Teologimurhat

Kolmasti murhattu mies

Tarja-Liisa Luukkanen, Kolmasti murhattu Johan Samuel Pajula. Opettaja, tutkija, suomen kielen edistäjä ja vuonna 1918 murhattu kirkkoherra. Elokas s.a. (2018), 327 s.

Vapunpäivänä vuonna 1918 tulivat punakaartilaisroistot Iitin pappilaan ja veivät mukanaan kirkkoherra Janne (Johan Samuel) Pajulan.

Välihuomautuksena niille, jotka kauhistelevat sanaa punakaartilaisroistot, lienee kai välttämätöntä todeta, että samaan aikaan toimi myös valkokaartilaisroistoja, mutta tämä ei merkitse sitä, että tuota edellä mainittua ryhmää ei olisi ollut olemassa.

Lurjukset väittivät vievänsä papin esikuntaan, jotakin asiaa muka selvittämään. Uhri itsekin ymmärsi, että kysymys oli muusta. Hänet löydettiin sittemmin joen pohjasta pahoin runneltuna ja kivillä pohjaan painettuna.

Pajulan kohdalla kyse oli toisesta murhasta, kertoo dosentti Tarja-Liisa Luukkanen. Ensimmäinen oli oikeusmurha, kun teologisen tiedekunnan vehkeilijät hommasivat hylkäävän tuomion Pajulan virkaväitöskirjalle ja kolmas murha tapahtui, kun Suomen kirkkohistorian vaiheita tutkivat henkilöt jättivät hänet syrjään alan kehityksestä kertoessaan.

Pajula nimittäin oli suomalaisen kirkkohistorian todellinen uranuurtaja, joka kirjoitti alan ensimmäisen suomenkielisen tohtorinväitöskirjan. Sillä oli sekä ansionsa että puutteensa kuten kaikilla inhimillisen toiminnan tuotteilla, mutta anteeksiantamatonta oli, ettei sitä myöhemminkään edes noteerattu, enempää kuin hänen ansiokasta virkaväitöskirjaansa, vaan uskottiin mieluummin niitä, jotka aikoinaan juonittelivat tuhotakseen Pajulan uran.

Luukkasen kirja perustuu perinpohjaiselle lähteiden tutkimukselle ja antaa kiintoisan kuvan myös Suomen 1800-luvun teologian kehityksestä.

Suomen papistoahan on kansainvälisesti kuvattu hyvin sivistyneeksi ja joissakin venäläisissä 1800-luvun kuvauksissa tätä ominaisuutta on suorastaan ylistetty.

Kuitenkin papit hankkivat tuon sivistyksensä -sikäli kuin asia tapahtui teologisessa tiedekunnassa- varsin karuissa oloissa.

Koko tiedekunnassa oli näet koko ajan vain neljä professoria. Aluksi se riittikin, kun oppilaita oli vain kolmisenkymmentä. Tilanne kuitenkin jatkui vielä silloin kun heitä oli yli kaksisataa. Professuurit eivät sitä paitsi suinkaan aina olleet miehitettyjä, vaan sama henkilö saattoi hoitaa kahtakin. Sitä paitsi professoreilla saattoi olla opetustunteja kouluissa. Luukkasen tulkinnan mukaan kyseessä oli rahanahneus.

Teologia tästä kuitenkin kärsi. Luukkanen arvioi, että 1880- ja 1890-luvuilla teologia oli Suomessa suorastaan tuhoutumassa yliopistollisena oppialana. Paitsi, että väitteleminen oli hyvin harvinaista, ei väitöskirjojen tieteellisyydestä useinkaan voinut puhua. Pajula oli tässä suhteessa harvinainen poikkeus.

Itse asiassa koko kirkon johto -joka oli varsin lähellä yliopistoa- oli muodostunut patavanhoilliseksi, lähinnä kartanoherännäisyyden piiristä värvätyksi klikiksi, jota elähdytti ns. beckiläinen fundamentalismi ja joka sen turvin asettautui vastahankaan sääty-yhteiskunnan purkaantumiseen ja modernisaatioon liittyviä ilmiöitä vastaan.

