Ennen stadia

Helsinkiläisyyttä Ruotsin aikaan

Seppo Aalto, Kauppiaita ja laivanvarustajia. Helsinkiläisten elämä Ruotsin aikana 1550-1809. Siltala 2016, 272 s.

Vanhat ajat eivät meillä tuossa takavuosina olleet kovinkaan muodikkaita. Ehkäpä asiaa selitti äkkimodernisaation tuoma ylimielisyys: mitäpä tuhlaamaan aikaa noihin hölmöläisiin, joiden elämä koostui sentään enimmäkseen vähä-älyisestä puuhailusta uskonnon ja raakalaismaisen lain valtapiirissä, usein toimeentulominimin rajalla tai alapuolella.

Viime aikoina suuntaus on tainnut muuttua ja kukaties se liittyy yleisempäänkin irrationalismin arvostuksen nousuun. On alettu ymmärtää Aapelin Siunattuun hulluuteen sisältyvää viisautta, jonka mukaan kukaan ei taidakaan olla ihan kokonaan viisas. Niinpä olemme ehkä sittenkin lähempänä noita historian hahmoja, kuin haluaisimme ajatella.

Meillä Suomessa ei, hovien ja palatsien puutteessa ole kovinkaan monipuolista kirjallista materiaalia entisajan elämänmenosta. Porvaristokin oli vähälukuista ja usein köyhää. Talonpojat taas jättivät jälkiä lähinnä oikeuden pöytäkirjoihin, mikäli eivät olleet läpeensä kunniallisia ja hyviä alamaisia.

Mutta ei täälläkään nyt sentään ihan metsäläisiä oltu. Aina silloin tällöin myös Helsingin porvarit rikastuivat tämän valtakunnanosan ykkösluokkaan ja varsin usein heillä oli suhteita Tukholmaan, aivan vallan huipuille, puhumatta nyt Tallinnasta ja jopa Amsterdamista, jonne laivatkin kulkivat.

Varsinainen valtameripurjehdus ei tainnut olla Helsingin heiniä. Kaupunki kyllä vei tervaa ja palkkeja aina Hollantiin saakka, mutta 1700-luvulla sentään Ruotsin rintamaiden kauppiaat toimivat melko aktiivisesti myös Itä-Intiassa saakka.

1800-luvulla sitten jo meiltäkin käsin, esimerkiksi Loviisasta purjehdittiin hyvinkin aktiivisesti jopa Amerikkaan -siis Venäjän Amerikkaan eli Alaskaan- saakka.

Tämä ei merkinnyt sitä, että Helsinki olisi ennen 1800-lukua ollut merkityksetön kylä ainakaan kaiken aikaa. Se nousi aina välillä kukoistukseen suurten konjunktuurien siivellä ja sen menestys oli hyvin riippuvaista suurista markkinoista, Viipurin, Narvan ja Tallinnan kaltaisista kilpailijoista sekä tietenkin kruunusta, joka yritti valvoa valtakunnan parasta kieltämällä milloin mitäkin

Toki Viaporin rakentaminen 1700-luvulla nosti Helsingin kovaan kasvuun ja sillä oli joskus muitakin omia erikoisbisneksiään, kuten etulyöntiasema Tallinnan puutavarantuonnissa.

Helsinkiläiset olivat kansainvälistä väkeä, kuten yleensäkin tuon ajan kauppiaat. Saksalainen ja ruotsalainen syntyperä ja siihen liittyvät kansainväliset suhteet olivat varsin usein menestyvien kauppiaiden takana.

Kuitenkin kirjoittaja kertoo, että ainakin jossakin vaiheessa kaupungin asukkaista oli yli puolet suomenkielisiä. Tämä aiheutti omat seuraamuksensa esimerkiksi kämnerioikeuden puheenjohtajan henkilöllisyyden tai pappien toimintakyvyn kannalta.

