasen kirjakin näyttää olevan Gessenin mielestä merkittävä. Miksi näin on ja miten hän asiat ymmärtää? Jo arvostelun otsikko Why the Finns Were Lucky! herättää ainakin suomalaisen huomiota. Oksasen kirjahan sijoittuu Viron historiaan eikä Suomen. Vastaus kysymykseen jää moniselitteiseksi. Viron osana oli maailmansodassa tulla suurvaltojen jyräämäksi mennen tullen, mutta suomalaiset pärjäsivät paremmin, vaikka miljoona karjalaista joutuikin jättämään kotiseutunsa, kuten kirjoittaja hieman ympäripyöreästi toteaa.

Gessen kuvailee Oksasen näkemystä totalitarismista, joka murskaa kaikki vastustajansa tavalla tai toisella. Näin tapahtuu Virossa. Mutta miten käykään Suomessa? Vastaus näyttää olevan se, että Suomi yrittää ruveta totalitarismin sivustakatsojaksi, mutta tosiasiassa muuttuukin sen toimeenpanijaksi. Se, joka ei ole uhrin puolella, auttaa pyöveleitä. Tähän loppukaneettiin Gessen päättää selostuksensa kirjasta, joka ei ilmeisesti olekaan ennen muuta kaunokirjallinen teos, vaan itseään historiaa ja kaiketi sitten myös erityisesti Suomen historiaa.

No niin, miksi suomalaiset siis olivat onnekkaita? Oliko Oksasen kirjassa todella kysymys tästä ja jos oli, miten sen sanomaan ja argumentointiin on suhtauduttava? Gessen mainitsee suomalaisten sotilaallisen vastarinnan ja sen, että he olivat joidenkin tulkintojen mukaan fiksumpia tai vahvempia kuin virolaiset. Mutta hintana oli ”suomettuminen”, termi, joka on viime vuonna taas aktualisoitunut. Mutta Sofi Oksasen ”löyhä trilogia” haastaa ajatuksen, jonka mukaan suomettuminen on pätevä strategia, väittää Gessen.

Ymmärrän erinomaisesti, ettei Masha Gessen arvosta ”suomettumista” ja ilmeistä on, ettei hän siitä juuri mitään tiedäkään. Ihmettelen kuitenkin, miten hän pystyi löytämään Oksasen teoksesta juuri tämän idean. Pitäisin ilmeisenä, ettei johtopäätöstä tehty kirjan perusteella, vaan asia valkeni kirjailijan kanssa käydyissä keskusteluissa, joista hän mainitsee.

Olisi tietenkin jo lähtökohtaisesti outoa pitää tuota kirjaa vakavana argumenttina kysymyksessä ”suomettumisesta” suuntaan tai toiseen. Kyseessä on toki kaunokirjallinen teos, jonka ansioista siinä suhteessa voi olla monta mieltä. Mikäli puhutaan Suomen historian kirjoittamisesta, sen arvo on joka tapauksessa olematon, eihän sen aihepiirikään ole siinä suhteessa relevantti puhumatta siitä, että kirjoittajalla olisi edes aikalaistodistajan statusta. Toki Gessen on kirjoittanut kirjallisuusesseen eikä tutkimusta. Oudoksun kuitenkin jutun heiveröistä argumentaatiota ja päälleliimattua moraalia. Arvostelun lukemisen jälkeen jää pakostikin kysymään, miksi se on kirjoitettu.

Onnea nyt kuitenkin kirjailijalle, tuntuu melkein siltä, kuin koko maamme hahmo olisi hieman kirkastunut tullessaan noin upealla forumilla mainituksi.

Kun kansat pahastuvat

Kun kansat pahastuvat

Maailma on täynnä vääryyttä kärsineitä kansoja. Itse asiassa taitaa olla mahdotonta löytää kansakuntaa, jota aina olisi kohdeltu oikeudenmukaisesti tai edes ansionsa mukaan. Niinpä tarvetta historiallisten vääryyksien sovittamiseen ja korvaamiseen on kaikkialla.