Nimet sellaiset kuin Immanuel Colliander, Gustaf Johansson, E. Kaila ja Torsten Thure Renvall puhuvat puolestaan. Luukkanen arvioi, että nuo vanhoilliset vahingoittivat toimillaan luterilaista kirkkoa enemmän kuin kukaan tuon ajan julkisista uskonnonvastustajista.

Saattaa olla. Luukkanen on tarkoin tutkinut kirkon ja yliopiston terävän pään sukulaisuus- ja ystävyyssuhteita ja onnistunut löytämään sieltä kiinnostavan ydinaineksen, joka vastusti Pajulan ja ilmeisesti muidenkin hänen tapaistensa henkilöiden urallaan etenemistä.

Pajula oli suomenkielinen satulasepän poika ja kuului ensimmäisen polven sivistyneistöön. Teologipiireissä hän oli outo lintu.

Mielipiteet eivät tuossa hallitsevassa piirissäkään toki aina menneet yhteiskunnallisen aseman, kielen tai edes uskonnollisen suuntauksen mukaan. Kyllä tieteellisillä ansioilla oma merkityksensä oli.

Sitäkin merkittävämpää oli, että vaikka Pajulan ansiot joskus  tunnustettiin jopa hänelle muuten vierailla tahoilla, onnistuivat hyväveliverkostot määrätietoisella juonittelulla tuhoamaan hänen uransa. Asia inhotti myös erinäisiä aikalaistodistajia.

Epäilemättä kirjan sankarilla oli omat heikkoutensa, joita kirjoittaja ei epäröi tuoda julki. Pajulakin oli jonkin sortin fundamentalisti ja nykyajan näkökulmasta saattaa kovin oudolta näyttää vaikkapa hänen antisemitisminsä. Hän oli joka tapauksessa ehdottomasti tieteellisen tutkimuksen uranuurtaja tiedekunnassaan ja irvokasta oli, että hänet tuomitsivat sellaiset henkilöt, joilla itsellään ei ollut siihen mitään asiallista pätevyyttä, ei aina muodollistakaan.

Pajulaa vainottiin vielä epäonnistuneen professorinviranhaun jälkeenkin. Jopa hänen pääsynsä Juvan kirkkoherraksi estettiin.

Myöhempi kirkkohistorian historiankirjoitus on sittemmin ottanut täydestä Pajulan vihollisten aikoinaan esittämät arviot ja itse asiassa lurjusten toiminnasta on myöhemmin esitetty hymisteleviä arvioita.

Luukkanen esiintyy kirjassaan suurena kunnian palauttajana ja totuuden esitaistelijana. En itse ole juuri tuon alan asiantuntija, mutta hänen argumentaationsa ole vailla vakuuttavuutta.

Myös tietty moraalisen suuttumuksen tuimuus henkii vastaan Luukkasen kirjan sivuilta, eikä ihme. Teologien pienessä ja hurskastelevassa piirissä vehkeily kukoisti ja ainakin näin jälkikäteen arvioiden olisi tilanne useinkin antanut aihetta veisata tuota mainiota, virsikirjasta jo poistettua virttä: ”Jo vääryys vallan saa, se huutaa taivaisiin…”

Luukkanen toistaa teesejään varsin tiuhaan, joten ne eivät ainakaan jää huomaamatta. Tämä on sikäli turhaa, että hänellä kyllä riittää argumenttejakin niiden puolesta.

 Perusteellisuudestaan ja tietystä toistosta huolimatta kirjan jaksaa kyllä lukea läpi. On se sen verran kiintoisa näköala aikansa yliopistoon, jossa pieni piiri saattoi pyörittää omaa oikeaoppisuuttaan ja estää väärien näkemysten pääsyn hyvää yhteisöä pilaamaan.

Pajulan kahta murhaa ei tekemättömäksi saa, mutta se kolmas eli hänen pudottamisensa pois alansa historiankirjoituksesta lienee nyt, tämän työn ansiosta jo peruutettu.

En tiedä, onko Luukkasen kirjaa vielä arvioitu alan asiantuntijoiden piirissä. Ainakin minä odotan sitä suurella mielenkiinnolla.

