Bona fide

Bona fide

On joskus sanottu, että ero maanpetturin ja kansallissankarin välillä on vain ajoituksessa. Tämä on ilmeistä kun ajattelee monien merkkimiesten uraa. Itä-Karjalan suomalainen johto oli kunniansa kukkuloilla silloin, kun heidän politiikkansa oli yhteneväistä valtakunnan politiikan kanssa.

Kun tilanne muuttui, heistä tuli ”objektiivisesti” maanpettureita ja he saivat sen mukaisen kohtelun. Samaan tapaan meni Tuhatševskin ja muun puna-armeijan johdon urakehitys. Se, mikä oli kiitettävää vuosina 1922-1933 muuttuikin hengenvaaralliseksi tuon maagisen vuoden 1933 jälkeen.

Vähemmän dramaattinen on yleensä ollut sen joukon osa, jota Karl Mannheim kutsui nimellä freischwebende Intelligenz. Kyseessä ovat siis sitoutumattomat intellektuellit, joilla on oma toimenkuvansa ja kutsumuksensa ja jotka pitävät totuutta suurempana ystävänään kuin kulloisiakin vallanpitäjiä.

Tätä joukkoa on jo niin paljon sätitty ja pilkattu, ettei asia enää vaadi tässä minun kontribuutiotani. Totta on, että läntisen intelligentsijan pyhiinvaellukset milloin minnekin sisältävät paljon farssimaisia aineksia ja monet sen tuotokset kirvoittavat aina hyvät naurut.

Siitä huolimatta tekisi mieli hieman jarrutella niitä, jotka näkevät tuossa joukossa pelkkää naurettavuutta tai pahempaa. Osa poliittisista pyhiinvaeltajista oli orjamaisia henkiä, joiden suurimpana onnena oli palvoa kaikkea sitä, mikä heidän mielessään rakentui uskonnon kaltaiseksi korkeammaksi voimaksi ja tarjosi heille paikan pyhien yhteydessä.

Olihan joukossa toki muitakin. Kaikki eivät olleet kyvyttömiä näkemään myös sellaista, joka soti heidän ennakkokäsityksiään vastaan. Jotkut jopa omantuntonsa vaatimuksesta nostivat sellaiset asiat esille. Neuvostoliiton 1930-luvun ihastelijasta sen arvostelijaksi muistamme kääntyneen esimerkiksi André Giden. Puhdasmielinen Paavo Rintala kirjoitti sitten sotien jälkeen monenlaista soopaa ihastelemastaan Neuvostoliitosta, mutta lopulta hänkin, sisäisestä pakosta, joutui kirjoittamaan Valehtelijan muistelmat.

Niin sanottujen intellektuellien piiriin näyttää aina kuuluneen sekä kyynikkoja että epä-älyllistä väkeä, joka ei yksinkertaisesti kykene kritiikkiin elämää suuremman aatteensa edessä. Joukkoon mahtuu kuitenkin aina myös aidosti kriittisiä henkiä, joita tympäisee aikakauden helppohintainen ortodoksia, joka nostaa ihanteeksi ja normiksi typeryyden, olkoonkin että poliittisesti oikeansuuntaisen typeryyden.

Nyt en muista sen tunnetun henkilön nimeä, joka kerran pohdiskeli, että tuntee velvollisuudekseen olla vapaa-ajattelija klerikaalien joukossa, mutta myös uskonnollisten kysymyksenasettelujen ymmärtäjä ateististen älykääpiöiden joukossa. Ideahan on, ettei tätä maailmaa kerta kaikkiaan ole oikein ymmärtää liian nopeasti ja liian simppelillä tavalla. Tässä asiassa intellektuellilla on velvollisuutensa.

Olavi Paavolainen on niitä harvoja suomalaisia intellektuelleja, joiden puhetta kuunneltiin mielenkiinnolla poliittisen kentän kaikilla laidoilla. Hän ymmärsi natsien pompöösiä propagandaa ja sen aiheuttamaa hurmosta kansan syvien rivien keskuudessa. Yhtä lailla hän imponoitui neuvostokommunismin saavutuksista ja sen propagandasta.

Tarinan kääntöpuoli on, etteivät noiden hirviömäisten ideologioiden uhrit saaneet hänen mielenkiintoaan hereille. Itse asiassa hän nielaisi syötit kokonaan ja jäi ikään kuin kahdelta puolelta vetävien siimojen vangiksi.

