Koskessa kolisten

Koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten

Pekka Visuri, Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docendo 2017, 372 s.

Pekka Visuri on parhaita toisen maailmansodan asiantuntijoitamme ja on hienoa, että hän on toimittanut lukijoiden ulottuville Suomen päämajan saksalaisena yhteysupseerina toimineen Waldemar Erfurthin päiväkirjan kohtalokkaalta vuodelta 1941.

Näinä päivinä, kun kiinnostus viime sotiimme näyttää räjähtäneen aivan hallitsemattomaksi ja vakavien tutkimusten joukkoon on alkanut yhä enemmän tulla myös löysiä spekulaatioita ja suoranaista humpuukia, tarvitaan juuri tällaisia kirjoja, jotka ainakin jostakin näkökulmasta vastaavat lahjomattoman koruttomasti kysymykseen ”wie es eigentlich gewesen?”

Kirjan pääosa nimittäin koostuu Erfurthin päiväkirjasta, joka ilman jälkiviisautta kertoo sen, miten tämä parhaalla mahdollisella näköalapaikalla ollut ja saksalaisten tavoitteet tuntenut kenraali aikanaan asiat koki, mitä tiesi ja mitä odotti.

Yksiselitteiset faktat ovat toki historiassa vain tarttumakohtia, tiettyä raaka-ainetta, joiden varaan on rakennettava, kun halutaan rekonstruoida kuva koko menneisyydestä laajemmalti. Eihän sitä itseään enää ole, vain jäänteitä, jotka ovat sattuneet käsiimme jäämään.

Miten ja miksi Suomi joutui sotaan? Mitä Suomi sodalla tavoitteli ja oliko se Saksan liittolainen vai ei? Mikä osuus Leningradilla oli Suomen suunnitelmissa?

Näitä asioita on vatvottu yhä uudelleen ja kuten tavallista on, käy helposti niin, että sinänsä osuva ja perusteltu ja henkevä kiteytys saa löysässä keskustelussa palvella olkiukkona, jonka kaataminen tuottaa tekijälleen ainakin omasta mielestään suurta kunniaa.

On myös aivan tavallista, että sellaisen pohjalta edetään reippaasti syvälle tuntemattomaan ja tehdään toinen toistaan hullumpia johtopäätöksiä ja usein loikataan vielä parin lisäolettamuksen päähän sinne, mitä ei koskaan ollut.

Muistan, että venäläinen kirjailija Viktor Astafjev joskus perestroikan aikaan sanoi, että lukiessaan sotahistoriaa hänestä tuntuu, että se kertoo aivan jostakin muusta sodasta kuin siitä, missä hän itse oli ollut.

Siksi tarvitaan yhä uudelleen dokumentteja, jotka palauttavat lukijan lähtöruutuun. Erfurthin kirja ei toki kerro rivisotilaan kokemuksista mitään, mutta siitähän vähemmän harrastetaankin spekulointia. Ylijohdon sen sijaan kuvitellaan tehneen milloin mitäkin ja pyrkineen milloin mihinkin.

Sanottakoon heti, ettei päiväkirja ainakaan minun käsityksiäni tapahtumien kulusta muuta millään tavalla, mutta kyllä sen sijaan tarjoaa hyvinkin kiinnostavia näkökulmia siihen, miten asiat koettiin ja millaista tulevaisuutta odotettiin.

”Ajopuuteoria” on ainakin minusta outo termi, jonka oletetaan viittaavan johonkin suoranaiseen teoreettiseen viitekehykseen, jota ei koskaan kirjoiteta auki. Käytännössä se palvelee jonkinlaisena sylkykuppina, johon viitaten voidaan syyttää ja suorastaan sättiä joitakin tutkijoita, joiden johtopäätöksiä vastustetaan.

Se tuo mieleen Stalinin NKP:n keskuskomitean plenumissa 3.3.1937 esittämät teesit ”kuudesta mädästä teoriasta”, jotka eivät olleet oikeasti mitään teorioita, olivatpahan vain normaalin, rauhallisen mielenlaadun ilmentymiä tilanteessa, jossa korkein taho halusi häikäilemätöntä radikalismia.

No, toki tässä liikutaan eri tasolla. Suomen joutuminen Saksan kelkkaan ei ollut sattuma, sen vaihtoehtona oli samanlainen kohtalo, joka Baltian maille oli valmistettu. Berliinissä, marraskuussa 1940, Molotov sanoi asian niin suoraan kuin se voidaan sanoa.