Väärinajattelun kauhistus

Väärä ajattelu ja protestantismin perintö

Lukiessani Jyväskylän yliopiston professorin, Tapio Puolimatkan artikkelin johdosta kirjoitettuja vuodatuksia, herätti ihmetystä paitsi niiden naiivi suvaitsemattomuus, myös se, että asialla niin korostetusti olivat teologit.

Miksi ihmeessä juuri teologit hyökkäsivät eetokseltaan kristillishenkistä ja kaikin puolin maltillista artikkelia vastaan, joka ilmoitti tehtäväkseen selostaa eräiden tutkijoiden kantamaa huolta siitä, että nykymaailmassa näyttäisi olevan tendenssejä erilaisten seksuaalisten perversioiden tekemiseksi salonkikelpoisiksi?

Artikkeli joka tapauksessa herätti niin suuria intohimoja, ettei pelkästään väitetty kirjoittajan toimineen epäeettisesti ja peräti epäpätevästi moista esittäessään, vaan myös unohdettiin jo alkeelliset käytöstavatkin ja verrattiin professoria takametsien moukkaan.

Aivan falskisti esitettiin, että kyseessä olisi ollut tieteen piirin sisäinen asia, josta on sallittu sanoa mitään vain ankaran tieteellisesti.

Asetelma oli niin omituinen, ettei se ihan heti auennut allekirjoittajalle. Mistä lähtien on mielipidekirjoituksilta ruvettu vaatimaan tieteellisyyttä? Miksi on niin tavattoman paha, jos pohdiskellaan niitä mahdollisia vaaroja, joita pedofilian suvaitseminen aiheuttaa ja selostetaan asiaa koskevia näkemyksiä?

Kun lukee Lutherin tekstejä, kohtaa joviaalin herran, jonka kanssa voisi hyvin kuvitella viettävänsä hauskan illan oluen ja luutunsoiton merkeissä. Älyllisen rehellisyyden vaatijana Luther oli moraalinen jättiläinen, jonka peloton urhoollisuus sai aikakautta muuttavan merkityksen.

Luterilaisuus ja protestanttisuus kuulostavat aika ylpeiltä sanoilta, eivätkä tyhmänylpeyden merkityksessä, vaan siinä, että ne tuovat mieleen totuudenrakkauden ja inhimillisen integriteetin todellisen arvon. Ihmisen järki saattaa olla vajavainen, mutta hänellä on oikeus toimia omantuntonsa mukaan, ne tuntuvat sanovan. Uskonpuhdistuksesta avautui maailmalle kokonainen uusi aikakausi juuri tässä mielessä.

Kuten tunnettua, luterilaisuus degeneroitui ennen pitkää puhdasoppisuudeksi, jossa vallitsi uusi auktoriteettiusko. Itse asiassa totuus näyttää juuri luterilaisen kirkon piirissä joutuneen kovin ahdistettuun asemaan. Siltä ainakin tuntuu, kun lukee kuvauksia niistä vehkeilyistä, joita noissa pikku piireissä eri syistä on harrastettu. Tämä on teema, johon palaan pian.

Tavallaan asia on ymmärrettävä. Kuten totalitaarinen ideologia ainakin, uskonto perustaa äärettömille arvoille, jotka ovat aksiomaattisia. Luonteensa takia ne itse asiassa suorastaan velvoittavat ajattelemaan, että kaikki mahdolliset keinot ovat sallittuja, mikäli ne edistävät korkeinta hyvää.

Tässä mielessä uskonpuhdistuskauden sankariaika oli vain jonkinlainen anomalia, jossa sitä paitsi suuresti vaikuttivat hallitsijoiden ja muidenkin maalliset tarpeet. Kirkoilla organisaatioina tuntuu aina olevan taipumusta nopeasti rappeutua.

Ihmisten uskonnolliset tarpeet ovat kuitenkin olleet merkittävä syy siihen, että kirkot ylipäätään pysyvät pystyssä. Niiden liitto valtion kanssa on kuitenkin ollut ehkä se vankin ja jopa välttämätön tukijalka, joka niitä pystyssä pitää.

