Viitta ja tikari

Viitta ja tikari

Pavel Sudoplatovin muistelmateos Stalinin erikoistehtävissä, joka ilmestyi suomeksikin Kari Klemelän kääntämänä 1990-luvun puolivälissä, ansaitsee hyvinkin Robert Conquestin sille antamat kehut. Vanha sovjetologian konkari intoutui jopa sanomaan, että ”Tämä on sensaatiomaisin, järisyttävin ja monessa suhteessa informatiivisin omaelämäkerta, joka on koskaan kirjoitettu Stalinin ajasta.” Luin sen vasta nyt.

Kirjassa on toki omat ongelmansa, mutta aivan ilmeisesti muistelija oli henkilö, jolla oli asioista poikkeukselliset tiedot ja jonka muistia kirjan toimittajat saattoivat vielä verestää dokumenttien avulla. Monesta asiasta dokumentteja ei ole ja, kuten muistelija toteaa, dokumentteja on myös hävitetty.

Conquest arvioikin, ettei pelkkien dokumenttien turvin voi ylipäätään saavuttaa kunnollista tietämystä tämänkään kirjan käsittelemistä asioista ja siksi muistelmat ovat kullan arvoisia, olkoonkin että se on kirjallisuuden laji, jolla on omat rajoituksensa.

Sudoplatov työskenteli niin sanoakseni märkien asioiden osastolla ja hoiti sekä sabotaasin organisointia että likvidointeja kotimaassa ja ulkomailla.

Melkoinen osa muistelijan työstä tapahtui Ukrainan kansallista liikettä vastaan ennen sotaa, sen aikana ja sen jälkeen. Sudoplatov hoiti myös Trotskin murhan organisoinnin ja paljon muuta, mukaan lukien ydinpommin valmistamiseen liittyvien tietojen hankkiminen.

Hänen tiensä johti tietyssä vaiheessa myös Suomeen ja Zoja Rybkina, varsin huomattava vakoilija, näyttää olleen monessa mukana ja selvästi tärkeämpi henkilö kuin meillä Jartsevin nimellä tunnettu miehensä.

Kiinnostava muutos talon henkilökunnassa tapahtui Stalinin loppuaikoina. Juutalaiset olivat muodostaneet siitä jopa yli 90 prosenttia, mutta ns. antisionistisen kampanjan jälkeen he olivat harvinaisuuksia.

Hieman aiemmin Neuvostoliitto kuitenkin oli panostanut paljon juutalaisiin ja Israeliin ja elätellyt toiveita amerikkalaisen rahamaailman antamasta avusta. Juutalaisten kansalliseksi kodiksi kaavailtiin Krimiä, uutta Kaliforniaa, jolla sitten lopulta oli varattu toisenlainen kohtalo. Krimin tataarien karkotuksen jälkeen paikalla olisi joka tapauksessa ollut tilaa. Jo 1930-luvulla perustettu juutalaisten autonominen alue Birobidžan oli siihen verrattuna ankea karkotuspaikka.

Hupaisaa kyllä, Sudoplatov ei uskonut huhuihin siitä, että juutalaiset oli tarkoitus karkottaa Moskovasta, vaikka muuten mitä hurjimpia asioita käsiteltiin tšekistipiireissä aivan jokapäiväisinä. Niinpä poliittisten vihollisten salamurhaaminen vieraassa maassa kesken rauhan aikaa oli pelkkää rutiinia.

Erikoislaatuisia olivat myös tämän elimen toimeenpanemat teloitukset, jotka usein kohdistuivat omiin työntekijöihin. Usein ne toimeenpantiin myrkyllä, uhrin aavistamatta mitään pahaa. Kuolettava pistos saatettiin antaa rutiininomaisessa lääkärintarkastuksessa. Siitä huolimatta kyseessä oli teloitus, joka perustui laadittuun kuolemantuomioon ja josta jopa tehtiin asianmukaiset paperit.

Kenraaliksi noussut Sudoplatov piti itseään sotilaana ja hänen toimintansa suuntautuikin osaksi asioihin, joilla katsottiin olevan huomattavaakin sotilaallista merkitystä. Jopa Trotskia Stalin piti hyvin vaarallisena vihollisena. Olihan tämä paha kilpailija, jolla oli tiettyä uskottavuutta. Sitä paitsi Trotski ei siekaillut nimittää Stalinin tarinaa sosialismista humpuukiksi ja Stalin taisi olla kiusallisen tietoinen siitä, että tämä oli aivan totta.