Sivumennen sanoen Visuri muuten hyvin ansiokkaassa pitkässä analyysissään viittaa tähän tapahtumaan kertomalla, että ”saksalaiset vihjailivat suomalaisille” Hitlerin torjuneen Molotovin vaatimuksen. Tästähän saattaisi tulla käsitys, että koko juttu oli keksintöä, mitä se ei suinkaan ollut.

Suomen vapausasteet olivat siis ennen operaatio Barbarossaa kovin vähissä ja turvautuminen siihen ainoaan tukeen, joka oli saatavissa ei aikanaan ollut useimmille -vaikka kyllä monille- mikään ongelma, vaikka Saksa oli maassamme erityisesti talvisodan jälkeen ja ennen sitäkin erittäin huonoissa kirjoissa.

Tätähän monet eivät millään ymmärrä ja tämän perusasian vääristyminen tekee historiankuvasta helposti harhaisen.

Kun Saksan tuki oli saatu, ei aktiivinen osallistuminen sotavalmisteluihin sen rinnalla ollut mikään ongelma. Voi päinvastoin sanoa, että jääminen passiiviseksi odottajaksi -sikäli kuin se olisi ollut mahdollista-  olisi jo täyttänyt rikoksen tunnusmerkit.

Na vojne kak na vojne sanotaan venäjäksi. Kun sodassa ollaan, niin ollaan sitten. Ajatus siitä, että Suomi olisi voinut olla puolueeton sijaitessaan tässä maantieteellisessä asemassaan, ei kuulu vakavasti otettavien mahdollisuuksien piiriin.

Kuitenkin, kun sota syttyi, se tuli yllätyksenä kaikkein korkeimmillekin tahoille. Olihan Suomeakin kehotettu esittämään vaatimuksensa Neuvostoliitolle niissä neuvotteluissa, joita Saksa muka oli käymässä.

Vielä 12.6. Erfurth kirjoitti, että on vielä aivan epävarmaa, syttyykö sota. Kun hyökkäyksestä ilmoitettiin Heinrichsille 21.6. eli edellisenä päivänä, ”hän oli selvästi yllättynyt. Näköjään hän ei ollut tosissaan uskonut Barbarossa-suunnitelman toteutukseen”.

Mutta jo 16.6. Erfurth oli todennut, ettei suomalaisille jää ”muuta vaihtoehtoa kuin hypätä kyytiin”. Saman olisi toki voinut sanoa jo paljon aikaisemmin.

Kyyti oli kuitenkin kovaa. Siitä saattoi todella käyttää sitä vertausta, että kun tiikerillä ratsastaa, ei kyydistä ole kesken kaiken pois lähtemistä.

Saksalaisten kaavailut Suomessa olivat täysin epärealistisia. Heidän joukkonsa joutuivat riippuvaisiksi suomalaisten avusta, mikä ärsytti Mannerheimia ja Siilasvuota. Sitä paitsi korskealla hyökkääjällä ei ollut tarjota edes ilmavoimien tukea aseveljelleen, joka puolestaan ylitti kaikki odotukset.

Suomalaiset eivät olleet mitään saksalaisten renkejä, vaikka kyllä joutuivat ottamaan huomioon heidän suurstrategisia toiveitaan sodan alkuvaiheessa eli suuntaamaan hyökkäyksen Syvärille. Tuo strategia osoittautui pian kuitenkin epäonnistuneeksi, eikä asia jäänyt Mannerheimilta huomaamatta jo syksyllä 1941.

Miksei Suomi hyökännyt Leningradiin? Vaikka kesällä 1941 meiltä löytyi jopa ajatuksen kannattajia ja se ehkä olisi voinut aluksi saavuttaa menestystä, ovat syyt siihen niin ilmeiset, että niitä ei tarvitse edes luetella. Mannerheim piti päänsä ja oli sen verran arvokas liittolainen, ettei saksalaisilla ollut häntä varaa suututtaa.

Kyllähän saksalaiset vaativat aktiivista sodankäyntiä Leningradia vastaan, mutta kun he itse eivät puolestaan kyenneet siinä oikeastaan mihinkään, oli aika paha mennä vaatimaan apua Suomelta, jonka suoritus oli kyllä ylivertainen, mutta myös tappiot vaarallisen suuria.

Ja mikäpä olikaan se noiden kahden sotaakäyvän maan suhde? Visuri puhuu koalitiosta, mikä on mielestäni hyvin osuva termi. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olivat myös oman koalitionsa osia ja pyrkivät kaikin tavoin edesauttamaan toistensa sotilaallista menestystä.

