Jyrkkä taival

Jyrkkä taival

Jarkko Vesikansa, Laman taittaja. Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä. Otava 2016, 521 s.

Jyrkkä/kova taival/reitti (Krutoj maršrut) oli aikoinaan nimenä Jevgenija Ginzburgin muistelmilla. Tuo trotskilainen aatteen nainen joutui stalinistisen komennon heiteltäväksi, mutta säilytti nuoruutensa ihanteet, ellen nyt ihan väärin muista.

Jyrkkä on ollut taival myös meidän katajaisella kansallamme. Jälkikäteen katsoen se näyttää vain johtaneen jyrkästi ylöspäin, pois sieltä köyhyyden ja murheen alhosta, jossa oltiin vielä sotien jälkeen.

Muutos ja sen rajuus ovat avainkäsitteitä. Tosiasia on, että harva edes muistaa, miten alkeellista ja köyhää se elämä materiaalisesti oli vielä 1950-luvulla ja vielä harvempi tajuaa, millaisia mutkia sentään saatiin tehdä, ennen kuin maamme oli maailman hyvinvointivaltioiden kärjessä ja miltei kaikkien ihastelun kohteena.

Sitä paitsi tuota asemaa ei ole nytkään annettu meille perinnöksi, jonka voi haudata maahan kuten kelvoton palvelija teki talentilleen. Vanhaan juutalaiseen tapaan perintö on määrätty enenemään, muuten se tuottaa tappiota siinä inflaatiossa, joka faktisesti on väistämätön kehittyvässä maailmassamme.

Ja tästä pääsemmekin Raimo Sailakseen, Vesikansan kirjan päähenkilöön, jonka elämäntarina hahmotetaan taustaksi niille talouden ja yhteiskunnan muutoksille, joita suuret ikäluokat saivat kokea.

Sailas on kotoisin Nivalasta, juurevan Kyösti Kallion kotipitäjästä, joka myös kerran nousi Suomen kartalle Konikapinan ansiosta, siis kansalaistottelemattomuuden.

Kyseessä oli riita Ruuttusen tammasta, jonka eläinlääkäri määräsi lopetettavaksi näivetystaudin takia. Tätä pidettiin kohtuuttomana ja isännät kieltäytyivät tottelemasta ja taisivat aseitakin haalia mukanaan jonnekin talolle.

Niinpä valtiovalta määräsi paikalle peräti sotaväen, vanhaan tsaristiseen tyyliin. Kerrotaan, että kun paikalliset emännät kysyivät osaston komentajalta, Nikke Pärmiltä, mitä vehkeitä ne mukana raahatut konekiväärit oikein olivat ja mihin niitä tarvittiin, vastasi jäyhästä tyylistään tunnettu jääkärikapteeni ”Duoda duoda. Niillä dapedaan deildä ukot, duoda!”

Luojan kiitos, patruunat säästyivät silloin ja toivottavasti aina vastaisuudessakin. Ehkäpä välikohtaus joka tapauksessa kertoo jotakin Nivalasta, jossa oltiin paitsi säästäväisiä, myös itsepäisiä. Tamma virkosi, kun sitä ruokittiin vähän paremmin, mutta eihän sitä kauraa pulan kourissa liene liikoja riittänyt ihmisillekään. Elettiin niillä eväillä, joita oli.

Sailaksen avainkokemuksiin näyttää kuuluneen suo-ojan kaivaminen käsin pakkasessa. Sitä teki muun muassa hänen isänsä. Se oli rankkaa työtä, josta maksettiin kurjasti. Silti se ei ollut syy ruveta epäisänmaalliseksi tai alkaa kannattaa kommunistista huuhaata. Ei ainakaan kaikille. Se vain oli kestettävä ja siinä tarvittiin tuota suomalaista sisua, josta taitaa enää olla jäljellä vain nimi.

Vastaavan kokemuksen sain itsekin, kun linja-autolla kouluun mennessäni katselin miehiä, jotka poistuivat pimeään metsään pokasahan ja kirveen kanssa. Siinä sitä oli luvassa rankkaa työtä niukalla korvauksella. Eipä juuri kateeksi käynyt.

Ja Suomen tarina sodanjälkeisinä vuosikymmeninä onkin ennen muuta tarina yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, jossa koko kansan elinolot paranivat huimasti. ei ole liioittelua sanoa, että muutos oli suurempi kuin Neuvostoliitossa, jossa sellaista yritettiin ajaa läpi väkivalloin. Jyrkkä on ollut taival, mutta laaksojen kautta.

Sailas, kuten muutkin ikäluokkansa edustajat kokivat muutoksen myös suuren luokkaretken muodossa. Matka Nivalasta pääkaupunkiin ja yliopistoon oli monessa suhteessa pitkä, mutta sen tekivät monet. Jotkut eivät kuitenkaan niin tehneet, vaan jäivät kouluttamatta varojen puutteessa.

Tässä oli selvä yhteiskunnallinen vääryys, minkä myös Sailas havaitsi omasta ympäristöstään. Hänen puolueekseen vakiintui sosialidemokraatit, jotka ainakin periaatteessa pyrkivät oikeudenmukaisuuteen. Käytännössä siihen porukkaan kuitenkin aina kuului myös vastuutonta huuhaa-väkeä, joihin Sailas oppi ottamaan etäisyyttä.

Hän pääsi jo nuorena virkamiesuralle ja nousi avainasemiin budjettien suunnittelijana. Sellaista herraa todella tarvittiin, sillä poliitikot osoittautuivat toinen toistaan löperömmiksi ”jakovaran” käyttelijöiksi, joiden ensisijainen kiinnostus tavallisesti kohdistui omien äänestäjien miellyttämiseen ja kilpailijoiden kanssa taktikoimiseen. Maan etu uhkasi yhä uudelleen jäädä jalkoihin.