Kaiken kaikkiaan totalitaarinen järjestelmä oli omaksunut jumalallisen roolin, joka otettiin hyvin vakavasti. Mikään ei ollut kiellettyä, jos se palveli suurta asiaa. Eikö itse asiassa tämän perustotuuden epäileminenkin ollut rikollista, kaikkein suurimman pahan eli petoksen alku?

Sudoplatov ei tunteile lainkaan, mutta näyttää kyllä heränneen epäilemään ja jopa hylkäämään totalitarismin perusasettamukset. Niiden vangiksi jääminen hänenkin tapauksessaan olisi toki ollut ihme.

Aikoinaan tšekistejä, kuten epäilemättä myös Gestapon ja vastaavien laitosten työntekijöitä ilmeisesti usein elähdytti aito vakaumus. Psykologisesti on ymmärrettävää, että mitä suurempi rikos on kyseessä, sitä suuremmat paineet siitä vastuullisella henkilöllä on todistaa itselleen sen oikeutus.

Vakoilun ja vastavakoilun maailmassa oli ja lienee yhäkin paljon myös kyynisyyttä. Kaksois- ja kolmoisagentit näyttävät palvelleen useita osapuolia uskossa ja totuudessa ja saaneen niiltä kunniamerkkejä. Selviäminen oli silloin pyrkimyksistä tärkein.

Rappio, jonka aiheuttaa ehdoton valta ihmisten yli, tietysti vaikutti kaikkialla. Vähälahjainen, mutta sitäkin verenhimoisempi Nikolai Ježov nostettiin aikoinaan kaikkien neuvostoihmisten esikuvaksi Pravdan pääkirjoituksessa vuonna 1937. Hänet ja koko hänen esikuntansa likvidoitiin pian, mutta kyse oli ehkä enemmän jälkien peittelystä ja käsienpesunäytöksestä, kuin mistään sen enemmästä.

Muistelija ilmeisesti ihailee Berijaa, joka hänen mielestään joutui vain vihamielisen kampanjan uhriksi kuten hän itsekin. Berijan jälkeen käytännöt joka tapauksessa siistiytyivät. Mutta jotakin tästä menneestä maailmasta säilyi. Bulgarialainen sateenvarjomurha oli siitä esimerkki.

Entä mikä on tilanne nyt? Ne onnettomat tunarit, jotka saivat päähänsä teloittaa entisen kollegansa poloniumilla, eivät tainneet tietää mitään herra Maironovskista, jonka käyttämät myrkyt tehosivat jälkiä jättämättä.

Ennen maailmassa märän työn suorittajaa tuskin olisikaan valittu parlamenttiin pilkkaamaan ystävällisissä suhteissa olevan maan oikeuslaitosta. Sen sijaan hän olisi ehkä saanut uuden henkilöllisyyden tai muuten vain kadonnut näyttämöltä.

Mutta demokratia vaatii veronsa kaikissa maissa. Kyllä se on edistystä.

Historian opetukset

Menneisyydenhallitsijat ja koulu

Muistan, miten koululaisena kirjoitin esseeksi nimittämäni vuodatuksen siitä, millaista historian opetuksen pitäisi olla.

Muuan teesini väitti, ettei ihminen kaiken maailman sotia ja vuosilukuja ulkoa opettelemalla tule hitustakaan viisaammaksi, vaan jopa päinvastoin tyhmemmäksi. Tapahtuuhan moinen koirakoulu tärkeämmän tiedon kustannuksella ja synnyttää vielä lisäksi valheellisen käsityksen siitä, että asiat tällä simppelillä tavalla muka jotenkin hallitaan.

Opettaessani myöhemmin historiaa koulussa pääsin soveltamaan näkemyksiäni, jotka toki olivat jo hieman kehittyneet, mutta yhä varsin kaukana siitä raadollisesta todellisuudesta, joka koulussa vallitsee. Toki historiaa voi opettaa myös kertomalla kiehtovia tarinoita, jotka nivelletään nykyisyyteen ja toki siinä voi antaa tilaa oivalluksille ja omille mielipiteille.