Amerikkalaisia ei kuitenkaan yleensä ole edes yritetty saattaa vastuunalaisiksi Gulagista ja muusta Neuvostoliiton terrorista ja eipä tainnut rivi G.I. asiasta edes paljon tietää. Yhtä vähän oli suomalaisella sotilaalla tekemistä saksalaisten tihutöiden kanssa.

Ymmärrän, että sellainen henkilö, joka pyrkii todella syvällisesti mieleltään lännettymään, ei voi enää käsittää, että Suomella olisi oma, suomalainen historiansa. Se on hänen ongelmansa, mutta olisi kovin huolestuttavaa, mikäli laajemmankin kansanosan näkemykset irtaantuisivat todellisuudesta.

Ettei niin kävisi, kannattaa julkaista ja lukea yhä uudelleen tämän kirjan tapaisia dokumentteja. Takavuosina arvelin, että nimenomaan Venäjällä on aivan erityinen tilaus dokumenttien julkaisemiselle, kun siellä historioitsijat olivat neuvostoaikana niin totaalisesti menettäneet uskottavuutensa.

Meillä heitä toki vielä yleensä uskotaan, ainakin niitä, jotka ovat sen väärttejä. Kuitenkin myös meillä alkaa media yhä laajemmin ja yksinomaisemmin tarjota kansalaisille jonkinlaista eurohistoriaa, jossa suomalaiselle näkökulmalle ja meidän todellisuudellemme ei ymmärrystä riitä kuin korkeintaan alaviitteessä.

Osaksi kysymys näyttää olevan siitä ilmiöstä, jota Richard Pipes on nimittänyt historian primitiivistymiseksi. Se tarkoittaa sitä, että erilaiset ”matalan katseen” tutkimukset pyrkivät korvaamaan perinteisen tapahtumahistorian.

Ettei niin tapahtuisi, tarvitaan myös ja ennen muuta tuota perinteistä historiaa. Kiitos Pekka Visurille ja Docendolle tästä erinomaisesta kontribuutiosta menneisyytemme ymmärtämiselle.

Toiset isänmaat

Toinen isänmaa. Suomi kulttuurien virrassa

Joskus, parin sukupolven takaisina muinaisina aikoina, sanottiin usein, että sivistyneellä ihmisellä on kaksi isänmaata, toinen on tämä asuinmaa ja toinen on Ranska.

Ranskalla oli pretensioita tähän rooliin, sillä olihan sen kieltäkin osattava, mikäli halusi keskustella ulkomaalaisten kanssa ja yleensä ymmärtää kansainvälisiä termejä. Myös ranskalainen kulttuuri loisti etevämmyydellään.

Tärkeintä noille ”toisen isänmaan” kansalaisille taisi Ranskassa sentään olla vapaus, liberalismi. Ranska oli Euroopan ainut merkittävä demokratia hamaan ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka ja sen intellektuaalista elämää leimasi vankka vapaa-ajattelun perinne.

Eipä ihme, että Suomen kulttuurin etujoukko suunnisti Pariisiin hengittääkseen siellä vapauden ilmaa. Ranska symbolisoi valistuksen ja rationalismin henkeä, sekulaarisuutta, Voltairen perintöä.

Mutta olipa niitäkin, jotka sanoivat, että toinen isänmaa sivistyneelle ihmiselle on Saksa, Ranskalainen henkevyys saattoi olla hauskaa ja ranskalainen eleganssi viehättävää, mutta mitä syvempää sisältöä siitä kulttuurista oikein löytyikään?

Saksa oli toista. Missä muualla olisikaan tunkeuduttu yhtä syvälle ihmissielun syövereihin ja selvitetty ihmisen probleemia yhtä perusteellisesti?

Ei Saksakaan ollut mikään klerikalismin pesä, itse asiassa uskonpuhdistus oli kerran avannut tien koko maailmalle vapautumiseen keskiaikaisen auktoriteettisukon kahleista. Sitä paitsi eurooppalaisen filosofian historia 1700-luvun jälkeen oli oikeastaan vain alaviitteitä Kantiin. Mitä humanismin ideoihin tulee, niitä viljeltiin ennen kaikkea juuri Saksassa.

Suomen kannalta näiden kahden maan välinen jännite ilmeni sitten maailmansotien välisenä aikana hupaisasti siinäkin, miten laulettiin erästä suosittua merimieslaulua. ”Hiiohoi, nyt hurrataan, me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan!” laulettiin kai alun perin vanhoja suolareittejä muistellessa.

”Hiiohoi, nyt hurrataan, me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!” lauloivat eräät toiset ja tämä muoto on ikuistettu R.W. Palmrothin alias Pallen ”Iloisen laulajan kirjassa”.