 Räikeä esimerkki kaltoin kohtelusta on Puola, jonka naapurit hävittivät kokonaan vastoin sen pontevasti ilmaisemaa tahtoa. Törkeän väkivallan kohteeksi joutuivat Baltian maat, jotka pyrittiin denationalisoimaan ja onnistuttiinkin jo suureksi osaksi asuttamaan vieraalla kansalla ilman alkuperäisten asukkaiden lupaa tai kutsua. Myös nykyisen eteläisen Ruotsin entiset tanskalaiset maakunnat ruotsalaistettiin armotta eikä siinä auttanut vastarintaliikekään. Tornionjokilaaksossahan sellaista ei edes syntynyt.

On turha sanoakaan, että kansoilla on kalavelkoja, jollaiset on helppo muistaa ja vaikea unohtaa. Paljon yksinkertaisempaa on unohtaa maan ja kansan toiselta maalta ja kansalta saama apu. Sehän voidaan aina tulkita auttajan moraaliseksi velvollisuudeksi ja sitä paitsi sen toteuttaminen vajavaiseksi ja liian vähäpätöiseksi. Ruotsin apu oli meille aikoinaan kultaakin kalliimpi, mutta harvoin sitä taidetaan ainakaan julkisesti muistella. Gruusiasta (Sakartvelo) tuli neuvostovallan vuosina entistä gruusialaisempi, Tiflis (nyk Tbilisi) oli aiemmin armenialaisvaltainen, nyt ei. Lieneekö tästä kukaan paikallinen nationalisti kiittänyt?

Ja onhan niitä historiassa aina myönteisiäkin asioita. Jotkut ikävät asiat saattoivat paradoksaalisesti jäädä tapahtumatta. Myöskään Armenia ei joutunut russifikaation kohteeksi Venäjän yhteydessä ollessaan eikä Suomi liioin. Asemamme Venäjän imperiumin yhteydessä oli vapaampi kuin Ahvenanmaalla Suomen yhteydessä. Venäjän valta pelasti meidät ruotsalaistumiselta, mikä olisi saattanut olla ikäväkin kohtalo. Meillä venäläistämistä ei myöskään tapahtunut. Toki meilläkin tällä alalla jotain yriteltiin, mutta imperiumin hampaat eivät purreet. Toista se oli Elsass-Lothringenissa ja Irlannissa, esimerkiksi. Englanti ja Ranska eivät siekailleet lähialueillaan.

No, Karjalan riistäminen oli kyllä ilman muuta suuri historiallinen vääryys. Sitä mielestäni jollakin tavalla pehmentää, että se myös palautettiin kansallisesti lähes koskemattomana vuonna 1812. Tällainenhan on kansojen suhteissa harvinaista ja niinpä se kuriositeettina yleensä unohdetaan ja muistellaan sen sijaan vuosia 1940 ja 1944.

Tällaista on historia. Joskus nostetaan esille myönteisiä asioita, kuten Suonen itsenäisyyden tunnustaminen Venäjän taholta vuonna 1917, sitten taas kielteisiä, ainakin virallisen Suomen kannalta, kuten se, että Virallinen Venäjä lakkasi sitä tunnustamasta niin vuonna 1918 kuin vuonna 1939. Toki se sitten aina pian tuli taas muuttaneeksi näkemystään.

Lienee väistämätöntä, että oman maan historiassa kohtaamia kärsimyksiä nostetaan esille ja sen suorittamia konnuuksia puolestaan vähätellään samaan aikaan kuin muiden maiden kohdalla menetellään aivan päinvastoin. Jokainen valtio on toki luotu huolehtimaan omasta kansastaan eikä naapureistaan saati vielä kaukaisemmista vieraista. Se, että asia on ymmärrettävä, ei vielä tee siitä erityisen kannatettavaa saati kiitettävää. Kansainvälinen yhteistyö kärsii, mikäli kansakuntien kuva itsestään eli niiden kansallinen historiankirjoitus muodostuu lähtökohtaisesti voimakkaan asenteelliseksi. Uhriutuminen ei tässä ole juuri tyhmänylpeyttä hedelmällisempi lähtökohta ja usein nämä molemmat yhdistyvät muodostaen myrkyllisen seoksen.

