Sankariposeeraus ja sopulit

Trumpeterstråle

Iltalehden otsikko oli yhtä ennustettava kuin typeräkin: ”Niinistö puolusti Putinin vierailua”. Helsingin Sanomat otsikoi samaan tyyliin ja arvattavasti monet muutkin. Miksipä noita sepustuksia lukemaan, kun sisällön tietää jo muutenkin.

En enää muista, kuka keksi sanan ”sopuli” kuvaamaan journalisteja, mutta epäilen Kalevi Sorsaa. Kari Suomalainen puolestaan loi lehtisopulin visuaalisen hahmon: kynää ja lehtiötä pitelevä pikku jyrsijä päässään vanhan kansan lehdistöhattu, jonka nauhassa on arvatenkin pressikortti.

No niin, muistelen, että termin keksijä luuli erheellisesti sopulien seuraavan johtajaa. Näinhän ei ole asia. Kyse on laumasta, jossa jokainen seuraa toistaan eli eräänlaisesta kaaoksesta, jollaiseen tunnetusti myös aina syntyy oma logiikkansa. Sellainenhan siis on myös kaikella järjettömyydellä, kuten EU:sta tiedämme.

Ennen pitkää sopulilauma omaksuu tietyn viitekehyksen, joka sitten istuu kunkin aviisin uutisoinnissa kuin pellonvalo Junttilan tuvan seinässä. Lukijan ei tarvitse rasittaa aivojaan ymmärtääkseen, mikä on totuus tämän maailman touhuista. Sen näkee heti jo otsikosta.

Putinin vierailu missä tahansa maailman kolkassa on ilman muuta huono asia, koska sellaisia ovat myös Putin ja Venäjä, tuo Euraasian sairas mies ja Pax Americanan häirikkö. Jokainen suomalainen mediaansa seuraava tietää tämän.

Niinpä onkin vain ja ainoastaan odotettavissa, että V.V. Putinin vierailu Suomeen aiheuttaa ”kovaa kritiikkiä” ruotsalaisen poliitikon taholta, olkoonkin että kyseessä on vain kolmannen luokan poliitikko ja että itse ”kritiikissä” ei ole mitään asiasisältöä lukuun ottamatta sitä, ettei Ruotsi tekisi samalla tavalla.

Henrik Ibsenin näytelmässä Peer Gynt, joka ensi kerran esitettiin vuonna 1867, esiintyi ruotsalainen Trumpeterstråle, joka oli joka käänteessä kärkäs tuomaan julki ruotsalaisen sankarillisuuden, jonka tuo maa historiassaan toki erinomaisesti oli ansainnut. Mutta 1800-luvun jälkipuoliskolla tämä herra oli jo kyllä aika lailla ajastaan jäljessä.

Suomessa totuttiin toisen maailmansodan aikana tämän tästä kuulemaan ruotsalaisia ohjeita maamme ulkopolitiikalle. Kuten Rein Marandi väitöskirjassaan totesi, ne muuttuivat aina sitä mukaa, kun Ruotsin opportunistinen siipi arvioi uuden näkökulman itselleen hyödylliseksi. Kun Suomi lähti hyökkäämään, sille hurrattiin, kun se joutui katkeraan puolustussotaan, sitä vaadittiin lopettamaan sota heti. ja hinnalla millä tahansa.

Suomen intressit eivät tässä tietenkään painaneet yhtään mitään eikä neuvojilla sitä paitsi ollut tarjottavanaan mitään muuta kuin ”kovaa kritiikkiä”, jonka ainoa ansio oli se halveksunta, mikä tuli Suomen etujen osaksi.

Siihen aikaan Suomen lehdistö, joka toki oli koordinoidusti valtiojohdon toimesta neuvottua, varoi loukkaamasta ystävällismielistä Ruotsia, mutta ei sentään ottanut sikäläistä näkökulmaa johtotähdekseen.

Jos eläisimme noita paljon puhuttuja vanhoja aikoja, voisimme varmaankin odottaa, että isänmaallinen lehdistömme otsikoisi esimerkiksi ”Ruotsalainen poliitikko tarjosi pyytämättä neuvoja Suomen ulkopolitiikan hoitamiseen” tai ”Ruotsalainen poliitikko ei ole tyytyväinen Suomen ulkopolitiikkaan”.

Ruotsalaisilla parlamentaarikoilla on tietysti oma lehmänsä ruotsalaisessa ojassa, eikä heidän puheenvuoroilleen kannata tässä maassa antaa sen suurempaa painoarvoa kuin käytetyt argumentit edellyttävät.

Tässä tapauksessa ei ilmeisesti ollut kyse minkäänlaisesta, edes kehnosta, argumentoinnista ja on käsittämätöntä, millaisella logiikalla noiden avuttomien demonstraatioiden asianmukaisesta torjumisesta saadaan aikaan peräti etusivun juttu, olkoonkin että Iltalehteen.

Putin on siis tulossa vierailulle ja täytyy vain toivoa, että se olisi alku yleisemmällekin liennytykselle EU:n ja Venäjän suhteissa. Kuten Saksan ulkoministeri Steinmeier, Ruotsalaisten poliitikkojen kritiikkiä uhmaten, on todennut, kyseessä on kuin onkin epäonnistunut politiikka.

Tämän ymmärtäminen ei näytä olevan helppoa enempää EU:n tolkuttomalle poliittiselle koneistolle kuin ruotsalaisille parlamentaarikoillekaan. Muuta tuskin voi edes odottaa.

Jotakin muuta pitäisi sen sijaan vaatia vapaan maan vapaalta lehdistöltä. On masentavaa nähdä, miten meidän kerran sentään varsin valpas ja terävä lehdistömme, jossa vaikuttivat Kari Suomalaisen ja Jaakko Okkerin kaltaiset tähdet, on omaksunut ohjenuorakseen kaikkein latteimman poliittisen korrektiuden. Se imetään suoraan sen johtavista maista ja siinä kontekstissa Suomen edut usein ovat ikävä poikkeama ja loukkauskivi.

Mutta Suomi on vielä olemassa ja tahtoo ollakin. Sen kansa ansaitsee parempaa kuin EU:n ja sen ytimien näkökulman nostamista kaiken mitaksi.

Kuten Venäjällä, myös EU:ssa vapaa sana on olemassa niin kauan kuin internetiä ei suitsita. Kun se tehdään, on Orwellin vuosi 2050 enää ajan kysymys.

Kannattaa muistaa, että totalitarismin herruus on sisäistettyä. Sopulijournalismi tulee luultavasti aidosta vakaumuksesta, kuten se on ennenkin tullut. Kavahtakaamme sitä silti. Uskoni Suomen lehdistöön palautuu vasta, kun näen siellä uuden Kari Suomalaisen ja Jaakko Okkerin.

Mutta he toki kuuluivat tuohon kauhean suomettumisen aikaan, mutta heidän erinomaisuutensa onkin nähtävä juuri sitä taustaa vasten.