No, sitten oli myös Englanti ja sen ensisijaisuutta Suomelle tarjosivat eräät intellektuellit. ”Pidot tornissa”-teoksessa se ilmeisesti voittaa kilpailun siitä, minne maamme kulttuurin olisi orientoiduttava. Englanti oli maanläheinen, käytännöllinen, vapautta arvostava ilman hämäryyksiä tai pinnallista poseerausta. Se muistutti paljon Suomea.

Ja sitten oli Amerikka, jonne suomalaisiakin oli mennyt jo satoja tuhansia. Olihan se ihmemaa, mutta sen kulttuurista oli parempi olla sanomatta mitään.

Oli Amerikassa toki myös jotakin esikuvallista, ainakin joidenkin mielestä. Muuankin suomalainen n1800-luvun lehti kertoi, miten Amerikassa herrasmies palvelijoineen oli saapunut majataloon, jossa isäntä majoitti ensin hänet ja kysyi sitten, minne tämä toinen herra kävisi nukkumaan.

Kaikesta päätellen tämä tasa-arvopuhe kuulosti meikäläisten korville kovin absurdilta. En nyt muista vuosia, mutta niin ikään 1800-luvun lopulla taas muuan venäläinen lehti kirjoitti ihmettelevään sävyyn, miten joku suomalainen oli väittänyt venäläiselle herrasmiehelle vastaan, jolloin tämä oli huomauttanut, että hän oli herra eikä sietänyt moista puhetapaa.

Tähän suomalainen vastasi, että niin oli hänkin, sillä niin olivat kaikki suomalaiset ja ellei kiistakumppani puhu kohteliaammin, seuraa haaste oikeuteen. Ja toden totta, päivitteli lehti, Suomessa voi jokainen loukattu kysyä kunniansa perään ja jokaiselle joudutaan maksamaan sama korvaus, jos syytös osoitetaan oikeaksi.

Olihan n iitä silloin ennen vielä erilaisia ulkomaita olemassa, joita valita toiseksi henkiseksi kotimaakseen, ellei oma riittänyt. Miten lienee nykyään? Mitä nyt laulettaisiin?

Sen jälkeen kun opiskelijat lakkasivat laulamasta laulua ”Laaja on mun synnyinmaani kallis…”, on Venäjä harvemmin esiintynyt henkisten kotimaiden suosikkilistalla.  Sen sijaan se on saanut toisenlaisen, mutta yhtä tärkeän roolin.

Entiset änkyrät ovat nykyään lähes in corpore kääntäneet takkinsa ja muuttaneet kotipaikkansa ainakin kuvaannollisesti Brysseliin ja aivan erityisesti jonnekin Naton päämajan liepeille.

Sen tarjoama kulttuurinen anti on pakostakin aika vaatimatonta ja parhaimmillaankin hyvin ohutta. Mutta mitä tänään oikein vaadittaisiin?

Kuitenkin, vanhoja oppeja vain hieman soveltaen, natolaisen kokonaisfilosofian voi havaita antavan maailmalle kokonaisselityksen, Sen ytimessä on ajatus, että tämän maailman ongelmana on viime kädessä vain EU:n kaikkiviisauden ja kaikkivaltiuden vastustaminen. Se sitten ilmenee vihapuheena ja väärinä mielipiteinä. Kaiken takana on Venäjä.

Tämän joukon merkityksen pohtiminen joutaa jäädä johonkin toiseen yhteyteen. Nyt kuitenkin kiinnostaisi vastaus kysymykseen, onko meillä enää sellaista mahdollisten kulttuuristen kotimaiden valikoimaa, jollainen kerran oli? Millä erikoisuuksilla nuo kulttuurit loistaisivat ja olisivat toistaan parempia?

Tässä Black Fridayta viettäessä ja loputtomia englanninkielisiä mainostekstejä lukiessa ymmärtää heti, että monen mielestä ei ole olemassa muuta uin yksi länsimainen kulttuuri, joka on amerikkalainen. Sitä me kaikki sitten parhaamme mukaan koetamme omaksua.

Populaarikulttuuri oli muuten jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja erityisesti sen jälkeen meilläkin vahvasti amerikkalaista, kuten osoittaa Olli Jalonen teoksessaan Kansa kulttuurien virroissa.

Tämä ei kuitenkaan johtanut siihen, että joku olisi alkanut laulaa henkisen kotimaansa olevan Amerikka. Ei kukaan olisi kehdannut. Nojaa, Hiski Salomaa kyllä, mutta häntä ei luettu ns. kulttuuripiireihin.