Tämä maailmanaika onkin sitten kirkkojen kannalta kovaa ja yhä huonompaa on luvassa. Syitä ei tarvitse luetella.

Kiinnostavaa on kuitenkin havaita, millaisin keinoin kirkkoa pyritään pitämään pystyssä. Päällimmäinen strategia näyttää olevan jonkinlainen eturientoinen liberalismi, joka menee suvaitsemaan kaikkia uusimpia muoteja jo ennen, kuin seurakunta on niistä kuullutkaan.

No, itsepä ovat strategiansa valinneet. On mahdollista, ettei tämä kirkon henkiinjäämisen kannalta ole sen huonompi kuin joku muukaan. Oudolta kuitenkin vaikuttaa se suvaitsematon oikeaoppisuus, joka tähän nyt näyttää liittyvän.

On väitetty, että Suomen kansa on jakaantunut kahtia ja sen puoliskot eroavat toisistaan erityisesti konservatismi – liberalismi -akselilla. Kirkon paikkaa tässä yhtälössä ei tarvitse arvailla. Se on ehdottomasti siellä, missä etulinjan kulloinkin ilmoitetaan olevan, niin kaukana kuin mahdollista.

Hieman oudompaa on se, että kirkon piiristä hyökätään niin kiivaasti toista Suomea vastaan, sitä, joka sattuu myös edustamaan perinteisiä kristillisiä arvoja. Tämä on tietenkin täysin sallittua, mutta moraalisesti arveluttavia ovat ne metodit, joita tässä on nähty sopivaksi käyttää.

Kirkko ja kaupunki -lehti sopinee hyväksi esimerkiksi siitä, mitä tarkoitan. Sen pilapiirtäjä Ville Ranta on jostakin syystä ottanut tavakseen esittää riittämättömän liberaaleina pitämänsä kohteet inhottavina ja verenhimoisina petoina, jotka itse asiassa nauttivat islamistisista terroriteoista, koska ne todistavat heidän mielipiteidensä oikeellisuudesta. Professori Puolimatkakin sai kunnian tulla typerän pilapiirroksen kohteeksi.

Minkäänlaista älyllistä momenttia tähän roskajournalismiin ei liity ja se muistuttaa elävästi Pravda-lehden aikoinaan harrastamaa ns. satiirista huumoria, jossa läntinen maailma kuvattiin iljettäväksi rosvojen ja moraalittomuuden pesäksi.

Vastaavaa limbojournalismia edustaa omalla tavallaan äskettäinen juttu Jumala, Trump ja Putin. Kristillisen konservatiivioikeiston toiminta Suomessa kulkee samoilla raiteilla kuin Yhdysvaltain evankelikaaleilla.

Jutun mukaan maassamme on alkanut toimia ns. vastamedioita, koska totuus ja rehellinen journalismi ovat käyneet harvinaisiksi. Tämän sanoi muuan vastamedian edustaja ja se sentään kerrottiin lukijalle, joskin kaiketi ironisessa mielessä.

Erilaiset herätysliikkeet tuntuvat harrastavan tuollaisia vaihtoehtoisia medioita ja saavan jopa melkoisesti suosiota. Olisi muuten kiinnostavaa kuulla, miten suosittuja ovat kirkon omat tiedotusvälineet.

Asian luulisi olevan harvinaisen selvä. Mikäli ns. laatulehdet kerta toisensa jälkeen osoittavat edustavansa niin sanoakseni hihamerkkijournalismia ja yleensäkin muuttavat journalismin käytäntöjä tarkoitushakuisiksi, on luonnollista, että ne, jotka ovat toista mieltä, myös etsivät sellaisia medioita, joiden filosofia on toinen.

Artikkeli ei kuitenkaan tyydy vain toteamaan, että tällainen luottamuspula vallitsee ja pohtimaan sen syitä, vaan pyrkii assosioimaan väärin ajattelevien henkilöiden toiminnan sellaisiin ilmiöihin, joita pidetään vastenmielisinä: myös Trump ja Putin ovat toisilla linjoilla kuin heidän kirjoittajan mielestä pitäisi olla.

