Ennen stadia

Helsinkiläisyyttä Ruotsin aikaan

Seppo Aalto, Kauppiaita ja laivanvarustajia. Helsinkiläisten elämä Ruotsin aikana 1550-1809. Siltala 2016, 272 s.

Vanhat ajat eivät meillä tuossa takavuosina olleet kovinkaan muodikkaita. Ehkäpä asiaa selitti äkkimodernisaation tuoma ylimielisyys: mitäpä tuhlaamaan aikaa noihin hölmöläisiin, joiden elämä koostui sentään enimmäkseen vähä-älyisestä puuhailusta uskonnon ja raakalaismaisen lain valtapiirissä, usein toimeentulominimin rajalla tai alapuolella.

Viime aikoina suuntaus on tainnut muuttua ja kukaties se liittyy yleisempäänkin irrationalismin arvostuksen nousuun. On alettu ymmärtää Aapelin Siunattuun hulluuteen sisältyvää viisautta, jonka mukaan kukaan ei taidakaan olla ihan kokonaan viisas. Niinpä olemme ehkä sittenkin lähempänä noita historian hahmoja, kuin haluaisimme ajatella.

Meillä Suomessa ei, hovien ja palatsien puutteessa ole kovinkaan monipuolista kirjallista materiaalia entisajan elämänmenosta. Porvaristokin oli vähälukuista ja usein köyhää. Talonpojat taas jättivät jälkiä lähinnä oikeuden pöytäkirjoihin, mikäli eivät olleet läpeensä kunniallisia ja hyviä alamaisia.

Mutta ei täälläkään nyt sentään ihan metsäläisiä oltu. Aina silloin tällöin myös Helsingin porvarit rikastuivat tämän valtakunnanosan ykkösluokkaan ja varsin usein heillä oli suhteita Tukholmaan, aivan vallan huipuille, puhumatta nyt Tallinnasta ja jopa Amsterdamista, jonne laivatkin kulkivat.

Varsinainen valtameripurjehdus ei tainnut olla Helsingin heiniä. Kaupunki kyllä vei tervaa ja palkkeja aina Hollantiin saakka, mutta 1700-luvulla sentään Ruotsin rintamaiden kauppiaat toimivat melko aktiivisesti myös Itä-Intiassa saakka.

1800-luvulla sitten jo meiltäkin käsin, esimerkiksi Loviisasta purjehdittiin hyvinkin aktiivisesti jopa Amerikkaan -siis Venäjän Amerikkaan eli Alaskaan- saakka.

Tämä ei merkinnyt sitä, että Helsinki olisi ennen 1800-lukua ollut merkityksetön kylä ainakaan kaiken aikaa. Se nousi aina välillä kukoistukseen suurten konjunktuurien siivellä ja sen menestys oli hyvin riippuvaista suurista markkinoista, Viipurin, Narvan ja Tallinnan kaltaisista kilpailijoista sekä tietenkin kruunusta, joka yritti valvoa valtakunnan parasta kieltämällä milloin mitäkin

Toki Viaporin rakentaminen 1700-luvulla nosti Helsingin kovaan kasvuun ja sillä oli joskus muitakin omia erikoisbisneksiään, kuten etulyöntiasema Tallinnan puutavarantuonnissa.

Helsinkiläiset olivat kansainvälistä väkeä, kuten yleensäkin tuon ajan kauppiaat. Saksalainen ja ruotsalainen syntyperä ja siihen liittyvät kansainväliset suhteet olivat varsin usein menestyvien kauppiaiden takana.

Kuitenkin kirjoittaja kertoo, että ainakin jossakin vaiheessa kaupungin asukkaista oli yli puolet suomenkielisiä. Tämä aiheutti omat seuraamuksensa esimerkiksi kämnerioikeuden puheenjohtajan henkilöllisyyden tai pappien toimintakyvyn kannalta.

Itse asiassa suomenkielisyys näyttää aluksi menettäneen kaupungissa merkitystään 1800-luvulla, kun huomattava osa kaupunkilaisista alkoikin olla venäläisiä. Tosin kaupungin valtava kasvu jätti tämän ryhmän ennen pitkää pieneksi vähemmistöksi ja sama kohtalohan on ollut myös ruotsinkielisyydellä. Kehitys pelkästään minun muistini aikana on ollut varsin selvästi havaittavissa.