Roskakulttuurista perittiin vielä 1950-luvulla huviveron nimellä tunnettu rangaistusmaksu, mitä roskempaa, sen suurempi prosentti. Nyt ei ole enää tuota veroa eikä myöskään käsitettä roskakulttuuri.

Eipä meillä enää ole aikoihin näkynytkään muita kuin amerikkalaisia filmejä ja TV-formaatit ovat kai useimmiten suoraan sieltä peräisin. En ole saanut pakotettua itseäni niitä katselemaan enää aikoihin, joten ei siitä sen enempää.

Kulttuurin varsinainen ydin taitaa tällä hetkellä joka tapauksessa olla stadion, jonne lavastetaan mahdollisimman mahtipontisia näytöksiä, joiden paremmuus mitataan sitten rahallisella menestyksellä.

Sivumennen sanoen, myös meillä on jo näkynyt muotoa stadium, joten voimme unohtaa tuon kreikkalaisen alkumuodon. Mitäs me sillä, kun aito ja nykyaikainen versio on käytettävissä.

Meillä on jo kaikki tuo rahantekoon valjastettu sälä täällä kotonamme, joten henkistä kotimaata ei tarvitse mennä kaukaa hakemaan, jos Amerikka sattuu kelpaamaan.

Eihän se kuitenkaan kaikille kelpaa. Entä millainen vaihtoehto olisikaan Saksa? Lienee pakko sanoa, ettei sellaista vaihtoehtoa ole. Kulttuurisesti maa on menneisyyttään surkeileva mitättömyys.

Englanti kelvannee niille, jotka etsivät rappion viehätystä. Theodor Dalrymple käy heille oppaasta.

Mutta entäpä Ranska? Se ei enää ole ainutlaatuinen vapauden valtakunta, vaan puolitahdottomasti barbaaristuva siirtomaa, jonka kulttuurisesta mahdista on jäljellä korkeintaan muisto.

Onhan siinä tietenkin yhä tiettyä charmia kuten on Espanjassa ja Italiassakin, mutta kulttuurin voimaa ei kannata sieltä enää etsiä. Samaa tietä ne menevät kaikki.

Vuonna 1937 totesivat Tornin pitojen keskustelijat, ettei Venäjä sattuneesta syystä kelpaa Suomelle kulttuuriseksi esikuvaksi. Jo 1970-luvun stalinistien silmissä tämä oli skandaali, mutta nyt ei enää liene kenelläkään epäilystä siitä, että oikeassahan silloin oltiin.

Entäpä nyt? Mitä venäläinen kulttuuri voisi meille tarjota, vaikkapa amerikkalaisen vastapainoksi? Tässä nykyisessä ilmapiirissä taitaa olla suorastaan rienaavaa edes esittää moinen kysymys, mutta esitänpä silti.

Taitaa olla niin, että samoin kuin 1930-luvulla Venäjä on pelannut itsensä ulos säädyllisten ihmisten maailmasta. Se on sääli. Vielä tässä kymmenen vuotta sitten kaikki näytti menevän hyvin, mutta taitaapa Venäjän kehitys todella noudatella Yanovin syklejä. Nyt taas ollaan erkanemassa Euroopasta, mutta kyllä sinne taas kerran palataan.

Vai palataanko? Eurooppa alkaa tässä maailmassa olla yhä pienempi nappula ja niinpä sen kulttuurikin on muuttumassa yhä vähemmän merkittäväksi. Fuusioituminen amerikkalaisuuteen tappaa sen kiinnostavuuden. Monimuotoisuuden myötä myös koko kulttuuripiirin hedelmälliset jännitteet häviävät.

Mutta ehkäpä uljaan uuden maailman kulttuurin keskiössä ovatkin ennen muuta suurten kulttuuripiirien jännitteet, vaikkapa Huntigtonin hengessä? Onko sellainen aikakausi tulossa? Miksei kulttuurisena kotimaana voisi jo olla vaikkapa Kiina?

Miksei niin. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että haaste eurooppalaiselle kulttuurille tulee puolentoistatuhannen vuoden takaa. Sinne kuuluu suuntautuvan yhä useampi suomalainenkin intellkektuelli…

Itsenäisyys tuli kerran ja oli kerran

Itsenäisyys silloin kerran ja sen jälkeen

Suomen itsenäisyysjulistuksessa todettiin, että asia oli vallitsevissa oloissa oikeutettu ja välttämätönkin sekä tarpeellinen sen kannalta, että maa voisi täyttää kansallisen ja kansainvälisen tehtävänsä. Sitä paitsi vapaudenkaipuu, jota tämäkin asia ilmensi, oli jo vuosisatainen unelma.