Trump on kotimaassaan jostakin syystä saanut paljon suosiota ja samaa voi sanoa myös Putinista. Tämä saattaa olla väärin jonkin mielestä, mutta olisi kovin naiivia kuvitella, että asia johtuu vain massoille syötetystä väärästä informaatiosta.

Salaliittoteoriat, joiden mukaan monessa länsimaassa yleistynyt väärinajattelu olisikin Venäjältä masinoitua, tulevat kirjoituksessa myös esille, Venäjä kun kuulemma suuntaa propagandaansa äärikonservatiiveille.

Merkittävää on, ettei koulutettukaan kansanosa aina ajattele oikein: Suomessa elää myytti koulutuksen kaikkivoivasta suojavaikutuksesta, mutta tutkimusten mukaan koulutus voi jopa vahvistaa uskomusten kärjistymistä. Tätä on tähän mennessä huomioitu heikosti esimerkiksi viestinnän suunnittelussa ja faktantarkistustyössä, toteaa muuan haastateltu tutkija, jolla näyttää olevan totuus hallussaan.

Lukija ei voine välttyä näkemästä artikkelin tarkoituksena olevan heittää varjo niiden ylle, jotka eivät kannata kirkon asenteita. Kyseessä on vanha guilt by association: etkö kannata maasi islamisointia -eivät ne uusnatsitkaan kannata! Eikö hävetä?

Maallikolle tulee mieleen, että kirkon piirissä näyttää suorastaan perinteisesti vallitsevan jonkinlainen ahdas oikeaoppisuus, jota pyritään tukemaan kaikenlaisilla keinoilla, varsin arveluttavillakin.

Tämä on valitettavaa ja tietenkin vastoin protestantismin perustajien perusideoita. Ne, jotka tänä päivänä halveksivat kirkkoa sen periaatteettomuuden takia eivät ole mitään Tuomas Münzereitä, jotka hyökkäävät polttamaan kirkkoja ja luostareita. He ansaitsevat omantunnonvapauden.

Tuntuu ihan siltä, että kirkko on nyt yhä enemmän alkanut hyökätä sekä itse uskontoa että aitoja kannattajiaan vastaan. Tämä tuskin tulee päättymään hyvin.

Piru merrassa?

Piru on merrassa, tohtori Pangloss

Molti nemici -molto onore, sanottiin joskus. Niinhän se toki on, että on suuri kunnia saada paljon vihollisia, tässä tosin kannattaa ottaa huomioon myös laadulliset tekijät.

Joskus kuitenkin tapahtuu, että jonkin asian osakseen saama huomio tuntuu täysin suhteettomalta sen merkitykseen nähden. Tällaisessa tapauksessa saatettiin ennen maailmassa sanoa trop d’honneur, messieurs! Ei tämä nyt niin suurta kunniaa ansaitse.

Mutta tällaiset arviot ovat pakostakin subjektiivisia. Mikäli jokin asia saa julkisessa sanassa osakseen suuria huomionosoituksia, sillä kai täytyy joillekin ihmisille jostakin syystä olla se suuri merkitys. Miksi näin on, saattaa ulkopuoliselle olla vaikeaa ja mahdotontakin selittää, mutta toki meillä itse kullakin on oikeus älylliseen uteliaisuuteen ja teemme sen johdosta selitysyrityksiä.

Enpä ollut vielä hiljattain kuullut mitään professori Tapio Puolimatkasta ja ensi kertaa sattuu nyt silmiini myös Petri Luomasen nimi. Joka tapauksessa edellinen julkaisi pari viikkoa sitten blogikirjoituksen, joka aiheutti skandaalimaisen reaktion sekä hänen oman yliopistonsa että jopa erään Professoriliiton edustajan taholta.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan johdosta otettiin kirjoituksen takia esille jopa kirjoittajan ”kohtalo yliopistolla” eli mahdollinen työpaikan menetys. Jälkimmäinen taas -nähtävästi yksityishenkilönä- antoi ymmärtää, että kirjoittaja olisi rikkonut professorien eettisiä ohjeita, muun muassa käyttämällä vanhentuneita lähteitä.