Tosiasia kuitenkin on, ettei suurin osa nuorista ihmisistä pysty käsittämään historiaa syvällisesti tai jopa ollenkaan. Tarkemmin sanoen he pystyvät muodostamaan siitä itselleen vain hyvin pinnallisia mielikuvia, jotka helposti vielä jäävät irrallisiksi. Mikään opetus ei voi kaataa ihmisen päähän sellaisia tietoja ja ajattelun valmiuksia, joita he eivät ole kypsiä omaksumaan.

Se, ettei kuninkaan tietä ole, ei tarkoita sitä, ettei päämääränä pitäisi olla matkan kohti asioiden syvempää ymmärtämistä. Se vain vie aikansa eikä kenenkään päähän voi kaataa valmiina sitä ymmärrystä, joka on syntynyt jonkun toisen ihmisen aivoissa.

Suurista totuuksista hurmioitunut historian harrastaja manaa luontevasti oppikirjat alimpaan Haadekseen. Hän saattaa vaikkapa keikailla sillä, ettei hän oikeastaan muista mitään vuosilukuja. Hän nyt vain on briljantti persoona, joka ei sellaisia tarvitse ymmärryksensä tueksi. Sellainen aines löytyy aina tarvittaessa.

Nuorille intellektuelleille on annettava ansioidensa mukaan ja on ilman muuta kiitettävää, kun he havahtuvat ymmärtämään historian tuntemisen todelliset ulottuvuudet ja sen mukaisesti kritisoivat vajavaisia oppikirjojaan. Tokihan ne vääristävät totuutta, kuten Helsingin Sanomien nuori toimittaja on havainnut. Ajatteluahan historian tulee olla eikä vuosilukujen opettelua, kuuluu johtopäätös, joka aivan ilmeisesti on syntynyt oman ajattelun tuloksena. Onnittelut siitä!

Kirjoittaja siteeraa myös mielipiteitä, joiden mukaan historioitsijan perushyveisiin kuuluu kyky kyseenalaistaa omien tulkintojensa uskottavuus. Tämä ilmeisesti edesauttaa myös hylkäämään niin sanotun öyhötyksen, mikä tarkoittanee tiukan vanhakantaisia näkemyksiä vaikkapa oman maamme historiasta. Ehkä myös poliittisen korrektiuden muoteja opitaan arvioimaan ulkokohtaisemmin, kuten voisi toivoa?

Jotakin näyttää olevan myös pahasti vialla siinä koulun välittämässä historiakuvassa, joka tuoreen tutkimuksen mukaan on usein länsi- ja kansallisvaltiokeskeinen, maskuliininen, vähemmistön historiat sivuuttava ja jopa Venäjä-vihamielinen.

Luulen, että se on myös enemmän tai vähemmän heteronormatiivinen, pienten kansojen ja aivan erityisesti suomalaisten rooliin kohtuuttomasti keskittyvä tarina, jossa käsitellään täysin vanhentuneita aatteita ja asenteita. Päällimmäisenä keikkuu suuri sankaritarina, jossa hyvä Suomi onnistuu torjumaan pahan Neuvostoliiton.

Asioita myös pehmennellään ja kaunistellaan. Miksi ei esimerkiksi sanota suoraan, että Suomi oli liitossa natsi-Saksan kanssa? Miksi sitä paitsi yksityiskohtia saatetaan painottaa laajojen tapahtumakulkujen sijasta? Miksi myös vaihtoehdoton narratiivi kukkii, eikä sattumille anneta sijaa?

Kovia kysymyksiä kaikki tyynni ja ainakin osa näyttää tulevan suoraan odotettavissa olevasta väitöskirjasta. Toki historia opettaa väärässä olon taitoa, mutta ei kai se nyt sitä tarkoita, että oltaisiin väärällä tavalla väärässä, näyttää kirjoittaja sanovan.

No, turha näitä lienee enempää kommentoida. Asiat selviävät, jos selviävät vain ajattelemalla. Jotta ajattelun voisi ottaa vakavasti, täytyy sen tapahtua ankarasti vain niissä rajoissa, jotka tietämys historian kovista faktoista asettaa. Tokihan historia on aina ollut altis myös prostituutiolle eikä postmodernistinen nihilismikään ole tietenkään sitä jättänyt rauhaan.