Useat kirjoittajat ovat korostaneet sitä, miten ainutlaatuista ja Venäjälle tyypillistä oli, että uusi pääkaupunki, Pietari, perustettiin hallitsijan mahtikäskyllä.

Kuten tiedämme, sillä tavalla perustettiin myös Helsinki. Prosessi ei ollut mitenkään helppo, kun Pohjanlahden rannan kaupungeista määrättiin porvarit pakolla siirtymään Helsinkiin. Uppiniskaiset alamaiset ja koleerinen Kustaa Vaasa saivat siinä ottaa mittaa toisistaan. Lopputulosta voi ehkä nimittää kompromissiksi, joka tosin voi olla turhan kaunisteleva sana.

Joka tapauksessa uusi Helsinki nykyisen Vanhankaupungin kosken saaressa oli Pietariin verrattuna köyhän miehen sotakaupunki, ei mikään pramea pääkaupunki. Vaihtelevalla menestyksellä siellä elää kituutettiin, kunnes maannousu teki yhteyksistä liian hankalat.

Uusi kaupungin paikka Santahaminassa jäi jostakin syystä käyttämättä ja seuraava Pietari Brahen aikainen sijoituspaikka Sörnäisissä oli floppi. Vasta Vironniemellä kaupunki alkoi kukoistaa, suuressa määrin mahtavan suojelijansa, kreivi Brahen ansiosta.

Kuten arvata saattaa, kaupungilla oli aina omat mahtimiehensä ja heidän kilpailijansa. Lähteet kuvastavat loputtomia riitoja ja valtataisteluita. Niitä Aalto on kuvannut säästelemättä nasevia luonnehdintoja henkilöistään, joita useammin näyttävät ajaneen eteenpäin paheet kuin hyveet.

Toki oli myös myönteisiä hahmoja, kuten pormestari Abraham Wetter, jonka nimeä kantava katu yhä syystäkin löytyy kaupungista. Kirjavia persoonia, kuten yltiöpietisti Petter (Pietari) Schäfer, joka jopa rohkeni panna viralta koko kolminaisuusopin, löytyy myös henkilögalleriasta.

Kuten tunnettua, venäläinen eskaaderi, johon osallistui itse tsaari Pietari, poltti kaupungin vuonna 1713. Kaupunkilaiset hylkäsivät sen ja palatessaan Uudenkaupungin rauhan jälkeen he saivat havaita koko seudun muuttuneen: venäläiset olivat rakentaneet palaneiden talojen paikalle omansa ja lisäksi linnoituksen, joka hallitsi sekä satamaa, että kaupunginlahtea.

Kun kirjassa aika usein viitataan tiettyihin katuihin ja kaupunginosiin, olisi pari karttaa ollut lukijalle suureksi hyödyksi. Kuvitusta olisi löytynyt myös vaikkapa venäläisten vuonna 1713 suorittamasta pommituksesta ja toki monesta uustakin asiasta.

Yhtä kaikki, kirjan on kirjoittanut henkilö, joka varmastikin tuntee aihepiirin paremmin kuin kukaan muu. Se on myös varsin sujuvasti ja jopa vauhdikkaasti kirjoitettu eikä kaihtele reippaita johtopäätöksiä, jotka pitävät lukijan virkeänä. Suomen ja Helsingin menneisyydestä kiinnostuneen kannattaa ilman muuta tutustua tähän opukseen. Siitä onkin jo aikaa, kun Aimo Halila kirjoitti hieman samantyylisen kirjan ”Me raatiherrat ja porvarit”. Hienoa, että tätä kirjallisuutta on tullut lisää.

Nyt kaipaisi vaikkapa Suomen 1700-luvun valtameripurjehdukseen liittyvää kirjaa suurelle yleisölle. Ja kovin tärkeähän se on myös tuo 1800-luku.

Presidentti räksyttää

Presidentti räksyttää

Maailmassa on aika monta hallitsijaa, joista en pidä. Kuka syö alamaisiaan, kuka muuten kurmottaa. Kenen maassa on voimassa barbaarinen lainsäädäntö ja kuka työntää kaikki valtion varat aina aluksi omiin taskuihinsa. Joku vieläpä pistää koko kansan marssimaan tahdissa ja huutamaan itselleen ylistystä.