Meillä Suomessa on akateeminen historiankirjoitus noussut mielestäni varsin kiitettävälle tasolle penkoessaan viileästi myös historiamme roskatynnyreitä. Kansalaissodan terrori, ensimmäisen maailmansodan ja sen jälkeisen ajan venäläissurmat, sota- ja siviilivankien kohtelu, ihmisluovutukset ja yhteistyö Saksan kanssa on selvitetty asiallisesti, monien mielestä jopa tarpeettoman masokistisesti. Mutta terveelle kansalliselle itsetunnolle tämä työ on välttämätöntä. Kansakunta, joka vain keskittyy muistelemaan tähtihetkiään ja unohtaa ja jopa kieltää pahuutensa, on henkisesti keskenkasvuinen.

Epäilemättä tilanne muodostuu epäsymmetriseksi, mikäli historialliseen rehellisyyteen panostaa vain yksi maa samaan aikaan kun sen naapurit kirjoittavat omaa historiaansa apologisista ja panegyyrisistä lähtökohdista, mutta onhan totuudenpuhujan osa ainakin kunniakas.

Itse asiassa niin sanottu tieteellinen historiankirjoitus ei nykymaailmassa ole juuri missään tuntemassani maassa kovin pahasti vääristynyt. Sen tasostahan pitää huolta tiedeyhteisö, jonka rooli aktualisoituu etenkin kansainvälisissä symposiumeissa, joiden säännöllistä järjestämistä ei pitäisi unohtaa.

Toisenlainen ongelma ovat ne maallikkoveljet, joiden toimintaa usein näyttää ohjaavan jonkinlainen hurmio heidän eläessään yhä uudelleen kunnian päiviä ja surressaan maansa kohtaamaa historiallista vääryyttä. Tällä joukolla en tarkoita yksinkertaisesti sotahistorian harrastajia, joiden panos historian elävöittämiseen ansaitsee kaiken kiitoksen. Tarkoitan sitä Korkeajännityssarjan psykologiaa, jossa sodasta tulee extreme-kokemus vailla vertaa, moraalisesti ylivertainen tila, jossa tappamisen oikeus ja velvollisuus liittyy adrenaliinia nostattavaan hengenvaaraan ja molemmat palkitaan ylenpalttisella kiitoksella ja ihailulla. Juuri sellaista vastaan suuntasi Väinö Linna aikoinaan kirjallisen konekiväärinsä.

Tämä atavistinen psykologia näyttää väistämättä nousevan pinnalle kaikissa sodissa eikä rauhan aika taida sitä mihinkään hävittää. Niinpä sotalelujen kieltäminen, poikien opettaminen itkuherkiksi ja muut vastaavat yritykset lienevät turhia. Ihmisen psykologiasta löytyvät valmiudet äärimmäisiin tekoihin äärimmäisissä tilanteissa saattavat olla ongelma, mutta se on tuskin poistettavissa. Luultavasti sillä on myös myönteinen potentiaalinsa tietyissä poikkeustilanteissa. Normaalioloissa se tietysti olisi syytä pitää poissa ainakin lasten ja lapsenmielisten ulottuvilta, mutta silloin koko viihdeteollisuus romahtaisi.

 Sen sijaan lienee paljonkin mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, ettei kansakuntien kuva itsestään ja naapureistaan muodostu primitiivisen omahyväiseksi ja kaunaiseksi. Jokaisella kansalla on oikeus sankareihinsa, joille on syytä antaa kaikki kunnia siitä, mitä he ovat tehneet kansansa hyväksi, olipa kyseessä sitten vaikka mahdollisimman monen sotilaan tappaminen salaa pensaan takaa ampuen. Mutta oikeudenmukaisuus vaatii toki myös, että jokainen kansakunta tunnustaa julkisesti ne synnit, joita sen lurjukset ovat tehneet. Ei ole mahdollista omia itselleen vain kaikkea myönteistä ja kieltää samaan aikaan kaikki paha. Itse asiassa tarvitsisimme erilaisten kansallista kunniaa juhlistavien päivien lisäksi myös kansallisen katumuspäivän. Me kaikki kansat, ilman poikkeusta.

Mikäli historiaa aletaan kirjoittaa ja ymmärtää kansallisen erinomaisuuden ja katkeruuden hengessä, ollaan liukkaalla tiellä. Naapurien demonisointi kuuluu jo sodan psykologiaan, mutta hämmästyksellä voi havaita, että sen ilmaantuminen keskellä syvintä rauhan aikaa ainakin iltapäivälehtien sivuille on täysin mahdollista. Osittain asiaan saattaa vaikuttaa lehdistön kriisi, joka on edistänyt nimenomaan roskajournalismin kasvua, kun uutisvälitys ja analyysi ovat siirtyneet internetiin.