Senpä vuoksi onkin syytä, samalla kun onnittelemme nuorta historian ystävää, myös kehottaa vielä kerran miettimään, millaista oikein mahtaisikaan olla se mielikuvituksessa mahdollisesti väikkyvä historian opetus, jossa Suomi ei ole missään erityisasemassa.

Siinä nähtävästi ainakin suoraan todetaan Suomen olleen natsi-Saksan liittolainen, eikä naapuriamme Neuvostoliittoa esitetä pahana voimana, jonka joitakin pyrkimyksiä piti yrittää torjua.

Tällainen historia varmaan monien mielestä saattaisi antaa oikean kuvan menneisyydestä sellaisena kuin se oli, Leopold von Ranken hengessä.

Mutta rohkenen taas olla eri mieltä. Simppelit, valmiiksi märehdityt tarinat eivät opeta historiasta kenellekään mitään oppimisen arvoista. Sen ajattelutyön nyt kyllä joutuu itse kukin yhä tekemään ihan itse. Peruskoulussa ei sillä tiellä vielä pitkälle päästä eikä usein lukiossakaan, mutta siitä se alkaa, ihan vuosilukujen muistamisesta.

Bona fide

Bona fide

On joskus sanottu, että ero maanpetturin ja kansallissankarin välillä on vain ajoituksessa. Tämä on ilmeistä kun ajattelee monien merkkimiesten uraa. Itä-Karjalan suomalainen johto oli kunniansa kukkuloilla silloin, kun heidän politiikkansa oli yhteneväistä valtakunnan politiikan kanssa.

Kun tilanne muuttui, heistä tuli ”objektiivisesti” maanpettureita ja he saivat sen mukaisen kohtelun. Samaan tapaan meni Tuhatševskin ja muun puna-armeijan johdon urakehitys. Se, mikä oli kiitettävää vuosina 1922-1933 muuttuikin hengenvaaralliseksi tuon maagisen vuoden 1933 jälkeen.

Vähemmän dramaattinen on yleensä ollut sen joukon osa, jota Karl Mannheim kutsui nimellä freischwebende Intelligenz. Kyseessä ovat siis sitoutumattomat intellektuellit, joilla on oma toimenkuvansa ja kutsumuksensa ja jotka pitävät totuutta suurempana ystävänään kuin kulloisiakin vallanpitäjiä.

Tätä joukkoa on jo niin paljon sätitty ja pilkattu, ettei asia enää vaadi tässä minun kontribuutiotani. Totta on, että läntisen intelligentsijan pyhiinvaellukset milloin minnekin sisältävät paljon farssimaisia aineksia ja monet sen tuotokset kirvoittavat aina hyvät naurut.

Siitä huolimatta tekisi mieli hieman jarrutella niitä, jotka näkevät tuossa joukossa pelkkää naurettavuutta tai pahempaa. Osa poliittisista pyhiinvaeltajista oli orjamaisia henkiä, joiden suurimpana onnena oli palvoa kaikkea sitä, mikä heidän mielessään rakentui uskonnon kaltaiseksi korkeammaksi voimaksi ja tarjosi heille paikan pyhien yhteydessä.

Olihan joukossa toki muitakin. Kaikki eivät olleet kyvyttömiä näkemään myös sellaista, joka soti heidän ennakkokäsityksiään vastaan. Jotkut jopa omantuntonsa vaatimuksesta nostivat sellaiset asiat esille. Neuvostoliiton 1930-luvun ihastelijasta sen arvostelijaksi muistamme kääntyneen esimerkiksi André Giden. Puhdasmielinen Paavo Rintala kirjoitti sitten sotien jälkeen monenlaista soopaa ihastelemastaan Neuvostoliitosta, mutta lopulta hänkin, sisäisestä pakosta, joutui kirjoittamaan Valehtelijan muistelmat.

Niin sanottujen intellektuellien piiriin näyttää aina kuuluneen sekä kyynikkoja että epä-älyllistä väkeä, joka ei yksinkertaisesti kykene kritiikkiin elämää suuremman aatteensa edessä. Joukkoon mahtuu kuitenkin aina myös aidosti kriittisiä henkiä, joita tympäisee aikakauden helppohintainen ortodoksia, joka nostaa ihanteeksi ja normiksi typeryyden, olkoonkin että poliittisesti oikeansuuntaisen typeryyden.