Olen kuitenkin yleensä jättänyt näiden herrojen kurittamisen kansainvälisen yhteisön harteille, ei vähiten siitä syystä, etteivät omani ole kyllin leveät. Itse asiassa koko maamme on sen verran vähäinen voimiltaan, ettei meidän kannata ryhtyä ylen määrin toisia vastaan demonstroimaan, mikäli asialla ei ole mitään muuta kuin demonstroinnin merkitys. Eräs politiikkaa ymmärtävä sanoi tämän joskus.

Epäilemättä vieläkin typerämpää on mennä päsmäröimään silloin, kun asioiden muuttaminen ei ole missään määrin meidän vallassamme, mutta kohteeksi valittu sen sijaan kyllä voi tehdä meille kaikenlaista ikävää.

Ehkäpä se olisi tyhmyyden huippu? Niinpä enempää Euroopan yhteisö kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvallat eivät ole ryhtyneet vakavasti kurittamaan Saudi-Arabiaa, minkä tuo maa olisi erinomaisesti ansainnut. Edes siihen ei ole tyydytty, vaan on teeskennelty, että kyseessä olisi normaali, seurapiirikelpoinen maa, joka hyvinkin voidaan valita vaikkapa johtamaan YK:n ihmisoikeuskomissiota.

Politiikassa ja etenkin kansainvälisessä politiikassa kannattaa muistaa vielä tänäkin päivänä, että valtioilla on yhä huomattava määrä suvereenisuutta ja ne saattavat ihan itse valita, miten reagoivat vihamieliseksi kokemaansa politiikkaan.

Ruotsi hankki aikanaan vihollisia sieltä ja täältä, mutta siihen oli silla varaa. Mitään myönteisestä se ei liene touhuillaan saavuttanut, ellei sellaiseksi lueta farisealaisen puolueen itsetyytyväisyyden nousua omassa maassa.

Suomessa oli opittu sota-aikana, ettei kannata olla liian kranttu, kun etsii ystäviä. Myöskään tyhjä suunsoitto ei asioita paranna, vaan saattaa niitä huonontaa. Talvisodan puhjetessa Hitler muistutti mieleen, että suomalaisten, jotka ovat koko ajan räksyttäneet natsihallinnolle, ei kannat nyt odottaa heiltä apua.

Sivumennen sanoen, ruotsalaiset osasivat aikanaan pitää suun soukemmalla. Niinpä Hermann Rauschningin kirjaa, jossa Hitlerin kanssa usein keskustellut henkilö osoitti hänen olevan vaarallinen barbaari, kieltäydyttiin aluksi Ruotsissa julkaisemasta hyviin naapuruussuhteisiin vedoten.

Epäilemättä ruotsalaisilla oli asiaan omat syynsä. Politiikka on joka tapauksessa taidetta eikä tiedettä, saati aritmetiikkaa. Itsesensuurilla ja jopa sensuurilla on aikansa ja paikkansa. Ne, samoin kuin syytökset ja herjaukset toimivat eri oloissa eri tavoin.

Ruotsalaisillekin koitti aikansa, kun Hitler kukistettiin. Sen jälkeenhän se herra on siinä maassa saanut totisesti kuulla kunniansa.

Suomenkin historiasta voidaan löytää vastaavia aineksia. On aika sotia ja on aika sopia. On aika kerätä kiviä ja on aika heittää kiviä. Onneton se, joka ei oikeaa aikaa ymmärrä.

Yhdysvallat, joka on säilyttänyt itsellään huomattavan määrän suvereenin valtion piirteitä eli rikkoo avoimesti useita YK:n julistusten ja kansainvälisten sopimusten määräyksiä, ei ole pahemmin saanut siitä hyvästä ulostemyrskyjä kokea, ainakaan Euroopan suunnalta, ties mistä syystä.

Nyt näyttää tuuli kääntyneen. Sen jälkeen, kun rauhannobelisti jätti valtaistuimensa, toivoi edistyksellinen kansanosa naisvaltikan koittavan lännen suuressa demokratiassa.

Kun näin ei käynytkään, alkoi kyseinen elementti valittaa maansa joutuneen Venäjän manipulatiivisen toiminnan kohteeksi ja onnettoman vaalituloksen perustuvankin tähän seikkaan.

Sitä paitsi valittu presidentti ei oikeasti monia miellyttänyt eikä miellytä. Kuulun itsekin niihin, joiden mielestä tämä valinta oli huono ja on pelättävissä, että se on jopa yhtä huono vaihtoehto kuin olisi ollut kakkosehdokkaan valinta.