Sotien jälkeen asetelma selkiytyi sikäli, että natsit lakaistiin historian roskakoreihin ja jäljelle jäi vain Neuvostoliitto, pompöösimpänä ja falskimpana kuin koskaan, mutta nyt lähes koko intelligentsijan kilvan kosiskelemana.

Paavolainen liittyi joukkoon ja maksoi veronsa aikakaudelle retusoimalla kömpelösti rintamapäiväkirjaansa. Tämän vuoksi hän ansaitusti menetti arvonantonsa muissa kuin kommunismille myötäsukaisissa piireissä, mikä ilmeisesti vaikutti masentavasti ja mahdollisesti söi itsetuntoa. Olihan kyseessä intellektuellin kannalta synti henkeä vastaan.

Ajoitus ratkaisi kaiken. Mikäli Paavolainen olisi ennen sotaa ehtinyt julkaista kertomuksensa Neuvostoliitosta, hän olisi jo sotien aikana leimautunut maanpetturiksi. Sotien jälkeen asialle ei oikeastaan olisi ollut estettä, mutta ilmeisesti aika oli kirjoittajan mielestä jo epäsopiva noiden kirjoitusten julkaisemiselle. Synkkä yksinpuhelu oli jo tuottanut tarpeeksi ivaa ja vihaa.

Ville Laamasen ja Hannu Riikosen toimittama teos Volga virtaa nyt Moskovaan, sisältää valikoiman niitä Paavolaisen kirjoituksia, jotka luultavasti olisivat päätyneet tuohon julkaisemattomaksi jääneeseen kirjaan. Mukana on myös tarpeellista taustoitusta ja analyysiä ajasta ja kirjoittajasta.

Itse julkaistu materiaali ei maailmoja mullista. Ennen muuta se käsittää matkaoppaille tyypillistä enemmän tai vähemmän kliseemäistä kuvausta maasta ja kansasta. Epäkohtia, saati rikoksia ei juuri löydä, mutta niitähän kirjoittaja ei ole etsimässäkään.

Kuitenkin Paavolaisen tietämättömyys ympäristöstään saa joskus uskomattomia muotoja. Hän haluaa päästä Leningradin suomalaiselle klubille vuonna 1939, ymmärtämättä, että sellaiset klubit suljettiin jo vuonna 1937 ja niiden jäsenet enimmäkseen ammuttiin. Jopa suomen kielen julkinen käyttö kiellettiin, mikä oli ennennäkemätön skandaali ns. sivistysmaiden historiassa.

Kymmenentuhannen suomalaisen teloitus oli asia, josta vieraan olisi pitänyt olla sen verran kiinnostunut, että hän olisi kaikin tavoin yrittänyt kaivaa totuuden esille. Sitähän ei tutuilla ja toreilla julistettu, mutta eihän asia periaatteessa tuntematonkaan ollut.

Ehkäpä kirjailija ei halunnut liikoja vaivata isäntiään eikä itseäänkään. Edes vanhan tuttavan, edellisenä vuonna ammutun Boris Pilnjakin kohtalo ei jäänyt liiemmälti vaivaamaan. Vähänkö Neuvostoliitossa ihmisiä oli.

Muuan erikoinen seikka Paavolaisen kuvauksissa pistää silmään. Se on neuvostokansalaisten ylenkatse läntisiä vieraita kohtaan. Mikä saattoi olla sen taustalla?

Toki asian takana saattoi olla se, että oma propaganda oli nielaistu viimeistä pilkkua myöten ja kaikkialla kaikuva rallatus siitä, miten sotaan oltiin valmiita, jos aika koittaisi, uskottiin todella vahvasti. Odotettavissa oli vähällä verellä saatava voitto, jonka puna-armeija hankkisi vihollisen alueella.

Toisaalta jokainen neuvostokansalainen myös ymmärsi tietävänsä jonkin todellisuuden tason, mistä nuo läntiset ihastelijat olivat aivan tietämättömiä. Lukemattomat mielettömät teloitukset ja leirituomiot olivat aivan tuoreessa muistissa ja 20 minuutin laki, joka saattoi tuoda töistä myöhästyneille vankeutta, oli juuri säädetty.

Se oli paratiisi, joka kuhisi käärmeitä. Niistä kulttuurimatkaileva intellektuelli ei kuitenkaan ollut kiinnostunut. Hänellä oli tiettävästi kuuma sydän ja Moskovan toivottiin polttavan hänet, tosin vain kuvaannollisesti. Niin siinä taisi käydäkin. Muutaman vuoden kuluttua kirjoittaja joka tapauksessa ymmärsi tuottaneensa tekstiä, joka uuden aikakauden koitettua sopi parhaiten makulatuuriksi.