Nyt en muista sen tunnetun henkilön nimeä, joka kerran pohdiskeli, että tuntee velvollisuudekseen olla vapaa-ajattelija klerikaalien joukossa, mutta myös uskonnollisten kysymyksenasettelujen ymmärtäjä ateististen älykääpiöiden joukossa. Ideahan on, ettei tätä maailmaa kerta kaikkiaan ole oikein ymmärtää liian nopeasti ja liian simppelillä tavalla. Tässä asiassa intellektuellilla on velvollisuutensa.

Olavi Paavolainen on niitä harvoja suomalaisia intellektuelleja, joiden puhetta kuunneltiin mielenkiinnolla poliittisen kentän kaikilla laidoilla. Hän ymmärsi natsien pompöösiä propagandaa ja sen aiheuttamaa hurmosta kansan syvien rivien keskuudessa. Yhtä lailla hän imponoitui neuvostokommunismin saavutuksista ja sen propagandasta.

Tarinan kääntöpuoli on, etteivät noiden hirviömäisten ideologioiden uhrit saaneet hänen mielenkiintoaan hereille. Itse asiassa hän nielaisi syötit kokonaan ja jäi ikään kuin kahdelta puolelta vetävien siimojen vangiksi.

Sotien jälkeen asetelma selkiytyi sikäli, että natsit lakaistiin historian roskakoreihin ja jäljelle jäi vain Neuvostoliitto, pompöösimpänä ja falskimpana kuin koskaan, mutta nyt lähes koko intelligentsijan kilvan kosiskelemana.

Paavolainen liittyi joukkoon ja maksoi veronsa aikakaudelle retusoimalla kömpelösti rintamapäiväkirjaansa. Tämän vuoksi hän ansaitusti menetti arvonantonsa muissa kuin kommunismille myötäsukaisissa piireissä, mikä ilmeisesti vaikutti masentavasti ja mahdollisesti söi itsetuntoa. Olihan kyseessä intellektuellin kannalta synti henkeä vastaan.

Ajoitus ratkaisi kaiken. Mikäli Paavolainen olisi ennen sotaa ehtinyt julkaista kertomuksensa Neuvostoliitosta, hän olisi jo sotien aikana leimautunut maanpetturiksi. Sotien jälkeen asialle ei oikeastaan olisi ollut estettä, mutta ilmeisesti aika oli kirjoittajan mielestä jo epäsopiva noiden kirjoitusten julkaisemiselle. Synkkä yksinpuhelu oli jo tuottanut tarpeeksi ivaa ja vihaa.

Ville Laamasen ja Hannu Riikosen toimittama teos Volga virtaa nyt Moskovaan, sisältää valikoiman niitä Paavolaisen kirjoituksia, jotka luultavasti olisivat päätyneet tuohon julkaisemattomaksi jääneeseen kirjaan. Mukana on myös tarpeellista taustoitusta ja analyysiä ajasta ja kirjoittajasta.

Itse julkaistu materiaali ei maailmoja mullista. Ennen muuta se käsittää matkaoppaille tyypillistä enemmän tai vähemmän kliseemäistä kuvausta maasta ja kansasta. Epäkohtia, saati rikoksia ei juuri löydä, mutta niitähän kirjoittaja ei ole etsimässäkään.

Kuitenkin Paavolaisen tietämättömyys ympäristöstään saa joskus uskomattomia muotoja. Hän haluaa päästä Leningradin suomalaiselle klubille vuonna 1939, ymmärtämättä, että sellaiset klubit suljettiin jo vuonna 1937 ja niiden jäsenet enimmäkseen ammuttiin. Jopa suomen kielen julkinen käyttö kiellettiin, mikä oli ennennäkemätön skandaali ns. sivistysmaiden historiassa.

Kymmenentuhannen suomalaisen teloitus oli asia, josta vieraan olisi pitänyt olla sen verran kiinnostunut, että hän olisi kaikin tavoin yrittänyt kaivaa totuuden esille. Sitähän ei tutuilla ja toreilla julistettu, mutta eihän asia periaatteessa tuntematonkaan ollut.

Ehkäpä kirjailija ei halunnut liikoja vaivata isäntiään eikä itseäänkään. Edes vanhan tuttavan, edellisenä vuonna ammutun Boris Pilnjakin kohtalo ei jäänyt liiemmälti vaivaamaan. Vähänkö Neuvostoliitossa ihmisiä oli.