Venäjällä historiantutkimuksen vaiheet ovat lähihistoriassa olleen erityisen dramaattisia. Harva taitaa enää edes ymmärtää, miten totaalisesti neuvostoideologia piti Kleioa otteessaan. Muuan esimerkki tästä on vanhan Venäjän upseeristo, jossa vallankumouksen aikana ruumiillistui luokkavihollinen. Niinpä minkäänlaista objektiivisuuteen pyrkivää historiakirjoitusta tuollaisesta kohteesta ei voinut olla olemassa. Käytännössä aihetta ei tutkittu lainkaan, vaan tyydyttiin leimaamaan koko porukka vastenmieliseksi ja kyvyttömäksi sortajan käsikassaraksi.

Asiaan kuului, että ”tsarismi” määriteltiin sortovallaksi, joka oli aina väärällä asialla ja sen vastustajat taas oikeassa. Ennen pitkää tulkintaa jouduttiin pehmentämään ja alettiin puhua ”pienemmästä pahasta”, jonka Venäjän valta oli tuonut sortamilleen kansoille: ne näet olivat tuon sorron ansiosta päässeet liittymään yhteisöön, joka muita aiemmin pääsi sosialismin ihanuuteen. Kuitenkin myös sorrettujen kansojen vapaustaistelua arvostettiin ja ymmärrettiin sen oikeutus. Olihan tsarismi myös Venäjän kansan vihollinen. Sosialistinen Neuvostoliitto taas oli synnitön organismi, joka ei voinut tehdä mitään epäoikeudenmukaista.

Kun aikaa vierähti, alkoi neuvostoliitolaisen historiantutlkinnan sisäinen ristiriita käydä yhä ilmeisemmäksi. Tsarismi saattoi olla paha asia, mutta ei se oikeuttanut esimerkiksi virolaisia kertomasta, miten he olivat aikanaan venäläisestä väkivallasta kärsineet esimerkiksi Liivinmaan sodan tai Suuren Pohjan sodan aikana. Patoutumia syntyi.

Mutta patoutumia oli myös Venäjällä ja paljon olikin. Yksi koski juuri noiden tsaarin kultakauunaisten palvelijoiden mainetta. Sehän oli itsestään selvästi huono ja sitä huonompi mitä lähemmäs Suurta Lokakuun Sosialistista Vallankulusta tultiin.

Kun Neuvostoliitto sitten romahti, alkoi Venäjän vanahan historian voitokas esiinmarssi. Vanhat kansalliset ikonit Karamzinista lähtien nousivat arvoon arvaamattomaan ja esimerkiksi Venäjän upseeristosta kirjoitettiin nyt kymmenittäin ellei sadoittain kirjoja, joiden sävy oli peittelemättömän panegyyrinen. On esimerkiksi kirjoja Venäjän ritarikuntien kavaljeereista ja muista sotasankareista, pelottomista ja nuheettomista. Mieleen tulee Bulat Okudzhavan laulu, jonka mukaan kaikki he olivat loistavia lahjakkuuksia, uljaita sankareita ja runoilijoita:

Сумерки. Природа.
Флейты голос нервный.
Позднее катанье.
На передней лошади едет император в голубом кафтане.
Белая кобыла с карими глазами, с челкой вороною.
Красная попона.
Крылья за спиною, как перед войною.

Вслед за императором едут генералы, генералы свиты,
славою увиты, шрамами покрыты, только не убиты.
Следом -- дуэлянты, флигель-адъютанты. Блещут эполеты.
Все они красавцы, все они таланты, все они поэты.

Все слабее звуки прежних клавесинов, голоса былые.
Только топот мерный, флейты голос нервный да надежды злые.
Все слабее запах очага и дыма, молока и хлеба.
Где-то под ногами и над головами -- лишь земля и небо.

No, kaikkea oli, se tunnistakaamme. Mutta todellisuus on aina ankeampaa kuin se glooria, jonka löydämme ritarikuntien ohjesäännöistä ja historiikeista. Jos sota aletaan esittää kovin yksipuolisesti kiinnostavana kunnian kenttänä ja unohdetaan, mistä siinä oikeastaan on kyse, päädytään hyvin nopeasti absurdiin tilanteeseen, jossa kansakunnat alkavat muistuttaa kollektiivisia apinoita, jotka raivoavat toisilleen ja pitävät vielä käytöstään kunniakkaana.

