Väärinajattelun kauhistus

Väärä ajattelu ja protestantismin perintö

Lukiessani Jyväskylän yliopiston professorin, Tapio Puolimatkan artikkelin johdosta kirjoitettuja vuodatuksia, herätti ihmetystä paitsi niiden naiivi suvaitsemattomuus, myös se, että asialla niin korostetusti olivat teologit.

Miksi ihmeessä juuri teologit hyökkäsivät eetokseltaan kristillishenkistä ja kaikin puolin maltillista artikkelia vastaan, joka ilmoitti tehtäväkseen selostaa eräiden tutkijoiden kantamaa huolta siitä, että nykymaailmassa näyttäisi olevan tendenssejä erilaisten seksuaalisten perversioiden tekemiseksi salonkikelpoisiksi?

Artikkeli joka tapauksessa herätti niin suuria intohimoja, ettei pelkästään väitetty kirjoittajan toimineen epäeettisesti ja peräti epäpätevästi moista esittäessään, vaan myös unohdettiin jo alkeelliset käytöstavatkin ja verrattiin professoria takametsien moukkaan.

Aivan falskisti esitettiin, että kyseessä olisi ollut tieteen piirin sisäinen asia, josta on sallittu sanoa mitään vain ankaran tieteellisesti.

Asetelma oli niin omituinen, ettei se ihan heti auennut allekirjoittajalle. Mistä lähtien on mielipidekirjoituksilta ruvettu vaatimaan tieteellisyyttä? Miksi on niin tavattoman paha, jos pohdiskellaan niitä mahdollisia vaaroja, joita pedofilian suvaitseminen aiheuttaa ja selostetaan asiaa koskevia näkemyksiä?

Kun lukee Lutherin tekstejä, kohtaa joviaalin herran, jonka kanssa voisi hyvin kuvitella viettävänsä hauskan illan oluen ja luutunsoiton merkeissä. Älyllisen rehellisyyden vaatijana Luther oli moraalinen jättiläinen, jonka peloton urhoollisuus sai aikakautta muuttavan merkityksen.

Luterilaisuus ja protestanttisuus kuulostavat aika ylpeiltä sanoilta, eivätkä tyhmänylpeyden merkityksessä, vaan siinä, että ne tuovat mieleen totuudenrakkauden ja inhimillisen integriteetin todellisen arvon. Ihmisen järki saattaa olla vajavainen, mutta hänellä on oikeus toimia omantuntonsa mukaan, ne tuntuvat sanovan. Uskonpuhdistuksesta avautui maailmalle kokonainen uusi aikakausi juuri tässä mielessä.

Kuten tunnettua, luterilaisuus degeneroitui ennen pitkää puhdasoppisuudeksi, jossa vallitsi uusi auktoriteettiusko. Itse asiassa totuus näyttää juuri luterilaisen kirkon piirissä joutuneen kovin ahdistettuun asemaan. Siltä ainakin tuntuu, kun lukee kuvauksia niistä vehkeilyistä, joita noissa pikku piireissä eri syistä on harrastettu. Tämä on teema, johon palaan pian.

Tavallaan asia on ymmärrettävä. Kuten totalitaarinen ideologia ainakin, uskonto perustaa äärettömille arvoille, jotka ovat aksiomaattisia. Luonteensa takia ne itse asiassa suorastaan velvoittavat ajattelemaan, että kaikki mahdolliset keinot ovat sallittuja, mikäli ne edistävät korkeinta hyvää.

Tässä mielessä uskonpuhdistuskauden sankariaika oli vain jonkinlainen anomalia, jossa sitä paitsi suuresti vaikuttivat hallitsijoiden ja muidenkin maalliset tarpeet. Kirkoilla organisaatioina tuntuu aina olevan taipumusta nopeasti rappeutua.

Ihmisten uskonnolliset tarpeet ovat kuitenkin olleet merkittävä syy siihen, että kirkot ylipäätään pysyvät pystyssä. Niiden liitto valtion kanssa on kuitenkin ollut ehkä se vankin ja jopa välttämätön tukijalka, joka niitä pystyssä pitää.

Tämä maailmanaika onkin sitten kirkkojen kannalta kovaa ja yhä huonompaa on luvassa. Syitä ei tarvitse luetella.

Kiinnostavaa on kuitenkin havaita, millaisin keinoin kirkkoa pyritään pitämään pystyssä. Päällimmäinen strategia näyttää olevan jonkinlainen eturientoinen liberalismi, joka menee suvaitsemaan kaikkia uusimpia muoteja jo ennen, kuin seurakunta on niistä kuullutkaan.

No, itsepä ovat strategiansa valinneet. On mahdollista, ettei tämä kirkon henkiinjäämisen kannalta ole sen huonompi kuin joku muukaan. Oudolta kuitenkin vaikuttaa se suvaitsematon oikeaoppisuus, joka tähän nyt näyttää liittyvän.

On väitetty, että Suomen kansa on jakaantunut kahtia ja sen puoliskot eroavat toisistaan erityisesti konservatismi – liberalismi -akselilla. Kirkon paikkaa tässä yhtälössä ei tarvitse arvailla. Se on ehdottomasti siellä, missä etulinjan kulloinkin ilmoitetaan olevan, niin kaukana kuin mahdollista.