Muuan erikoinen seikka Paavolaisen kuvauksissa pistää silmään. Se on neuvostokansalaisten ylenkatse läntisiä vieraita kohtaan. Mikä saattoi olla sen taustalla?

Toki asian takana saattoi olla se, että oma propaganda oli nielaistu viimeistä pilkkua myöten ja kaikkialla kaikuva rallatus siitä, miten sotaan oltiin valmiita, jos aika koittaisi, uskottiin todella vahvasti. Odotettavissa oli vähällä verellä saatava voitto, jonka puna-armeija hankkisi vihollisen alueella.

Toisaalta jokainen neuvostokansalainen myös ymmärsi tietävänsä jonkin todellisuuden tason, mistä nuo läntiset ihastelijat olivat aivan tietämättömiä. Lukemattomat mielettömät teloitukset ja leirituomiot olivat aivan tuoreessa muistissa ja 20 minuutin laki, joka saattoi tuoda töistä myöhästyneille vankeutta, oli juuri säädetty.

Se oli paratiisi, joka kuhisi käärmeitä. Niistä kulttuurimatkaileva intellektuelli ei kuitenkaan ollut kiinnostunut. Hänellä oli tiettävästi kuuma sydän ja Moskovan toivottiin polttavan hänet, tosin vain kuvaannollisesti. Niin siinä taisi käydäkin. Muutaman vuoden kuluttua kirjoittaja joka tapauksessa ymmärsi tuottaneensa tekstiä, joka uuden aikakauden koitettua sopi parhaiten makulatuuriksi.

Sankariposeeraus ja sopulit

Trumpeterstråle

Iltalehden otsikko oli yhtä ennustettava kuin typeräkin: ”Niinistö puolusti Putinin vierailua”. Helsingin Sanomat otsikoi samaan tyyliin ja arvattavasti monet muutkin. Miksipä noita sepustuksia lukemaan, kun sisällön tietää jo muutenkin.

En enää muista, kuka keksi sanan ”sopuli” kuvaamaan journalisteja, mutta epäilen Kalevi Sorsaa. Kari Suomalainen puolestaan loi lehtisopulin visuaalisen hahmon: kynää ja lehtiötä pitelevä pikku jyrsijä päässään vanhan kansan lehdistöhattu, jonka nauhassa on arvatenkin pressikortti.

No niin, muistelen, että termin keksijä luuli erheellisesti sopulien seuraavan johtajaa. Näinhän ei ole asia. Kyse on laumasta, jossa jokainen seuraa toistaan eli eräänlaisesta kaaoksesta, jollaiseen tunnetusti myös aina syntyy oma logiikkansa. Sellainenhan siis on myös kaikella järjettömyydellä, kuten EU:sta tiedämme.

Ennen pitkää sopulilauma omaksuu tietyn viitekehyksen, joka sitten istuu kunkin aviisin uutisoinnissa kuin pellonvalo Junttilan tuvan seinässä. Lukijan ei tarvitse rasittaa aivojaan ymmärtääkseen, mikä on totuus tämän maailman touhuista. Sen näkee heti jo otsikosta.

Putinin vierailu missä tahansa maailman kolkassa on ilman muuta huono asia, koska sellaisia ovat myös Putin ja Venäjä, tuo Euraasian sairas mies ja Pax Americanan häirikkö. Jokainen suomalainen mediaansa seuraava tietää tämän.

Niinpä onkin vain ja ainoastaan odotettavissa, että V.V. Putinin vierailu Suomeen aiheuttaa ”kovaa kritiikkiä” ruotsalaisen poliitikon taholta, olkoonkin että kyseessä on vain kolmannen luokan poliitikko ja että itse ”kritiikissä” ei ole mitään asiasisältöä lukuun ottamatta sitä, ettei Ruotsi tekisi samalla tavalla.

Henrik Ibsenin näytelmässä Peer Gynt, joka ensi kerran esitettiin vuonna 1867, esiintyi ruotsalainen Trumpeterstråle, joka oli joka käänteessä kärkäs tuomaan julki ruotsalaisen sankarillisuuden, jonka tuo maa historiassaan toki erinomaisesti oli ansainnut. Mutta 1800-luvun jälkipuoliskolla tämä herra oli jo kyllä aika lailla ajastaan jäljessä.