Helsingissä on taannoin perustettu yhdistys nimeltä Historioitsijat ilman rajoja. Toistaiseksi sillä ei taida olla vielä toimintaa, mutta idea on mitä kannatettavin. Kuten lääkärit ilman rajoja –yhdistys toimii Hippokrateen valan hengessä toteuttaen kaikkialla ilman erotusta lääkärin velvollisuutta käyttää taitojaan ihmisten auttamiseen, niin myös historioitsijan velvollisuutena on pyrkiä saavuttamaan objektiivinen totuus niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Se triviaali seikka, ettei historiankirjoitus voi sanan varsinaisessa merkityksessä olla objektiivista, vaan on sidoksissa tarkastelijaansa ja hänen lähtökohtiinsa, ei tässä suinkaan tee pyrkimystä turhaksi, päinvastoin. Kyseessä on toki haaste, mutta tämän, kuten monen muunkin ihanteen kohdalla epätäydellisyys kuuluu normaaliin ihmiselämään. Ei ihanteen tavoittelu ole mieletöntä vaikka tulos aina jäisikin epätäydelliseksi. Siitä luopuminen sen sijaan on törkeää ja jopa anteeksiantamatonta, mikäli se tehdään tietoisen kyynisesti ja julistetaan totuudeksi sellainen sepustus, jonka uskotaan parhaiten imartelevan yleisöä ja palvelevan hallitusta.

Tiedämme kaikki, että virallinen historiankirjoitus Venäjällä koki täydellisen mullistuksen Neuvostoliiton romahtaessa. Tähän liittyy myös se, että maassa on juuri nyt aivan uskomaton määrä villiä historiografista kasvustoa, joka on usein äärinationalistista ja uhoaa kansallista pahastumista ja loukattua ylpeyttä. Mutta samaan aikaan valtaosa akateemisista tutkijoista on sielläkin vakavia ja periaatteellisia Kleion palvelijoita, joille tärkeintä on totuus. Meillä on kaikki syyt tehdä heidän kanssaan yhteistyötä.

Kansallista loukkaantumista ei voi parantaa kehittelemällä menneisyydestä myönteisiä myyttejä, jotka muka toimivat balsamina haavoille. Sellainen rohto on vain palliatiivi, joka estää havaitsemasta organismia uhkaavaa vaaraa. Kuten tuntoaisti on ihmisen ehkä tärkein itsesuojelun väline, vaikka se kipua tuottaakin, samoin on totuudellinen historia ainoa tie kansakunnan psyykkisten haavojen tervehtymiseen. Mutta haavojen paljastaminen on vaikeaa, mikäli ne muut, joita asia koskee, samaan aikaan kätkevät omansa ja julistavat olevansa ja aina olleensa kaikessa hyviä ja syyttömiä, kun taas historian konnaksi valittu  alkaa tuollaisessa ympäristössä saada suorastaan demonisia piirteitä.

Kohtuuden mukaan jokaisen kansakunnan olisi kyettävä löytämään kylliksi arvokkuutta ja omanarvon tuntoa, jotta se voisi tunnustaa myös historiallisen sortajansa ansiot ja omat vikansa. Niitä kaikkia toki löytyy, aivan varmasti. Omassa pahuudessa piehtarointi olisi pelkästään typerää, mutta vielä pahempaa on sen vastakohta, historiallinen uhriutuminen ja katteeton tyhmänylpeys. Se on tie, jonka kohdalla aita on matalin ja se on tarjolla niin suurille kuin pienille. Sitä tietä karttakaamme.

Imperiumin luottomiehet

Imperiumin luottomiehet ja kriisien uhka

Harvalle lienee yllätys, että keisarillisen Venäjän upseereista, etenkin korkeimmista, suuri osa oli saksalaisia. Kerrotaanhan, miten Aleksanteri III kuunteli erään armeijakunnan upseerien esittäytymistä, ja kun loputtomien –bach, -heim, -dorf loppuisten ja von -alkuisten nimien jälkeen tuli vitš-loppuinen, huokaisi hän kyllästyneenä ”No vihdoinkin!”