Tämän vuoksi en kuitenkaan ole itse ajatellut mennä kadulle huutamaan ”Not my president!” tai tekemään jotakin muuta yhtä fiksua. Tuo presidentti nyt vain on valittu toisessa maassa sen maan omien sääntöjen mukaan. Minulla ei ole siihen osaa eikä arpaa eikä pidä ollakaan. Ymmärrän tilanteeni ja jo säädyllisyyssyistä annan amerikkalaisten kärsiä valintansa omissa nahoissaan.

Tuntuu siltä, että politiikassa alkaa järjen käyttö ja säädyllisyys käydä yhä harvinaisemmaksi. Nobel-palkinnon myöntäminen Obamalle ilman ensimmäistäkään näyttöä oli jo osoitus suuren luokan idiotismista. Aivan samaa voi sanoa kansainvälisistä(!) mielenosoituksista Trumpia vastaan ennen kuin hän on tehnyt yhtään mitään.

Kuulemma hän loukkaa naisten oikeuksia. Sitä tuskin on vielä tähän päivään mennessä yhtään esimerkkiä. Suomessa hän ei ainakaan liene mitään erityisempää pahaa tehnyt vieraillessaan aikoinaan Uudessakaupungissa.

Entäpä jos loukkaisikin? Miksi juuri hänet valitaan asiassa syntipukiksi, vaikka maailmassa on kymmenittäin islamilaisia valtioita, joissa niitä loukataan aivan avoimesti ja häpeilemättä?

Ja sokeri pohjalla. Helsingin Sanomat otsikoi, että -saamastaan opetuksesta ja ojennuksesta huomiomatta- ”Presidentti jatkaa yhä räksyttämistä”.

Vieraan maan valtionpäämiehestä siis käytetään termejä, joita sovelletaan vain koiriin. Sitä paitsi tuo ”räksyttäminen” on kohdistunut median epärehellisyyteen, kuten tarkkaavaiselle lukijalle sitten paljastuu.

Uutinen ja mielipide on siinä onnistuttu yhdistämään ja millä tavalla! Laatulehteä ei nyt voi enää onnitella. Valitettavasti.

Jyrkkä taival

Jyrkkä taival

Jarkko Vesikansa, Laman taittaja. Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä. Otava 2016, 521 s.

Jyrkkä/kova taival/reitti (Krutoj maršrut) oli aikoinaan nimenä Jevgenija Ginzburgin muistelmilla. Tuo trotskilainen aatteen nainen joutui stalinistisen komennon heiteltäväksi, mutta säilytti nuoruutensa ihanteet, ellen nyt ihan väärin muista.

Jyrkkä on ollut taival myös meidän katajaisella kansallamme. Jälkikäteen katsoen se näyttää vain johtaneen jyrkästi ylöspäin, pois sieltä köyhyyden ja murheen alhosta, jossa oltiin vielä sotien jälkeen.

Muutos ja sen rajuus ovat avainkäsitteitä. Tosiasia on, että harva edes muistaa, miten alkeellista ja köyhää se elämä materiaalisesti oli vielä 1950-luvulla ja vielä harvempi tajuaa, millaisia mutkia sentään saatiin tehdä, ennen kuin maamme oli maailman hyvinvointivaltioiden kärjessä ja miltei kaikkien ihastelun kohteena.

Sitä paitsi tuota asemaa ei ole nytkään annettu meille perinnöksi, jonka voi haudata maahan kuten kelvoton palvelija teki talentilleen. Vanhaan juutalaiseen tapaan perintö on määrätty enenemään, muuten se tuottaa tappiota siinä inflaatiossa, joka faktisesti on väistämätön kehittyvässä maailmassamme.

Ja tästä pääsemmekin Raimo Sailakseen, Vesikansan kirjan päähenkilöön, jonka elämäntarina hahmotetaan taustaksi niille talouden ja yhteiskunnan muutoksille, joita suuret ikäluokat saivat kokea.

Sailas on kotoisin Nivalasta, juurevan Kyösti Kallion kotipitäjästä, joka myös kerran nousi Suomen kartalle Konikapinan ansiosta, siis kansalaistottelemattomuuden.

Kyseessä oli riita Ruuttusen tammasta, jonka eläinlääkäri määräsi lopetettavaksi näivetystaudin takia. Tätä pidettiin kohtuuttomana ja isännät kieltäytyivät tottelemasta ja taisivat aseitakin haalia mukanaan jonnekin talolle.