Suomessa totuttiin toisen maailmansodan aikana tämän tästä kuulemaan ruotsalaisia ohjeita maamme ulkopolitiikalle. Kuten Rein Marandi väitöskirjassaan totesi, ne muuttuivat aina sitä mukaa, kun Ruotsin opportunistinen siipi arvioi uuden näkökulman itselleen hyödylliseksi. Kun Suomi lähti hyökkäämään, sille hurrattiin, kun se joutui katkeraan puolustussotaan, sitä vaadittiin lopettamaan sota heti. ja hinnalla millä tahansa.

Suomen intressit eivät tässä tietenkään painaneet yhtään mitään eikä neuvojilla sitä paitsi ollut tarjottavanaan mitään muuta kuin ”kovaa kritiikkiä”, jonka ainoa ansio oli se halveksunta, mikä tuli Suomen etujen osaksi.

Siihen aikaan Suomen lehdistö, joka toki oli koordinoidusti valtiojohdon toimesta neuvottua, varoi loukkaamasta ystävällismielistä Ruotsia, mutta ei sentään ottanut sikäläistä näkökulmaa johtotähdekseen.

Jos eläisimme noita paljon puhuttuja vanhoja aikoja, voisimme varmaankin odottaa, että isänmaallinen lehdistömme otsikoisi esimerkiksi ”Ruotsalainen poliitikko tarjosi pyytämättä neuvoja Suomen ulkopolitiikan hoitamiseen” tai ”Ruotsalainen poliitikko ei ole tyytyväinen Suomen ulkopolitiikkaan”.

Ruotsalaisilla parlamentaarikoilla on tietysti oma lehmänsä ruotsalaisessa ojassa, eikä heidän puheenvuoroilleen kannata tässä maassa antaa sen suurempaa painoarvoa kuin käytetyt argumentit edellyttävät.

Tässä tapauksessa ei ilmeisesti ollut kyse minkäänlaisesta, edes kehnosta, argumentoinnista ja on käsittämätöntä, millaisella logiikalla noiden avuttomien demonstraatioiden asianmukaisesta torjumisesta saadaan aikaan peräti etusivun juttu, olkoonkin että Iltalehteen.

Putin on siis tulossa vierailulle ja täytyy vain toivoa, että se olisi alku yleisemmällekin liennytykselle EU:n ja Venäjän suhteissa. Kuten Saksan ulkoministeri Steinmeier, Ruotsalaisten poliitikkojen kritiikkiä uhmaten, on todennut, kyseessä on kuin onkin epäonnistunut politiikka.

Tämän ymmärtäminen ei näytä olevan helppoa enempää EU:n tolkuttomalle poliittiselle koneistolle kuin ruotsalaisille parlamentaarikoillekaan. Muuta tuskin voi edes odottaa.

Jotakin muuta pitäisi sen sijaan vaatia vapaan maan vapaalta lehdistöltä. On masentavaa nähdä, miten meidän kerran sentään varsin valpas ja terävä lehdistömme, jossa vaikuttivat Kari Suomalaisen ja Jaakko Okkerin kaltaiset tähdet, on omaksunut ohjenuorakseen kaikkein latteimman poliittisen korrektiuden. Se imetään suoraan sen johtavista maista ja siinä kontekstissa Suomen edut usein ovat ikävä poikkeama ja loukkauskivi.

Mutta Suomi on vielä olemassa ja tahtoo ollakin. Sen kansa ansaitsee parempaa kuin EU:n ja sen ytimien näkökulman nostamista kaiken mitaksi.

Kuten Venäjällä, myös EU:ssa vapaa sana on olemassa niin kauan kuin internetiä ei suitsita. Kun se tehdään, on Orwellin vuosi 2050 enää ajan kysymys.

Kannattaa muistaa, että totalitarismin herruus on sisäistettyä. Sopulijournalismi tulee luultavasti aidosta vakaumuksesta, kuten se on ennenkin tullut. Kavahtakaamme sitä silti. Uskoni Suomen lehdistöön palautuu vasta, kun näen siellä uuden Kari Suomalaisen ja Jaakko Okkerin.

Mutta he toki kuuluivat tuohon kauhean suomettumisen aikaan, mutta heidän erinomaisuutensa onkin nähtävä juuri sitä taustaa vasten.