Siinäpä oli harvinaisen karu ja asiallinen julistus, suomalaisempaa ei voisi keksiäkään. Sen rinnalla Mannerheimin päiväkäskyt ovat korkealentoista venäläistä juhlaproosaa. Vain eduskunnan julkilausuma, jonka hyväksymistä on sitten ruvettu juhlimaan itsenäisyyden symbolisena merkkipäivänä, oli vielä karumpi, aivan pelkkä rutiinimaininta.

Kyseessä olikin ennen muuta vallitsevan asiaintilan toteaminen. Se todella velvoitti Suomen senaatin ja eduskunnan ottamaan ohjakset omiin käsiinsä, kuten senaatti totesi. Ei siinä kyllä enää mitään muuta voinut, vaikka olisi halunnutkin.

Vai miltä kuulostaisi ajatus, että ignoroidun bolševikkihallituksen kanssa olisikin ruvettu neuvottelemaan eli tunnustettu sillä sittenkin olevan oikeudet Suomen korkeimman vallan haltijana?

Sitähän sosialidemokraatit ehdottivat, mutta jäivät äänestyksessä tappiolle, ei tosin kovin reilusti: 100-88. Moisella äänten enemmistöllä ei koskaan ole tapana ratkaista tärkeitä asioita, mutta asiahan oli jo ratkaistu käytännössä.

Voidaan joka tapauksessa sanoa, että suomen itsenäisyysjulistus hyväksyttiin kyllä äänten enemmistöllä, mutta ei saanut yli puolta kansanedustajien äänistä. Vain täsmälleen puolet.

On ymmärrettävää, että 1920-luvulla vaadittiin itsenäisyyspäiväksi Helsingissä pidetyn Vapaussodan voitonparaatin päivää, 16.5. eikä yhden riitaisan äänestyksen muistopäivää. Ståhlberg kuitenkin näki asiat laajemmin ja piti pintansa.

Tokihan Suomen senaatti sitten tunnusti bolševikkivallan ja se puolestaan Suomen hallituksen, mutta silloin oltiin jo eri tilanteessa. Saksalla ja bolševikeilla oli molemmilla omat tarpeensa, jota tämä sirkus palveli ja Suomen oli tehtävä, kuin sanottiin.

Ei meilläkään ollut asiasta sitten suurempaa valittamista ja myös sosialidemokraatit olivat lähettäneet oman kirjeensä kansankomissaarien neuvostolle, jossa pyysivät porvarillisen hallituksen tunnustamista.

Sen jälkeen olisi sitten paremmat asemat lyödä lahtarit yhdessä. Nationalistit menettäisivät yhden valttikortin.

Mutta tämä kuului itsenäisyyttä julistettaessa vielä tulevaisuuteen. Nyt oli olennaista, ettei kukaan kyennyt Suomen itsenäisyyttä estämäänkään. Se nyt oli vain hyväksyttävä tai sitten taisteltava sitä vastaan.

Bolševikkien kannalta tämä ei ollut realistista, sillä ei heillä ollut millä taistella. Amerikkalainen Allan Wildman on kaksisosaisessa vankassa teoksessaan The End of the Russian Imperial Army tutkinut yksityiskohtaisesti Venäjän armeijan hajoamista. Hänen johtopäätöksensä on: lokakuun kaappaus oli Pietarissa epäilemättä Putsch, mutta rintamalla se oli vallankumous.

Kysymys oli siitä, että bolševikkien koko politiikka oli suuntautunut vanhan valtiokoneiston –armeijan, poliisin ja virkamiehistön-  hajottamiseen. Väliaikaisen hallituksen asema pyrittiin tekemään mahdottomaksi myös rohkaisemalla kaikkia kansallisia vähemmistöjä eroamaan Venäjästä. Oikeuden kaikille poikkeuksetta lupasi kuuluisa kansankomissaarien neuvoston dekreetti numero 1 (Rauhasta http://www.krugosvet.ru/enc/istoriya/OKTYABRSKAYA_REVOLYUTSIYA_1917.html.)

Olihan maassa vielä paljonkin miehiä, joilla oli armeijan asepuku ja asekin, mutta tämän aineksen nimittäminen armeijaksi olisi ollut mustaa huumoria. Tosin pari latvialaisrykmenttiä säilytti yhä taistelukelpoisuutensa, mutta muuten entisiä sotilaita oli kenenkään turha mennä komentelemaan ja Venäjä oli laaja.