Protestanttien, eli käytännössä baltiansaksalaisten upseerien osuus Venäjän keisarikunnan upseeristosta oli vuonna 1862 jalkaväessä 8,4 prosenttia, mutta kaikista kenraaleista heitä oli peräti 27,8 prosenttia. Monet toki olivat aivan venäläistyneitä, mutta monet taas eivät. Tuohon protestanttien joukkoon kuuluivat tietenkin myös suomalaiset eli käytännössä suomenruotsalaiset upseerit.

Mutta monikansallisen Venäjän väkivaltakoneistossa palveli erittäin runsaasti myös puolalaisia. Uskonnoltaan katolisia eli siis käytännössä puolalaisia ja liettualaisia oli samaisena vuonna 1862 kaikista jalkaväen upseereista 21,2 prosenttia, mutta kenraaleista ”vain” 8,6 prosenttia.

Kuten muistetaan, naapuriensa tuhoama Puola yritti taas kerran ylösnousemusta ja kapinoi vuonna 1863. Upseeritilastoissa tämä heijastuu siten, että puolalaisten upseerien kokonaismäärä romahtaa vuoden 1862 yli 20 prosentista vuoden 1867 14,7 prosenttiin. Rankaisutilastoissa voidaan todeta, että vuonna 1863 tuomittiin kuolemaan 26 upseeria, kun normaalivuosina tällaisia tapauksia ei ollut lainkaan. Vuosina 1862-1865 olikin upseerien rankaisemiselle verrattain usein valtiollisia syitä. Normaalivuosina tämä oli hyvin harvinaista.

Venäjän keisarikunnan osa ei ollut helppo. Sen oli pidettävä koossa monikansallista valtakuntaa, jossa kansoja ei saanut liikaa ahdistella ja sortaa, ettei niistä olisi tullut kestämätöntä riesaa. Toisaalta valtakunnan osien kovin pitkälle menevä itsenäisyys tuntui vaaralliselta. Vanhanaikainen keisarikunta, niin Venäjä kuin Itävalta, sallivat osiensa huomattavan itsenäisyyden ja käyttivät yhtenäisyyden säilyttämiseen väkivaltaa niin vähän kuin mahdollista. Isoa keppiä toki pidettiin näkyvillä.

Yleisesti ottaen politiikka oli menestys. Gruusialaiset ja suomalaiset palvelivat imperiaalista isäntäänsä uskossa ja totuudessa, sama koski ukrainalaisia ja valkovenäläisiä, joiden erottaminen venäläisistä oli tilastoissa mahdotonta lukuun ottamatta pientä uniaattien ryhmää. Puolalaiset olivat pahin päänsärky, mutta käytännössä sikäläinen pienaateli, joka oli nationalismistaan kuuluisaa, saatiin hämmästyttävän runsaslukuisasti osallistumaan imperiumin palvelemiseen, kuten edellä esitetyt luvut osoittavat.

Ilmeisesti upseerin ammatti tai kutsumus tuohon aikaan –työksi sitä tuskin sopi sanoa- ymmärrettiin vielä pitkälle toimeksi, joka oli herrasmiehelle sopiva ja jollaisia oli kovin vähän tarjolla sotilasuran ulkopuolella ennen yhteiskunnan modernisoitumista. Uskollisuus kohdistui ennen muuta hallitsijaan ja rykmenttiin, ei niinkään kansakuntaan. Kaikkien kansojen edustajat, juutalaisia lukuunottamatta, saivat palvella upseereina. Juutalaisetkin toki kelpasivat alempiin tehtäviin ja myös upseereiksi, jos vaihtoivat uskontoa.

Mutta kun Venäjän valtakuntaa 1800-luvun loppupuolella alettiin yhtenäistää, tarkoituksena sen sotilaallinen vahvistaminen, saatiin paradoksaalisesti mobilisoitua sen keskipakoiset voimat, mikä Suomen tapauksessa on erityisen ilmeistä. Puolalaiset olivat aina olleet epäilyttäviä ja syystä kyllä. Venäjän ja muiden Puolan naapurien rikos kansakunnan murhaajina eivät unohtuneet siellä koskaan. Saksalaiset olivat paremmin integroituneita, mutta kun yhdistynyt Grosse Heimat alkoi muodostua yhä suuremmaksi sotilaalliseksi voimatekijäksi, kasvoi epäluulo heitäkin kohtaan.