Hieman oudompaa on se, että kirkon piiristä hyökätään niin kiivaasti toista Suomea vastaan, sitä, joka sattuu myös edustamaan perinteisiä kristillisiä arvoja. Tämä on tietenkin täysin sallittua, mutta moraalisesti arveluttavia ovat ne metodit, joita tässä on nähty sopivaksi käyttää.

Kirkko ja kaupunki -lehti sopinee hyväksi esimerkiksi siitä, mitä tarkoitan. Sen pilapiirtäjä Ville Ranta on jostakin syystä ottanut tavakseen esittää riittämättömän liberaaleina pitämänsä kohteet inhottavina ja verenhimoisina petoina, jotka itse asiassa nauttivat islamistisista terroriteoista, koska ne todistavat heidän mielipiteidensä oikeellisuudesta. Professori Puolimatkakin sai kunnian tulla typerän pilapiirroksen kohteeksi.

Minkäänlaista älyllistä momenttia tähän roskajournalismiin ei liity ja se muistuttaa elävästi Pravda-lehden aikoinaan harrastamaa ns. satiirista huumoria, jossa läntinen maailma kuvattiin iljettäväksi rosvojen ja moraalittomuuden pesäksi.

Vastaavaa limbojournalismia edustaa omalla tavallaan äskettäinen juttu Jumala, Trump ja Putin. Kristillisen konservatiivioikeiston toiminta Suomessa kulkee samoilla raiteilla kuin Yhdysvaltain evankelikaaleilla.

Jutun mukaan maassamme on alkanut toimia ns. vastamedioita, koska totuus ja rehellinen journalismi ovat käyneet harvinaisiksi. Tämän sanoi muuan vastamedian edustaja ja se sentään kerrottiin lukijalle, joskin kaiketi ironisessa mielessä.

Erilaiset herätysliikkeet tuntuvat harrastavan tuollaisia vaihtoehtoisia medioita ja saavan jopa melkoisesti suosiota. Olisi muuten kiinnostavaa kuulla, miten suosittuja ovat kirkon omat tiedotusvälineet.

Asian luulisi olevan harvinaisen selvä. Mikäli ns. laatulehdet kerta toisensa jälkeen osoittavat edustavansa niin sanoakseni hihamerkkijournalismia ja yleensäkin muuttavat journalismin käytäntöjä tarkoitushakuisiksi, on luonnollista, että ne, jotka ovat toista mieltä, myös etsivät sellaisia medioita, joiden filosofia on toinen.

Artikkeli ei kuitenkaan tyydy vain toteamaan, että tällainen luottamuspula vallitsee ja pohtimaan sen syitä, vaan pyrkii assosioimaan väärin ajattelevien henkilöiden toiminnan sellaisiin ilmiöihin, joita pidetään vastenmielisinä: myös Trump ja Putin ovat toisilla linjoilla kuin heidän kirjoittajan mielestä pitäisi olla.

Trump on kotimaassaan jostakin syystä saanut paljon suosiota ja samaa voi sanoa myös Putinista. Tämä saattaa olla väärin jonkin mielestä, mutta olisi kovin naiivia kuvitella, että asia johtuu vain massoille syötetystä väärästä informaatiosta.

Salaliittoteoriat, joiden mukaan monessa länsimaassa yleistynyt väärinajattelu olisikin Venäjältä masinoitua, tulevat kirjoituksessa myös esille, Venäjä kun kuulemma suuntaa propagandaansa äärikonservatiiveille.

Merkittävää on, ettei koulutettukaan kansanosa aina ajattele oikein: Suomessa elää myytti koulutuksen kaikkivoivasta suojavaikutuksesta, mutta tutkimusten mukaan koulutus voi jopa vahvistaa uskomusten kärjistymistä. Tätä on tähän mennessä huomioitu heikosti esimerkiksi viestinnän suunnittelussa ja faktantarkistustyössä, toteaa muuan haastateltu tutkija, jolla näyttää olevan totuus hallussaan.

Lukija ei voine välttyä näkemästä artikkelin tarkoituksena olevan heittää varjo niiden ylle, jotka eivät kannata kirkon asenteita. Kyseessä on vanha guilt by association: etkö kannata maasi islamisointia -eivät ne uusnatsitkaan kannata! Eikö hävetä?

Maallikolle tulee mieleen, että kirkon piirissä näyttää suorastaan perinteisesti vallitsevan jonkinlainen ahdas oikeaoppisuus, jota pyritään tukemaan kaikenlaisilla keinoilla, varsin arveluttavillakin.

Tämä on valitettavaa ja tietenkin vastoin protestantismin perustajien perusideoita. Ne, jotka tänä päivänä halveksivat kirkkoa sen periaatteettomuuden takia eivät ole mitään Tuomas Münzereitä, jotka hyökkäävät polttamaan kirkkoja ja luostareita. He ansaitsevat omantunnonvapauden.

Tuntuu ihan siltä, että kirkko on nyt yhä enemmän alkanut hyökätä sekä itse uskontoa että aitoja kannattajiaan vastaan. Tämä tuskin tulee päättymään hyvin.