Tuossahan tuota jo olikin seurauksia yhdelle blogikirjoitukselle, olkoonkin, että järki ilmeisesti voitti ja säästyimme siltä kansainvälisen luokan skandaalilta, jota erottaminen mielipidekirjoituksen takia olisi merkinnyt.

Koska viittaukset kyseiseen Puolimatkan tekstiin näyttivät osoittavan, ettei sitä ollut lainkaan luettu, saati ymmärretty, tuntui siltä, että kyseessä oli taas ns. hihamerkkijournalismia edustava tapaus. Oltiin siis uskovinaan, että jotakin hyvin kauheaa oli tehty ja kehrättiin siitä suuri skandaali, vaikka olisi ollut aivan yksinkertaista vain lukea, mitä oli sanottu.

Huomiota herätti, että vaadittiin aivan häpeilemättä rangaistusta mielipidekirjoituksen johdosta, vaikka siinä ei millään juridisella mittapuulla ollut mitään sellaista, jota olisi voitu pitää jotakin henkilöä loukkaavana tai uhkaavana tai muulla tavalla laittomana tai sopimattomana.

Tässä tapauksessa uutta käsitettä sananvastuu oltiin siis vyöryttämässä aivan uudelle alueelle: oli loukkaannuttu assosiaatioista, joita kirjoituksessa esitetyt asiat saattoivat herättää. Triggeröitymistään demonstroiva opiskelijajärjestö sitä paitsi väitti valheellisesti kirjoituksen sulauttavan toisiinsa homoseksualismin ja sellaiset asiat, joita on tapana kutsua perversioiksi.

 Kyseessä oli yhtä hupaisa kuin surullinenkin osoitus kyvyttömyydestä ymmärtää lukemaansa, kuin aikoinaan kuuluisan ns. Mustan kirjan julkaisijoilla. Mikäli kyseessä olisi ollut opinnäyte, olisi reput joutunut antamaan.

Puolimatkan kirjoitus herätti myös joidenkin oppineina pidettävien henkilöiden reaktioita. Varsin humoristista oli havaita, että blogikirjoituksessa esitettyjä ajatuksia siitä, että erilaisia seksuaalisia perversioita ollaan läntisessä maailmassa yhä enemmän suvaitsemassa ja oikeuttamassa, vastustettiin suurella ponnella. Näinhän ei suinkaan ollut!

Panu Raatikainen-niminen henkilö, jota minulla ei myöskään ole kunnia tuntea, esitti peräti, että tällainen näkemys olisi tieteellisesti perusteltava, ennen kuin sen saa esittää: akateemisessa kontekstissa väitteet, että länsimaissa olisi meneillään tällainen kampanja, pitäisi oikeuttaa empiirisellä yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella. Mitään sellaista Puolimatkalla ja tämän lähteillä ei ole esittää – pelkkää hataraa spekulaatiota…

Raatikaisen mielestä tuon -kaiketi jostakin syystä rienaavan- ajatuksen esittäminen merkitsi jopa salaliittoteorioiden kannattamista.

Kyseinen logiikka jäi ainakin minulta kokonaan ymmärtämättä. Jopa on aikoihin eletty, ellei täällä saa -blogikirjoituksessakaan- esittää hypoteesejä siitä, minne maailma mahdollisesti on menossa. Tuleepa mieleen Voltairen tohtori Pangloss ja hänen näkemyksensä siitä, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Sapekkaat ja tolkuttomat hyökkäykset Puolimatkaa vastaan edustivat siis nähtävästi ns. vastuulliseksikin kehuttua hihamerkkijournalismia, jossa peesattiin uskollisesti auktoriteetteja eikä esitetty mitään järkeviä, konkreettisia argumentteja. Puheet Puolimatkan lähteiden vanhentuneisuudesta olivat täysin asiaankuulumatonta pötyä.

Suurempi kunnia Puolimatkalle koitui siitä, kun teologian professori Petri Luomanen kirjoitti peräti Vartija-lehdessä tieteellisen vastineen hänen blogikirjoitukseensa. Kävihän siitä nyt ainakin ilmi se, että artikkeli oli luettu ja että sitä vastaan polemisoitiin nyt argumenteilla eikä tyhjällä pötypuheella.