Jääkärimarssissa sanotaan: Kun painui päät muun kansan, maan, me jääkärit uskoimme yhä.

Tämä ei ollut pelkkää korusanailua. Monet 1910-luvun dokumentit ja muistelmat todistavat, että Suomen aate oli kriisissä. Kansallisvaltiota, sen autonomiaa oli yritetty pelastaa monin keinoin, myöntyvyydestä passiiviseen vastarintaan ja jopa terroriin..

Vanhasuomalaisen senaatin eroaminen vuonna 1909 oli jo merkki siitä, että se tie oli loppuun kuljettu. Samaa voitiin sanoa myös passiivisesta vastarinnasta eikä aktivismikaan enää herättänyt toiveita.

Venäläiset Suomi-syöjät nauttivat ylivoimastaan ja pilkkasivat tšuhnia. Oli parasta ottaa lusikka kauniiseen käteen, Venäjä saattaisi joskus heikentyäkin, kuten Japanin-sodan aikaan, mutta se olisi aina kyllin vahva Suomelle. Itsenäisyydestä ei kannattanut vakavasti haaveillakaan.

Se oli järkipuhetta ja Ståhlbergin kaltaiset järki-ihmiset uskoivat. Kun Stolypinin aloittama sortokausi sitten siirtyi Helmikuun vallankumouksen tuloksena historiaan, pyrittiin saamaan aikaan uusi liittosopimus Suomen ja Venäjän välillä ja saatiinkin.

Se ei merkinnyt itsenäisyyttä, mutta kuka sitä oikeastaan tarvitsikaan? Oliko Suomi muka ollut sorrettu 1800-luvulla? Oliko meillä silloin ollut tai tarvittu vastarintaliikettä tai itsenäisyysliikettä. Tosiasia on, ettei sellaisia ollut.

Kuitenkin oli myös joukko, jolla oli toiset tuumat. Vuonna 1914 näytti avautuvan mahdollinen ikkuna Suomen vapautumiselle. Helmikuun vallankumouksesta ei silloin tietenkään osattu uneksia, mutta muutamat hurjapäät lähtivät siitä, että Jumalan ja Hindenburgin avulla voitaisiin vapaus saavuttaa.

Vähintäänkin voitaisiin vaihtaa venäläissorto saksalaisten herruuteen, joka ei mitenkään voisi muodostaa samanlaista kansallista vaaraa.

Sitten tuli yllätys. Helmikuun vallankumous oli Suomessa juhlittu suurtapahtuma ja Kerenski hyvän venäläisen esivallan ruumiillistuma.

Kun Suomen radikaalistunut osa ei kuitenkaan enää tyytynyt oikeuksien palauttamiseen, syntyi uusi konflikti. Siitä selvittiin lopulta sovittelemalla, kun uusi hallitus oli astunut remmiin Suomessa.

Eiköhän sentään pärjättäisi ilman itsenäisyyttä? Olihan sitä pärjätty sata vuotta mahtavan Venäjän ja sen jalojen hallitsijoiden suojeluksessa oikein mainiosti. Lojalismi oli meidän traditiomme.

Siinä sitten kävi kuten kävi. Itsenäistyminen oli Suomelle kohtalo eikä siinä muu enää auttanut kuin julistaa, miten asiat ovat.

Bolševikeille eroaminen imperiumista oli, kuten tunnettua, vain väline uuden yhdistymisen hyväksi. Se tapahtuisi proletaarisen internationalismin pohjalta ja kansallisvaltioiden kirjava joukko yhdistyisi lopulta maailmanlaajuiseksi, proletariaatin johtamaksi yhteisöksi. Ei siellä mitään porvarillisia pikkuvaltioita tarvittaisi.

Sotahan siitä ennen pitkää tuli, kansalaissota, jollaista Lenin oli hartaasti halunnut koko maailmaan, mutta lopputulokseksi jäi jotakin aivan muuta kuin bolševikkien visiossa loistanut kansainvälinen kommuunien liitto.

Itsenäinen Suomi rehvasteli alkuvaiheessa jonkin verran sillä suurella voitolla, jonka se oli saavuttanut suurvalta Venäjän armeijasta. Tämä asenne oli aika ontto, sillä eihän mitään sellaista armeijaa tuossa vaiheessa ollut, vain pyssymieslaumoja, jotka yleensä saivat pian taistelusta tarpeekseen.

Itsenäistymiseen projisioitiin joka tapauksessa se verenvuodatus, joka oli aikakaudenkin oloissa hirmuista. Koska Blut ist ein ganz besonderer Saft, kuten Goethen Mefistofeles aikoinaan totesi, synnyttivät veriorgiat paljon vihaa. Paradoksaalisesti myös verenvuodattajien psyyke ilmeisesti vaati vihan viljelyä asian oikeuttamiseksi.