Itse asiassa suomenkielisyys näyttää aluksi menettäneen kaupungissa merkitystään 1800-luvulla, kun huomattava osa kaupunkilaisista alkoikin olla venäläisiä. Tosin kaupungin valtava kasvu jätti tämän ryhmän ennen pitkää pieneksi vähemmistöksi ja sama kohtalohan on ollut myös ruotsinkielisyydellä. Kehitys pelkästään minun muistini aikana on ollut varsin selvästi havaittavissa.

Useat kirjoittajat ovat korostaneet sitä, miten ainutlaatuista ja Venäjälle tyypillistä oli, että uusi pääkaupunki, Pietari, perustettiin hallitsijan mahtikäskyllä.

Kuten tiedämme, sillä tavalla perustettiin myös Helsinki. Prosessi ei ollut mitenkään helppo, kun Pohjanlahden rannan kaupungeista määrättiin porvarit pakolla siirtymään Helsinkiin. Uppiniskaiset alamaiset ja koleerinen Kustaa Vaasa saivat siinä ottaa mittaa toisistaan. Lopputulosta voi ehkä nimittää kompromissiksi, joka tosin voi olla turhan kaunisteleva sana.

Joka tapauksessa uusi Helsinki nykyisen Vanhankaupungin kosken saaressa oli Pietariin verrattuna köyhän miehen sotakaupunki, ei mikään pramea pääkaupunki. Vaihtelevalla menestyksellä siellä elää kituutettiin, kunnes maannousu teki yhteyksistä liian hankalat.

Uusi kaupungin paikka Santahaminassa jäi jostakin syystä käyttämättä ja seuraava Pietari Brahen aikainen sijoituspaikka Sörnäisissä oli floppi. Vasta Vironniemellä kaupunki alkoi kukoistaa, suuressa määrin mahtavan suojelijansa, kreivi Brahen ansiosta.

Kuten arvata saattaa, kaupungilla oli aina omat mahtimiehensä ja heidän kilpailijansa. Lähteet kuvastavat loputtomia riitoja ja valtataisteluita. Niitä Aalto on kuvannut säästelemättä nasevia luonnehdintoja henkilöistään, joita useammin näyttävät ajaneen eteenpäin paheet kuin hyveet.

Toki oli myös myönteisiä hahmoja, kuten pormestari Abraham Wetter, jonka nimeä kantava katu yhä syystäkin löytyy kaupungista. Kirjavia persoonia, kuten yltiöpietisti Petter (Pietari) Schäfer, joka jopa rohkeni panna viralta koko kolminaisuusopin, löytyy myös henkilögalleriasta.

Kuten tunnettua, venäläinen eskaaderi, johon osallistui itse tsaari Pietari, poltti kaupungin vuonna 1713. Kaupunkilaiset hylkäsivät sen ja palatessaan Uudenkaupungin rauhan jälkeen he saivat havaita koko seudun muuttuneen: venäläiset olivat rakentaneet palaneiden talojen paikalle omansa ja lisäksi linnoituksen, joka hallitsi sekä satamaa, että kaupunginlahtea.

Kun kirjassa aika usein viitataan tiettyihin katuihin ja kaupunginosiin, olisi pari karttaa ollut lukijalle suureksi hyödyksi. Kuvitusta olisi löytynyt myös vaikkapa venäläisten vuonna 1713 suorittamasta pommituksesta ja toki monesta uustakin asiasta.

Yhtä kaikki, kirjan on kirjoittanut henkilö, joka varmastikin tuntee aihepiirin paremmin kuin kukaan muu. Se on myös varsin sujuvasti ja jopa vauhdikkaasti kirjoitettu eikä kaihtele reippaita johtopäätöksiä, jotka pitävät lukijan virkeänä. Suomen ja Helsingin menneisyydestä kiinnostuneen kannattaa ilman muuta tutustua tähän opukseen. Siitä onkin jo aikaa, kun Aimo Halila kirjoitti hieman samantyylisen kirjan ”Me raatiherrat ja porvarit”. Hienoa, että tätä kirjallisuutta on tullut lisää.

Nyt kaipaisi vaikkapa Suomen 1700-luvun valtameripurjehdukseen liittyvää kirjaa suurelle yleisölle. Ja kovin tärkeähän se on myös tuo 1800-luku.