Jätän tässä nyt käsittelemättä sen, että Luomasen kirjoituksessa viitataan esimerkiksi Oikea media -nettijulkaisuun ”äärioikeistolaisena” ja kirjoittaja syyllistyy erinäisiin hullunkurisiin asenteellisuuksiin (tasoa: Scruton lukeutuu homoseksualismin ja tasa-arvoisen avioliiton vastustajiin minkä Puolimatka hyvin tietää…). Olisiko Puolimatkan pitänytkin ottaa huomioon vain sellaiset kirjoittajat, jotka ovat eri mieltä hänen kanssaan?

Entä mitä on sanottava siitä, että kirjoittaja paheksuu sitä, että Puolimatka siteeraa melko paljon Kinseyn käyttämää aineistoa lapsen seksuaalisuudesta? Eikö näin saisi tehdä? Pitäisikö jotkut lähteet kieltää?

Eikö Kinseyn referointi tosiaan lisää yhtään mitään ymmärrykseemme siitä, miten tämä asia on nähty ja joillakin tahoilla ilmeisetsi yhä nähdään? Jos moinen niin suuresti kiusaa lukijaa, hänen olisi ilmeisen mahdotonta tutustua esimerkiksi Freudin teoksiin ja muihin psykologian klassikoihin.

Luomanen epäilemättä pyrkii kuitenkin yleensä nojautumaan asia-argumentteihin, joiden pätevyydestä kyllä riittäisi keskustelemista, mikäli siihen olisi tarvetta. Sanottakoon tämä hänen kunniakseen.

Ikävä pääasia tässä kuitenkin ainakin minun mielestäni on, että koko asetelma on joka tapauksessa äärimmäisen outo: professori käy mahtipontisesti blogikirjoituksen kimppuun ja vaatii siltä tieteellisyyttä. Tämä tapahtuu jopa tieteellisen aikakauslehden palstoilla.

Hienoa toki, että blogi herättää lukijoissa reaktioita ja nostattaa keskustelua, mutta onkohan tässä jo liikaa kunniaa? Trop d’honneur?

Luomasen johtopäätös joka tapauksessa on yhtä tolkuton kuin merkille pantava: Akateeminen tutkimuksen ja opettamisen vapaus on turvattu hyvin Suomessa. Tähän vapauteen liittyy se, että tutkimuksessa noudatetaan hyvää tieteellistä käytäntöä. Jos yliopistojen professorien ja muiden tutkijoiden kirjoitukset alkavat olla luotettavuudeltaan samaa tasoa kuin Takametsän Tapsan tajunnanvirta someen, yhteiskunnalla tuskin on mitään syytä jatkaa vapaan tutkimuksen ja opetuksen tukemista.

Siis kuten Luoman artikkelin otsikossa esitettiin: Puolimatka uhkaa akateemisen tutkimuksen ja opetuksen vapautta…

Non sequitur, sanoi entinen mies. Ehkä tämä ei vaadi kommentteja.

Kyllähän Puolimatkan tapaus antaa viitteitä siitä, että akateemisen tutkimuksen ja opetuksen vapaus tässä maassa todella on uhattuna. Uskallan sanoa tämän viittaamatta suureen empiiriseen aineistoon ja totean, etten viittaa tässä salaliittoteorioihin.

Kummallisen suuria intohimoja nyt joka tapauksessa on herättänyt ihan normaali blogikirjoitus, jollaiset eivät koskaan ole, eikä niiden pidäkään olla tieteellisiä. Kyseessä on oma lajityyppinsä ja ellei asiaa ymmärrä, ei siihen kannata puuttuakaan.

Aika erikoisesta suunnasta tässä nyt joka tapauksessa ahdistellaan niitä, joilla näyttää olevan väärät mielipiteet. Ehkäpä joistakin tuntuu, että piru on nyt merrassa. Joistakin asioista nyt vain ei sovi edes spekuloida. Herra ties miksi.