Suomalaiset ovat usein olleet närkästyneitä siitä, että heidän lojaalisuuttaan epäiltiin. Mustasotnialaiset lehtimiehet yrittivät heittää lokaa kaikkien Venäjällä palvelevien suomalaisten niskaan aivan aiheetta. ”Ryssänupseerit”, joiden toimintaa Mirko Harjula on ansiokkaasti kartoittanut, olivat varmasti valansa mittaisia. Gustav Karlovitš Mannerheim palveli keisariaan uskollisesti vaikka hänen veljensä joutui venäläisten sortotoimien kohteeksi. Vasta keisarin luovuttua kruunusta tunsi hänen palvelijansa itsensä vapaaksi velvollisuuksistaan.

Mutta oliko Pietarin yleisesikunnalla syytä huolestua suomalaisista, puolalaisista, ukrainalaisista ja muista vähemmistöjen edustajista alaistensa keskuudessa? Puolan esimerkki osoittaa, että tietenkin oli. Kun tiukka paikka tuli, monen upseerin lojaalisuus kansansa sortajaa kohtaan petti.

Mutta ongelman ydin tuskin oli kansakunnan epäluotettavuudessa, saati tiettyä kansallisuutta edustavien yksilöiden ominaisuuksissa. Kysymys oli siitä, miten imperiumi kohteli vähemmistöjään. Puolan pitäminen tyytyväisenä olisi viime kädessä tuskin ollut mahdollista sallimatta vanhan suurvallan itsenäisyyttä, mutta sitä ei mikään hallitsija olisi voinut tehdä. Suomen autonomia toimi hyvin, kunnes tökerö politiikka aikaansai konfliktin. Sakartvelo eli Gruusia tuli hyvin toimeen Pietarin kanssa ja ukrainalainen kansallisuus uinui ruususen untaan kunnes bolševikit sen lopullisesti herättivät.

Jälkikäteen arvioiden imperiumien tuho ensimmäisessä maailmansodassa näyttää väistämättömältä. Kannattaa kuitenkin muistaa, etteivät ne olleet niin kauheita instituutioita kuin miksi ne jälkikäteen maalattiin. Jokaisesta ”sorretusta” kansakunnasta löytyi mielin määrin imperiumin vapaaehtoisia palvelijoita, jotka vasta kolossin romahtaminen erotti isännästään.

Pienten kansallisvaltioiden aika, joka seurasi imperiumeja, oli tavallaan sympaattista, ellei ota huomioon sitä myrkyllistä nationalismia, joka ennen pitkää johti historian suurimpaan ihmisteurastukseen, vielä suurempaan kuin imperiumien aikaansaama. Joka tapauksessa se oli aikaa, jolloin kansojen suvereenisuus oli ainakin muodollisesti hyvin korkealla.

Kun globalisaatio nyt on integroimassa kansoja yhä tiiviimmiksi yhteisöiksi, joutuu kansojen solidaarisuus omille imperiumeilleen taas koetukselle. On selvää, ettei EU aja esimerkiksi Suomen etuja, vaan EU:n etuja siinä muodossa kuin se ne käsittää. Periferian kohtalo on kaikissa imperiumeissa keskuksen palveleminen. Kuten aina, työ suoritetaan nytkin provinssikansojen omin käsin. Me palvelemme Brysseliä uskossa ja totuudessa, vaikka se maksaa meille paljon. Me uskomme siihen, ainakin toistaiseksi. Pois jääminen pelottaisi. Innokkaimmat haluaisivat päästä palvelemaan vieläkin suurempaa, euroatlanttista imperiumia. Se olisi kovin komeaa.

Mutta jossakin vaiheessa lojaalisuus voi loppua. Jos kansamme jostakin syystä alkaa ajatella, että sitä sorretaan ja kupataan vastoin sen elinetuja, voi tilanne muuttua. Ehkäpä meille on siinä tapauksessa määrättävä ulkomaiset komissaarit valvomaan ja komentamaan. Kreikkalaiset eivät taida enää olla luotettavia EU:n palvelijoita. Kuinka kauan muut ovat?