Ryssävihan suuren nousun voimmekin sijoittaa vuosiin 1917-1918, koko teurastus oli hyvää ja hyödyllistä panna venäläisten tilille. Ei se suinkaan ihan katteeton näkemys ollut, mutta kovin yksipuolinen.

Niinpä uuden, itsenäistyneen valtion itsenäisyystaistelu sai kalpojen kärjestä arvoisensa verisen merkin sen uudessa historiassa. Oli varsin ymmärrettävää, että itsenäisyyspäiväksi ei haluttu yhden riitaisen äänestyksen muistopäivää, vaan komean voitonparaatin päivä.

Mutta edes muinaisessa Roomassa ei pidetty hyväksyttävänä triumfin viettämistä kansalaissodassa saavutettujen voittojen ansiosta. Onneksi ei sitä sitten laajasti hyväksytty meilläkään. Asiat täytyi vielä kerran purkaa ja rötökset tunnustaa.

Muuan seikka on kiinnittänyt huomiotani 1920-luvun teksteissä, joissa keisarivallan loppuaikoja muistellaan. Muistelijat Elmo Kailasta Kyösti Vilkunaan korostavat sitä lamaannusta, joka vallitsi ennen maailmansodan syttymistä.

Mikäli tilanne olisi jatkunut vielä muutamia vuosia, ei Suomen venäläistymistä olisi estänyt mikään. Niin hyvin olivat virkamiehet taas alkaneet viihtyä suuren esivallan palveluksessa ja niin vähän kiinnostivat ketään enää marttyyrin laakerit passiivisen vastarinnan toteuttajana. Joku Svinhufvud oli poikkeusihminen.

Sitä paitsi, totesi Elmo E. Kaila, eihän meillä ollut syntynyt mitään todellista ryssänvihaa. Kaikenlaista hajanaista jurnuttamista toki oli, mutta moni kuitenkin muisteli Aleksanteri-keisarien kultaisia aikoja, ihaili venäläistä kirjallisuutta ja oli kiinnostunut hyvistä kultaruplista.

Eihän tästä tällä menolla mitään tullut. Oli kehitettävä suuri kansallinen ryssäviha, joka toimisi puskurina itään päin. Ennen pitkää se naapuri yrittäisi Suomelta itsenäisyyden viedä, ja silloin vain viha antaisi voimaa, joka voisi maan pelastaa. Nuo hyvät keisarit olivat itsenäisen Suomen kannalta todella vaarallisia.

No tarina on useimmille tuttu, siinähän se oli se AKS:n ohjelman ydin kaikessa lyhykäisyydessään. Itä-Karjalan liittäminen ja kansan eheyttäminen olisivat sitten ideologisena täydennyksenä.

Totta onkin, että itsenäisyyden menettäminen oli vaakalaudalla sitten sotien aikaan. Oliko tuolla irrationaalisella ohjelmalla todella jotakin historiallista merkitystä, on vaikea sanoa. Ehkäpä olikin.

 Joka tapauksessa on ilmeistä, että itsenäisyydestä vuosikymmenten myötä kehittyi myyttinen asia, jolla oli vahvasti sotilaallinen luonne.

Eipä ihme, verta vuodatettiin asian johdosta sammioittain, niin omaa kuin vierasta ja silloinhan asia saa elämää suuremman eli pyhän luonteen. Itsenäisyyden ”lunastamisesta” puhuttiin aika lailla talvisodan aikoihin (Vrt. palkintoromaani Lunastettu maa) ja myös Tuntemattoman sotilaan eepos liittyy saumattomasti ajatukseen itsenäisyystaistelusta.

Oikeinhan se on. Mutta kyllä itsenäisyyttä uhkaavat vaarat muualtakin kuin idästä. Miltä tuntuisi ajatus bryssävihasta ja taistelusta EU-hegemoniaa vastaan?

Onko siinä oikeastaan mitään naurettavaa? Sellaista taitaa jo olla liikkeellä ja ehkäpä silläkin voisi olla historiallinen tehtävänsä.

Olemme saaneet sieltä lännestä ja etelästä (kuten aikoinaan Venäjältä) niin paljon kaikkea hyvää. Sen vuoksi uhkaakin jo vaara nieleksiä riemumielin kaikki, mitä sieltä meille suvaitaan tuputtaa??? Itsenäisyydestä olemme menettäneet jo hyvän siivun. Menköön loputkin?