Niinpä valtiovalta määräsi paikalle peräti sotaväen, vanhaan tsaristiseen tyyliin. Kerrotaan, että kun paikalliset emännät kysyivät osaston komentajalta, Nikke Pärmiltä, mitä vehkeitä ne mukana raahatut konekiväärit oikein olivat ja mihin niitä tarvittiin, vastasi jäyhästä tyylistään tunnettu jääkärikapteeni ”Duoda duoda. Niillä dapedaan deildä ukot, duoda!”

Luojan kiitos, patruunat säästyivät silloin ja toivottavasti aina vastaisuudessakin. Ehkäpä välikohtaus joka tapauksessa kertoo jotakin Nivalasta, jossa oltiin paitsi säästäväisiä, myös itsepäisiä. Tamma virkosi, kun sitä ruokittiin vähän paremmin, mutta eihän sitä kauraa pulan kourissa liene liikoja riittänyt ihmisillekään. Elettiin niillä eväillä, joita oli.

Sailaksen avainkokemuksiin näyttää kuuluneen suo-ojan kaivaminen käsin pakkasessa. Sitä teki muun muassa hänen isänsä. Se oli rankkaa työtä, josta maksettiin kurjasti. Silti se ei ollut syy ruveta epäisänmaalliseksi tai alkaa kannattaa kommunistista huuhaata. Ei ainakaan kaikille. Se vain oli kestettävä ja siinä tarvittiin tuota suomalaista sisua, josta taitaa enää olla jäljellä vain nimi.

Vastaavan kokemuksen sain itsekin, kun linja-autolla kouluun mennessäni katselin miehiä, jotka poistuivat pimeään metsään pokasahan ja kirveen kanssa. Siinä sitä oli luvassa rankkaa työtä niukalla korvauksella. Eipä juuri kateeksi käynyt.

Ja Suomen tarina sodanjälkeisinä vuosikymmeninä onkin ennen muuta tarina yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, jossa koko kansan elinolot paranivat huimasti. ei ole liioittelua sanoa, että muutos oli suurempi kuin Neuvostoliitossa, jossa sellaista yritettiin ajaa läpi väkivalloin. Jyrkkä on ollut taival, mutta laaksojen kautta.

Sailas, kuten muutkin ikäluokkansa edustajat kokivat muutoksen myös suuren luokkaretken muodossa. Matka Nivalasta pääkaupunkiin ja yliopistoon oli monessa suhteessa pitkä, mutta sen tekivät monet. Jotkut eivät kuitenkaan niin tehneet, vaan jäivät kouluttamatta varojen puutteessa.

Tässä oli selvä yhteiskunnallinen vääryys, minkä myös Sailas havaitsi omasta ympäristöstään. Hänen puolueekseen vakiintui sosialidemokraatit, jotka ainakin periaatteessa pyrkivät oikeudenmukaisuuteen. Käytännössä siihen porukkaan kuitenkin aina kuului myös vastuutonta huuhaa-väkeä, joihin Sailas oppi ottamaan etäisyyttä.

Hän pääsi jo nuorena virkamiesuralle ja nousi avainasemiin budjettien suunnittelijana. Sellaista herraa todella tarvittiin, sillä poliitikot osoittautuivat toinen toistaan löperömmiksi ”jakovaran” käyttelijöiksi, joiden ensisijainen kiinnostus tavallisesti kohdistui omien äänestäjien miellyttämiseen ja kilpailijoiden kanssa taktikoimiseen. Maan etu uhkasi yhä uudelleen jäädä jalkoihin.

On kiinnostavaa havaita, miten nopeasti ihmiset oppivat pitämään ”saavutettua etua” jonkinlaisena pyhänä oikeutenaan, johon koskeminen on huutava vääryys ja suoraan sielunvihollisen ajatuspajassa keksittyä.

Noita etuuksia Suomen hallitukset ottivat tavakseen jaella aina, kun rahaa näytti olevan. Koska tämä merkitsi sitä, ettei haluttu piitata niistä trendeistä, jotka osoittivat asian pitemmän päälle kestämättömäksi, tuli budjettipäälliköille ja valtiovarainministereille epäkiitollinen tehtävä leimautua niiksi konniksi, jotka riistävät, ellei nyt leipää köyhän suusta, niin ainakin Torremolinoksen loman siivoojalta.