On kiinnostavaa havaita, miten nopeasti ihmiset oppivat pitämään ”saavutettua etua” jonkinlaisena pyhänä oikeutenaan, johon koskeminen on huutava vääryys ja suoraan sielunvihollisen ajatuspajassa keksittyä.

Noita etuuksia Suomen hallitukset ottivat tavakseen jaella aina, kun rahaa näytti olevan. Koska tämä merkitsi sitä, ettei haluttu piitata niistä trendeistä, jotka osoittivat asian pitemmän päälle kestämättömäksi, tuli budjettipäälliköille ja valtiovarainministereille epäkiitollinen tehtävä leimautua niiksi konniksi, jotka riistävät, ellei nyt leipää köyhän suusta, niin ainakin Torremolinoksen loman siivoojalta.

Tyytymättömyys vallitsevaan elintasoon ja saavutettujen etuuksien peruuttaminen on ollut aika hämmästyttävää, kun muistetaan, millaisissa oloissa valtaosa vanhemmasta väestä oli elämäntaipaleensa aloittanut. Sailas näyttää olleen tässä asiassa tavallista hyvämuistisempi ja sai yhä uudelleen palauttaa jeremiaadeja esittävien mieleen suhteellisuuden tajua.

Kuten vallankumouksissa yleensä, Suomenkaan kehityksessä ei menty tasaista tietä. Itse asiassa katastrofi näytti useammankin kerran olevan uhkaamassa, ehkä peräti valtion konkurssi, kuten 1990-luvun alussa. 2000-luvun lamassa sukellettiin jossakin suhteessa jopa syvemmälle, mutta paremmin eväin.

Siellä oli dramatiikkaa kerrakseen. Mutta kyllä se vielä hurjemmalta tuntui, kun 1970-luvun puoliväliä lähestyttäessä sammutettiin katuvalot öljyn hinnan moninkertaistumisen takia. Taivas näytti synkältä, mutta lopulta paisunut idänkauppa siivitti maan uuteen nousuun.

Nykyajan perspektiivistä se hätätila, joka sai Kekkosen runnaamaan tunnetun hätätilahallituksensa, näyttää aika kohtuulliselta siinä suhteessa, että työttömienkin määrä nousi vain kolmeen prosenttiin työvoimasta. Nykyisinhän tällainen tilanne vaikuttaa lähinnä utopialta.

Joka tapauksessa Martti Miettusen hätätilahallitus ei Sailakselta suuria mainesanoja saa. Hän pohtii, oliko kyseessä mahdollisesti aikakauden huonoin hallitus, vai olisiko tämä arvosana sittenkin annettava Kataisen/Stubbin hallitukselle.

Toimivaan talouspolitiikkaan kuuluu ensisijaisesti kyky panna suu säkkiä myöten. Poliitikoille tämä sinänsä yksinkertainen sääntö näyttää olevan ylivoimainen noudatettava. Kun jostakin joudutaan leikkaamaan, on aina niitä, jotka eivät voi vastustaa kiusausta tehdä asiasta oman demagogiansa välikappale.

Tietenkään pelkät leikkaukset eivät riitä, mutta ilman niitä on mahdotonta myöskään saada laman painaessa päälle rahoja sinne, missä niitä eniten tarvitaan.

Taloustieteilijöitä riittää ja on aina riittänyt tohtoroimaan asioita omilla resepteillään. Jossakin vaiheessa keynesiläisyys oli ylivertaista viisautta, jonka valossa pilkattiin ja syytettiin 1930-luvun tiukkaa politiikkaa, jonka takia viime kädessä myös Ruuttusen tamman kaura-annos jäi liian pieneksi.

Sen jälkeen monetarismin tarjoama viisaus aiheutti taas kopernikaanisen vallankumouksen tarkastelukulmassa. Itse olen rohjennut jäädä aika skeptiseksi koko tuohon tieteeseen nähden ja kaikesta päätellen näin on myös Sailas.

Vesikansa filosofoi ”syvästä valtiosta”. Kyseessä on Kimmo Rentolan lanseeraama käsite, joka viittaa valtion avainvaikuttajien verkostoon. Se on se ydin, joka pitää hallussaan valtakunnan salaisuuksia ja puolustaa sitä kriisiaikoina.

Poliitikot ja kuka ties koko demokraattinen järjestelmämme ovat liiaksi tuulelle käyviä, pystyäkseen vartioimaan maamme kansankokonaisuuden etua. Kelpo radikaalit jopa pitävät velvollisuutenaan tehdä siitä pilkkaa.

Näyttää kuitenkin siltä, että jollei tämä epävirallinen verkosto ole vastuuntuntoisten ja pätevien miesten käsissä, saattaa koko valtio olla vaarassa. Ei ole mitään syytä kuvitella, että meidät olisi tuomittu sekä vaurauteen että onnellisuuteen ja yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen.

Ne ovat asioita, jotka on yhä uudelleen lunastettava ymmärtäen vastuu myös kokonaisuudesta.

Kirja on ennen muuta kiinnostavaa muistelua, joka avaa näköalan kulissien takaa. Suurten ikäluokkien edustajalle se palauttaa mieleen monia tuttuja kansakunnan vaiheita aivan uudesta kulmasta. Nuorison näkökulmasta liikutaan osittain esihistoriassa, mutta hyvä olisi kaikkien hieman sitäkin tuntea.