Tyytymättömyys vallitsevaan elintasoon ja saavutettujen etuuksien peruuttaminen on ollut aika hämmästyttävää, kun muistetaan, millaisissa oloissa valtaosa vanhemmasta väestä oli elämäntaipaleensa aloittanut. Sailas näyttää olleen tässä asiassa tavallista hyvämuistisempi ja sai yhä uudelleen palauttaa jeremiaadeja esittävien mieleen suhteellisuuden tajua.

Kuten vallankumouksissa yleensä, Suomenkaan kehityksessä ei menty tasaista tietä. Itse asiassa katastrofi näytti useammankin kerran olevan uhkaamassa, ehkä peräti valtion konkurssi, kuten 1990-luvun alussa. 2000-luvun lamassa sukellettiin jossakin suhteessa jopa syvemmälle, mutta paremmin eväin.

Siellä oli dramatiikkaa kerrakseen. Mutta kyllä se vielä hurjemmalta tuntui, kun 1970-luvun puoliväliä lähestyttäessä sammutettiin katuvalot öljyn hinnan moninkertaistumisen takia. Taivas näytti synkältä, mutta lopulta paisunut idänkauppa siivitti maan uuteen nousuun.

Nykyajan perspektiivistä se hätätila, joka sai Kekkosen runnaamaan tunnetun hätätilahallituksensa, näyttää aika kohtuulliselta siinä suhteessa, että työttömienkin määrä nousi vain kolmeen prosenttiin työvoimasta. Nykyisinhän tällainen tilanne vaikuttaa lähinnä utopialta.

Joka tapauksessa Martti Miettusen hätätilahallitus ei Sailakselta suuria mainesanoja saa. Hän pohtii, oliko kyseessä mahdollisesti aikakauden huonoin hallitus, vai olisiko tämä arvosana sittenkin annettava Kataisen/Stubbin hallitukselle.

Toimivaan talouspolitiikkaan kuuluu ensisijaisesti kyky panna suu säkkiä myöten. Poliitikoille tämä sinänsä yksinkertainen sääntö näyttää olevan ylivoimainen noudatettava. Kun jostakin joudutaan leikkaamaan, on aina niitä, jotka eivät voi vastustaa kiusausta tehdä asiasta oman demagogiansa välikappale.

Tietenkään pelkät leikkaukset eivät riitä, mutta ilman niitä on mahdotonta myöskään saada laman painaessa päälle rahoja sinne, missä niitä eniten tarvitaan.

Taloustieteilijöitä riittää ja on aina riittänyt tohtoroimaan asioita omilla resepteillään. Jossakin vaiheessa keynesiläisyys oli ylivertaista viisautta, jonka valossa pilkattiin ja syytettiin 1930-luvun tiukkaa politiikkaa, jonka takia viime kädessä myös Ruuttusen tamman kaura-annos jäi liian pieneksi.

Sen jälkeen monetarismin tarjoama viisaus aiheutti taas kopernikaanisen vallankumouksen tarkastelukulmassa. Itse olen rohjennut jäädä aika skeptiseksi koko tuohon tieteeseen nähden ja kaikesta päätellen näin on myös Sailas.

Vesikansa filosofoi ”syvästä valtiosta”. Kyseessä on Kimmo Rentolan lanseeraama käsite, joka viittaa valtion avainvaikuttajien verkostoon. Se on se ydin, joka pitää hallussaan valtakunnan salaisuuksia ja puolustaa sitä kriisiaikoina.

Poliitikot ja kuka ties koko demokraattinen järjestelmämme ovat liiaksi tuulelle käyviä, pystyäkseen vartioimaan maamme kansankokonaisuuden etua. Kelpo radikaalit jopa pitävät velvollisuutenaan tehdä siitä pilkkaa.

Näyttää kuitenkin siltä, että jollei tämä epävirallinen verkosto ole vastuuntuntoisten ja pätevien miesten käsissä, saattaa koko valtio olla vaarassa. Ei ole mitään syytä kuvitella, että meidät olisi tuomittu sekä vaurauteen että onnellisuuteen ja yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen.

Ne ovat asioita, jotka on yhä uudelleen lunastettava ymmärtäen vastuu myös kokonaisuudesta.

Kirja on ennen muuta kiinnostavaa muistelua, joka avaa näköalan kulissien takaa. Suurten ikäluokkien edustajalle se palauttaa mieleen monia tuttuja kansakunnan vaiheita aivan uudesta kulmasta. Nuorison näkökulmasta liikutaan osittain esihistoriassa, mutta hyvä olisi kaikkien hieman sitäkin tuntea.